Part 1

KIRKKOPUHEET

Kirj.

Arvid Järnefelt

Helsingissä, Vihtori Kosonen ja K:ni, 1917.

Tampereen Sentraalikirjapainossa.

ESIPUHE.

Tapahtumista Nikolain, Johanneksen ja Kallion kirkoissa Helsingissä toukokuun 6, 13 ja 20 päivinä olen pyynnöstä jättänyt Helsingin poliisilaitoksen Etsivälle osastolle seuraavanlaisen kirjallisen selostuksen:

_Helsingin kaupungin Järjestysvallan Etsivälle osastolle_.

Tekemästänne pyynnöstä, jonka minulle, muistaakseni, viime lauantaina t.k. 26 p., esitti kaksi luonani käynyttä virkailijaa, saan täten jättää Osastolle kirjallisen selostuksen tapahtumista täkäläisissä kirkoissa t.k. 6, 13 ja 20 päivinä ja muutamista näiden tapahtumain yhteydessä olevista seikoista.

Viime huhtikuun 29 p:nä julkaisin Helsingin Sanomissa N:o 114 nimimerkillä "Parantumaton" ja otsakkeella "Oman pelastukseni haussa" seuraavan kirjoituksen:

* * * * *

Tiedän, ettei sovintoa ylä- ja alaluokan välillä voi rakentaa ennen kuin kaikki asetehtaat ovat maan tasalle hajoitetut ja jo valmiit aseet taotut työvälineiksi. Tiedän myöskin, ettei köyhyys häviä maan päältä ennen kuin maa ja muut luonnon rikkaudet tunnustetaan Jumalan ihmisille antamaksi yhteisomaisuudeksi.

Mutta milloin nämä tapahtuvat? Silloinko vasta, kun vihan kuilu ylä- ja alaluokan välillä on saavuttanut äärimmäisen syvyytensä, kun giljotiini on käynyt ja verivirrat vuotaneet?

En parane, jos jään odottamaan. En usko, että rauhaa voisi sodalla rakentaa. Turvautuisinko tuskissani ihmeiden voimaan?

Minulla on jotakin sanottavaa Jumalalta ihmisille. Mutia se olisi sanottava kirkossa, sillä se koskee juuri kirkkoa. Pitäisi siis tapahtua sellainen ihme, että maallikko päästettäisiin kirkkoon puhumaan.

Suurlakon aikana kuuluvat muutamat uskalikot suunnitelleen kirkon anastamista köyhälistön käsiin. Ja olisihan minun nyt helppo tarjoutua saarnamieheksi, kun asevoima tätä nykyä ajaa köyhälistön asiaa.

Mutta kun en mitään hyvää odota muusta kuin aseiden hävittämisestä, kuinka voisin silloin aseiden turvissa kirkkoon tunkeutua!

Että olisi kaikki koeteltu, mitä koetella voi, menin kirkkoherranviraston kansliaan; ja syntyi meillä kirkkoherran kanssa seuraava keskustelu:

-- Tahtoisin teiltä kysyä, onko maallikolla mitään mahdollisuutta saada puhua kirkossa.

Kirkkoherra mietti jonkun aikaa. Sitten hän sanoi:

-- Kirkko on papistolle vihitty saarnapaikka, johon vihkimättömällä ei ole pääsyä. Mitä olisi muuten aikomus puhua?

-- Sitä en edeltäpäin voi ilmaista, mutta voittehan arvata etten minä aijo puhua mitään omiani.

-- Meillä on sääntömme, jotka ovat siihen esteenä.

-- Oletteko ottanut huomioon, että elämme vallankumouksessa ja saattaa tapahtua, että kirkossa pian saarnaavat sellaiset miehet, joilla ei ole mitään Jumalalta saatua sanottavaa, vaan ainoastaan kiihotuspuheita?

-- No jaa, vallankumous tulee ja vallankumous menee. Pian tulee jälleen lempeyden aika ja olot entiselleen.

Nousin lähteäkseni.

