Part 2

_Tapahtukoon Sinun tahtosi_. Tapahtukoon siis meissä se uskon muutos, joka tempaa meidät oman tahtomme vallasta, joka auttaa meidät pois toisten ihmisten ja näkyväisten hallitsijain tottelemisesta näkymättömän, yhteisen Isämme valtaan ja tottelemiseen. Meidän yhteisen Isämme tahto ei ole mikään muu kuin meidän oma veljeytemme. Veljeys taas ei voi syntyä mitenkään muuten kuin tunnustamalla tämän yhteisen, meitä kaikkia yhdistävän Isän. Tämäkin rukous on siis samanlainen henkinen voimainponnistus, jolla rukoilija vahvistaa itsessään uskoa, ylentää itsessään pojan suhdetta Isään luopumalla kaikista muista suhteista. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa -- merkitsee, ettei isä ole ainoastaan tämän maapallon ihmisten Isä, -- ettei Hänen tahtonsa asu ainoastaan tämän maan veljesten sydämissä, vaan että "Isällä on monta asuntoa". On tähtiä, on äärettömyys. Isä on kaikkeuden herra ja Hänen tahtonsa tapahtuu kaikkialla taivaissa. Tämän maan päällä on meillä ollut vapaus antaa joko Hänen tahtonsa tai sitten näkyväisten hallitsijain tahdon tapahtua. Näkyväisten hallitsijain tottelemisesta ei ole ollut seurauksena veljeys, vaan mailmansota. Nyt ei ole enää muuta keinoa pelastumiseen kuin jyrkästi muuttaa usko ja siirtyä näkymättömän hallitsijan tottelemiseen. Tapahtukoon siis Sinun tahtosi tämän maan päällä niinkuin se tapahtuu taivaissa!

_Anna meille tänä päivänä meidän jokapäiväinen leipämme_. Näin kuuluu seuraava rukous. Näyttäisi, ettei tällä rukouksella ole mitään yhteyttä edellisen kanssa. Mutta katsokaamme. Ihmeellisesti tässä rukoillaan leipää vain yhdeksi ainoaksi päiväksi. Ilmeisesti tarkoitetaan, että huomiseksi on leipää rukoiltava vasta huomenna. Ilmeisesti tarkoitetaan jotain _uskoa_, ettei tarvitsekaan ihmisen pitää huolta muusta kuin nykyisyydestä ja Isän tahdon täyttämisestä siinä, se on: veljeyden toteuttamisesta, niin kyllä leipä itsestään käteen tulee. Niin kuin Isä-meidän rukouksen opettaja muulloinkin on sanonut: älkää surko huomisesta, vaan uskokaa, että jos Jumala ruokkii linnut, niin kyllä hän ihmisetkin osaa ruokkia. Ja vielä selvemmin näillä sanoilla: etsikäät ensin Jumalan valtakuntaa ja Hänen oikeamielisyyttänsä, niin kaikki nämät teille annetaan, se on: tehkää ensin oikeutta veljillenne, niin leipä tulee itsestään. Ilmeisesti tarkoitetaan näillä kaikilla, ettei veljesten kesken kukaan saa ruveta kokoomaan itselleen tulevaisuudeksi varastoa, koskapa hän sillä ottaa veljeltänsä sen minkä nämä nykyisyydessä tarvitsevat. Niinkuin muurahaiskeossa jokaisella miljoonista muurahaisista on pikku rinnassaan vaisto siitä, ettei saa ruveta kokoomaan mihinkään keon soppeen eri varastoa itsellensä, sillä tämmöinen teko mädännyttäisi koko keon, niin ihmistenkin sydämissä pitää olla tieto isän tahdosta, joka kieltää heitä varaamasta itselleen erikseen omaa erikoistulevaisuutta varten, toisin sanoen: kieltää huolehtimasta huomisesta. Muurahaisilla on tämä tieto synnynnäistä vaistoa, ihmismaailmassa se taas on juuri syntymässä uskon kautta Isään. Ihmiset ovat siirtymässä näkyväisten hallitsijain moninaisista valtakunnista, joissa kaikki kootaan erilleen ja vastakkain, näkymättömän (taivaallisen) Isän valtakuntaan, joka yhdistää ihmiset yhtenäisyydeksi niinkuin maapallo on yksi avaruudessa. Usko ei mitään muuta olekaan kuin usko siihen, että Isän valtakunta on _ensin_ etsittävä, niin jokapäiväinen leipä seuraa itsestään, usko siihen, että minun on nyt, tällä hetkellä uhrattava erikoisomaisuuteni ja erikoistulevaisuuteni veljesrakkauden nimeen. Usko on siinä, etten minä kysy: mitä siitä seuraa, jos minä annan pois kaiken mitä minulla on. Usko on usko siihen, ettei voi seurata muuta kuin hyvää: jokapäiväistä leipää kaikille.

