Part 1

Produced by Tapio Riikonen

KIRKKOTIE

Kirj.

Cornelia Lewetzow

Suomennos.

Helsingissä 1886. G. W. Edlund, kustantaja. J. Simeliuksen perillisten kirjapainossa Helsingissä.

Kookas, voimakas, nuori mies astui vakavin askelin pitkin pientä polkua, joka kierrellen halkaisi viljavainioita. Hänen pukunsa oli maalainen, mutta kuitenkin kaunis, kasvonsa vilpittömät, niissä kuvautui älyä ja hyväsydämmisyyttä ja ryhtinsä ilmaisi pontevuutta ja vireyttä. Aika ajoin pysähtyi hän katsellen ympärilleen.

"Tämähän on jotensakin kaunista", arveli hän, "mutta aivan liian lakeata ja sitäpaitse vesiä puuttuu; ja mitä ovat nämä vainiot omiini verrattuina! Entä nuo kurjat mökit tien varrella! onpa häpeällistä, että ihmisten täytyy asua tuollaisissa turmiollisissa loukoissa."

Polku loppui kuusistoon; hän katsahti kelloansa ja kulki eteenpäin.

Korkeat yhtäläiset puun-rungot seisoivat tiheissä riveissä, himmeä valo levisi niiden väliin ja kummallinen hiljaisuus vallitsi vanhassa kuusistossa, ikäänkuin se olisi odottanut jotakin. Kaukana puiden välissä siinsi auringon valaisemina lehmuksia, kastanja- ja sarapuita. Metsä loppui maantien varrella, ja toisella puolen sitä alkoi suuri puutarha, jonka varjoiset puut levittelivät oksansa tien yli.

Köyhä, vanha vaimo avasi puutarhan portin. "Kiitoksia tästä kerrasta", huusi hän puutarhaan päin ja mennä linkutti sitten pois vasu kädessä sakarasauvansa nojassa.

"Kuinka paljon annoit hänelle", kuului terävä ääni aidan takaa -- "olen varma että annoit hänelle enemmän kuin hän tavallisesti saa. -- Se on tietysti oma asiasi, Maria, mutta sinun asemassasi olisin varovaisempi. Kymmenen äyriä sinne, kymmenen äyriä tänne, siitä tulee viimein koko summa. Varmaan et antanut vähempää".

"Kaisu-raukka on ollut sairaana, täti!" Ääni oli lempeä ja heleä ja kuului puolustavalta.

"Minä kysäisin, paljonko hänelle annoit?"

"Viisi kolmatta äyriä", kuului vastaus, samalla vilpittömältä ja pelokkaalta.

"Viisi kolmatta äyriä! Minä sinun asemassasi karttaisin"... Jatko kotosi etäisyyteen.

"Vanha ruoja!" mumisi muukalainen äreästi pilkistellen puutarhaan, mutta ketään ei näkynyt. Avarat nurmet aukenivat puiden takana. Sieltä häämötti joutavan tarkasti leikeltyjä kukkamaita ja hyvin järjestettyjä kasviryhmiä; kauempaa näkyi päähuoneuksen ikävä kasarmintapainen etupuoli.

Hänen palatessaan kuusistoon, istui köyhä vaimo muutamilla kaadetuilla puurungoilla järjestäen vasunsa sisällystä. Hän tervehti vaimoa. "Kohtelivatko he teitä hyvin tuolla ylhäällä kartanossa?"

"Saramäelläkö? -- kyllä, olenpa kiitollinen kaikesta, mutta muita jätteitä siellä ei saa, kuin kahvensakkoja ja teenlehtiä. Rouva varmaankin ajattelee, ett'ei niitä voi elukoille antaa. -- Nuori neiti, hän, joka ei ole heidän oma tyttärensä, kokoo ne minulle, mutta herrasväen vietyä jo ensimmäisen mehun niistä, palvelijain toisen, ei kolmas keitos juuri ole väkevää. -- Tänään antoi tyttönen minulle päällisiksi rahojakin. Jumala siunatkoon hänen lempeitä silmiään! Ei, ei suinkaan tämä ollut herran tarkoitus? -- Todellako, sitten kiitän nöyrimmästi."