Kirkkoherra näyttää tuskailevan ja pyytää jälleen istumaan, Ikäänkuin jotain mahdollisuutta vielä punniten hän alkaa tiedustella uskonnollista kantaani.

-- Te uskotte Kristukseen, ylösnousemukseen?

-- Minun täytyy sanoa suoraan, että uskoni on tullut vieläkin vastakkaisemmaksi kirkonopille kuin se oli ennen.

-- Mihin perustatte siis oikeutenne puhua kirkossa?

-- Siihen mihin tekin. Siihen, että minulla on sanottavaa Jumalalta.

Kirkkoherra rupesi ehdottamaan:

-- Olisihan niitä muita paikkoja.

Mutta kun sanottavani koskee juuri kirkkoa, en sitä osaa muualla sanoakaan.

Siihen raukesi yritykseni.

Mitä minun nyt on tehtävä? Jäädäkö odottamaasi?

* * * * *

Tämän toukokuun 5 p:nä oli Helsingin Sanomissa näin kuuluva uutinen:

-- _Kirjailija Arvid Järnefelt_ on pyytänyt meitä ilmoittamaan, että koska lukuisat ihmiset ovat hänen Helsingin Sanomissa julkaistujen kirjoitustensa johdosta vaatineet häntä puhumaan kirkossa, hän aikoo tänä sunnuntaina 1-2 välillä käydä katsomassa olisiko pääsy Nikolainkirkkoon vapaa, mutta että missään tapauksessa hän ei aijo väkivaltaiseen tunkeutumiseen ryhtyä, jos pääsy sittenkin kielletään.

Tultuani mainittuna sunnuntaina klo 1-2 välissä Nikolainkirkolle, huomasin, että kirkon ovet olivat auki. Menin sisälle ja näin suuren joukon ihmisiä, jotka odottelivat, kirkosta lähtemättä. Väkijoukon keskelle päästyäni minulle sanottiin, että odoteltiin minun puhuvan. Aijoin mennä alttarin korokkeelle puhuakseni sieltä. Samassa nousi kuitenkin saarnastuoliin pohjoisen suomalaisen seurakunnan kirkkoherra, sanoen, että koska väki näkyi vielä viipyvän kirkossa hän tahtoi puhua. Pitkän ja erittäin vapaamielisen puheensa lopussa kirkkoherra kohteliaassa muodossa mutta jyrkästi kielsi kenenkään syrjäisen esiintymästä puhujana tässä kirkossa.

Kiellosta huolimatta minä menin alttarin korokkeelle ja sanoin sanottavani. Käytöstäni en pidä ristiriitaisena Helsingin Sanomissa olleen ilmoituksen kanssa, sillä minä teen jyrkän eron passiivisen tottelemattomuuden ja väkivaltaisuuden välillä.

* * * * *

Tämän toukokuun 12 p:nä oli "Työmiehessä" ja "Sunnuntai" lehdessä uutinen, jossa pyysin toimituksia ilmoittamaan lukijoilleen, että seurakuntalaisten pyynnöstä aikomukseni oli esiintyä Johanneksen kirkossa sunnuntaina päiväjumalanpalveluksen jälkeen, 1-2 välillä.

