Part 9

Sillä jos koetin ajatella jotain kokonaan paikasta riippumatonta, niin näkyi se minusta olevan aivan olematonta, vielä tyhjempää kuin tyhjä paikka, jossa ei ole minkäänlaista esinettä.

Paksuun sumuun peittyneenä niin etten omaa olemustanikaan saanut nähdyksi pidin minä aivan olemattomana kaikkea, mikä ei ole paikallisesti määrättyä tai ainakin määrättävissä.

Siitä, mitä minä silmilläni näin, muodostin minä mielikuvia, mutta sitä en minä huomannut, että tuo kyky, jolla mielikuvia muodostin, ei ollut mitään paikallista, ja kuitenkin jotain aivan todellista ja suurta.

Niin ajattelin minä Sinunkin, Sinä minun elämäni elo, äärettömän suurena ulottuvan äärettömille aloille ja tunkeutuvan läpi koko maailman rakennuksen jopa sen ulkopuolelle halki rajattoman äärettömyyden, joten maa ja taivas ja kaikki kappaleet Sinusta saavat täyttämyksensä ja rajansa, joka itse et mihinkään rajoihin mahdu.

Niinkuin ei maan päällinen ilma ensinkään voi ehkäistä auringon valoa tunkeutumasta lävitsensä, vaan se tunkee läpi ilman, ei hajoittamalla eikä halkomalla vaan täyttämällä sen kokonaan, niin ajattelin minä Sinun voivan kulkea läpi taivaan, ilman ja meren jopa maankin ja tunkea läpi sen kaikkien sekä suurimpien että pienimpien kappalten ollaksesi kaikkialla läsnä hallitsemassa kaikkia luotujasi sekä sisällisesti että ulkonaisesti salaisella voimanvaikutuksella.

Noin minä arvelin, kun en toisin osannut ajatella -- mutta se olikin väärin.

Jos, näet, niin olisi, niin sulkisi suurempi kappale suuremman osan Sinusta itseensä, vähempi vähemmän osan. Ja niin ollen olisit Sinä kappaleittain läsnä maailman kappaleissa, suurissa suurin osin, pienissä pienin osin. Vaan sellaistahan ei ole olosi maailmassa. Mutta Sinä et ollut vielä valaissut pimeyttäni.

Minä tunsin kyllä Herran, tosi Jumalamme, joka on luonut ruumiimme ja sielumme ja kaikki kappaleet ja olennot, sellaiseksi, jota ei voida vahingoittaa eikä kukistaa, joka ei muutu eikä järky. Mutta pahan alkusyytä en ollut vielä selville saanut.

Mutta olipa pahan alkusyynä mikä hyvänsä, ymmärsin minä sitä täytyvän etsiä niin, että se ei saisi minua pitämään muuttumatonta Jumalaa muuttuvaisena joskin sillä olettamuksella pääsisin itse olemasta tuo etsimäni pahan lähde. Sentähden minä sitä vapaasti etsin, ollen varma siitä, että manikeolaisten oppi, jota kaikesta sydämestä kartoin, oli väärää, koskapa huomasin heidän pahan syytä etsiessään olevan täynnä pahuutta uskoessaan mieluummin, että Sinä voit kärsiä pahaa, kuin että he itse tekevät pahaa.

Minä koetin käsittää, mitä kuulin, että nimittäin vapaa tahto on pahan teon alkusyynä, että Sinä syystä annat meidän kärsiä; mutta en minä kyennyt sitä selvästi käsittämään. Niin minä yrittäessäni ajatuksen terävyydellä nousta syvyydestä vajosin uudelleen, ja yritettyäni moneen kertaan vajosin yhä uudelleen ja uudelleen.