Ottakaamme tämän asian valaisemiseksi kuohuvin ja kuumin esimerkki päivän polttavista kysymyksistä. Me tiedämme kaikki sydämissämme, että aseitten käyttäminen on Isän tahtoa vastaan. Sillä mitä on ase, ellei veljen tappamista tarkoittava laite. Ymmärrämme siis kaikki, että tänä elävänä nykyhetkenä, jos milloinkaan, asetehtaiden hävittäminen ja aseitten käyttämättömiksi tekeminen tai työvälineiksi takominen olisi sitä mitä Jumalan valtakunnan etsiminen meiltä aivan ensimäiseksi vaatisi. Sen me tiedämme kaikki, erehtymättömästi. Me tiedämme, mutta meillä ei ole uskoa. Me kysymme: mitä siitä _seuraisi_, jos me niin menettelisimme? Tämä kysymys sisältää epäuskon Isästä. Hyvät ihmiset, älkää kysykö niin. Uskokaa, ettei Isän tahdon täyttämisestä nykyisyydessä voi seurata mitään pahaa tulevaisuudessa. Isä ei anna kiveä leivän asemasta. Vaan jos te sanalleen täytätte Isän tahdon ja hävitätte keskuudestanne aseet, niin Isä antaa teille maan, joka on kaiken leivän lähde. Hän antaa teille maan kaikkine rikkauksinensa, tuon kauan kaivatun, tuon ammoisista ajoista "luvatun maan" yhteiseksi, ihanaksi veljesomaisuudeksenne. Sanani kuuluvat profeetallisilta, mutta ajatelkaahan itse: Jos aseita ei enää ole, kuka voi silloin pakoittaa ketään alustalaiseksensa ja imeä kuiviin hänen työvoimansa? Ei kukaan eikä millään mahdilla. Tiedämmehän, että aseet ja vain aseet ne ovat tehneet mahdolliseksi yksityisen maanomistuksen, tuon laillistetun erille-kokoomis-oikeuden, ja että aseiden hävitessä häviää myös tämä köyhyyden ainoa synnyttäjä.

Miksi sanon, että Jumala vasta silloin _antaa_ maan ihmisille ja miksi vertaan sitä "luvattuun maahan", jossa rieska ja hunaja vuotaa? Siksi, että tähän päivään asti, niin kauan kuin tämä maa on seissut, ei sitä vielä milloinkaan ole veljellisesti viljelty, vaan aina paloiteltu ja asevoimin yksityisomaisuutena hallittu, mutta kun aseet hävitetään on Jumala antava maan ihmisille yhteisomaksi ja silloin ihmiset näkevät, että sama maa, joka on heitä nälässä pitänyt, on heille antava runsaammalla mitalla kuin he jaksavat vastaanottaa. Se on oleva vain luonnollinen seuraus siitä, että hävittämällä aseet on "_ensin_ etsitty Jumalan valtakuntaa". Tämä kaikki olkoon sanottu vain esimerkkinä.

Rukous "anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme" edellyttää siis sellaisen henkisen voimainponnistuksen, jolla rukoilija vahvistaa itsessään uskoa, ettei hänen tarvitse huolehtia huomisesta, jos hän tänään tekee tehtävänsä veljeyden hyväksi. Tämäkin rukous on siis vain uskon vahvistamista rukoilijassa:

Seuraa sitten:

_Arina meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän velvollisillemme anteeksi annamme_. Tämäkin osa rukouksesta on yhä vain samaa voimainponnistusta uskon vahvistamiseksi. Rukoilijan täytyy valmistua sekä ajatuksillaan että teoillaan antamaan täydellisesti anteeksi kaiken sen mitä muut ovat häntä vastaan rikkoneet. Se, joka tänäpäivänä aikoo viranomaisten avulla hakea velalliselta hänen velkansa, ei voi tänäpäivänä rukoilla: anna meille anteeksi niinkuin mekin velallisillemme anteeksi annamme. Tai jos on joltakin varastettu taskukello, ja hän on antanut viranomaisten heittää varkaan tyrmään, ei hän voi rukoilla tänään Isää, ei tänään eikä huomenna eikä ylihuomenna niinkauan kuin varas tyrmässä istuu. Tämä rukous sisältää kaikessa lyhykäisyydessään koko synninpäästö-opin: me saamme anteeksi Isältä heti kun vaan annamme anteeksi veljillemme. Mutta jos rukoillessamme muistamme, että veljillä on jotakin vielä meitä vastaan, niin paras on, että jätämme koko rukoilemisen sikseen ja ensin sovimme riitaveljemme kanssa.

Näin mutkaton on Isämeidän-rukouksessa synninpäästö-oppi, joka on maailmanhistoriassa ollut mutkallisimpia ja vaikeimmin ratkaistavia kysymyksiä. Ensin ihmiset luulivat, että Jumalalta anteeksi saadakseen täytyy Jumalalle uhrata elukoita alttarille, sitten ovat pitkin aikoja keskenään taistelleet oikeasta synninpäästö-opin käsittämisestä, niinkuin noissa loppumattomissa taisteluissa katolilaisen ja lutherilaisen kirkon välillä. Vielä meidänkin päivinämme sentään käy synninpäästö pappien välityksellä niin sanotulla "Herran ehtoollisella". Mitä se "Herran ehtoollinen" oikeastaan on? Jeesus Natsarealainen, joka on meille tämän isämeidän-rukouksen antanut, tahtoi _teolla_ osottaa ihmisille kuinka pitää antaa anteeksi velvollisillensa. Siinä tarkoituksessa hän pesi oman pettäjänsä, Juudaan, jalat, mikä oli sen ajan nöyrin palveluksen osoitus. Siinä tarkoituksessa hän myöskin, kun häneltä tiedusteltiin kuka tuo pettäjä oli, jakoi kaikille leipäpalat, mutta Juudaalle antoi paraan, nimittäin, kastetun, palan. Ja hän käski opetuslasten jakaessaan leipää aina muistamaan näitä hänen tekojaan ja itse puolestaan antamaan anteeksi kaikille, jotka heitä vastaan rikkovat. Tästä tapauksesta on syntynyt tuo meidän päiviemme omituinen "Herran ehtoollinen", jonka todistajina saamme olla sunnuntaisissa jumalanpalveluksissamme. Jos näissä kirkollisissa toimituksissa siis vielä on jotakin totuudesta jäljellä, niin kaiketi ainakin se, että ehtoollisella kävijät lupautuvat antamaan anteeksi pahimmille vihollisilleen, omille pettäjilleenkin, rakastamaan vihollista ja siunaamaan niitä, jotka heille vääryyttä tekevät ja heitä vahingoittavat. Jos se niin on ja jos me kaikki olemme käyneet "Herran ehtoollisella" niin pitäisihän vähitellen myös kaikki synnit jo olla anteeksi annettuina, ja maailman pitäisi olla sangen kaunis katsella. Mutta onko maailma kaunis katsella?

