Part 8

Koska niinmuodoin olemme liian heikot selkeillä järkisyillä löytääksemme totuutta, ja koska meidän siitä syystä on turvauduttava pyhien kirjojen uskottavuuteen aloin minä uskoa, että Sinä olet nuo niin mainiot, niin voimallista totuuden vakaumusta uhkuvat ja niin vaikutusvoimaiset kirjat juuri sitä varten yli maan piirin levittänyt, että Sinua uskottaisiin ja Sinua niiden kautta etsittäisiin.

Sen, mikä noissa kirjoissa järjettömyytensä kautta oli minua loukannut, panin minä nyt, -- kun monet kohdat niissä kuulemieni selitysten mukaan tuntuivat uskottavilta -- pyhien asiain salaperäisyyden laskuun. Ja ne olivat nuo kirjat mielestäni sitä enemmän kunnioitettavia ja pyhimmän uskon arvoisia, kun ne samalla tarjoutuvat kaikkien luettavaksi ja samalla tallettavat suuriarvoiset salaisuutensa niitä varten, joilla on syvempää käsitystä, kun ne samalla puhuvat kaikille mitä yksinkertaisimmilla sanoilla ja mitä jokapäiväisimmillä puheenparsilla ja samalla vireillä pitävät niiden mielenkiintoa, jotka ovat syvämietteisiä tutkijoita. Täten ne, näet, kokoilevat kaikkia rakastavaan helmaansa ja johtavat joitakuita harvoja ahtaampien porttien läpi salattuun yhteyteen kanssasi; kuitenkin on noita harvojakin paljoa enemmän olemassa kuin niitä olisi, jos nuo kirjat eivät niin suurella kunnialla ja arvokkuudella esiintyisi, eivätkä pyhällä yksinkertaisuudellaan sulkisi suuret kansanjoukot helmaansa.

Näitä asioita minä mietin ja Sinä olit luonani; minä lähetin sydämeni huokaukset Sinun puoleesi ja Sinä kuulit minua. Minä horjuin sinne tänne -- ja kuitenkin Sinä ohjasit minua; minä kuljin maailman laveata tietä, vaan Sinä et minua käsistäsi laskenut.

Minä himoitsin kunniaa, rahaa ja avioelämän nautintoja, ja jouduin siten Sinun pilkattavaksesi. Minä kärsin, näet, noita himoja palvellessani mitä tuskallisinta kipua ja tässä Sinä tarkoitit parastani, Sinä kun et suonut minulle iloa mistään muusta kuin Sinusta.

Katso sydäntäni Herra, koskapa itse olet tahtonut minua tätä muistelemaan ja tunnustamaan. Nyt sieluni kiintyköön Sinuun, joka olet sen kuoleman kovista siteistä kirvoittanut. Kuinka kurja olikaan. Ja Sinä hivelit kirveleviä haavojani, että kaiken muun hylkäisin ja kääntyisin Sinun puoleesi, joka olet kaikkein korkein, ja jota paitsi kaikki muu ei olisikaan olemassa, ja että puoleesi kääntyen tulisin parannetuksi.

Kuinka ihmeellisesti saitkaan minut kurjuuttani tuntemaan tuona päivänä, jolloin valmistelin ylistyspuhetta keisari Walentinianukselle! Tuossa puheessa minun täytyi paljon valhetella ja sillä minun kuitenkin piti saavuttaa niiden suosiota, jotka tiesivät minun valehtelevan! Sydämeni puhkui tuosta tuskasta ja kiehui kuluttavien ajatusten kuumeessa.