Se minua auttoi kohoamaan valkeuteesi, että olin yhtä varmasti tietoinen tahtomisestani kuin elämisestäni. Jos minä jotakin tahdoin tahi olin tahtomatta, niin olin minä ihan varmasti vakuutettu siitä, että se olin juuri minä, joka tuota tahdoin tahi olin tahtomatta. Ja vähän kerrassaan minulle selkeni, että juuri tuo oma tahtoni oli alkusyy syntiini. Samalla selkeni minulle myös, että synti, jota tietämättä ja tahtomatta tehdään, ei ole synniksi eikä syyksi luettava, vaan on se pikemmin kärsimystä ja kuritusta, jonka alaiseksi sinä vanhurskas vanhurskaudessasi sallit meidän joutua.[40]

Mutta taas minä kysyin: ken on minut luonut? Eikö Jumalani, joka on ei ainoastaan hyvä, vaan itse hyvyys? Mistä niinmuodoin johtuu, että voin tahtoa pahaa ja olla tahtomatta hyvää, joten syystä saan kärsiä rangaistusta? Kuka on minuun istuttanut nuo katkerat kurjuuden taimet, minuun joka kuitenkin kaikkineni olen kotoisin kaikkein suloisimmasta olennosta, Jumalasta.

Perkelekö sen on tehnyt? Mistä sitten perkele on maailmaan tullut? Jos hän itsekin turmeltuneen tahdon vaikutuksesta on hyvästä enkelistä paholaiseksi muuttunut, mistä sitten häneenkin tuli tuo paha tahto, joka teki paholaiseksi hänet, joka hyvänä pyhän Luojan kädestä läksi?

Nämä ajatukset minua yhä uudelleen ahdistivat niin että aivan olin tukehtua. En kuitenkaan langennut tuohon kaikkein pahimpaan harhaoppiin, joka saa aikaan, että ei kenkään tunnusta syntiä Sinun edessäsi, koska muka on uskottavampaa että Sinä voit suvaita pahaa kuin että ihminen voisi tehdä pahaa.

Koska ymmärsin muuttumattoman olevan muuttuvaista parempaa, pidin minä velvollisuutenani Sinua etsiä. Ja lähtien siitä edellytyksestä, että Sinä olet muuttumaton, kävin minä tutkimaan, mistä paha on kotoisin tahi oikeammin pahan aikaansaama turmeltuminen, joka ei millään tavoin voi Sinun olemustasi vahingoittaa. Mikään ei näet, turmelevasti voi vaikuttaa Sinuun, ei tahto, ei pakko, eikä sattuma, koskapa itse olet Jumala; mitä Sinä tahdot on hyvää ja itse Sinä oletkin hyvyys. Mutta mikä turmeltuu, se ei olekaan hyvää.

Sinua ei myöskään voida vastoin tahtoasi mihinkään pakottaa, koska tahtosi ei ole voimaasi suurempi. Suurempi olisi se ainoastaan siinä tapauksessa, että olisit Sinä itseäsi suurempi, sillä Jumalan tahto ja Jumala voima on juuri Jumala.[41]

Mikä voi olla Sinulle äkkiarvaamatonta, joka kaikki tiedät, ja jonka tietämättä ja tahtomatta ei mitään ole olemassa?

Mutta mitäpä enää tuosta puhuakaan kannattaa, että Jumalan olemusta ei mikään voi turmella. Eihän Hän, joll'ei niin olisi, olisikaan mikään Jumala.

Minä kuvittelin mielessäni maailman kaikkeuden kaikkine näkyväisine ja näkymättömine kappaleineen ja olentoineen äärettömän suureksi ja kuitenkin kaikilta puolilta tarkoin rajoitetuksi ja minä ajattelin Sinun, oi Herra, läpitunkevan tuon kaikkeuden ja sulkevan sen kokonaan itseesi ollen itse aivan rajaton.

Kuten tuo ääretön, kaikkialle ulottuva ja silmin kantamaton meri laineillaan kantaen jotain mahtavaa sientä, jolla kuitenkin on rajansa, sen kokonaan vedellään täyttää, niin ajattelin minä Sinun, joka olet ääretön, täyttävän äärellisen luomakuntasi.