"Kuka asuu Saramäellä", kysyi sittemmin nuori talon-omistaja, istuessaan tohtori Bruhn'in päivällispöydässä. Hän oli tohtorin sukulainen ja tätä nykyä hänen vieraanaan.

"Katteini Linde", kuului vastaus, "on hyvänsävyinen kunnon ukko. Talon sai hän rouvansa kautta ja otti silloin eron armeijasta. Sinne olisi sinun mentävä, Juho, katsomaan uuden puutarhan istutuksia. Jos ihailet kääpiömäisiä omena- ja perunapuita, tavattoman pitkine oksineen, saatat olla varmana hänen suosiostaan. Oikeastaan emme seurustele," -- hän loi veitikkamaisen katseen nuoreen vaimoonsa, -- rouvillemme on vaikea sopia ja silloin täytyy mies-raukkojen väistyä toisiensa edestä."

"Kenties voisi olla huvittavaa katsella puutarhaa, ei kuitenkaan hedelmä-viljelyn tähden. Minä pidän noista vanhoista puista; yhtä huolellisesti kuin nuoria puita hoidetaan, täytyy niitäkin hoitaa. Tahdotko tulla sinne kanssani?"

Tohtori vilkutti silmiänsä naurettavasti, sanoen ett'ei hän uskalla. Rouva Bruhn hymyili.

"Enkö aamulla pyytänyt sinua saattamaan ystävääsi Saramäelle?"

"Niin, kyllähän sinun käy pyytäminen, sinun, joka itse jäät kotiin kehdon ääreen. Mikä suoja tuolloinen kehto sentään on kaikkea tukalaa vastaan, sen tietävät ainoastaan salaisuuteen perehtyneet. -- Olkoon menneeksi, Juho! tekaistaanpas se tuokiossa. Minä toivon, ett'ei kumpikaan tyttäristä niska-kiekuroineen ja laahaavine helmoineen millään tavalla sinua lumo. Sitten tapaat vielä siellä kivulloisen poika-raukan, kohtelijaan lannistetun isän, viisaan suunnittelevan äidin, joka visusti säästelee äyriänsä paitse silloin kun on kysymys hetaleista ja korukaluista. -- Hyi sentään!"

Rouva Bruhn katsahti ylös. "Unohdat Marian."

"Maria on pieni ymmärtäväinen tyttö, sen tunnustan. Ensi kerran kun tapasimme toisiamme, kuulin hänen sanovan -- en muista nyt mistä oli kysymys -- 'minä erehdyin' ja silloin heti ajattelin hänen olevan parempaa laatua. Vähän ajan perästä luettiin ääneen jotakin kiskomalla kyhättyä romuteosta ja yhtä ylenpalttisten kiitospuheitten vaiettua, tiedustelen häneltä hänen ajatustaan. 'En sitä ymmärtänyt', sanoi hän suoraan, mutta ikäänkuin olisi hän pyytänyt anteeksi. Senjälkeen puhuttiin teaatterista ja hän oli vaiti. 'Tehän olette asuneet Köpenhaminassa, olette varmaankin useinkin siellä käyneet,' sanoi joku. -- 'Enpä niinkään, hyvin harvoin vaan.' -- 'Ettekö pidä näytelmistä?' -- 'Pidän kyllä, mutta meillä ei ollut varaa siihen.' -- 'Hyvä', sanoin itsekseni, 'hyvä! Sinä voit erehtyä, onhan jotakin jota et ymmärrä, sinulla näet ei ole varaa kaikkeen, sinua kunnioitan'".

Juho kuunteli tyytyväisenä tätä ylistystä, hän muisti äänen puutarhassa.

"Kuka on tuo Maria?"