Mainittuna aikana Johanneksen kirkkoon saavuttuani huomasin, että päiväjumalanpalvelus olikin suuresti viivästynyt, koskapa pappi juuri silloin vasta nousi saarnaamaan. Saarnan, pitkien kirkollisten toimitusten jälkeen, joiden aikana kirkko täyttymistään täyttyi, ja vihdoin loppuvirrenkin veisattua, jonka jälkeen oli hyvä tilaisuus jokaisen ken halusi, lähteä kirkosta, nousin paikaltani ja menin alttarinkorokkeelle pitääkseni sieltä puheen. Vastaani tuli kuitenkin eteläisen seurakunnan kirkkoherra useiden muiden hengellisten miesten seuraamana, kätteli minua tervehdykseksi ja sitten korottaen äänensä kirkkoväen kuultavaksi kysyi minulta muistinko kuinka hän noin 30 vuotta sitten antoi minulle Herran ehtoollisen ja tätäkö tämmöistä varten hän oli minua vannottanut? Kun rupesin vastaamaan, kielsi hän minua puhumasta ja kohottaen kätensä huusi meluavalle väkijoukolle, joka kovaäänisesti vaati minua puhumaan, -- että Järnefelt ei tule puhumaan. Pappien nuhteisiin koetin saada sanotuksi, että ihmisinä voin heitä kuunnella, mutta kirkon herroiksi en heitä tunnusta ja tulen alistumaan vain väkivaltaan. Kirkkoherra ilmoitti silloin, ettei heidän ole aikomus ryhtyä väkivaltaan. Hän viittasi kädellään urkurille, että tämä alkaisi soiton, ja ilmaisi harminsa siitä, ettei urkuri tehnyt tehtäväänsä, vaikka hänelle oli sanottu. Sensijaan hän järjesti nopeasti laulajat muiden pappien ja lukkarioppilaiden joukossa, jotka alkoivat laulaa Jumala onpi linnamme virttä. Virteen yhtyivät muutamat lehterillä olijat.

Väkijoukon melu yltyi yltymistään eikä ottanut mistään yrityksistäni tyyntyäkseen. Vasta kun nousin saarnatuoliin, hiljeni sekä laulu että pappien ja yleisön välinen rähinä, ja vain yksityisiä alashuutoja "antikristus Järnefeltille" kuului puheeni kestäessä.

Olen kuullut moitittavan kirkkoherraa suvaitsemattomasta esiintymisestään. Sitä moitetta en voi myöntää oikeaksi. Hänen asemassaan ja jos omistaisin hänen elämänkatsomuksensa olisin varmaan kiivastunut vielä paljoa enemmän. Keskellä rähinää muistelin ankaraa isä-vainajaani ja kuvittelin mielessäni kuinka hän olisi kauhistunut ja mitä olisikaan sanonut ja miten murtunut tekoni johdosta. Ja minun tuli niin sääli vanhaa kirkkoherraa, että olisin mielelläni vaikka syleillyt häntä. Näissä tunteissa säilyi rauhani.

* * * * *

T. k. 19 p:nä pyysin "Työmiehen" toimitusta ottamaan lehteen uutisen aikomuksestani puhua Kallion kirkossa. Saatuani kielteisen vastauksen menin lehden konttoriin ja jätin etusivulle painettavaksi seuraavan ilmoituksen:

"_Puhe Kallion kirkossa_. Allekirjoittanut aikoo puhua Kallion kirkossa sunnuntaina t.k. 20 p:nä päiväjumalanpalveluksen ja muiden toimitusten päätyttyä."

Kun saavuin mainittuna sunnuntaina tähän kirkkoon, oli jumalanpalvelus kuitenkin vasta alkamassa. Kallion seurakunnan kirkkoherra nousi saarnaamaan. Kirkko täyttyi täyttymistään saarnan aikana, kunnes ei ollut enää seisomapaikkaakaan missään. Tungoksesta ja jatkuvasta kirkon lämmityksestä huolimatta tuo vähintäin 5-6 tuhantinen joukko pysyi koko saarna-ajan aivan hiljaa, kunnes kirkkoherra kuulutustensa ohella luki kirkkoraadin kirjelmän, jossa tämmöiset kokoukset kiellettiin sanoilla: ei kirkko ole mikään ryövärien luola. Kuului nurinaa ja alashuutoja. Sanat loukkasivat kirkkoyleisöä. Nuo sanat ovat Jeesuksen sanoja hänen käydessään temppelissä, ne ovat kansalle hyvin tunnetut ja kuuluvat kokonaisuudessaan: "tämä on minun isäni huone, mutta te olette tehneet sen ryövärien luolaksi". Ei Jeesus tarkoittanut ryöväreillä kansaa, vaan niitä, jotka ottivat kansalta kymmenyksiä. Mahdotonta on kuitenkin ajatella, että meidänkään kirkkoraati olisi tarkoittanut noilla sanoilla kansaa, vaan tarkoitti tietenkin vain minua, joka ryövärin tavoin olin tunkeutunut kirkkoon. Mutta kansa otti itseensä: kuinka voipi sanoa ryöväreiksi niitä, jotka päinvastoin maksavat kymmenyksiä! Sanat olivat siis kovin varomattomat ja kansan suuttumus on täysin anteeksiannettava.

