Part 4

Minä en tiennyt, että Jumala on henki, jolla ei ole pituudelle eikä leveydelle ulottuvia jäseniä, tai ruumista, joka ottaa tilaa ja painaa. Sillä ruumis osissaan on vähempi kuin kokonaisuudessaan, ja jos oletettaisiinkin se äärettömän suureksi, niin joku sen osa kuitenkin määrätyn välimatkan rajoittamana varmasti olisi pienempi kuin ääretön, eikä tuo ruumis olisikaan kokonaisuudessaan kaikkialla kuten henki, kuten Jumala on.

Ja mikä meissä on se Jumalan kaltaisuus, jonka tähden raamattu syystä sanoo meidän luoduksi Jumalan kuvaksi, sitä en minä vähääkään aavistanut.

En myöskään tuntenut sitä todellista sisällistä vanhurskautta, joka ei arvostele tottumuksen lain mukaan, vaan kaikkivaltiaan Jumalan erehtymättömästi oikean lain mukaan, jonka mukaan kaikkien paikkakuntien ja aikojen tavat tulee muodostua jonkun verran erilaisiksi kunkin paikkakunnan ja ajan eri luonteen mukaan, samalla kun se itse kaikkialla ja aina pysyy samana, eikä ole yhtä siellä, toista täällä, eikä milloin mitäkin.

Tämän lain mukaan olivat Aabraham, Iisak, Jaakob, Mooses ja Daavid, joita kaikkia Jumala on kehunut, vanhurskaita. Taitamattomat kyllä, jotka inhimillisen päivän mukaan arvostelevat ja kaikkia ihmiskunnan tapoja omain yksipuolisten tapainsa mukaan mittaavat, arvostelevat heitä syntisiksi.

Mutta eikö tämä ole yhtä hullua kuin jos asevarustukseen tottumaton, joka ei tiedä mikä kappale kuhunkin jäseneen kuuluu ja soveltuu, tahtoessaan peittää päätä sääryksellä tai panna kypärää jalkaan, murisisi siitä, ett'eivät sopivasti mukaannu paikkaansa? Tai eikö ole kuin jos joku nähdessään jonkun orjan tekevän semmoista, jota ei sovi juomanlaskian tehdä, tai nähdessään takapihalla tapahtuvan sellaista, jota ei sallita pöydän ääressä, paheksuisi sitä, ett'ei samassa talossa ja samassa perheessä anneta samat tehtävät ja oikeudet kaikille ja kaikkialla?

Juuri samalla tapaa menettelevät ne, jotka kuullessaan tuommoisena aikana jotain olleen vanhurskaille luvallista, mikä ei enää tänä aikana ole sellaisille luvallista, pahastuvat. Ja samalla tapaa ne, jotka paheksuvat, että Jumala aikojen olosuhteiden mukaan käskee toiselle toista ja toiselle toista, vaikka kumpikin samaa vanhurskautta pitäisi palvella.

Onko siis vanhurskaus vaihtelevaa ja muuttelevaa? Ei suinkaan. Vaan aikakaudet, joita se on pantu hallitsemaan, ovat muuttelevaisia -- sillä nehän ovat aikaa.

Ihmiset taas, joiden elämä on niin lyhyt maan päällä, eivät huomaa entisaikain heille tuntemattomien ja nykyajan heille tuttujen tapojen, eivätkä vierasten kansojen tuntemattomien ja oman kansan tuttujen tapojen keskinäistä yhteyttä. Mutta mikä mihinkin saman ruumiin jäseneen, mikä mihinkin saman päivän eri hetkeen, mikä millekin kappaleelle tai henkilölle samassa talossa soveltuu, sen he helposti huomaavat. Edellisessä tapauksessa he moninaisuuteen loukkaantuvat, jälkimäisessä taas siihen mukaantuvat.

Näitä asioita en silloin ymmärtänyt, enkä huomannut; vaikkakin ne joka suunnalta sattuivat silmiini, en niitä nähnyt.