"Katteinin veljentytär, hänellä ei ole laiskan päivät, hän toimittaa palkatta palkollisen tehtävät ja hänen täytyy sitäpaitse osoittaa osoittamistaan kiitollisuutta. Isänsä, oiva upseeri, kaatui Dybböl'in luona, äitinsä kuoli toisna syksynä, jolloin orpo tuli Saramäelle. Häntä sinne odottaissa sanoi rouva: kukaan ei saa nostaa suurta huutoa hänestä; jos äiti on opettanut hänelle oikkuja, kyllä minä ne pian häneltä poistan, mutta tytöllä ei ollutkaan mitään oikkuja ja kaikki kävi onnellisesti. Hyi sitä akkaa."

"Katteini Linde varmaankin koko sydämmestään yhtyisi tuohon ylistyspuheesen, jonka aamulla pidit vapauden kunniaksi. Pyydän nöyrimmästi anteeksi, niinkuin näet olen käynyt kielimässä vaimolleni; tuollaiset nuorenmiehen esitelmät ovat hyvin opettavaiset nuoren rouvan kuulla, ne teroittavat mieleen velvollisuudet." Hän hymyili veitikkamaisesti, mutta vaimonsa nyykäytti lempeästi päätänsä turvallisessa tiedossa heidän molempain onnesta.

"Onnea matkalle", sanoi hän Juholle.

Tohtori huomasi serkkunsa katsahtavan nuoreen rouvaan.

"Ei hän taida olla niin aivan vastenmielinen sinullekaan, uskallatko kieltää sitä?"

"En, mutta hän on poikkeus! Anna minun mennä omaa tietäni, Emil, koska nyt kerran annan niin suuren arvon ajatus-, puhe- ja toimintavapaudelle."

Juuri tohtorin pienien yksivetoisten vaunujen tulla jyristessä Saramäen kartanolle, ajettiin wieniläis-vaunut esille, herrasväki oli lähdössä pois.

"Me jätämme siellä käyntimme toistaiseksi", huusi rouva heti, "terve, terve tulemasta!" -- "Tohtori oli oikein ystävällinen kun toi tänne vieraansa. -- Niin, miehenikin on vähän toivonut saada teitä nähdä. Me tiesimme tietysti herra Bruhn'in", -- hän lausui nimen hyvin imartelevalla äänellä -- "olevan näillä seuduin. On todellakin paljoa hauskempi jäädä kotiin. Sanothan ajomiehelle, Linde!"

Hyvä katteini oli silminnähtävästi kovin hämillään.

"Tiedäthän meitä odotettavan, Edvardine, emme voi olla menemättä. Olen varma siitä että kunnioitetut vieraamme suovat anteeksi. Olimme lähdössä ristijäisiin, yksinkertaisen perheen, entisen tilanhoitajamme luo, ja kaikki on juhlallisemmaksi valmistettu meidän tähtemme. -- Edvardine!"

"Ei suinkaan isä", vilkassilmäiset kasvot kurkistivat nenäkkäästi näkyviin, "siinä talossa ihan nääntyy ikävään."

"Minä lähden joka tapauksessa sinne", katteini oli järkähtämätön. "Toivon, että herrat suovat anteeksi, eivätkä väärin käsitä perussyitäni. Milloin saamme odottaa herroja uudestaan?"

Tohtori antoi muutamia viittauksia vieraan pikaisesta lähdöstä, mutta Juho keskeytti häntä ripeästi. "Saanko tulla huomenna tähän aikaan? Herra katteinin puutarha-istutukset herättävät utelijaisuuttani." Kumartuessaan tarkasti hän jokaista läsnä-olevista tyyskästi. Pitkä, laiha, silkkipukuinen äiti, jonka hymyily oli suurena vastakohtana siihen kovuuteen, jonka kasvojen juonteet muutoin ilmoittivat, ja niihin kolmeen nuoreen tyttöön joilla oli punaiset, valkoiset ja siniset puvut pitkine liepeineen liehuvine nauhoineen ja hiuksineen. -- Olihan ainoastaan kaksi tytärtä! Oliko se ääni, jonka hän aamulla oli kuullut ja joka vielä kaikui hänen korvissaan, jonkun näistä kolmesta?