Tämän jälkeen pysyi yleisö, kuitenkin täysin äänettömänä pitkien messujen, veisuujen ja kolminkertaisen herranehtoollispöydän kestäessä. Loppuvirren aikana koettivat ihmiset valmistaa tilaisuutta niille, jotka halusivat, kirkosta poistumiseen, kohteliaasti muodostaen käytävää tungoksessa. Mutta halukkaita oli aivan vähän.

Kun loppuvirren aikana taululle kuitenkin numeroitiin vielä niin paljon virsiä, että niiden veisaamiseen tottuneiden kirkossakävijäin lausunnon mukaan olisi mennyt noin kaksi tuntia, alkoi yleisö osoittaa levottomuutta. Urkujen soidessa täysillä palkeilla kuului yleisön joukosta käskevä ääni: "Soitto on lopetettava!" Käskyä seurasi seiniä tärisyttävä hyväksyvä huuto, jonka aikana ei urkujen ääntä kuulunut. Kun tätä käskyä ei urkulehterillä sittenkään toteltu, muodostivat jotkut miehet pyramiidin ja toinen toisensa olalle kiiveten kapusivat lehterille. Jonkun ajan kuluttua vaikeni urkujen soitto. Olisin melun kestäessä ehkä jo lähtenytkin kirkosta, mutta näin, että ainoastaan puheeni voi enää rauhoittaa kiihtyneitä mieliä.

Olen kuullut moitittavan urkuria siitä, että hän ei kohta alistunut ylivoimaan, vaan taisteli voimainsa takaa urkuistuimelle jälleen päästäkseen. Tässäkään moitteessa ei minusta ole perää, sillä urkuri on vain _taiteellinen_ apuri kirkossa, eikä häneltä siis voi vaatia hengenmiehen uskoa siihen, ettei väkivaltaa ole vastustettava.

Mutta vähin kaikista ansaitsee moitetta kirkkoyleisö ja ne miehet, jotka menivät sen äänekkäästi ilmaistua käskyä täyttämään. Niin yksiäänisesti tuhansista suista lähtevä käsky hypnotisoi paljon voimakkaammin kuin minkään kenraalin sotahuudot, joita kirkko opettaa tottelemaan. Ei ole maan päällä sitä kansaa, joka ei uskaltaisi kokoontua kirkkoon vapaan saarnamiehen kutsusta, eikä ole maan päällä sitä kansaa, joka ei hankkisi itselleen hiljaisuutta, kun sitä urunsoitolla estetään tämän miehen ääntä kuulemasta.

Sentähden pyydän teitä ehdottamaan niille, jotka ovat teitä käskeneet näitä asioita tutkimaan, että kaikki tiedustelut jätettäisiin sikseen. Minä yksin olen syyllinen kaikkeen. Minä olen julkisella ilmoituksella kutsunut kansaa kirkkoon ja kaikki häiriöt synnyttänyt. Minä myöskin yksin tahdon vastata kaikista aineellisista vahingoista, joita kirkon sanotaan kärsineen, kuten naarmuista penkeillä, lakkinaulojen hukkaantumisista ja urkulehteri-seinän kalkituksen karisemisesta, samoinkuin kaikesta mikä vastaisuudessa havaitaan vielä korvausta vaativan.

Helsingissä, toukokuun 29 p. 1917.

_Arvid Järnefelt_.

PUHE NIKOLAIN KIRKOSSA.