Sepittäessäni runoja ei sopinut minun panna mitä runojalkaa tahansa mihin tahansa, vaan toiseen runomittaan toista ja toiseen toista runojalkaa, eikä samankaan säkeen joka kohtaan samaa jalkaa. Ja kuitenkaan ei runoustaide, jonka avulla runoja sepittelin, käsittänyt vaan sitä tai tätä ja milloin mitäkin runomittaa, vaan kaikki runomitat samalla kertaa.

Mutta minä en vaan älynnyt vanhurskauteen, jota hyvät ja hurskaat ihmiset palvelevat, paljon korkeammalla ja jalommalla tavalla sisältyvän kaikki, mitä Jumala on käskenyt. En liioin älynnyt, ett'ei se mistään kohdasta muutu, vaikk'ei se eri aikoina annakaan samalla kertaa kaikkia määräyksiään, vaan kunakin aikana määrää sellaista kuin silloin sopii.

Minä sokea moitin hurskaita isiä ei ainoastaan siitä, miten he Jumalan käskyn ja vaikutuksen mukaan nykyisyyden olosuhteissa käyttäytyivät, vaan myös sen johdosta, mitä he Jumalan ilmoituksen mukaan tulevista tapahtumista julistivat.

Mutta tokkopa milloinkaan tai missään on pidetty vääränä rakastaa Jumalaa kaikesta sydämestään, kaikesta sielustaan ja kaikesta mielestään tai rakastaa lähimmäistään niinkuin itseään?

Samoin rikokset luontoa vastaan, jommoiset Sodomalaisten synnit olivat, ovat kaikkialla ja aina halveksittavia ja rangaistavia.

Jos kaikki kansat semmoista tekisivät, niin olisivat he myös kaikki samaan rikokseen syyllisiä Jumalallisen lain mukaan; sillä ei Jumalan luoma ihmisluonto salli ihmisen niin käyttäytyä. Itse se yhteys, mikä meillä tulee olla Jumalan kanssa, näet, rikotaan, kun Hänen luomansa luonto saastutetaan luonnottomalla himolla.

Ne rikokset taas, joilla rikotaan ihmisten tapoja vastaan, ovat tapojen ollessa erilaiset, vältettävät vaan siitä syystä, ett'ei jonkun valtion tai kansan tapa, joka tottumuksen tai lain kautta on vakaantunut, tulisi loukatuksi jonkun oman maan kansalaisen tai jonkun muukalaisen himon kautta.

Sillä rumahan on jokaisessa kappaleessa semmoinen pala, mikä ei sovellu kokonaisuuteen. Mitä hyvänsä Jumala käskee vaikka kenen lakia tai tapaa vastaan, _on se tehtävä_, vaikka ei sitä milloinkaan olisi siellä ennen tehty; jos sen tekemistä on jonkun aikaa laiminlyöty, on se uudistettava ja jos ei siihen ole ennen ryhdyttykään, on siihen nyt ryhdyttävä.

Sillä jos on kuninkaan lupa hallitsemassaan valtakunnassa käskeä jotakin, jota ei kukaan hänen edellään, eikä hän itse tätä ennen ole käskenyt, ja jos on valtioyhteyden luonteen mukaista että häntä totellaan, valtioyhteyden luonnetta vastaan taas jos ei häntä totella -- inhimillisen yhteiskunnan peruslakejahan on että tulee totella kuningasta -- kuinka paljoa enemmän on Jumalaa koko luomakunnan hallitsijaa ehdottomasti toteltava kaikessa, mitä ikinä Hän käskee. Sillä niinkuin inhimillisten valtakuntien kesken mahtavampi vaatii heikommalta kuuliaisuutta, niin vaatii Jumala kaikilta.