Kävellessäni näinä päivinä erään Milanon luona sijaitsevan kylän läpi huomasin minä erään köyhän kerjäläisen, joka ollen hienossa hutikassa laski leikkiä ja oli iloisella päällä. Silloin minä huokasin ja rupesin mukanani oleville ystävilleni puhelemaan monista hullutuksiemme tuottamista tuskista. Mitä tarkoittivat kaikki nuo yrityksemme, joissa silloin vaivaa näin kuljettaessani himojen haavoittamana onnettomuuteni kuormaa, joka matkan varrella aina suuremmaksi kasvoi? Mitäpä muuta halusimme kuin päästä huolettoman iloisiksi! Ja tässä oli tuo kerjäläinen edellämme ennättänyt päämäärään, jota me ehkä emme koskaan tulevaisuudessakaan tulisi saavuttamaan. Minkä hän muutamilla kerjäämillään kolikoilla oli saavuttanut, sitä minä vaivaloisia, mutkaisia kiertoteitä kulkien tavoittelin, nimittäin sitä iloa jota ajan siivin pois kiitävä onni tuottaa.

Tosin oli hänen ilonsa varsin turhaa, mutta minä kunniaa himoitessani tavoittelin vielä paljoa turhempaa. Hän oli kuitenkin todellisesti iloinen, minä tuskaa täynnä; hän huoleton, minä pelonalainen.

Ja jos ken olisi minulta kysellyt, kumpaako mieluummin tahtoisin, iloitako vai peljätä, olisin vastannut "iloita". Mutta jos taas joku olisi kysynyt tahdoinko mieluummin olla semmoinen kuin tuo kerjäläinen tai semmoinen kuin itse olin siihen aikaan, niin olisin parempana pitänyt olla oma itseni niin huolien ja pelvon sortama kuin olinkin. Ja tuon valinnan olisin minä kai tehnyt piloillani -- ei suinkaan täydellä todella? Sillä enhän ollut velvollinen pitämään omaa osaani kerjäläisen osaa parempana siitä syystä että olin oppineempi kuin hän. Opistanihan ei ollut minulla iloa, vaan sillä etsin ihmisten suosiota; en edes sillä koettanut muille oppia hankkia, vaan ainoasti itselleni suosiota. Sentähden oletkin kurituksesi sauvalla särkenyt minun luuni.

Pois! luotani ne, jotka sanovat sielulleni: sillä on eroa, mistä iloitaan. Tuo kerjäläinen iloitsi humalaisen iloa, minä halusin kunniasta iloita. Millaisesta kunniasta, Herra? Kunniasta joka ei anna Sinulle kunniaa. Ja yhtä vähän kuin tuon juopuneen ilo oli todellista iloa yhtä vähän tuo tavoittamani kunnia todellista kunniaa. Se päinvastoin tahrasi sieluni kunniaa. Hän yhtenä yönä nukkui pois pohmelonsa; minä pohmelossa menin maata ja nousin ylös ja taas menin maata ja nousin ylös -- voi kuinka kauvan!

On sillä kyllä eroa, mistä iloitaan, sen tiedän. Uskovaisen ilo, kun hän iloitsee toivossa, verrattomasti voittaa kaiken tuon turhan ilon. Ja meidänkin välillämme oli silloin jotain eroa. Hän oli epäilemättä onnellisempi minua, ei ainoastaan koska hän oli täynnä iloa, minä täynnä huolia, vaan myöskin koska hän kauniisti pyytämällä oli hankkinut itselleen viiniä, minä taas valehtelemalla haeskelin kunnian korskeutta.

Tähän suuntaan minä silloin puhelin sangen paljon ystävilleni. Ja usein tätä tehdessäni tutkin itseäni ja tulin tuntemaan tilani pahaksi. Minä surin sitä ja kartutin siten onnettomuuteni kaksinkertaiseksi.

Ja jos onni joskus minulle hymyili, niin minä perin tympeytyneenä en osannut siihen tarttua, koska se muka melkein lähti lentoon, ennenkun siitä sai kiinnikään.

Me, jotka ystävinä elimme yhdessä, valitimme noita ristiriitaisuuksia olennossamme. Enimmin ja tuttavallisimmin minä niistä keskustelin Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa.