Ja minä sanoin sielulleni: katso, sellainen on Luoja, sellainen luomakunta! Hyvä on Jumala ja verrattomasti paljon parempi luotujansa, mutta hyvää on sekin, minkä Hän, joka hyvä on, on luonut. Ja katso, kuinka herttaisesti Hän luomakuntansa olennollaan täyttää ja syliinsä sulkee! Missä niin ollen on pahan pesä, mistä on paha maailmaan tullut, millä keinoin luomakuntaan luikerrellut? Missä ovat sen juuret, missä sen siemen?

Vai eikö sitä ensinkään ole olemassa? Miksi sitten pelkäisimme ja kammoisimme olematonta? Jos tyhjää pelkäämme, on varmaankin juuri tuo pelko, joka turhanpäite sydäntämme kalvaa ja kiduttaa, pahaa ja sitä pahempaa kuta olemattomampaa se on, jota todella pelkäämme. Niinpä joko on olemassa paha, jota pelkäämme, tahi on itse tuo pelko paha.

Mutta sittenkin, mistä on paha kotoisin? Hän, joka on paras ja korkein hyvä, on tehnyt sellaista, joka on vähempää hyvää; kuitenkin ovat kaikki sekä Luoja että luodut hyviä. Mistä sitten on paha tullut?

Vai oliko aine jotain pahaa, josta Jumala muodostelemalla ja järjestelemällä hyvää loi, jättäen siihen kuitenkin jotakin, jota ei hän hyväksi muuttanut? Mutta miksi niin -- jos niin on?

Eikö hänellä, joka on kaikkivaltias, ollut valtaa kaikkea hyväksi muuttaa, niin ett'ei olisi mitään pahaa jäljelle jäänyt? Ja miksi tahtoi Hän sellaisesta aineesta niitäkään tehdä? Miksi ei Hän kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt sitä kokonaan olemattomaksi? Eihän se toki voinut olla olemassa vastoin hänen tahtoaan?!

Jos oli aine ikuista, miksi hän sitten niin kauvan, aivan loppumattomia aikoja taapäin, salli sen semmoisena olla, ja vasta niin pitkän ajan perästä näki hyväksi siitä jotakin muodostaa? Tahi jos Hän tahtoi äkisti jotain aikoihin saada, miksi ei Hän kaikkivaltiaana mieluummin tehnyt aineen olemattomaksi ollakseen itse yksin kaikkea -- tosi, korkein ja loppumatoin hyvä.

Tahi jos ei Hänen, joka hyvä oli, ollut hyvä olla tekemättä jotain hyvää, miksi ei Hän poistettuaan ja tyhjäksi tehtyään tuon pahan aineen, laittanut sen sijalle hyvää, siitä kaikkea luodaksensa? Eihän, näet, Hän olisikaan mikään Kaikkivaltias, jos ei Hän voisi luoda jotain hyvää ilman aineen apua, jota ei Hän itse ole luonut.

Sellaisia ajatuksia hautoi sairas mieleni ja sydäntäni raskaasti painoivat kuoleman pelvon ja turhan totuuden etsinnän kuolettavat huolet. Kuitenkaan ei tänäkään aikana mennyt mielestäni seurakunnan usko Kristukseen, Herraan ja Vapahtajaamme. Se säilyi -- joskin monasti ryhdittömänä ja oikean opin puitteista poiketen -- sielussani, jopa syöpyi siihen päivä päivältä syvemmälle.

Tahdon tässäkin sydämeni pohjasta kiittää Sinun laupeuttasi, minun Jumalani. Sillä ken meidät korjaa kuoleman teiltä muu kuin Sinä -- Sinä joka olet elämä, mi kuolemasta ei mitään tiedä, ja viisaus, joka tarvitsematta itse valoa keltään, valaisee kaikki valoa kaipaavat mielet, joka maailman hallitsee ja ohjaa kaikkea, jopa ilmassa lentäviä lehtiä.