Samoin vallitsee kaikissa rikoksissa sama vaikutin. Olkoonpa että halutaan toista vahingoittaa häpäisemällä häntä tai tekemällä vääryyttä häntä vastaan tai tekemällä kumpaakin. Olkoonpa että joku tekee tuota kostaakseen, kuten vihamiehet tekevät toisilleen, tai saadakseen toiselta jotain erinomaista etua, kuten tapahtuu matkustajaa ryövättäessä. Tekipä joku tuota tahtoessaan onnettomuutta välttääkseen kukistaa sen, jota pelkää. Tekipä joku tuota kadehtiessaan onnettomuudessaan toista onnellisempaa tai ollen jossain suhteen onnen suosimana kateellinen sitä kohtaan, jonka pelkää pääsevän vertaisekseen, tai jonka jo tuskalla vertaisekseen tuntee. Tai tekipä joku tuota tahtoen vaan toisen onnettomuudesta nauttia kuten ne tekevät, jotka katselevat kilpataistelijoita, ja ne, jotka nauraen pilkkaavat toisia ihmisiä olivatpa keitä hyvänsä. Sama moitittava vaikutin on kuitenkin näissä kaikissa rikoksellisissa teoissa: halu toista vahingoittaa.

Näissä teoissa ilmenee synti. Ja syntiä siittää lihan himo, silmäin pyyntö ja koreilemisen halu; joko yksi tai kaksi näistä tai kaikki kolme samalla kertaa. Tällä syntisellä elämällä rikotaan kolmea ja seitsemää käskyäsi vastaan, tuota kymmenien käskyjesi kymmenkielistä psalttaria vastaan, oi Jumala, Sinä kaikkein korkein ja suloisin!

Vaan millä Sinua voidaan häväistä, johon ei mikään tahra tartu?! Millä Sinua vastaan voidaan rikkoa, joka et mistään vahinkoa kärsi?

Tosin nuo teot eivät satu Sinuun, mutta ne koituvat ihmiseen itseensä. Ja sinä rankaiset ihmistä synneistä, koska hän syntiä tehdessään Sinua vastaan samalla tekee vääryyttä omaa sieluansa vastaan. Ja synti petollisesti ilmi-antaa tekijänsä tekipä hän syntiä luonnottomaksi turmellen luontoansa, jonka Sinä olet tehnyt ja järjestänyt, joko luvallisten asiain kohtuuttomalla käyttämisellä tai käyttämällä himosta palavana luvattomia asioita vastoin luonnon järjestystä.

Myös joutuu ihminen syylliseksi raivotessaan ajatuksin tai sanoin Sinua vastaan ja potkiessaan tutkainta vastaan, ja myös jos hän suuttuneena murrettuaan inhimillisen yhteiskunnan liitokset röyhkeänä iloitsee hajoitetuista siteistä ja katkotuista kahleista, tuntien sydämessään nautintoa.

Näin käypi kun Sinut hyljätään, joka olet kaiken elämän lähde, joka olet kaikkeuden luoja ja hallitsija, ja kun ihminen irroittaen ylpeänä itsensä Sinusta rakastaa vaan niitä näitä, katoovaisia kappaleita.

Sentähden nöyrtyneinä ja katuvina palaamme Sinun tykösi, ja Sinä puhdistat meitä pahoista tottumuksista ja olet meille armollinen tunnustaessamme syntimme.

Sinä kuulet vankien huokaukset, ja irroitat kahleemme, joihin itse olemme itsemme kytkeneet, jos emme enää töyttää Sinua vastaan valheellisen vapauden sarvilla ahnehtien -- jopa uhalla kadottaa kaikkea omaisuuttamme -- saada enempää ja rakastaen enempi omaa maallista parastamme kuin Sinua, jolta kaikille kaikkea hyvää vuotaa.

Vaan häpeällisten, rikoksellisten ja niin monen monien sopimattomien tekojen joukossa on myös niiden syntejä, jotka jo ovat hyvään päin kehittymässä. Näitä oikeat arvostelijat täydellisyyden ohjeen mukaan moittivat, mutta samalla kehuvat kuten vihannoivaa laihoakin hedelmän toivossa.