"Kaikki mitä te päästätte, sen pitää olla päästettynä myös taivaissa" -- kuuluvat ihanat sanat. Ne merkitsevät: Kaikki mitä te annatte anteeksi veljillenne se olkoon anteeksi annettuna myös taivaissa. Jos siis taskukellon varas saapi teiltä anteeksi rikoksensa, niin hän on samalla saanut anteeksi myöskin Isältä, eikä kukaan ihminen eikä mikään valta saa ruveta varasta vielä sen lisäksi rankaisemaan. Jeesus Natsarealainen antoi omin luvin anteeksi langenneelle naiselle ja tämän anteeksi antonsa perustuksella kielsi enää rikoslain määräämää rangaistusta sovelluttamasta. Mutta onhan sanottu myöskin: "mitä te sidotte sen pitää oleman sidottuna taivaissa". Ja todellakin, ne jotka eivät anna anteeksi velvollisillensa, ovat mitä pahimmalla tavalla "sidotut taivaissa". Tämä sitominen se on todella kauhea, se on epätoivoinen, painajaisen tavalla kiusaava, niinkuin ei siitä voisi milloinkaan päästetyksi tulla. Katsokaamme siis miten me olemme sidotut: Tässä kohoavat ympärillämme nämä kauniit kirkon kiviseinät, tässä ovat urut, tässä pilarit ja monenmoiset koristukset. Tänne me joka pyhä kokoonnumme hartautta harjoittamaan. Jonkun kilometrin päässä ovat toiset korkeat kivimuurit, joiden seinien sisällä ei ole näin avaraa ja valoista, näin kaunista ja rauhaisaa. Koko sisusta on jaettu pieniin koppeihin, joiden asukkaille me _emme_ ole antaneet anteeksi, niitä on satoja, niitä on tuhansia. Siellä he viettävät päiviänsä yksin jätettyinä taistellen mielenhäiriötä vastaan, jonka synnyttää ajatusten kiertäminen alati samassa kehässä -- päivä päivältä, viikko viikolta, kuukausi kuukaudelta, vuosi vuodelta. Mutta me sillä välin kokoonnumme tähän valoisaan temppeliin rukoilemaan: Isä, anna meille meidän rikoksemme anteeksi, niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet! Voiko suurempaa valhetta sanoa? Emmekö usko, että Isä voi nähdä yhtaikaa sekä kirkon että vankilan seinien sisälle. Kuinka päästä tästä kauheasta rikoksiimme kytkeytymisestä? Sillä tiedämmehän, että ellemme anna velvollisillemme anteeksi, ellemme asetu veljeyden kannalle kaikkiin ihmisiin erotuksetta, niin ei meillä myöskään voi olla Isää. Ja rukoilimmepa tässä kirkossa kuinka hartaasti tahansa, kylmät holvit vastaavat meidän rukouksiimme. Jos taas ummistamme silmämme ja koetamme näkymättömyyden syvyyksistä hakeutua henkisen Isämme yhteyteen, tyhjyys tulee vastaamme, ammottava tyhjyys. Mitään Jumalaa ei sieltäkään löydy, mitään Jumalaa ei meillä ole edes olemassa. Näin sitoo meitä taivaissa se, ettemme ole päästäneet siteistä veljiämme. Me sidomme veljemme sillä kaupalla että kadotamme Jumalan, ja Isän yhteyden asemasta tuijotamme tyhjyyteen.

Onko tästä sitomisesta muuta pääsyä kuin vankilain avaaminen, sanokaa se minulle.

Olkoon tämä myöskin mainittu vain esimerkkinä siitä, miten syvälle Isämeidän-rukous koskee yhteiskunnallisenkin elämän ytimiin.

Jokaiseen yksilöön nähden on tämän rukouksen osan merkitys aina sama: ellemme täydellisesti anna anteeksi veljillemme, emme voi rukoilla mitään Jumalaa, sillä Isä voi olla vain veljien Jumala.

Ja nyt tulemme lsämeidän-rukouksen viimeiseen osaan:

_Älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasta, sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia ijankaikkisesti_. Nämä sanat ovat Isämeidän-rukonksen melkein hämärimmät, ellei niitäkin osaa ymmärtää saman veljesvaltakunnan hengessä. Isän valtakunnan jäsenenä Jeesus Natsarealainen, joka on meille tämän lsämeidän-rukouksen antanut, julistautui vapaaksi näkyväisen esivallan alamaisuudesta. Hän ei tunnustanut käskijöikseen Pilatusta eikä Herodesta, ei fariseuksia eikä ylimmäisiä pappeja. "Ihminen on sabatin herra", hän sanoi. -- "Ei ihminen ole sabattia varten, vaan sabatti ihmistä varten." -- "Ei ihminen ole liioin temppeliä varten olemassa, vaan temppeli on olemassa ihmistä varten", ja hän meni temppeliin, nakkeli nurin kaikki rahainvaihettajain pöydät ja ajoi ulos uhrielukat, joita sen ajan papit tarvitsivat päästääkseen ihmisiä heidän synneistänsä, ja sanoi: isä antaa teille syntinne anteeksi heti kun vaan annatte anteeksi omille velallisillenne. Mutta niille, jotka olivat temppelin isäntiä ja jotka ottivat kansalta kymmenyksiä tämän jumalanpalveluksen palkaksi, hän sanoi: "Tämä on minun Isäni huone, mutta te olette sen tehneet ryövärien luolaksi." -- Millä oikeudella hän näin kirkossa isännöitsi? Sillä oikeudella, minkä Jumala antaa ihmiselle. Se kansalaisoikeus, minkä Isä antaa valtakuntansa jäsenille, ei ole mitään pikku äänestysoikeutta, mitään kilttiä yhdenvertaisuutta lain ja tuomioistuimen edessä. Ei. Se on _täyttä_ vapautta, se on suurta, rajatonta vapautta, se on kuninkaan vapautta vertaistensa kuninkaitten seurassa. Suurempaa vapautta ei voi ihmisellä enää olla kuin minkä hänelle antaa todellinen veljesyhteys, jonka hallitsijana on näkymätön Isä. Kukaan ei ole semmoisen ihmisen yläpuolella, mikään ei sido hänen tahtoansa, mikään laki ei ole häntä varten kirjoitettu, mikään hallitsija ei ole häntä varten hallitsemassa. Sillä Isä on hänen hallitsijansa, isän tahto hänen lakinsa.

Mutta tämä rajattoman vapauden tilanne synnyttää kiusauksen. Pahahenki vei Jeesuksen korkealle vuorelle: Sinä olet toistaiseksi ainoa, sanoi pahahenki, joka ymmärrät mikä valta ihmisellä oikeastaan on, tuossa ovat edessäsi kaikki näkyväiset valtakunnat, rupea niiden hallitsijaksi, minä annan sinulle aseellisen voiman, joka toteuttaa tahtoasi ja ylläpitää kunniaasi. Mutta Jeesus voitti kiusauksen ja sanoi: Jumala on ihmisten ainoa hallitsija, Jumalaa pitää siis minunkin kumartaman ja Häntä ainoata palveleman. -- Tämän saman kiusauksen voittamista rukoilee Jeesus jokapäivä sanoilla: isä, älä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasia, sillä vain Sinun on valtakunta, Sinun voima ja Sinun kunnia iankaikkisesti.

Valtaan pyrkiminen on tietysti veljeyden aatteelle jotakin perin vastaista, sillä valtahan tarkoittaa ihmistahdon alistamista toisen ihmistahdon alaiseksi, silloin kun ihmisen olisi tarkoitus olla vain Isän tahdon alaisena. Niin voimakkaasti kuin Jeesus siis kieltääkin kumartamasta näkyväisiä hallitsijoita, yhtä ratkaisevasti hän kieltää itseltään oikeuden ruveta toisten hallitsijaksi. Valtaan pyrkiminen, toisten hallitsijaksi tekeytyminen on ihmisen helmasynti. Ei mikään niin turmele ihmistä kuin valta eikä mikään tuota niin suuria onnettomuuksia veljesvapaudelle kuin valtaan pyrkiminen. Jos valta olisi Jumalan tahdon mukaista, niin ei se turmelisi ihmistä. Senpä vuoksi veljeys onkin mahdoton näkyväisten hallitsijain valtakunnassa, että valta turmelee ihmisen. Jo viikon tai pari vallassa oltuaan hän on niin turmeltunut, ettei veljeyden valtakuntaan kelpaa. Eikä mikään ole niin vaikeata ihmiselle kuin juuri vallasta luopuminen, kun sen kerran on saavuttanut. Valtaan pyrkiminen on veljeyteen pyrkimisen jyrkin vastakohta. Valtaa voi käsissään pysyttää äärimmäisesti ainoastaan toisten ihmisten väkivoimaan nojautuen, toisten ihmisten väkivoimaan ja heidän antamaansa erikoiskunniaan. Tästä vallasta, voimasta ja kunniasta Jeesus kokonaan luopuu. Hän luopuu vallasta siihen määrään, ettei salli itselleen edes puolustautua väkivoimaa vastaan, vaan sanoo, että jos joku lyö sinua korvalle, niin käännä hänelle toinenkin poskesi. Hän menee tässä pahan vastustamattomuudessaan niin pitkälle, ettei vastusta edes niitä jotka tulevat häntä vangitsemaan, sylkemään hänen kasvoihinsa, raastamaan oikeuksien eteen ja vihdoin puhkaisemaan hänen kätensä rautanauloilla ja ripustamaan alastomana ristinpuulle kaiken kansan pilkattavaksi.