Näistä oli Alypius kotoisin syntymäkaupungistani ja syntyisin eräästä kaupungin korkeimmista suvuista. Hän oli ijältään minua nuorempi ja oli ollut oppilaanani ensin kotokaupungissamme Thagastessa ja sitten Karthagossa. Hän rakasti minua suuresti, koska olin hänen mielestään hyvä ja oppinut, ja minä häntä jalojen avujen tähden, jotka hänessä olivat luontaisia ja tulivat näkyviin jo varsin nuorella ijällä.

Karthagon suuri siveettömyys, mikä kevytmielisissä näytelmissä kuohui yli äyräitten, oli kuitenkin temmannut hänet pyörteisiinsä. Hän poloinen noissa pyörteissä pyöri ja minä samalla paikkakunnalla julkisessa koulussa opetin puhujataitoa, mutta hän ei vielä käynyt opetustani kuulemassa sentähden että oli eräässä asiassa riita syntynyt minun ja hänen isänsä välillä.

Minä sain kuulla että hän sirkkusta aivan surmakseen rakasti ja olin kovasti huolissani, että hän oli tyhjäksi tekevä tai mahdollisesti oli jo tyhjäksi tehnyt nuo suuret toiveet, joita hänestä oli olemassa. Mutta minulla ei ollut ei hyväntahtoisena ystävänä, eikä opettajan oikeudella mitään tilaisuutta muistuttamaan häntä tai saamaan hänet jollain nuhteella palautetuksi pahalta tieltään.

Minun suhteeni luulin hänen olevan samaa mieltä kuin hänen isänsäkin; mutta niin ei ollutkaan laita. Huomioonottamatta isänsä tahtoa tässä asiassa alkoi hän minua tervehtiä, kävi luentosalissani, kuunteli jonkun aikaa opetustani ja meni sitten taas pois.

Minulta kuitenkin unehtui vakavasti varoittaa häntä, ett'ei hän hurjasti hurmaantumalla tyhjänpäiväisiin näytäntöihin turmelisi hyviä luonnonlahjojansa. Mutta Sinä, Herra, joka kaikista luoduistasi huolta pidät, et ollut unohtanut häntä, joka oli aikoinaan oleva pyhäkkösi esimiehenä.[38] Ja jotta aivan ilmeistä olisi, että kunnia hänen parantumisestaan on yksin Sinun, niin paransit hänet aivan tietämättäni minun kauttani.

Kun, näet, eräänä päivänä tapani mukaan istuin kateederissa, oppilaat edessäni, tuli hän, tervehti, istuutui ja kuunteli tarkkaavasti käsittelynalaista ainetta. Sattumalta minä selittääkseni käsillä olevaa kirjaa ja saadakseni esitykseni luotettavammaksi ja selvemmäksi otin sirkusnäytännöt ja niiden hurmaantuneet katsojat esimerkiksi ja laskettelin niistä purevaa pilkkaa.

En silloin vähääkään -- Sinä sen tiedät, Herra -- ajatellut Alypiuksen parantamista tuosta turmiollisesta taudista. Mutta hän työnsi sanojeni terän omaan sydämeensä luullen varmasti tarkoittaneeni yksin häntä. Ja mistä joku toinen olisi ottanut aihetta suuttuakseen minuun, otti tämä kunnioitettava nuorukainen suuttuakseen itseensä ja rupesi minua vain palavammin rakastamaan.

Sinä valmistit sydämestäni ja kielestäni hehkuvat hiilet, niillä jälleen sytyttääksesi tuohon toivorikkaaseen sieluun, joka jo oli sammumaisillaan, pyhän innon tulta ja parantaaksesi sen. Olkoon kiittämättä sinua se, joka ei laupeuttasi käsitä; mutta minä tahdon sitä sydämeni syvyydestä julistaa.