Tehdään joskus semmoisiakin tekoja, jotka aivan näyttävät häpeällisiltä tai rikoksellisilta, eivätkä kuitenkaan ole syntejä. Sillä ne eivät loukkaa Herran meidän Jumalamme kunniaa, eikä inhimillisen seuraelämän tapoja.

Monet teot niinmuodoin, jotka näyttävät ihmisistä moitittavilta, ovat Sinun todistuksesi mukaan hyväksyttäviä; ja monet ihmisten kiittämät teot ovat Sinun todistuksesi mukaan tuomittavia. Sillä useinkin on teko näköjään niin aivan toista, ja toista tekijän mielenlaatu ja hetken salaiset vaikuttimet.

Mutta kun Sinä äkisti käsket jotakin tavatonta ja odottamatonta, sellaistakin jota joskus ennen olet kieltänyt, ja vaikka käskysi syyn toistaiseksi salaisit, ja vaikkakin olisi tuo muutamien ihmisten seuratapoja vastaan, ken epäilisi onko käskyäsi toteltava -- jos muutoin seurakunta, joka sinua palvelee, on vanhurskas?

Autuaat tosiaan ne, jotka tietävät Sinun käskystäsi toimivansa! Sillä kaikki palvelijaisi toimet tarkoittavat joko osoittaa, mitä nykyaika vaatii, tai julistaa tulevia tapahtumia.

Ymmärtämättä näitä asioita minä pilkkasin noita pyhiä palvelijoitasi ja profeettojasi. Ja mitä sain minä aikaan pilkatessani heitä muuta kuin että itse jouduin pilkanalaiseksi Sinun edessäsi?!

Minä huomaamatta ja vähitellen jouduin niin pitkälle noihin Manikeolaisten hullutuksiin, että luulin viikunoita puusta poimittaessa viikunan ja puun, joka sen on äidillisesti synnyttänyt, itkevän maitoisia kyyneleitä. Mutta jos vieraan ja rikoksellisen käden puusta pudotettua viikunan, joku pyhistä tuon viikunan söisi ja sisuksissaan sulattaisi, niin hänestä muka tulisi huokaillessaan rukouksissa ollessaan tai röystäillessään, hengittimien kautta ulos enkeleitä jopa kappaleita Jumalastakin. Nuo korkeimman ja todellisen Jumalan kappaleet olisivat muka olleet tuossa hedelmässä vangittuina, ell'eivät olisi valitut pyhät hampaillaan ja vatsallaan niitä irroittaneet.

Ja minä kurja luulin velvollisuudeksi osoittaa enempi sääliväisyyttä maan hedelmiä kuin ihmisiä kohtaan, joita varten ne ovat kasvamassa. Sillä jos nälkäiselle kerjäläiselle, joka ei ollut Manikeolainen, annettiin tuo pyhä pala, niin oli se muka samassa kuin kirottu ja tuomittava raskaimman rangaistuksen ansainneeksi.

Mutta Sinä ojensit kätesi korkeudesta [Ps. 144, 7], ja vedit sieluni tästä synkeästä syvyydestä. Sillä Sinuun uskova äitini itki minua kasvojesi edessä enempi vielä kuin äitien on tapana itkeä kuolleita lapsiaan haudalla. Hän, näet, Sinulta saamansa uskon ja Hengen kautta näki minut kuolleeksi.

Sinä kuulit häntä, Herra. Sinä et halveksinut hänen kyyneleitään, jotka valuen alas kasvoilta kostuttivat maata hänen silmäinpä alla joka paikassa, missä hän rukoili. Niin, Sinä kuulit häntä.