"Näitkö sen pienen sinisen?" kysyi tohtori.

Kyllä, hän oli nähnyt sen, kiireestä kantapäähän saakka itsetietoisen pienen sinisen.

"Mitäpä hänestä sitten?" kysyi Juho melkein äreästi.

"Hän on rikas ystävä, neiti Schwalbe, jonka he toivovat miniäksi. Luulen kuitenkin hänen olevan viisaamman heitä, hän ei huoli hätäillä, poika raukka ei ole suinkaan sulhasen näköinen. Vielä voit nähdä häntä, hän istuu tuolla nurmella lähellä päiväkelloa, korvia myöten ison huivin peittämänä. -- Kas tuolla käy Maria suunnattoman suurilla sakseilla leikaten ruohoa; viikatetta tietysti ei voi käyttää noissa kiukeroissa ja koukeroissa, jonkatähden ryhdytään sakseihin. Raskas työ tällaisessa helteessä. -- Nyt hän tervehtää; näitkö häntä?"

"Näin", hän rupesi kohta puhumaan toisista asioista, mutta kuva nuoresta tytöstä suruvaatteissa, vaaleilla tunnokkailla kasvoilla, painui selväksi hänen mieleensä.

* * * * *

"Milloin tahdot ajoneuvot esille, Juho?" kysyi tohtori seuraavana päivänä.

"Kiitoksia, käyn mieluummin jalkasin, -- minä hyvin mielelläni kuljeskelen sinne tänne, juttelen yhden ja toisen kanssa ja katselen, mitä ihmiset toimittavat. Varmaa on että tienne tarvitsevat enemmän kiviä ja peltonne vähemmän. -- Hyvästi niin kauvaksi!"

Pian löysi hän oikotien peltojen yli ja saavutti kuusiston. Auringon paiste kimalteli puiden välissä ja levitteli kultansa tummanvihreälle sammalelle. Nyt tuli valoisempi, puut harvenivat, -- tuollahan oli tie ja puutarhaportti. Hän nosti säpin astuen sisään. Iloisia ääniä ja naurua kuului puutarhasta; hän meni ääntä kohden.

"Tervetullut, terve terve! -- istumme par'aikaa kahvipöydän ääressä; herra Bruhn'in täytyy juoda kuppi kahvia kanssamme, kyllä se maistuu kävelyn jälkeen. -- Maria!" Viittaus kädellä ilmoitti että taalehikko oli tyhjä, leivokset lopussa ja hiilet kahvikeittiön alla sammuksissa.

"Kiitoksia, olen jo juonut", tyynessä äänessä oli jotakin, joka esti mitään tyrkyttämästä.

"Saanko kunnian esittää poikani -- hän on äsken palannut terveys-lähteeltä ja on vielä voimattomanlainen. -- Onko sulla kyllin vaatteita päälläsi, Aatto?"

"On kyllä, mutta en istu mukavasti -- toimita minulle tänne korkea tuoli, Maria!"

Hetken kuluttua tuli hän sitä kantaen. "Otin matkaviitan mukaani, Aatto!" -- Siinä oli äänen painoa! -- Hän laskeutui polvilleen ja levitti viitan.

"Aivanhan tahdot minut tukehuttaa, -- jospa olisit pikemmin tuonut päivä-varjostimen. -- Suokaa anteeksi herra Bruhn, tämä on ikävää teidän kuulla."

"Kipu on joka miehen isäntä." Juho ei ollut lempeällä tuulella.

Tuolla hän jo tuli päivä-varjostin kädessä. "Nyt panen sen riippumaan puuhun niinkuin eilenkin. Lainaatko tuolisi, Aatto?"

"Sallitteko?" Juho otti sen tyyneesti häneltä ja asetti sen riippumaan rankisena.

"Kas, tuolla tavalla! -- tuohan on oivallista -- kiitoksia". Hän loi Juhoon iloisen ujostelemattoman katseen.