Siitä hetkestä ponnistihe hän ylös siitä liejusta, johon oli vajoutunut, ylös sen kurjan himon syleilystä, joka hänen silmänsä sokaisi. Päättäväisellä itsensäkieltämisellä hän kavahti ylös suruttomuuden unesta ja puisti lian päältään, eikä enää mennyt sirkukseen.

Sitten hän hankki isältään luvan saada ruveta vakinaiseksi oppilaakseni; hänen isänsä, näet, ei enää jaksanut panna vastaan, vaan mukaantui ja myöntyi. Nyt hän alkoi uudelleen kuunnella luentojani ja heti joutui saman taikauskon paulaan mihin minä itse olin joutunut. Sillä häntä miellytti Manikeolaisten osoittama itsensä kieltäminen, jota hän luuli todelliseksi ja vilpittömäksi. Mutta se olikin vain ulkokultaisuutta ja petosta, ja se pauloihinsa kietoi sellaisia jaloja henkiä, jotka pystymättä vielä avuja syvemmältä tutkimaan olivat herkästi petettävissä pelkällä avujen varjolla ja kuorella.

Alypius oli oikeustiedettä oppiakseen mennyt edelläni Roomaan. Siellä joutui hän gladiaattorinäytäntöjä katsellessaan -- niin uskomattomalta kuin se tuntuukin -- uskomattoman suuren kiihkon ja eksytyksen valtaan.

Hän oli jo inholla kääntynyt pois sellaisista huvituksista. Mutta nyt jotkut hänen ystävänsä ja opintotoverinsa palatessaan reippaina aamiaiselta tapasivat hänet tiellä ja veivät hänet hänen vastaväitteistään ja vastustelemisestaan huolimatta tuttavallisuuden väkipakolla amfiteaatteriin. Se tapahtui julmien, veristen näytäntöjen päivänä.

Alypius kehui: "Vaikka ruumiini sinne viettekin ja siellä kiinnipidätte, niin ettepä kuitenkaan saa sieluani ja silmiäni noihin näytännöihin kiintymään. Niinpä saapuvillakin ollen tulen olemaan poissa ja siten olen voittava teidät ja näytännöt."

Tämän kuultuaan he kuitenkin veivät hänet mukaansa, varmaankin juuri haluten selville saada voisiko hän kehumisensa täytäntöön panna.

Kun oli perille tultu ja istuuduttu sinne, missä tilaa oli, paloi kamala kiihko kaikissa suonissa. Alypius sulkien silmänsä kieltäytyi antamasta sydämensä suostumusta sellaisiin hirvittävyyksiin. Jospa olisi hän voinut korvansakin tukkia! Sillä eräässä taistelun kohtauksessa, kun kaiken kansan mahtava huuto kajahti häntä vastaan, voitti hänet uteliaisuus. Hän aukaisi silmänsä muka valmisna halveksimalla voittamaan sitä, mitä saisi nähdäksensä olipa se mitä hyvänsä. Mutta samassa saikin hän sieluunsa vielä hirveämmän haavan kuin se, mikä ammotti tuon taistelijan ruumiissa.

Ja hän lankesi onnettomammin vielä kuin tuo taistelija, jonka kaatuessa nostettiin tuo suuri huuto, joka tunki läpi hänen korvansa ja sai hänet aukaisemaan silmänsä. Nyt hänen pikemmin rohkea kuin kestävä sielunsa joutui iskuille alttiiksi ja kärsi auttamattomasti tappion, varsinkin koska oli heikontunut luottaessaan itseensä, eikä Sinuun.

Sillä samassa kun hän näki, imi hän verenhimon itseensä ja voimatta kääntyä pois iski katseensa yhä syvempään näkemäänsä hirveään kuvaan. Aivan huomaamatta hän hurmaantui tuosta verisestä huvituksesta ja rupesi nauttimaan rikoksellisesta kilpataistelusta. Hän ei ollut enää se, mikä tullessaan, vaan yksi siitä joukosta, johon oli joutunut; niiden todellinen kumppani, jotka olivat hänet mukaansa temmanneet.