Sillä mistä muualta kuin Sinulta tuli tuo uni, jolla Sinä häntä niin lohdutit, että hän taas soi minun elää hänen kodissaan ja aterioida hänen kanssaan saman pöydän ääressä? Tätä hän jo oli ruvennut minulta kieltämään tahtoen vastustaa ja inhota Jumalaa pilkkaavia harhaoppejani.

Hän unta nähdessään oli seisovinaan jollakin puisella tasapinnalla, ja häntä lähestyi nuorukainen loistavissa vaatteissa, hilpeänä ja nauraen. Mutta hän itse seisoi suruisena ja murheen murtamana. Kun tämä oli häneltä kysynyt hänen murheensa ja jokapäiväisten itkujensa syytä -- neuvoakseen, kuten tuollaisissa tapauksissa tavallista on, eikä saadakseen neuvoa -- ja kun hän oli vastannut olevansa huolissaan minun hukkumisestani, niin oli tämä käskenyt häntä olemaan siitä asiasta huoleton ja muistuttanut, että hänen pitäisi tarkata, jotta hän huomaisi minunkin olevan siellä, missä hänkin. Ja kun hän sitä tarkkasi, huomasi hän minun seisovan vieressään samalla tasapinnalla.

Minkätähden sai hän tämän unen? Eikö sentähden, että korvasi olivat kuulleet hänen sydämensä huokaukset?! Oi, sinä kaikkivaltias hyvä Jumala, joka niin huolta pidät meistä jokaisesta kuin jos hänestä ainoastaan huolta pitäisit, ja kaikista yht'aikaa kuin jos yhdestä kerrallansa!

Ja mistä tääkin johtui? Kun, näet, hän oli kertonut minulle unennäkönsä, koetin minä sitä niinpäin selittää, ett'ei muka hänen tarvitsisi epäillä pääsevänsä minun kehityskannalleni. Vaan hänpä vastasi suoraa päätä vavahtelematta: ei niin, ei minulle ole sanottu "missä hän on, siellä sinäkin", vaan "missä sinä olet, siellä hänkin". Minun läheinen ja petollinen selitykseni ei häntä saanut hämmentymään; hän oitis huomasi oikean merkityksen, jota en minä ollut huomannut ennenkun hän sen sanoi.

Minä tunnustan Sinulle, Herra, että tämä vastaus, jonka Sinä minulle valppaan äitini kautta annoit, minua -- sen mukaan kuin muistan -- vielä enemmän liikutti kuin itse tuo uni. Sen kautta kuitenkin suotiin jo silloin, niin kauvan ennakolta, hurskaalle äidilleni nykyisten huoliensa huojennukseksi iloa noin kaukaisesta tulevaisuuden asiasta.

Sillä kului vielä melkein yhdeksän vuotta, jolla aikaa minä rypesin hornan syvyyden liejussa ja harhaopin petollisessa pimeässä; koetin kyllä useaan kertaan nousta, mutta syöksyin aina syvemmälle.

Sillä aikaa ei sittenkään tuo puhdassydäminen, hurskas, ja itsensäkieltäväinen leski -- jommoisia sinä rakastat -- lakannut kaikkina rukoushetkinään kantamasta huoliaan minusta Sinun eteesi, ollen tosin toivossa hilpeämpi, mutta kyynelin rukoilemisessa yhtä harras kuin ennen. Ja hänen rukouksensa nousivat kasvojesi eteen. Ja kuitenkin laskit Sinä vielä minun vierimään ja vyörymään tuossa synkeydessä.

Tällä välin annoit äidilleni toisenkin vastauksen, jonka muistan -- käyn myös monien seikkojen ohi, koska riennän sellaisiin, jotka minua enimmin vaativat tunnustuksia tekemään Sinun edessäsi, ja koska monia en muistakaan. Niin, Sinä annoit hänelle toisen vastauksen pappisi kautta, erään kirkon kasvattaman ja pyhiin kirjoihisi hyvin perehtyneen piispan kautta.