Vielä minä yhä tutkin pahan alkua saamatta siitä sittenkään selvää. Kuitenkaan et Sinä sallinut vaihtelevien ajatusteni eksyttää minua uskomasta Sinun olemassaoloasi, olentosi muuttumattomuutta, huolenpitoasi ihmisistä ja tuomiotasi, uskomasta että Kristuksessa, Pojassasi, meidän Herrassamme ja pyhissä seurakuntasi hyväksymissä kirjoissa olet viitannut ihmisille autuuden tien, joka johtaa elämään tuolla puolen kuoleman.

Tämä usko pysyi minussa järkähtämättömänä ja vahvistui lujaksi sielussani, mutta samalla minä kiihkoisasti tutkin, mistä paha on alkunsa saanut. Voi mitä synnytystuskia tällöin sydämessäni kärsin, voi kuinka huokailin! Sinä, minun Jumalani, olit minua kuulemassa, vaikk'en sitä tiennyt. Ja äänetönnä tuimasti tutkiessani olivat sanattomat sydämeni ahdistukset äänekästä huutoa armosi puoleen. Yksikään ihminen ei nähnyt, mitä minä kärsin, Sinä sen yksin tiesit. Sillä vain vähän tuosta kaikesta taisi kieleni parhaimpienkaan ystävieni korvien kuuluviin saattaa. Eihän voinut koko tuo mieleni myrsky heidän korviensa kuuluviin tulla, kun ei siihen aika riittänyt, eikä kieleni kyennyt.

Mutta Sinun korviisi tulivat kaikki nuo haikeat sydämeni huokaukset.

Sinä näit, mitä niin syvästi kaipasin, mutta minun silmiltäni oli se kätketty. Sisällistä sydämen valoa minä kaipasin, mutta sokeudessani menin minä sitä maailmasta etsimään. Sitä ei ollut missään paikassa, ja kuitenkin minä etsin sitä näkyväisistä kappaleista sieltä ja täältä -- löytämättä lepopaikkaa mistään. Näkyvät kappaleet eivät suoneet minulle tyydytystä niin että olisin voinut sanoa "nyt on kyllä, nyt on hyvin". Mutta ne eivät myöskään laskeneet minua palaamaan sinne, missä minun olisi ollut oikein hyvä olla. Olin näet, noiden rinnalla kovin ylhäinen, Sinun rinnallasi taas kovin alhainen.

Sinä tulit tosi ilokseni vasta kun alennuin alamaiseksesi, ja Sinä panit minut alempien luontokappaltesi herraksi. Tämä oli oikea mielenlaatuni ja tällä keskitiellä oli pelastukseni säilyäkseni Sinun kuvanasi ja ollakseni Sinun palvelianasi ruumiini herra.

Mutta kun minä ylpeänä nousin Sinua vastaan ja painaen niskani tiukasti kilpeni suojaan juoksin Sinua vastaan, silloin alempi luontoni sai minussa vallan ja painoi minut maahan niin että en saanut ensinkään tilaisuutta levähtää, enkä hengittää.

Katsellessani näytti minusta kaikki maailman kappaleet kasaantuvan ja kokoutuvan toisiinsa ja aatoksissani kappalten kuvat tekivät samoin. Ne asettuivat minua vastaan yrittäessäni palata Isäni tykö ikäänkuin ilkkuen: "mihinkä matka, Sinä kelvoton ja saastainen?!" Nuo aatokset kasvoivat haavoitetusta omastatunnostani, sillä kuten haavoitetun paiskaat Sinä maahan ylpeän. Minä paisuneena erkanin Sinusta ja ylpeydestä kovin pöhöttyneet kasvoni sulkivat silmäni niin ett'en voinut nähdä.

Sinä Herra pysyt ijankaikkisesti, mutta Sinä et tahdo meihin vihastua ijankaikkisesti. Sinä olet armahtanut tomua ja tuhkaa ja olet nähnyt hyväksi minua muodotonta uudelleen muodostaa kuvasi kaltaisuuteen. Sinä vaikutit sielussani sisällisen kiihoituksen niin että se ei voinut tyytyä, ennenkun sisällisen näkemisen kautta pääsi vahvasti Sinuun uskomaan.