Entä sitten? Hän katseli, huusi, innostui ja vei sieltä mukaansa hurjan himon, joka kiihotti häntä tulemaan uudelleen. Niin, hän tuli uudelleen, ei ainoastaan niiden keralla, jotka hänet olivat ensi kerralla sinne vieneet, vaan myöskin ilman heitä, jopa muita mukanaan kuljettaen.

Ja sellaisesta kurjuudesta olet Sinä kuitenkin hänet voimallisella ja laupiaalla kädelläsi nostanut ja opettanut häntä luottamaan ei itseensä, vaan Sinuun. Vaan se tapahtui vasta pitkän, pitkän ajan kuluttua.

Tämän miehen minä tapasin Roomassa ja hän kiintyi minuun mitä lujimmilla siteillä. Milanoonkin hän matkusti kanssani saadakseen eteenkinpäin olla seurassani ja käytännössä harjaantuakseen lakitieteessä, jota hän oli opiskellut enempi vanhempainsa tahdosta kuin omasta halustaan.

Kolmasti oli hän apumiehenä oikeudessa osoittanut sellaista rehellisyyttä, että se kaikkia muita ihmetytti. Mutta hän sitäkin enemmän ihmetteli, että he taisivat pitää kultaa viattomuutta parempana. Hänen kunnollisuutensa joutui kovalle koetukselle himon houkutellessa sydäntä ja pelon puristaessa rintaa.

Hän oli jonkun aikaa Italian valtiovarain rahastonhoitajan apulaisena. Samaan aikaan oli siellä eräs sangen mahtava senaattori, jota monet, ollen hänelle kiitollisuuden velassa liehakoitsivat, monet myös pelvosta kumartelivat. Hän tahtoi -- kuten mahtavien tapa on -- pitää itselleen luvallisena sellaistakin, joka oli vastoin selvää lakia.

Alypius asettui häntä vastustamaan. Hän halveksien hylkäsi kaikki palkinnot, joita hänelle tarjottiin, ja pelotonna uhmaili kaikkia uhkauksia. Kaikki ihmettelivät hänen tavatonta rohkeuttaan, kun ei hän sellaista monen monista sekä hyödyllisistä että vahingollisista toimistaan varsin kuuluisaa miestä halunnut ystäväkseen, eikä häntä vihamiehenä peljännyt.

Sellainen oli Alypius, silloinen ystäväni, joka kanssani puolelta ja toiselta tuumaili, millaista elämäntapaa olisi noudatettava.

Myös Nebridius oli jättänyt kotipaikkansa lähellä Karthagoa ja itse Karthagon, missä hän tuon tuostakin kävi, jättänyt isältä perityn kukoistavan maakartanon, kotonsa ja oman äitinsä ja tullut Milanoon ainoastaan siitä syystä, että saisi elää kanssani palavassa totuuden ja viisauden tutkimisessa. Yhdessä me tuskia kärsimme, yhdessä ajelehdimme sinne ja tänne. Palavasti hän etsi autuaallista elämää ja tutki suurella terävyydellä vaikeimpia kysymyksiä.

Kolme meitä oli nälkäistä; me valittelimme nälkäämme toinen toisillemme ja odotimme, että Sinä antaisit meille ruuan ajallansa. [Ps. 145, 15.] Mutta kun Sinä laupeudessasi annoit meidän yrityksistämme yhä uudelleen niittää katkeria kokemuksia ja me tutkistelimme, missä tarkoituksessa me saimme sellaista kokea, niin oli vastassamme synkkä pimeys.

Me käännyimme taas huokaillen toisaanne ja ho'imme usein ja katkerasti "kuinka kauvan on tätä jatkuva?" Ja kuitenkaan emme voineet noita yrityksiämme heittää, sillä vielä ei ollut meille koittanut mitään taattua valoa, jota olisimme voineet seurata.