Häntä pyysi äitini pitämään arvolleen sopivana keskustella kanssani, jotta hän kumoisi harhaoppejani, ja neuvoisi minua pois pahasta siihen, mikä hyvää on. Näin oli, näet, äidilläni tapana tehdä, milloin vaan tapasi tuohon toimeen mielestään sopivia henkilöitä. Mutta piispa kieltäytyi tätä tekemästä, järkevästi kyllä, kuten jälkeenpäin olen tullut huomaamaan.

Hän, näet, vastasi, ett'en ole vielä neuvottavissa, koska olen kovin viehättynyt tuon harhaopin uutuudesta, ja koska jo olin muutamilla viisastelemisilla useita kokemattomia saanut kiihkomielisiksi, kuten itse olivat hänelle ilmoittaneet. Anna hänen vaan olla -- sanoi hän -- ja rukoile paljon hänen puolestaan Herraa. Itse on hän lukemalla kyllä huomaava, missä suhteen tuo on harhaoppia ja kuinka suurta jumalattomuutta se on. Samalla hän myös kertoi, miten hänen oma harhaan johdettu äitinsä oli jättänyt hänet vähäisenä poikana Manikeolaisten haltuun, ja miten hän oli ei ainoastaan lukenut, vaan myös jäljentänyt melkein kaikki heidän teoksensa. Mutta sitten oli hänelle ilman että kukaan oli väittelyllä kumonnut hänen mielipiteitään selvinnyt, kuinka vaarallinen ja kartettava tuo lahko on. Ja hän olikin sitä sitten karttanut.

Kun hän oli tämän kaiken kertonut, ei äitini sittenkään tahtonut tyytyä, vaan vaati yhä kiihkeämmin rukoilemalla ja runsailla kyynelillä, että hän kävisi minua katsomassa ja keskustelemassa kanssani.

Silloin hän kyllästyneenä ja melkein suuttuneena sanoi: "Mene ja jätä minut rauhaan; niin totta kuin sinä elät, ei voi niin monien kyynelien poika hukkua". Nämä sanat otti äitini vastaan aivan sen arvoisina kuin jos olisivat suoraan taivaasta kajahtaneet. Niitä hän usein muisteli keskustellessaan kanssani.

4 KIRJA.

Ystävän kuolema.

Noiden yhdeksän vuoden kuluessa, yhdeksännestätoista kahdeksanteen kolmatta ikävuoteeni, me eksyksissä kuljimme ja eksytimme muita moninaisilla himoilla. Julkisesti tapahtui se niin kutsuttujen vapaiden taiteiden kautta ja salaisesti uskonnon petollisella varjolla. Milloin ylpeinä kopeilimme, milloin taikauskoisina vapisimme, aina vaan ollen täynnä tyhjyyttä. Toisaalta tavoittelimme kansan suosion tyhjän päiväistä kunniaa, kättenpaukutuksia näyttämöllä, kilpalaulajan pian kuihtuvaa kunnia-seppelettä, näytelmiä narrimaisuuksineen ja hillittömien himojen tyydytystä. Toisaalta taas etsimme itsellemme puhdistusta kaikesta tuosta tahrasta kantamalla noille niin kutsutuille valituille ja pyhille ruokia, jotta he niistä meille vatsassansa valmistaisivat enkeleitä ja jumalia meitä vapauttamaan.[22]

Tuollaista minä tavoittelin ja toimittelin ystävieni kanssa, jotka minun kauttani ja minun kanssani olivat harhaan joutuneet. Pilkatkoot vaan minua nuo röyhkeät, joita et ole vielä, minun Jumalani, saanut masennetuksi ja särjetyksi heidän terveydekseen. Minä kuitenkin Sinun kasvojesi edessä ja Sinulle ylistykseksi tunnustan häpeälliset tekoni. Suo minun, minä rukoilen, oi suo minun nyt muistissani läpikäydä entisiä synnin harharetkiäni, ja kantaa Sinulle riemu-uhria. Sillä enhän ole Sinutta sen parempi kuin kadotukseen viettelijä! Ja eihän ole hyvin laitani muulloin kuin Sinun maitoasi imiessäni tai nauttiessani Sinua, joka olet turmeltumaton ravinto! Ja kenessä ihmisessä on itsessään vähääkään ihmisyyttä?! Pilkatkoot vaan meitä nuo miehuulliset ja mahtavat, mutta me heikot ja köyhät tahdomme Sinun nimeäsi tunnustaa.