Mutta silloin sai salaisesti parantava kätesi tautini väistymään, ja häiriintynyt ja pimentynyt sieluni näkö parani terveellisten tuskien katkeralla voiteella päivä päivältä paremmaksi.

Ensinnä tahdoit Sinä minulle näyttää, miten Sinä seisot ylpeitä vastaan, mutta nöyrille annat armosi, ja miten laupeaasti olet alentumisen tien ihmisille osoittanut, kun nimittäin Sana tuli lihaksi ja asui ihmisten keskellä.

Erään äärettömästi ylpeän ihmisen kautta toimitit Sinä minulle muutamia kreikankielestä latinaksi käännettyjä Platonilaisten[42] teoksia.

Näissä minä luin moneen kertaan ja monilla syillä perusteltuna -- joskaan ei aivan näillä sanoilla -- seuraavaa: Alussa oli Sana ja se Sana oli Jumala; tämä oli alussa Jumalan tykönä. Kaikki on sen kautta olemuksen saanut, ja ilman sitä ei olemusta saanut yksikään, mikä olemassa on. Hänessä oli elämä ja elämä oli ihmisten valkeus. Valkeus paistaa pimeydessä, vaan pimeys ei sitä käsittänyt.

Ihmissielu, vaikkakin se valkeudesta todistaa, ei ole itse valkeus. Jumalan Sana on tosi valkeus, joka valistaa jokaisen ihmisen maailmaan tullessaan. Maailmassa Hän oli, ja maailma oli Hänen kauttaan olemuksen saanut, ja maailma ei Häntä tuntenut. [Vertaa: Joh. ev. 1, 1-16.]

Mutta että "Hän tuli omainsa tykö, eivätkä Hänen omansa ottaneet Häntä vastaan, ja että Hän kaikille, jotka Hänet ottivat uskolla vastaan, antoi voimaa Jumalan lapsiksi tulla", sitä en minä Platonilaisten teoksista ole tutkiessani tavannut.

Senkin että "Jumalan Sana ei ole syntynyt verestä, eikä lihan tahdosta, eikä myöskään miehen tahdosta, vaan Jumalasta" löysin niistä. Mutta että "Sana tuli lihaksi ja asui meidän keskellämme", sitä en niistä löytänyt.

Noissa kirjoissa oli kyllä monin paikoin ja monella tapaa lausuttuna, että "Poika vaikka oli Isän kaltainen, ei jumalankaltaisuudestaan kiinnipitänyt kuten saaliista". Mutta että "Hän tyhjensi itsensä, otti orjan muodon päällensä, tuli muiden ihmisten vertaiseksi ja löydettiin menoissa niinkuin ihminen; että Hän alensi itsensä ja oli kuolemaan saakka kuuliainen, hamaan ristin kuolemaan asti; että Jumala sentähden onkin Hänet korottanut ja antanut Hänelle nimen joka kaikkia nimiä suurin on, että Jesuksen nimeen pitää kaikki polvet kumartuman, jotka taivaassa, maan päällä ja maan alla ovat, ja kaikki kielet pitää tunnustaman että Jesus Kristus, joka istuu Isän oikealla kädellä kunniassa, on Herra" [Vertaa: Filip. 2, 6-11], sitä ei löydy noissa kirjoissa.

Niissä kyllä sanotaan, että ainosyntyinen Poika, ennen kaikkia aikoja syntyneenä ja ollen muuttumattomana koroitettu yli kaikkien ajan vaiheiden, on yhtä ijankaikkinen kuin Sinä, ja että Hänen täyteläisyydestään ovat sielut autuutensa ammentaneet, ja että ne Hänen ijäti pysyvästä viisaudestaan osallisiksi tullen uudelleen viisaiksi tulevat.