Toukok. 6 p:nä 1917.

Antakoot minulle anteeksi kaikki ne, jotka pitävät tätä vapaata menettelyäni rikoksena. Itse en sitä siksi tunnusta. Olen tosin tavallinen syntinen ihminen, "joka synnissä sekä siinnyt että syntynyt olen ja sittenkin kaikkena elinaikanani syntistä elämää pitänyt", mutta voiko kukaan olla kauniimpi katsella kuin tavallinen syntinen ihminen, joka koettaa täyttää meidän yhteisen Isämme tahtoa? Ja voiko mikään paikka olla liian pyhä hänen jalkansa astua?

Täällä saarnattiin äsken siitä vapaudesta, joka on alkanut näiden seinien ulkopuolella. Todellakin, tuolla ulkona sanotaan vapauden alkaneen. Siellä ovat vihollisina vastakkain seisoneet sotajoukot, sotamiehet, tehneet veljistymisliittoja keskenään. Valot ovat tosin vaihdelleet varjojen kanssa: alaluokka asestuu, yläluokka on kohta aseista riisuttu. Mikä "vapaus" siitä syntyy, en tiedä.

Tiedän vain, että jos näiden seinien _ulkopuolella_ vapaus on alkanut, niin ainakin sen pitäisi jo aikaa sitte olla olemassa näiden seinien _sisäpuolella_.

Mitä merkitsee vapaus kirkossa? Sitäkö että saamme syljeskellä sen permannolle? Sitäkö että saamme huutaa ja räyhätä täällä? Sitäkö, että meillä on täällä valta pitää kiihotuspuheita ja liehutella punaisia lippuja?

Ei. Vapaus kirkossa merkitsee, että täällä on valta puhua jokaisen, joka tuntee puhuvansa meidän yhteisen isämme nimessä. Niitä on paljon kansan seassa ihmisiä, jotka ovat elämässään toteuttaneet korkeita veljeyden ihanteita ja joilla on jotain sanottavaa Jumalalta ihmisille. Älkööt tästälähin vuokrahuoneissa puhuko, vaan sanokoot sanottavansa kansan rakentamissa kirkoissa. Kivi kiveltä on kansan käsi muurannut näitä seiniä, kohottaen ne korkeiksi temppeleiksi, ja pitää niitä kaikkein pyhimpänänsä. Ei tämä kirkko ole mitään yksityisomaisuutta, ei se siis liioin ole seurakuntain omaisuutta, vaan se on yleinen omaisuus, kirkot ovat kaikkien eikä kenenkään.

Tarvitaanko kuulla nykyaikaan niiden ääniä, jotka vapaina, palkattomina, vain sisäisen kutsumuksen pakoittamina puhuisivat ihmisille? Tarvitaan. Aika on tulossa, jolloin kaikki näkyväiset hallitsijat ja hallitukset lakkaavat olemasta. Silloin voi johtona olla vain ihmisten totuudentieto. Ei ihminen elä ainoastaan leivästä, vaan jokaisesta sanasta, joka Jumalan suusta lähtee. Ja jumalan sana ei voi kuulua muuten kuin vapaan ja palkattoman suusta. Vapautukoot siis Suomen kirkot niiden käytettäviksi, joilla on sanottavaa jumalalta ihmisille. Kansa on siitä elävä.

Minulla olisi vielä paljon sanottavaa, mutta osaksi on täällä jo paljon puhuttu ennen minua, osaksi on ehkä hyväkin etten sano liian paljon yhtaikaa. Tahdon puhua vastakin, Johanneksen kirkossa, täälläkö, en tiedä, -- minne vain halutaan minua. Ja jos on muitakin, joilla on samanlainen kutsumus, niin menkööt ensin vaikka pappilaan kysymään tilaisuutta ja vuoroa. Mutta jos siellä kielletään, niin tulkoot minulta tiedustamaan, minä osoitan ajan ja paikan.