"Käytännölliset liikunnot." Rouva Linde hymyili hyväksyen, "ensimmäisessä silmäyksessä oivaltaa ajatus ainoan oikean keinon tehtävänsä suorittamiseksi. Niin pitääkin oleman. Minun täytyy oikein saada keskustella kansanne, herra Bruhn, olen kuullut niin paljon puhuttavan teistä jo Rantamäestä, joka kuuluu olevan mallinmukainen tilus, jota valitettavasti ei läheskään käy sanominen Saramäestä. -- Puutarhassa hallitsee Linde aivan yksinvaltaisesti, mutta muu kaikki lepää yksinomattain, sanonko nyt itse sen, minun hartioillani. Ehkäpä täällä tulisi käyttää enemmän työvoimia, mutta väen ylläpito on jo äärettömän kallis. Palkka on mitä vähäisin, mutta kun näkee ruokapadat luulisi helposti tuollaiset ihmiset kyllästymättömiksi."

Juho, joka ajatteli kahvisakkoja ja teenlehtiä, rypisteli silmäkulmiaan, vastatessaan:

"Hyvä palkka ynnä hyvä kohtelu tuottaa hyvät työntekijät, se on minun kokemukseni."

"Tulkaapas krokettisille meidän kanssamme, herra Bruhn!" huusivat nuoret tytöt, "jos äiti kerran alkaa tuota juttua palvelijoista, ei hän taukoa ennenkuin huomenna."

"Kiitoksia, minä jään mieluisemmin tänne."

"Älkää suinkaan antako minun häiritä", Aatto sanoi seuraten alakuloisella katseella pientä sinipukuista, "sellainen Latsarus raukka, kuin minä, ei saa estellä toisten iloa."

"Jos rohkenen lausua mielipiteeni, on kroketti mielestäni ikävää." Tätä sanoessaan kumarsi Juho kohtelijaasti, mutta nuoret tytöt näyttivät olevan hiukan nyreissänsä, rientäessään pois leikkimään. Katteini kulki levottomana edes takaisin, toivoen saavansa yksin nauttia vieraansa seurasta. Juho istui kuitenkin emännän mielihyväksi kuin kiinnikasvettuneena paikkaansa. Maria istui nurmikolla lähellä kipeän tuolia. Hänellä kun oli suuri neula, piti antaa neulan lennellä lakkaamatta ylös. Nuoret kasvot näyttivät totisilta, mutta hymy ei ollut kaukana, yht'äkkiä taisi se, auringon säteen kaltaisena, kirkastaa hänen kasvonsa, sen oli Juho nähnyt. -- Mitäpä hän ajatteli? -- Oikein tuntui hyvälle katsoa noihin tyyniin tunnokkaisiin silmiin; mikä levottomuus ja rauhattomuus sitävastoin kuvautui toisten kasvoissa.

"Täällä mahtanevat asiat olla huonommalla kannalla kuin meidän seudulla", sanoi Juho kuivasti, rouva Linden vihdoin lopetettua valitusvirtensä. "Kun siellä jokaiselle myönnetään hänen luonnolliset oikeutensa eikä vaadita muuta kuin mikä oikeaa ja kohtuullista on, mutta se vaaditaan järkähtämättömästi, niin menee kaikki itsestään. -- Suurien tiluksien omistajilla on tietysti velvollisuuksia köyhiä, varsinkin sairaita ja vanhoja kohtaan", lisäsi hän milt'ei ankaruudella.

"Tuohan on kuin kertomus kulta-ajalta", rouva Linde pudisti päätänsä, "ei toki, niin hyvällä kannallahan tosin täällä ei olla; vaikka minulla on tarkat silmät, menetellään täällä kuitenkin usein väärin. -- Katsokaa nyt tuota poikaakin tuolla, joka selässänsä kantaa polttopuita! Voiko noita sanoa pieniksi oksiksi? Tuonlaatuiset pojat taittelevat mieluummin oksia, kuin taivuttavat selkäänsä. Niin, tuohon pieneen poikalurjukseen on rikos jo painanut merkkinsä. Minun täytyy sanoa kumminkin sananen hänelle."