Noina vuosina opetin minä puhujataitoa ja myyskentelin oman himoni voittamana voittoisaa sanasukkeluutta. Tahdoin kuitenkin -- Sinä sen tiedät, Herra -- mieluummin itselleni hyviä oppilaita, semmoisia hyviä, näet, jotka tässä matoisessa maailmassa hyvistä käyvät, ja minä tahtomatta pettää opetin heille petollisia juonia, että he niitä käyttäisivät, ei syyttömiä vastaan, vaan syyllisen puolustamiseksi, joskus kun siihen näytti syytä olevan.

Sinä, Jumala, näit, kaukaa uskoni olevan lipumassa limaisella tiellä ja vain heikosti tuikkivan paksun savun keskeltä. Mutta tätä tämmöistä uskoa minä kuitenkin opetustointani harjoittaessani tarjoilin oppilailleni, jotka rakastivat turhuutta ja etsivät valhetta, minun ollessa tässä heidän toverinaan.

Näinä vuosina oli minulla kulta, jonka kanssa en elänyt laillisessa avioliitossa; häälyvä, hillitön himoni vain oli hänet vainullaan käsiinsä saanut. Kuitenkin oli minulla tuo yksi, ja olin hänelle uskollinen kuten aviokumppanille ainakin. Sittenkin sain minä hänen kauttaan omassa elämässäni kokea kuinka suuri on erotus säännöllisen, lasten siittämisen tarkoituksessa solmitun, avioliiton ja intohimoisen rakkauden aikaansaaman, mielivaltaisen yhtymän välillä, jonka synnyttämä vastenmielinen sikiö vasta vähitellen ja väkisin valloittaa itselleen vanhempiensa rakkauden.

Noina vuosina, jolloin ensi kerran aloin syntymäkaupungissani opettaa, olin minä hankkinut itselleni ystävän, joka, ollen oppitoverini ja ikäiseni ja kukoistaen kerallani parhaassa nuoruuden kukoistuksessa, oli minulle hyvin rakas. Rinnallani oli hän poikana kasvanut; yhdessä olimme koulua käyneet, yhdessä olimme leikkiä lyöneet. Silloin ei hän vielä ollut niin hyvä ystävä kuin myöhemmin, eikä sitten myöhemminkään ollut ystävyytemme sellaista kuin todellinen ystävyys on. Todellista ystävyyttä on, näet, ainoastaan se, minkä Sinä solmit niiden välille, jotka riippuvat Sinussa Rakkaudella, mikä on vuodatettu sydämeemme pyhän Hengen kautta, joka meille annettu on. [Rom. 5, 5.] Kuitenkin oli se yhtäläisten opintojen vaikuttaman innostuksen sytyttämänä sangen suloista. Sillä oikeasta uskostakin, mikä ei vielä ollut niin aivan syvälle nuorukaiseen juurtunut, olin minä hänet eksyttänyt pois taikauskoisiin ja turmiollisiin satuihin, niihin, joiden tähden äitini oli minusta huolissaan.

Hänen sielunsa jo harhaili yhdessä minun sieluni keralla, eikä voinut sieluni tyytyä ilman häntä.

Mutta katso! Sinä joka takaa ajaen uhkaat niitä, jotka Sinua pakenevat, Sinä sekä koston Jumala että laupeuden lähde, Sinä palautat meitä luoksesi ihmeellisiä teitä. Ja katso! Sinä tempasit toverini tästä elämästä, kun tuskin vuoden ajan oli kestänyt ystävyytemme, joka oli minulle suloista yli kaiken muun, mikä sulostutti silloista elämääni.