Millä vallalla minä tämmöistä puhun ja teen? Vastaan ennen kuin olette kysyneetkään: sillä vallalla minkä Jumala antaa ihmiselle. Sitä valtaa ei yksikään toinen ihminen voi häneltä riistää.

Nyt lähtekäämme hiljaa tästä kirkosta. Ehkä on hyvä koota ovella pieni kolehti maksuksi siitä lämmityksestä, joka on meidänkin osallemme tullut, ja myös sen tomun lakaisemiseksi, joka on ehkä jaloistamme jäänyt.

Sanon vieläkin: älköön tämän kirkon nimi enää olko Nikolainkirkko, vaan olkoon se -- Vapauden kirkko.

PUHE JOHANNEKSEN KIRKOSSA

Toukokuun 13 p. 1917.

Tästä saarnastuolista alotetaan saarna tavallisesti Isämeidänrukouksella, ja minäkin mielelläni sen tekisin, ellen pelkäisi että nuo jokaisen ulkoa oppimat sanat nyt niinkuin aina ennenkin kajahtavat ontoilta, käsittämättömiltä, hajanaisilta kuulijan korvaan.

Tahdon senvuoksi koettaa selostella mikä sisällys, mikä järki ja mikä yhteys minun mielestäni noilla Isämeidän-rukouksen eri osilla on. Nehän sisältävät lyhykäisyydessään Jeesuksen koko opin, mutta omituisesti kehittyneiden olosuhteiden vuoksi ani harva voi ymmärtää niiden merkityksen, tai, ehkä pitäisi sanoa: harva _rohkenee_ ymmärtää.

_Isä meidän_ -- siinä on kaksi sanaa: _Isä_ ja _meidän_. jos olisi puhe tavallisesta perheestä, niin edellisellä sanalla tarkoitettaisiin perheen isää, jälkimmäisellä perheen lapsia. Lapset taas ovat aina keskenään sisaruksia, veljeksiä. Isä meidän merkitsee siis että me käännymme Isän puoleen veljeksinä. Moni on ehkä ajatellut, toistaessaan Isämeidän sanoja: miksi en saa sanoa _minun_ isäni, olenhan yksin vain omien ajatusteni kanssa, ei ole läsnä ketään, että voisin käyttää monikkomuotoa meidän. Mutta aina vaan toistuu rukouksessa edelleen tuo "meidän": anna _meille_ jokapäiväinen leipämme, anna _meille_ syntimme anteeksi, älä johdata _meitä_ kiusaukseen, j.n.e. Se merkitsee, että jumalaa ei ole olemassa muuten kuin veljeksiin nähden, että ellemme asetu ensin tasa-arvoisiksi veljeksiksi, emme voi kääntyä minkään Jumalan puoleen, ei mikään Jumala voi kuulla meitä eikä mitään Jumalaa ole edes olemassakaan meille.

_Isä meidän, joka olet taivaissa_. -- "Joka olet taivaissa" -- mitä se merkitsee? Se merkitsee erotusta tavallisen perheenisän ja _meidän_ isämme välillä. Edellinen on näkyväinen perheen valtamies, joka ilmaisee tahtonsa lapsille korvin kuultavalla äänellä. "Joka olet taivaissa" sitävastoin merkitsee, että _meidän_ isämme on näkymätön, kuulumattomalla äänellä puhuva kaikkeuden herra, jonka tahto on ilmaistuna meidän sydämissämme. Näkymättömän Isän tahto on meidän, veljesten sydämissä, eikä ainoastaan meidän, jotka olemme tässä huoneessa, ei ainoastaan meidän, jotka olemme tässä kaupungissa, tässä maassa, vaan myöskin meidän, jotka olemme venäläisiä, meidän, jotka olemme saksalaisia, jotka olemme ranskalaisia, jotka asumme Amerikassa, Aasiassa, Afrikassa, Australiassa. Kaikkien meidän sydämissämme on tunto saman näkymättömän isän tahdosta, ja se tahto on: veljeys. Ilman tätä veljeyttä ei ole Isääkään, ilman tätä veljeyttä ei ole Jumalaa, ilman tätä veljeyttä ei ole taivaissa eli näkymättömyydessä mitään minkä puoleen voisimme kääntyä rukouksissa. Voi ihmiset, jospa te tietäisitte sen onnen mittaamattomuuden, joka seuraa veljeyden Isän löytämisestä, ette silloin epäilisi, vaan niinkuin mereen heittäytynyt viskaa luotansa kaiken mikä estää häntä uimasta, niin te viskaisitte luotanne rikkautenne, maanne ja mantunne, vain sen yhden asian tähden: että voisitte, silmät ummistaen, rukouksissa sanoa -- Isä meidän, joka olet taivaissa!