Jeesuksen käytöksessä näemme siis kaksi vastakkaista sääntöä, toinen on ylpeyden sääntö: älä tottele näkymättömän Isämme rinnalla mitään näkyväistä valtamiestä, ja tämä sääntö tekee ihmisen täysvapaaksi veljesvaltakunnan kansalaiseksi. Toinen on nöyryyden sääntö: luovu kaikesta väkivallasta siihen määrään, ettet vastusta edes sitä joka on paha, ja tämä sääntö tekee ihmisen yhdeksi Isän kanssa. Nämät kaksi sääntöä ovat kuin ihmisen kaksi silmää: silmiä on kaksi, mutta ne näkevät yhtä.

Näin siis Isämeidän-rukouksen viimeinenkin osa tarkoittaa vain veljeyden valtakunnan luomista, sisältäen rukoilijan voimainponnistuksen kaikesta semmoisesta luopumiseksi, joka veljeyttä estää. Älä johdata meitä vallan kiusaukseen, vaan päästä meitä ulkonaisen voiman ja ulkonaisen kunnian pahasta, sillä vain Sinun on valta, voima ja kunnia ijankaikkisesti.

Näemme siis, että koko Isämeidän-rukous alusta loppuun on rukousta veljeyden rakentumiseen maan päällä, sen iankaikkisessa nykyisyydessä:

Isä meidän, veljien, joka olet taivaissa, näkymättömänä hallitsijanamme. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi kaikkien näkyväisten hallitsijain ylitse. Lähestyköön Sinun valtakuntasi tässä elävässä nykyisyydessä. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin tämän maamme päällä kuin se tapahtuu muualla kaikkeudessa. Pysytä meissä usko jokapäiväiseen leipään, vaikka emme varaakaan kukin erikseen itsellemme huomiseksi. Anna meille syntimme anteeksi niinkuin mekin annamme anteeksi niille, jotka ovat meitä vastaan rikkoneet. Äläkä johdata meitä näkyväisen valtakunnan kiusaukseen, vaan päästä meidät ulkonaisen voiman ja ulkonaisen kunnian tavoittamisen pahasta, sillä _Sinun_ on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisessa nykyisyydessä, joka ei tunne kuolemaa.

Tai niinkuin rukous kuuluu ilman selittäviä lisäyksiä: Isä meidän, joka olet taivaissa. Pyhitetty olkoon Sinun nimesi. Lähestyköön Sinun valtakuntasi. Tapahtukoon Sinun tahtosi niin maassa kuin taivaissa. Anna meille tänäpäivänä meidän jokapäiväinen leipämme. Ja anna meille meidän syntimme anteeksi niinkuin mekin meidän velvollisillemme anteeksi annamme. Äläkä johdata meitä kiusaukseen, vaan päästä meitä pahasia, sillä Sinun on valtakunta, voima ja kunnia iankaikkisesti, amen.

PUHE KALLION KIRKOSSA.

Toukokuun 20 p. 1917.

Tahtoisin rauhoittaa tämän myrskyn, joka on noussut teidän ja minunkin mielessäni. Uskoni voimalla tahtoisin saada aallot asettumaan, laineet laskeutumaan. Paistakoon päivä jälleen siliytyvien maininkien harjoilla. Tyyntyköön mielenne niinkuin meri, joka taivaita kuvastelee...

Sillä se aine, josta aijoin puhua, vaatii tyyntymystä, hiljaisuutta. Se on vieno kuin aamutuuli, joka yön jälkeen hiljaa nuokuttaa laihoa. Se on kysymys, joka on väikkynyt viattomassa lapsuudessanne, -- joka on sittemminkin monasti noussut eteenne, pitkiksi ajoiksi jälleen sammunut ja vihdoin ehkä vasta vanhuudessanne herännyt entistä voimakkaampana eloon.

Se on kysymys siitä mitä Jumala on.