Mutta siitä ei niissä mitään puhuta, että Hän määräämällä ajallansa on jumalattomien edestä kuollut [Rom. 5, 6], ja että Sinä et ainokaista Poikaasi armahtanut [Rom. 8, 32], vaan olet Hänet meidän kaikkein edestä lunastuksen hinnaksi antanut. Sillä sen olet Sinä viisailta kätkenyt ja yksinkertaisille ilmoittanut, jotta Hänen tykönsä tulisivat työtätekeväiset ja raskautetut saamaan Häneltä virvoitusta. Sillä Hän on lempeä ja nöyrä sydämestä, Hän ohjaa nöyrät oikealla tiellä ja opettaa lempeille tiensä, sillä Hän huomaa nöyrtymisemme ja vaivannäkömme ja anteeksi antaa syntimme.

Mutta ne, jotka rikkiviisauden kukkuloilla kulkevat, eivät kuule Häntä, joka sanoo: Oppikaa minusta, sillä minä olen lempeä ja nöyrä sydämestä ja te löydätte levon teidän sielullenne. [Matt. 11, 29.] Ja kun he tuntien Jumalaa, eivät Häntä ylistä ja kiitä kuten Jumalaa, ovat he tyhmistyneet ajatuksissansa ja heidän tyhmä sydämensä on pimennyt. Koska he itsensä viisaaksi luulivat, niin he ovat tyhmäksi tulleet. [Rom. 1, 21-22.]

Tämän kautta kehoitettuna palaamaan itseeni astuin minä sieluni sisimpään Sinun johdollasi, ja Sinun avullasi löysinkin tien sinne.

Minä astuin sisälle ja korkealla, henkeni näköpiiriä ja ajatuskykyäni paljon korkeammalla, näin minä muuttumattoman valon. Ei se ollut tavallista, ruumiillisin silmin nähtävää valoa, eikä samanlaatuista suurempaakaan valoa joka kirkastumistaan kirkastuen olisi häikäisevällä valollaan kaikki valloittanut. Ei -- se oli jotain aivan tykkänään toista kuin nuot kaikki.

Ei se ollut ymmärrykseni yläpuolella kuin öljy veden päällä, ei myöskään kuin taivas yli maan. Se oli minua verrattomasti paljon korkeampi, koska se itse oli minut luonut, ja minä sitä verrattomasti paljon halvempi, koska olen sen luoma.

Joka tuntee totuuden, hän tuntee tuon valon, ja joka tuntee valon, hän tuntee ijäisyyden -- rakkaus tuntee sen.

Oi ikuinen totuus, oi tosi rakkaus ja rakas ijäisyys! Sinäpä olet minun Jumalani, Sinua minä ikävöin päivin ja öin!

Kun Sinut ensikerran opin tuntemaan, silloin otit minut kouluusi, oppiakseni pitämään sitä todellisena, jota näen, mutta itseäni kykenemättömänä sitä näkemään.

Heikkonäköisenä vetäydyin minä taapäin, kun Sinä kohdistit voimalliset säteesi minuun; minä vapisin rakkaudesta ja pelvosta. Minä huomasin olevani kaukana Sinusta, niin kaukana, ett'ei minussa ollut vähääkään Sinun kaltaisuuttasi, mutta samassa minä ikäänkuin kuulin korkeudesta Sinun äänesi: "Minä olen väkevien ruoka, vahvistu, niin saat minua syödä. Mutta en minä ole muuttuva sinuksi, kuten ruoka muuttuu lihaksi sinussa, vaan sinä olet muuttuva minuksi."

Minä opin tuntemaan, että Sinä kuritat ihmistä synnin tähden, ja että olet antanut sieluni repeentyä kuin hämähäkinverkon. Ja minä sanoin: Tokko onkaan totuutta olemassa, kun ei ole sitä näkyväisyyden piirissä, eikä äärettömässä avaruudessa? Silloin Sinä kaukaa minulle huusit: Minä juuri olen se, minä, joka olen se, mikä minä olen.