Vaikein oli ollakseni murheella muistellessani kuinka pitkä aika oli jo kulunut sitte yhdeksännentoista ikävuoteni, jolloin aloin hehkua halusta etsiä totuutta ja päätin totuuden löydettyäni hyljätä kaikki tyhjänpäiväisten himojen turhat toiveet ja mielettömät valheet. Ja nyt? --

Nyt oli minulla kolmaskymmenes ikävuosi käymässä ja yhä olin takertuneena samaan likaan, olin ahmimassa hetken haihtuvia ja vain hetkeksi huolia haihduttavia iloja. Ja minä sanoin yhäti lohdutuksekseni: huomenna minä sen varmaankin löydän, huomenna on totuus minulle kirkkaana koittava, enkä enää ole laskeva sitä käsistäni. Faustus tulee pian, ja on selvittävä kaikki.

Oi, te suuret Akadeemikot! Eikö siis olekaan mitään varmaa elämän päämäärää löydettävissä? Niinpä etsikäämme yhä uutterammin ja älkäämme epäilyksen valtaan vaipuko!

Jo on suuri toivo koittanut: kirkonusko ei opetakkaan sellaista mielettömyyttä, kuin me luulimme, ja josta me sitä ilman syytä syytimme. Kirkon oppineet pitävät aivan vääränä luulla Jumalan olevan ihmisruumiin muotojen rajoittaman. Ja mekö vielä sittenkin yhä epäilisimme kolkuttaa saadaksemme muunkin kaiken meille avatuksi?

Mutta ennen puolta päivää anastavat oppilaat aikamme. Mitä muuna aikana teemme? Miksi emme tuota ainoata tarpeellista etsi? Vaan milloin me sitte kävisimme tervehtimässä ylhäisiä ystäviämme, joiden apua tarvitsemme? Milloin valmistautuisimme luennoille, joista oppilaat maksavat? Milloin saisimme itsellemme virkistystä ja sielullemme huolien huojennusta?

Menkööt matkoihinsa nämät kaikki? Heittäkäämme luotamme nämä turhat ja tyhjät kappaleet! Kootkaamme kaiken voimamme yksin totuuden tutkimiseen!

Elämä on kurjaa ja kuolema tietymätön. Jos se meidät äkisti yllättäisi, millainen olisi lähtömme täältä? Missä voisimme oppia, mitä täällä olemme laiminlyöneet? Eikö pikemmin olisi meidän korvattava laiminlyömisemme kärsimällä ansaittu rangaistus?

Entä jos kuolema tehdessään ihmisen tajuttomaksi onkin kaikkien pyrintöjemme loppu? Niin, sekin kysymys on mahdollinen. Mutta olkoon kaukana sellainen olettamus.

Tyhjän- tai turhanpäite ei kristillisen uskon vaikutusvalta ulotu niin mahtavan korkeana kautta koko maailman. Ei ikinä tekisi Jumala niin suuria ja niin erinomaisia tekoja hyväksemme, jos ruumiin kuollessa sielun elämäkin lakkaisi. Mutta miksi siis vitkastelemme jättää maalliset toiveet, ja käydä kaikin voimin Jumalaa ja autuaallista elämää etsimään?

Mutta varro: ovathan maallisetkin kappaleet, mieluisia. Niiden viehätysvoima ei olekaan vähäinen. Ei ole helppoa lakata niitä tavoittelemasta koska joutuu häpeän alaiseksi, jos niitten tavoittelemiseen jälleen takertuu.

Huomaappas kuinka helposti käy saavuttaminen jotain kunniapaikkaa. Ja mitä enempää toivoisimmekaan tässä elämässä? Meillä on ylhäisiä ystäviä riittävästi apunamme saadaksemme -- jos sen eteen yksinomaa ja päättävästi puuhaamme -- vaikkapa tilanhoitajantoimen. On myös saatavissa aviovaimo -- jotenkin varakas tietysti, ett'ei hän ylön suuresti menoillaan rasittaisi -- ja sehän voisi olla kohtuullisten pyyteiden päämäärä. Ovathan monet jalot ja varsin mallikelpoiset miehet naimisissa ollen antautuneet viisauden tutkimiseen.