_Pyhitetty olkoon Sinun nimesi_. Pyhittää näkymättömän Isän nimi merkitsee samaa kuin antaa tälle nimelle ylin merkitys kaikkien muiden nimien rinnalla. Tämän nimen asemaan on nimittäin paljon muita pyrkijöitä. On paljon muita tahtonsa ilmaisijoita, jotka mielellään sotkisivat jalkoihinsa eli saattaisivat kuulumattomaksi sydämissämme olevan Isän tahdon, joka tarkoittaa veljeyttämme. Semmoisia väärinkäskijöitä on ennen kaikkia tuo tunnettu "oma tahtomme", joka alati pyrkii irti veljeydestä, hakien omaa ylemmyyttään veljien rinnalla. Oma tahtomme veisi meitä veljien hallitsijoiksi, Isän tahto vie meitä veljien palvelijoiksi. Sen vuoksi rukoillessamme: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, meiltä kysytään ponnistusta luopuaksemme oman tahtomme herruudesta ja asettaaksemme sen tilalle Isän tahdon. Mutta paitsi omaa tahtoamme on Isän tahdon asemaan pyrkijöinä vielä ulkopuolella olevat ihmiset, jotka asettuvat hallitsijoiksemme, jotka vaativat meiltä sitoumuksia, alamaisuutta, uskollisuuden valoja ja tahtonsa alaisiksi orjistumista. Näiden kaikkien rinnalla olkoon Sinun nimesi, Isä, pyhitetty. Saattaa esimerkiksi tapahtua, että Sinun asemaasi pyrkii anastamaan jo näkyväinen perheen isäkin, joka pojalleen suunnittelee millaiseksi tämän tulevaisuus pitäisi muodostua. Suunnittelut saattavat joskus sisältää semmoista, mikä on peräti vastaista kaikelle veljeydelle. Tämmöisissä tapauksissa: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, näkymätön Isämme, ylemmäksi näkyväisen isäni tahtoa. Mutta sellaisia taivaallisen Isän tilalle pyrkijöitä voivat olla esimerkiksi myös työnantajat, jotka teettävät ylellisyys-esineitä keskellä kurjuutta ja nälkää, tai kaikenlaiset johtajat, jotka kehoittavat kylvölakkoihin, silloinkuin maan aitat tyhjentyvät ja nälkä uhkaa jokaista eroituksetta. Semmoisia ovat vielä kaikki nuo näkyväiset hallitsijat, jotka vaativat sotaan veljiä vastaan, sanoen toisia kansoja vihollisiksi ja toisia ystäviksi. He puhuvat isänmaista ja kansallisuuksien jumalista, unohtaen, että Jumala on yksi eli että veljeyden ulkopuolelle ei saa yksikään ihminen jäädä meidän kadottamatta tätä ainoata Jumalaa. Kaikkien näkyväisten hallitsijain ylitse olkoon siis Sinun nimesi pyhitetty, Isä, niin ettemme Sinun rinnallasi mitään muuta nimeä tunnustaisi emmekä kenenkään muun käskyä tottelisi. Sitä merkitse rukous: pyhitetty olkoon Sinun nimesi, Isä!