Minä kuulin sen aivan kuin olisi se omassa sydämessäni kaikunut, eikä nyt ollut enää epäilyksellä sijaa. Pikemmin olisin epäillyt omaa elämistäni kuin totuuden olemassa oloa, joka luomisen töistä tunnetaan.

Minä nyt käänsin tutkivan katseeni kaikkiin luotuihin kappaleisiin, jotka ovat Sinua alhaisempia, ja minä huomasin niiden olemisen olevan ei olemisen täydellisyyttä, mutta ei myöskään kokonaan olemattomuutta. Onhan niillä olemista, koska ovat Sinusta kotoisin; mutta on olemattomuuttakin, koska eivät ole Sinun olemustasi. Sillä se vain on todellista olevaista, mikä muuttumattomana pysyy.

Jumalassa riippuen on minun hyvä ollakseni, sillä en voi itsessäni pysyväinen olla vaan ainoastaan Hänessä. Mutta Hän on pysyväinen itsessään ja uudistaa kaikki. Ja Hän on Herra minun Jumalani, koska Hän ei minun avujani kaipaa.

Minulle selkeni, että se, mikä on turmeluksen alaista, on jossain määrin hyvää.[43] Sillä jos se olisi täysin hyvää, niin ei se turmeltuisikaan; täysin hyvään, näet, ei turmelus pysty, siinä taas, mikä ei ole ensinkään hyvää, ei ole mitään turmeltavaakaan. On aivan varmaa, että se, mikä turmeltuu, kadottaa jotain hyvyydestään, mutta jos joku kaiken hyvyytensä kadottaisi, niin ei sitä enää olisi olemassakaan. Sillä jos se semmoisena yhä olisi olemassa voimatta enää turmeltua, niin olisi se olemassa entistä parempana, koska se tästä puoleen säilyisi turmeltumatonna. Mutta voidaanko kummempaa väittää kuin että se mikä on kaiken hyvyytensä kadottanut on tullut entistä paremmaksi?! Siispä: Se mikä kaiken hyvyytensä kadottaa, lakkaa olemasta. Toiselta puolen taas: Niinkauvan kun jotakin on olemassa, on se hyvää. Siispä kaikki, mikä olemassa on, on hyvää.

Siispä paha, jonka alkuperää olin tutkinut, ei ole mitään olemassa olevaista; sillä jos se olisi olemassa, niin olisi se hyvää. Sen täytyisi niinmuodoin olla olemukseltaan joko turmeltumatonta, s.o. ehdottomasti hyvää, tahi turmeltuvaa, jossa voidakseen turmeltua täytyy olla jotakin hyvää.

Niinpä sain selville ja tulin ymmärtämään, että Sinä olet luonut kaikki hyväksi, ja että ei ole mitään olemassa, mikä ei ole olemustaan Sinulta saanut. Sinä et ole kaikkia samanlaisiksi tehnyt; sentähden on kullakin olemuksensa sen mukaan millaiseksi Sinä sen teit. Kappaleet ovat yksitellen hyviä ja kaikki yhteensä sangen hyvää, sillä meidän Jumalamme on tehnyt kaikki sangen hyväksi.

Ei ole olemassa mitään pahaa, joka olisi pahaksi Sinulle ja koko luomakunnallesi. Sillä ei ole olemassa mitään, joka voisi siihen tunkeutua ja sille antamasi järjestyksen rikkoa.

Tosin toiset kappaleet maailmassa näyttävät olevan pahoja, koska eivät toisiin sovellu; mutta kyllä löytyy taas semmoisiakin, joiden kanssa nämäkin sulavat sopusointuun, joten nämäkin ovat hyviä jopa itsessäänkin hyviä.

On nurjaa pitää jotain luomakunnassasi vastenmielisenä. Nurja oli minunkin mieleni, kun monet luoduistasi olivat minulle vastenmielisiä. Mutta kun en rohjennut sanoa Jumalaani vastenmieliseksi, niin en myöntänyt minkään, mikä oli minulle vastenmielistä, olevan Sinun luomasi. Siten jouduin olettamaan kahta olemusta, enkä saanut mielen rauhaa, enkä osannut puhua paikalleen.