"Kotona häntä varmaankin rangaistaan, ell'eivät oksat ole kyllin paksut, -- hän on ottolapsi." Maria jätti työnsä ja seurasi alas aidan viereen.

"Mitä nyt on tapahtunut?" -- Nuoret tytöt jättivät leikkinsä ja katselivat utelijaina pitkin tietä.

"Ei juuri mitään. -- Tule tänne Pekka, -- tänne! Minä tahdon puhua kanssasi."

Pieni pahantekijä, joka turhaan oli koettanut pyrkiä pakoon oksien suojaan toisella puolen tietä, oli pakoitettu astumaan esiin. Hän oli varteva, voimakas, kahden- tahi kolmentoista vuotias poika, kurjiin repaleisiin puettuna.

Pää kohosi vapaasti ja rohkeasti olkapäitten välissä, tumman ruskeihin suortuviin oli sotkeutunut sammalia ja lehtiä, päivettyneistä kasvoista tirkisteli kaksi eloisaa silmää vilkkaasti ympärilleen. Huolimatta raskaasta taakastaan, seisoi hän suorana ja jäykkänä ynseästi katsellen puutarhaan räpäyttämättäkään edes silmiä.

"Lakki pois, kun puhut naisten kanssa!" vanhin tytär nosti pilkallisesti pois pojan lakin, varjostimensa huipulla. Poika heitti häneen häijyn katseen.

"Sinulla ei ole lupaa koota muuta kuin karisseita oksia", torui rouva Linde, "mene heti alas kyökkiin näiden kanssa! Ymmärrätkö?"

Vimmastunut katse oli vastauksena; hän haki hämillään lakkiaan. Se oli pudonnut puutarhaan. Maria otti sen ylös. "Anna minun panna se päähäsi, -- sinulla ei ole kädet vapaina, lapsukainen! -- senkötähden et tervehtinyt? Kas noin nyt on hyvä."

Pekka punastui hänen lempeästä katsannostaan, mutta ei vastannut sanaakaan, vaan kiirehti pois.

"Mitä arvelette, enkö ollut oikeassa?" Rouva Linde katsahti ympärilleen, "hän näkyy pyrkivän vankihuoneesen."

"Tätiseni, älä puhu niin ääneen!" Maria oli kalpea. "Ihminen päättää, mutta Jumala säätää," lisäsi hän hiljemmin.

"Mahtanee tuntua tyydyttävältä pelastaa sellainen lapsi", sanoi Juho innolla.

"Todellakin hyvin huvittava koe", neiti Schwalbe naurahti, "mutta luulenpa todenmukaisuuden, ett'ei se muka onnistuisi, käyvänkin varmuudeksi." Tämä lausuttiin aivan iloisesti. Juhon ääni kuului harmistuneelta, kun hän vastasi:

"On luultava, ett'ei koe onnistuisi, mutta jos ryhtyisi asiaan toden teolla niinkuin velvollisuuteen ainakin, niin yritys mahdollisesti voisi luonnistua."

Vaistomaisesti kääntyi hän Marian puoleen, joka katsoi häneen luottamuksella ja melkein rukoilevaisesti.

"Nyt täytyy minun mennä", hän katsahti kelloonsa.

"Nyt jo!" huusivat kaikki yhteen ääneen.

"Entäs hedelmätarha!" huudahti katteini toivossaan pettyneenä. Juho pudisti hänen kättään. "Ehkä saan tulla toisen kerran."

Rouva Linde kiiruhti paikalle. "Jos tahdotte ottaa hyväksenne, niin syökää päivällistä kanssamme huomenna, herra Bruhn! -- Tytöt voivat soitella vähän iltapäivällä ja sitten voidaan katsella niitä uusia puutarha-istutuksia."

Niin päätettiinkin.

* * * * *

Juho halusi päästä itsekseen. Mikä muutos nyt tapahtui hänen sielussaan? -- minkätähden menivät ajatukset aina samaa suuntaa, minkätähden hänestä elämä yht'äkkiä näytti niin valoisalta?