Sellaiset aatokset täyttivät sieluni, vaihtelivat kuin tuulet ja repivät ja raastoivat rintaani. Ajat vierivät ja minä yhä jätin kääntymättä Herran puoleen. Minä lykkäsin elämisen Sinussa päivästä päivään, mutta itsekkäisyydessä kuolemista minä jatkoin jokapäivä.

Minä ikävöin autuaallista elämää, mutta ollen pyhää ja korkeaa oli se samalla mielestäni pelottavaa. Minä sitä pakenin -- ja kuitenkin etsin. Minä luulin joutuvani kovin suureen kurjuuteen, jos en saisi nauttia naisen rakkaudesta. Minä en tullut ajatelleeksi -- koska en ollut sellaista kokenut -- että Sinä laupeudessasi voit sellaisista heikkouksista päästää.

Ehtimiseen vaadittiin minua menemään naimisiin. Minä kosinkin yhtä tyttöä ja sain hänen suostumuksensa. Äitini varsinkin oli tässä asiassa ahkerassa puuhassa, koska hän toivoi, että minä avioliittoon mentyäni tulisin autuaaksi tekevässä kasteessa pestyksi synneistäni. Mutta tyttö, jota olin kosinut, olikin melkein kaksi vuotta laillista naimaikää nuorempi. Ja koska hän oli mielittyni ja valittuni, enkä toista tahtonut, niin täytyi minun jäädä odottamaan, kunnes hän voisi vaimokseni tulla.

Sillä välin kasvoi kasvamistaan syntieni kuorma. Nainen, jonka kanssa olin siihen saakka yhdessä elänyt, temmattiin sivultani, koska hän oli esteeksi avioliitolleni. Häneen olin kaikesta sydämestäni kiintynyt, ja sentähden nyt särjetty ja haavoitettu sydämeni verta vuoti.

Hän jätti meidän yhteisen poikamme minun luokseni ja palasi Afrikaan. Lähtiessään antoi hän Sinulle pyhän lupauksen, ett'ei hän enää pitäisi yhteyttä kenenkään miehen kanssa.

Mutta minä kurja en kyennyt siihen mihin tuo vaimo! Minä en rakastanut avioelämää, vaan olin lihallisen himon orjana, ja sentähden minä olin liian kärsimätön odottaakseni morsianta kaksi vuotta. Minä rupesin pitämään lihallista yhteyttä erään toisen naisen kanssa, vaikka en ollut hänen kanssaan avioliitossa. Näin minä jatkuvan tottumuksen turvissa ylläpidin sieluni tautia ja kuljetin sen täydessä voimassaan mukaani avioelämän pyhään piiriin.

Mutta haava, mikä ensimäisestä kullasta erotessani sydämeeni oli syntynyt, ei silti parantunut, vaan rupesi tuon peräti kovan tuskan tulen jäleltä märkänemään. Suruni oli hiljaisempaa, mutta samalla haikeampaa.

Sinulle olkoon kiitos, Sinulle olkoon kunnia, Sinä kaiken laupeuden lähde! Minä kävin yhä kurjemmaksi ja Sinä lähenit minua yhä lähemmäksi. Jo olit aivan vieressäni, temmataksesi minut oikealla käsivarrellasi ylös loasta ja pestäksesi minut puhtaaksi -- mutta minä en siitä mitään tiennyt.

Mikään muu ei minua pidättänyt vielä syvemmälle lihallisten himojen syvyyteen heittäytymästä kuin kuoleman ja tulevan tuomion pelko, jota en koskaan saanut rinnastani riistetyksi, joskin ajatukseni siitä olivat eri aikoina erilaiset.