Kun vihdoin siitä harhaluulosta palaannuin, tekasin minä itselleni kaikkialle halki äärettömien avaruuksien ulottuvan Jumalan ja luulottelin sitä Sinuksi. Minä sijoitin sen sydämeeni, joka siten taas tuli kirotuksi epäjumalan temppeliksi.

Sitten Sinä tietämättäni painoit pääni helmaasi ja suljit silmäni, ett'en näkisi harhakuvia kuten houraileva, ja niin kuumeinen kiihkoni vähitellen asettui ja nurja mieleni nukahti syvään uneen. Ja minä heräsin Sinussa ja näin Sinut toisessa merkityksessä äärettömänä, ja tämä näkö ei ollutkaan lihallisen mielen luoma.

Minä katselin uudelleen kaikkea ja huomasin kaiken olevan Sinulle kiitollisuuden velassa olemassaolostaan ja Sinun olevan kaiken määränä ja mittana -- ei paikallisesti vaan siten että Sinä totuutesi voimalla kaikkea kannatat. Kaikki on totta mikäli se olemassa on, se vain on petosta uskoa olemattomia.

Minä näin että kaikki kappaleet ovat laatuunsa nähden oikealla paikallaan ja oikealla ajallaan olemassa, ja että Sinä, joka yksin olet ikuinen, et vasta määräämättömän pitkien aikojen perästä ole alkanut toimia, koskapa ei mitkään ajanjaksot, ei menneet, eikä tulevaiset, tekisi menoaan ja tuloaan, joll'et Sinä olisi aina toimimassa pysyen samalla aina samana.

Minä olen kokemuksesta tullut tietämään, että ei ole ihmettelemistä, jos leipä, mikä terveelle on makeaa, on sille vaivaksi, jolla on sairas kitalaki, ja jos valo on sairaille silmille vihattavaa, vaikka se terveille on suloista. Niin myös vanhurskautesi on vastenmielistä syntisille --.

Minä tutkin, mitä synti on, löytämättä pahaa olentoa; minä löysin vain nurjan tahdon, joka Sinusta, korkeimmasta olennosta, poistuen suostuu siihen, mikä on alhaista ja halpaa, joka panee alttiiksi sielunsa sisäisen kauneuden ja hurmaantuneena nauttii maailman ulkonaisesta loistosta.

Minä ihmettelin, että minä jo Sinua rakastin, enkä harhakuvaa Sinun asemastasi. Minä en kuitenkaan päättävästi pyrkinyt iloitsemaan Jumalassani, vaan milloin yleni mieleni ihanuutesi puoleen, milloin oma painolakini, nuo lihalliset totutut tapani veti minut alas luotasi ja minä vaivuin huokaillen entiseen tilaani.

Sinä kuitenkin yhä säilyit mielessäni, enkä minä vähääkään epäillyt jonkun olevan olemassa, jossa minun pitäisi kiinni riippua, pidin vain itseni liian heikkona voidakseni Sinussa riippua. Sillä kuolevainen ruumis raskaana painaa sielua ja maallinen asunto vetää alas mielen, joka kyllä paljoa ylevää miettii ja mielii. Minä olin varmasti vakuutettu, että "Sinun näkymätön olentosi, ikuinen voimasi ja jumaluutesi maailman luomisesta asti tajutaan, kun luomiasi kappaleita tutkitaan." [Rom. 1, 20.]

Tutkiessani, näet, miksi taivaallisten tai maallisten kappalten kauneuden kauniiksi tunnustin, ja mikä minulle oli mittakaavana lausuessani muuttelevaisista kappaleista järkähtymättömän arvostelun, "tämä pitää olla näin, tuo ei saa olla noin", löysin minä muuttelevaa mieltäni paljoa korkeammalla muuttumattoman ja todella ikuisen totuuden.