Hänellä ei ollut tapana osoittaa suurta huomiota nuorille tytöille, tavallisesti katseli hän heitä ankarasti (arvostelevin niuhin silmin.) Mutta tämä tyttö olikin hänen mielestään aivan toisenlainen kuin muut, -- niin luontainen ja todellinen sydämmensä sisimmäisestä sopukasta alkain. -- Kahden päivän perästä oli hän aikonut lähteä. Jos serkkunsa kehoittaisi häntä, vaikkapa vaan puolellakin sanalla jäämään, niin hän jäisi.

Juhon kääntyessä niityltä maantielle, näki hän pienen polttopuu-varkaan seisovan nojautuneena vasten kurjan rappeutuneen mökin seinää. Poika antoi osan paksusta illallis-leivästään, ohuella harmahtavalla rasvakerroksella, vanhalle mustalle villakoiralle, joka oli yhtä likainen, yhtä hyljätty ja laiminlyöty kuin poika itse. Silloin tällöin silitteli hän koiran pyöreätä päätä ja vastaukseksi murisi koira hänelle ystävällisesti. Juhon askeleet säpsähyttivät häntä, hän tunsi kasvot, ja mieleensä muistui se nöyryytys, jonka hän oli kärsinyt. Kasvonsa kävivät jälleen ynseän-näköisiksi ja hän potkaisi tahi oikeammin oli potkaisevinaan mustaa ystävätään.

"Miksikä niin teit?" Ääni ei kuulunut äreältä, ainoastaan jämeältä. Pekka olisi mielellään juossut pakoon. "Kuules!" Juho laski kätensä lujasti hänen olkapäällensä, -- "jos olisit potkaissut koiraa, kun luulit olevasi yksin ja taputellut sitä kun tulin, olisin mennyt ohitsesi eteenpäin, mutta nyt on meidän kahden keskusteleminen. Olet parempi kuin miltä näytätkään, ja luulenpa että sinusta vielä voi ihminen tulla. Tahdotko kokonaan jättää entisen elämäsi tänne ja seurata minua? -- En lupaa sulle rikkauksia ja laiskan päiviä, työtä ja kuria vaaditaan, että pojasta, sellaisesta kuin sinä, tulisi toimelijas kelpo mies."

Oli niinkuin lapsen silmissä jotakin toista olisi piileytynyt ja jotakin ollut aiheena heltymykseen, itkuun ja rukoilemiseen. Juhon sydän kävi lämpimäksi.

"Saat minussa ystävän, mutta totteleminen sinun on, muuta keinoa ei ole, aina totteleminen!"

Samassa aukeni mökin ovi ja terävä naisääni huusi:

"Tule sisään heittiö ja hoitele noita lapsiressukoita, niinkauvan kuin olen poissa." Äkkiä ääni muuttui. "Oi herra kulta, pyydän anteeksi, mutta kun ei hyvällä parane, täytyy pahallakin koettaa", hän huoahti teeskentelevästi.

Poika kohotti päätänsä.

"Kysypäs tältä herralta, oliko valetta että minua pakotettiin viemään polttopuut Saramäelle. -- Tuo väittää, ett'en ensinkään ollut metsässä, että sen valehtelin alusta loppuun, ja hän tahtoo antaa minulle siitä selkään. -- Kysypäs vaan herralta, jos uskallat?" Pojan silmät säihkyivät.

"Poika on puhunut totta, on väärin rangaista häntä ja vielä enemmän väärin vietellä häntä varastamaan."

"Jokainen vastatkoon itse puolestaan."

Vaimo heitti vieraasen epäilevän katseen ja vetäen repaleisen huivinsa paremmin ympärilleen, puikahti hän sisään tupaan.

"Löikö hän sinua?"

"Kyllähän hän koetti, mutta minä pidin puoleni. Päivä päivää saan enemmän valtaa hänen ylitsensä."

"Vaiti, -- joka päivä, jolloin niin käy saat vähemmän valtaa itsesi yli. -- Katso minuun poika, ethän ole ostettu etkä myötykään. -- Toimitanko niin että saat lähteä täältä?"