Minä väittelin ystävieni Alypiuksen ja Nebridiuksen kanssa siitä, minkä lopun hyvät ja pahat ihmiset saavat. Minä sanoin, että olisin suostunut antamaan Epikurokselle[39] voiton palmun, joll'en olisi varmasti vakuutettu, että kuoleman jälkeen sielut vielä elävät ja saavat kukin ansaitun palkkansa, jota seikkaa ei Epikuros ottanut uskoaksensa.

Minä kysyin, miksi emme olisi onnellisia, jos vaan kuolemattomat olisimme ja saisimme elää alinomaisissa lihallisissa nautinnoissa tarvitsematta pelätä niitä kadottavamme? Mitä muuta voisimmekaan pyytää?

Minä en käsittänyt, että oma kurjuuteni, syvä lankeemukseni ja suuri sokeuteni esti minua katsomasta siveellisen puhtauden kirkasta valoa ja näkemästä kuinka ihanaa on rakkaus, joka puhtaana lihallisista intohimoista kiintyy vain sielun kauneuteen. En sitäkään miettinyt, minä kurja, mistä lähteestä minulle vuoti se armo, että sain noita saastaisia ajatuksia suloisessa rauhassa ystävieni kanssa vaihtaa.

Niin saastunut kuin olikin sieluni uidessa alinomaisessa lihallisten himojen aallokossa, en voinut ilman ystäviäni olla onnellinen. Heitä minä kuten ystäviä ainakin rakastin puhtaalla sydämellä ja he samoin minua.

Oi mutkikkaita teitä! Voi rohkeaa sielua, joka hylkää Sinut ja luulee jotakin parempaa saavansa! Kääntyköön hän minne tahansa, niin paha on hänen olla. Sillä yksin Sinussa on todellista lepoa.

Sinä oletkin meitä aivan lähellä, Sinä päästät meidät irti surkeain erehdystemme pauloista ja luot meihin uuden elämän Sinussa. Sinä lohdutat meitä sanoen: Joutuin eteenpäin! Minä olen teitä kantava, minä olen teitä saattava, minä olen vievä teidät lepoon.

7 KIRJA.

Plotinos.

Pahasti ja kelvottomasti vietetty nuoruuden aikani oli mennyt menojaan ja minä tulin miehuuden ikään. Mutta sitä myöten kuin minulle ikää karttui, sitä myöten myös turhamielisyyteni kasvoi.

Vaikka en osannut muunlaista olentoa kuin silmin nähtävää ajatella, en minä kuitenkaan enää Sinua ajatellut ihmismuodossa olevaksi. Aina siitä lähtien, kun aloin vähin viisaustieteen luentoja kuunnella, minä sellaista väärää käsitystä kartoin.

Mutta millaiseksi nyt piti Sinua ajatella, siitä en ollut selvillä. Minä ihminen, vieläpä vain ihmiskääpiö, koetin ajatuksillani käsittää Sinua, kaikkivaltiasta, ainoata ja todellista Jumalaa. Ja kuitenkin olin minä kaikesta sydämestäni vakuutettu siitä, että Sinä, katoomaton, turmeltumaton ja muuttumaton olet olemassa -- vaikka en ymmärtänyt mistä ja millä tapaa olin tuon vakuutuksen saanut.

Kiihkeästi huusi sydämeni kaikkia noita mielikuvituksen luomia harhakuvia vastaan ja minä koetin yhdellä iskulla poistaa mielestäni nuo epäpuhtaat mielikuvat, jotka eivät ensinkään jättäneet minua rauhaan. Mutta tuskin olin saanut ne näkyvistäni, kun jo taas kerääntyivät suurin joukoin silmäini eteen ja pimittivät näköni.

Minä niinmuodoin ajattelin, että Sinä katoomaton, turmeltumaton ja muuttumaton olet -- ei ihmisruumiin muodossa -- mutta kuitenkin jossain äärellisessä muodossa joko tämän maailman avaruudessa tahi sen ulkopuolella äärettömyydessä.