_Lähestyköön Sinun valtakuntasi_. Tässä on puhe valtakunnasta, sellaisesta valtakunnasta, jossa näkymätön Isä on hallitsijana ja me kaikki ihmiset vapaina veljeksinä. Kun siis sellaisen valtakunnan lähestymistä rukoillaan, niin on tietysti välttämätöntä, että rukoilija rukoillessaan valmistuu johonkin sellaiseen tekoon, joka välittömästi edistää veljeyden toteutumista nykyisyydessä. Muussa tapauksessa on koko rukous pelkkää lavertelua. Rukouksen voisi melkein sanoa myös näillä sanoilla: toteuttakoon tämänpäiväinen toimintani veljeyden aatetta. Tämän rukouksen painopiste on siinä, etten saa pitää mitään työtä, joka tänäpäivänä tehtäväkseni tarjoutuu, tärkeämpänä sitä mitä minun on tänään veljeyden hyväksi tekeminen. Näitä nykyisyyden töitä voi tietysti olla monenlaisia: Joku luopuu kohta koko omaisuudestaan veljeyden toteuttamiseksi, toinen luopuu tänään vaan puolesta ja aikoo huomenna tai ylihuomenna ehkä luopua lopusta, kolmas päättää kieltäytyä asevelvollisuudesta, neljäs jättää vanginvartijatoimensa j.n.e. Ei ole niinkään paljon kysymys siitä kuinka suuren askeleen kukin ottaa kuin siitä, että rukous muuttaa hänen uskonsa suunnan, siitä, että hän kasattuaan itselleen erikoisomaisuutta nyt lakkaa tästä kasaamisesta, sodittuaan veljiään vastaan nyt lakkaa sotimasta. Sillä voiko olla suurempaa erehdystä kuin sotia rauhan saavuttamiseksi tai vaikkapa valmistaa pommeja yhteiskuntaa vastaan jonkun tulevaisen ihanneyhteiskunnan luomiseksi! Edellistä harjottavat vanhan järjestelmän miehet, jälkimäistä kumouksen miehet. Kummassakin tapauksessa käytetään nykyisyyttä pahojen tekojen suorittamiseksi jonkun tulevaisuuden-hyvän nimessä, soditaan nykyisyydessä tulevan rauhan vuoksi, räjäytetään ilmaan veljiä tulevan veljeys-ihanteen vuoksi. Nykyisyys on kuitenkin ainoa elämä mikä meillä on eikä sitä saa käyttää huonojen tekojen suorittamiseksi minkään tulevaisuuden nimessä, olkoon tämä kuinka utoopillisen ihana tahansa. Kaikki paha syntyy oikeastaan siitä, että ihmiset luulevat saavansa tehdä pahaa tänään jotakin huomista hyvää varten, tuhlata nykyisyyttä juoksuhaudoissaistumiseen, jotta muka ikuinen rauha kerran koettaisi, tai sitten tuhlata nykyisyyttä taisteluihin puoluevallasta tai suoraan anarkististen ihanteiden toteuttamiseksi pommeilla. Me tuhlaamme nykyisyyttä kaikkialla olemattoman tulevaisuuden hyväksi. "Lähestyköön Sinun valtakuntasi" on voimakas rukous tätä tuhlausta vastaan, se on henkinen voimainponnistus, jolla ihminen viskaa luotansa utopiat ja olemattomat tulevaisuuden haaveet, palautuu elävään nykyisyyteen niinkuin oman elämänsä varsinaiseen keskukseen, akseliin. Siitä kaikki säteet lähtevät loppumatonta kehää kohden, siinä on hänen elämänsä mahdollisuudet. Kaikki mikä elää se elää vain nykyisyydessä. Tämä Jumalanvaltakunnan oppi on ainoa maailmanparannusopeista, jossa tulevaisuutta rakennetaan nykyisyyden hyvillä eikä pahoilla töillä. Sitäpaitsi se painaa tunnustajansa rintaan ihanan uskon, että tämä elävä nykyisyys on iankaikkisuutta, joka ei tiedä mistään kuolemasta.