"Minä lähden mieluumminkin jo tänään kuin huomenna."

"Ja tahdot totella?"

Pekka vaikeni, hänen mielessään kuohuivat ankarat asiat vastakkain, hänen tuli halu paeta pois, kauvas pois, mutta myös halu heittäytyä tämän vieraan jalkoihin. Ensin hän vaaleni, sitten punastui, silmät osoittivat sisällistä tuskaa.

"No?" kysäisi Juho melkein lempeällä äänellä, vahva käsi lepäsi taas pojan olkapäällä.

"Tahdon koettaa --"

"Enempää en vaadikaan. -- Huomenna palaan. Räätälit ja suutarit, huomaan, saavat paljon työtä sinun tähtesi." Hän nyykäytti päätänsä rohkaisevaisesti ja meni.

Poika jäi liikkumattomana ja epätietoisena seisomaan. Mitä häneltä oikeastaan vaadittiin? Eikö olisi parempi jäädä tänne jatkamaan vihelijäistä elämäänsä, kuin luopua uhkeasta ynseydestä, valeesta ja hurjuudesta? Hänestä tuntui, niinkuin olisi hänen pitänyt luopuman itsestään. -- Mutta sittenkin -- hän oli taputellut häntä poskelle ja nuori neiti oli ottanut hänen lakkinsa maasta. -- Pekka viskasi lakkinsa ilmaan, valmiina heittämään henkensä heidän kahden edestä; -- mutta se totteleminen! -- Hei, miten ämmää tuolla sisällä harmittaisi, jos hänestä tulisi kelpo mies. -- Entäs tuo mokoma sitten, joka oli ennustanut häntä vankeuteen -- hän oli kuullut joka ainoan sanasen. -- Hän puristi nyrkkiänsä vihasta.

"Pyri hyväksi pojaksi", oli kuoleva äitinsä sanonut, mutta hän ei ollutkaan pyrkinyt hyväksi, tuntuipa kamalalle pimeässä kulkea kirkkomaan ohitse. -- Joskus oli hän kuitenkin pitänyt huolta köyhän haudasta, vaikk'ei tänä vuonna. Ennenkuin hän oli lähtevä, oli hänen sinne meneminen, sitä katsomaan. Ja jos hänestä aikaa voittaen jotakin tulisi, toimittaisi hän kiven haudalle sekä aidan sen ympärille, se nyt oli totta tosiaankin tapahtuva.

Tohtori seisoi ovella, Juhon tullessa kotiin. "Nyt jo", sanoi hän tyytyväisenä, "me arvelimme jääväsi sinne. Vaimoni kanssa puheskelimme juuri sinusta, meidän mielestämme on aivan turhaa, että lähdet niin pian. Eihän sinua siellä tarvita ennenkuin heinä-aikana? -- Kas niin, taivu vaan kauniisti pyyntööni!"

"Ei tarvita ensinkään mitään taivuttamista, jään aivan mielellänikin. -- Täällähän on hyvin kaunista", lisäsi hän selitykseksi.

"Aivan niin!" Tohtori vilkutti vähän silmiään, mutta hillitsi halunsa leikinlaskuun. "Käy istumaan Juho, ja pidä meille esitelmä hedelmäpuista; mitä sanot puutarhasta?"

"Tuskinpa olen sitä nähnytkään, ja hedelmäpuistossa en ole ensinkään ollut, perhe kutsui minun päivällisille huomenna; syötyämme menemme katselemaan kaikkia ihanuuksia."

"No, sallitko minun kysellä ajatustasi rouva Lindestä?"

"Luulen häntä kovasydämmiseksi ja suunnittelevaksi vaimoksi, joka kuitenkin suunnitteluissaan hairahtuu, sentähden että itserakkaus häntä sokaisee."

"Kas kuinka vaimoni myöntäväisesti nyykäyttää päätänsä, joka sanalle; niin säälimättömät ovat naiset. -- Nyt on miehen ja lasten vuoro?"