Kuinka monella tavalla ihmiset vastaavatkaan tähän iänikuiseen kysymykseen! Alkuasteella olevat kansat veistävät itsellensä puujumalan, jota sitten palvelevat pyhissä paikoissa. Meidän aikamme lapsi, jolle opetetaan jumaluutta, ei tarvitse enää näkyvää kuvaa, vaan tyytyy pelkkään kuvitteluun, ajatellen Jumalaa esimerkiksi partasuu ukoksi, joka istuu tuolla pilvien keskellä. Filosoofi vihdoin tunkeutuu tietoisuuden syvyyksiin, etsien sieltä niitä henkisiä voimia ja ominaisuuksia, joita voisi sanoa jumalallisiksi. Hän ei hae jumalaa lapsekkaasti katsomalla ulospäin, vaan kääntyy sisäänsä, omaan itseensä, hengen maailmoihin.

Niiden kehittyneempien määritelmien joukossa, jotka erittäinkin ansaitsevat huomiotamme, on yksi muita tärkeämpi. Se on se määritelmä, jonka mukaan Jumala on järki.

Jumala on järki, -- kuinka se olisi oikein ymmärrettävä? Ei kaiketi saa ajatella järkeä ikäänkuin ulkopuolellansa olevaksi, tehdä siitä jotain käsitekuvaa ja siihen osoittaen sanoa: tuo on Jumala. Vaan pitää tietysti ajatella järkeä omana itsekohtaisena voimana, semmoisena kuin _minä_ järkeäni tunnen omana itsenäni, ja vasta siitä päätellä, että tuo järkitietoisuus, kirkastetussa tilassaan, on jotakin jumalallista.

Mutta tässä kohtaa meitä heti määritelmän heikkous. Voihan kyllä sanoa esimerkiksi jostakin ihmisestä: tuo mies on pelkkää järkeä. Mutta ainahan täytyy löytyä itse mies, ennenkuin voi olla kysymys hänen järjestään. Samoin voi sanoa Jumalastakin: pitää ensin olla jokin olemus, jumala, ennenkuin voi puhua hänen järjestään. Sillä järki on pelkkä ominaisuus, laatu, joka kuuluu jollekin. Ellemme tiedä emmekä voi tuntea sitä olentoa, jolle tämä kirkastettu järki ominaisuutena kuuluu, niin emme silti pääse pulasta sanomalla, että tuo olento on -- järki. Mikäs se itse olento on?

Sitä paitsi: järki, mikäli me tunnemme sen omana hengenvoimanamme ei ole suinkaan aina jumalallista. Päinvastoin, me tunnemme sen useimmissa tapauksissa kaikkea muuta kuin jumalallisena tekijänä elämässämme. Niinpä se keksii lentokoneita, joista on erinomaisen mukava heittää pommeja vihollisten lentokoneisiin ja kyliin ja kaupunkeihin. Se keksii langattoman sähkötyksen, jolla sotalaivat ilmaisevat toisilleen vihollisen olinpaikan. Se laatii nerokkaimmat upotusveneet, joilla saattaa merenpinnan alitse lennättää kahtia suurimmatkin laivat ja upottaa kymmeniä tuhansia merenpohjaan yhdellä iskulla. Se opettaa varkaalle miten tiirikka on niin valmistettava, että sillä aukaisee konstikkaimmankin lukon. Se keksii ja muotoihin pukee ne mutkallisimmat, viekkaimmat valheet, joilla me oikeutamme omat pahattekomme ja joilla me viettelemme ihmisiä. Se valehtelee meillekin itsellemme niin hienon hienosti, että vihdoin uskomme omia valeitamme. Ja tämäkö järki olisi Jumala?

Näitä epäjohdonmukaisuuksia huomioon ottaen onkin tämän määritelmän sijaan annettu toinen, joka vetoo tunteeseen, sydämeen, eikä järkeen.

On sanottu: Jumala on rakkaus.

Jumala on rakkaus, -- hyvä on, mutta taaskin syntyy kysymys, miten pelkkä ominaisuus, laatu, voi olla itse olemus. Tuo ihminen on pelkkää rakkautta, Jumala on pelkkää rakkautta, niin voi kyllä sanaleikin tavoin sanoa, mutta sittenkin jää todeksi, että täytyy olla olemassa ensin itse ihminen tai Jumala, ennenkuin kumpikaan voi olla rakkaus.