Missä on ainoatakaan ihmistä, joka voisi ylistettäviä tekojasi kertoa, edes niitäkään, joita vain omassa elämässään on saanut kokea?!

Mitä teit Sinä silloin minulle?! Kuin tutkimatoin on Sinun tuomioittesi syvyys?!

Hän ponnisteli kuumeen kourissa ja makasi kauvan tajuttomana kuoleman kielissä. Ja kun ei ollut hänen paranemisestaan toivoa, niin hän kastettiin ilman että itse siitä mitään tiesi ja ilman että minä sitä hänelle toimitin. Päinvastoin otaksuin minä sen, minkä hän oli minulta saanut, paremmin ylläpitävän hänen henkeään kuin tuon mikä hänen ruumiissaan hänen tietämättään toimitettiin.

Mutta aivan toisin olikin asianlaita, sillä juuri tämän toimituksen jälkeen hän toipui ja tuli terveeksi. Nyt hänelle ilmoitettiin, mitä hänelle oli tehty. Ja kohta ensi tilassa kun taisin puhua hänen kanssaan -- taisinkin tehdä sen kohta kun se hänelle itselleen oli mahdollista, sillä minä en ensinkään poistunut hänen luotaan, ja me riipuimme toisissamme liiankin paljon -- koetin minä laskea pilkkaa kasteesta, jonka hän aivan ilman ymmärrystä ja tajuttomana ollessaan oli saanut, ajatellen että hänkin yhtyisi kanssani pilkkaamaan. Mutta hän ihmeteltävän ja odottamattoman rohkeasti vakuutti minulle, että minun piti, jos tahdoin edelleen olla hänen ystävänsä, lakata sellaista puhumasta hänelle. Minä hämmästyin ja hämmennyin ja kätkin häneltä toistaiseksi kaikki ajatukseni. Katsoin, näet, että hän kykenisi kanssani keskustelemaan mieliaineistani vasta terveeksi tultuaan ja virkeissä voimissa ollessaan. Mutta hänet temmattiin mielettömyyteni käsistä tullakseen suojatuksi Sinun luonasi minun lohdutuksekseni: hän, näet, muutaman päivän perästä, kuumeen uusittua poissa ollessani, kuoli.

Tuo suru synkistytti sydämeni, ja mihin hyvänsä katsoin, näin minä vaan -- kuolemaa. Kaikki, mitä minulla oli ollut hänen kanssaan yhteistä, kääntyi minulle ilman häntä ollessani kauheaksi kidutukseksi. Kotoinen seutu tuotti minulle kipua kuin rangaistus konsanaan ja isän koti omituista onnettomuuden tunnetta. Häntä silmäni etsivät kaikkialla, enkä häntä kuitenkaan löytänyt mistään. Kaikki kappaleet olivat minulle vastenmielisiä, kun ei häntä ollut yhdessäkään niistä. Eikä kenkään voinut minulle sanoa "kyllä hän tulee", kuten ennen hänen eläessään, kun hän oli jonnekin mennyt.

Minä olin itselleni ratkaisematon arvoitus, ja minä kysyin sielultani: Miksi olet niin murheellinen ja saatat minun niin kovin levottomaksi? [Ps. 42, 6] mutta en saanut mitään vastausta. Ja jos sanoin sielulleni "toivo Jumalaan", niin ei se minua totellut -- syystä kyllä. Sillä todellisempaa ja parempaa toki oli tuo ihminen, tuo rakkaimpani, jonka olin kadottanut, kuin se mielikuvituksen luoma harhakuva, johon kehoitin sieluani panemaan toivonsa. Ainoastaan itku oli minulle suloista ja se sieluani ilahutti ystäväni asemesta.