Part 3

Mikä muu ansaitsee moitetta kuin rikos? Mutta minä rupesin rikollisemmaksi, ett'en joutuisi moitteen alaiseksi. Ja milloin en syyllisyydessä voinut vertoja vetää turmeltuneille tovereilleni, valehtelin minä tehneeni sellaista, jota en ollut tehnyt, ett'en näyttäisi raukkamaisemmalta siitä syystä, että olin viattomampi, ja ett'ei minua pidettäisi halvemmassa arvossa sentähden että olin puhtaampi.

Varkautta varmasti rankaisee Sinun lakisi, oi Herra, ja myös ihmissydämiin kirjoitettu laki, jota ei jumalattomuuskaan saa hävitetyksi. Sillä mikä varas kärsii hyväntahtoisesti toista varasta? Niin ei tee varakaskaan sitäkään kohtaan, joka puutteen pakosta on varastanut. Kuitenkin olen minä tahtonut varastaa, ja olenkin varastanut, ei minkään tarpeen tai puutteen pakottamana, vaan halusta halveksua oikeutta ja lihottaa vääryyttä. Varastin, näet, sellaista, jota minulla oli runsain määrin itselläni, vieläpä paljoa parempaa laadultaan. En myöskään tahtonut varastaa sen tavaran tähden, jota varastaessani tavoittelin, vaan itse varastamisen tähden.

Oli päärynäpuu viiniviljelyksemme läheisyydessä, jonka oksat notkuivat hedelmistä, jotka eivät muodoltaan, eivätkä maultaan olleet houkuttelevia. Pudistamaan ja ryöväämään puti puhtaaksi tätä puuta retkeilimme me, peräti pahantapaiset nuorukaiset, sydänyönä, ajan turmiollisen tavan mukaan pidettyämme siihen asti ilveilyjä kaduilla.

Me kannoimme sieltä mukanamme suuria kantamuksia hedelmiä ei syödäksemme, vaan heittääksemme sioille. -- Ja jos jonkun verran niitä söimme niin tapahtui se vaan sentähden, että se ollen luvatonta oli mieluista. Katsos sellainen on sydämeni, oi minun Jumalani! Ja sen ollessa syvimmässä kadotuksen kuopassa olet Sinä sitä armahtanut! Sanokoon nyt sydämeni Sinulle, mitä se silloin halusi: olla paha ilman aikojaan, olla paha vain paha ollakseen.

Ilettävää se oli tuo pahuus -- mutta minä rakastin sitä. Minä rakastin hukkumistani, minä rakastin lankeemistani; ei sitä tilaa, johon lankeemuksen kautta jouduin, vaan itse lankeemusta. Voi häpeällistä sieluani, joka syöksihe taivaastasi kadotettujen kuoppaan tavoitellessa itse häpeällistä tekoa, eikä mitään etua häpeällisen teon kautta!

Kauniit kappaleet miellyttävät: kulta, hopea ja kaikki muut sellaiset. Tuntoaistimeen vaikuttavat sulavat ruumiin muodot sangen voimallisesti, ja muutkin aistimet kukin makunsa mukaan mieltyvät kappalten eri muodostuksiin.

Ajallisella kunnialla ja hallitus- ja isäntävallalla on viehätyksensä, josta syystä ei kenkään tahtoisikaan orjana olla. Tällä ajallisella elämällämmekin on viehätyksensä, se kun on itsessään johonkin määrin kaunista ja on sopusoinnussa kaiken sen kanssa, mitä kaunista löytyy maan päällä. Myös ystävyys, joka hellyyden siteillä ihmisiä toisiinsa liittää, on suloista.

Kuitenkin kaikki nämät ja muut samanlaatuiset seikat aiheuttavat syntejä, kun ylenmäärin ihastumalla tuommoiseen, mikä on vähäpätöisempää hyvää, unhotetaan se, mikä on parempaa ja korkeinta hyvää, nimittäin Sinä, Herra, meidän Jumalamme joka kaikki olet tehnyt ja jossa vanhurskaat iloitsevat.

Sentähden kysyttäessä, mikä on aiheuttanut jonkun rikoksen, ei tavallisesti pidetä vastausta uskottavana, ell'ei siitä ilmene syynä olleen halu saavuttaa jotakin tuollaista hyvää, jota vähäpätöisemmäksi hyväksi sanomme, tai pelko sitä kadottaa. Joku on tehnyt miestapon. Miksi? Hän oli -- niin arvellaan -- rakastunut murhatun puolisoon tai taloon, tai tahtoi hän ryöstöllä hankkia itselleen elatuksensa, tai pelkäsi hän murhatun kautta kadottavansa jotakin sellaista, tai paloi hän himosta kostaa kärsimäänsä vääryyttä. Olisiko hän tehnyt miestapon ilman syytä, vain tappamisen halusta? Kuka voisi sitä uskoa?

Ja nyt, Herra, minun Jumalani, kysyn minä, mitä viehättävää oli mielestäni tuossa varkaudessa? Eihän siinä näytä mitään viehättävää olevan: ei sellaista viehättävää kuin on kohtuudessa ja järkevyydessä, ei sellaistakaan kuin on ihmisen ajatuskyvyssä, muistissa ja aistimissa ja koko eloisassa elämässä. Eihän ole sillä sellaista viehätystä kuin on tähtien loisteella, jotka kukin kohdaltaan kaunistavat taivaan kantta, ei sellaista kuin on maalla ja merellä kaikkine elävine olioineen, jotka syntyen ja kuollen lakkaamatta vaihtuvat.

Ei ole sillä edes sellaistakaan viehätyksen muotoa ja varjoa kuin on harhaan vievillä synneillä. Niinpä ylpeys tavoittelee ylevyyden tapaista, koska Sinä, Jumala, yksin olet kaikista ylevin. Kunnianhimo hakee vaan mainetta ja kunniaa, koska Sinä yksin olet kunnioitettava yli kaiken ja kautta kaikkien aikojen. Esivallan edustajat tahtovat ankaruudella herättää pelkoa; mutta kuka muu on peljättävä kuin Sinä Jumala yksin? Sillä milloin, missä, minne ja kenen kautta voisi niitäkään käsistäsi riistää?

Irstailijat tahtovat hyväilyllä herättää rakkautta; vaan eipä ole mitään Sinun rakkautesi vertaista, eikä ole mitään terveellisempää rakastettavaa kuin Sinun totuutesi, joka kauneudessa ja kirkkaudessa verrattomasti voittaa kaiken muun.

Uteliaisuus tekeytyy tiedonhaluksi, koska Sinä olet kaikkitietävä. Tietämättömyyskin ja tyhmyys kääriytyy vilpittömyyden ja viattomuuden vaippaan, koska ei ole ketään eikä mitään niin vilpitöntä kuin Sinä.

Mitä oisi niin viatonta kuin Sinä? Sillä pahojakaan et vainoa Sinä, vaan heidän omat tekonsa. Laiska teeskentelee levollisuutta, mutta missä on taattua lepoa paitsi Herrassa?

Ylöllisyys tahtoo itselleen varallisuuden ja rikkauden nimeä; mutta Sinähän kaikki täytät, Sinä joka olet häviämättömän sulouden tyhjentymätön aarreaitta. Tuhlaavaisuus käy anteliaisuuden nimellä ja varjolla, vaan Sinä olet kaikkien hyvien lahjojen sanomattoman aulis antaja. Ahneus tahtoo omistaa paljon, vaan Sinä omistat kaikki. Kateus riitelee etevämmyydestä, mutta ken on niin etevä kuin Sinä? Viha hakee kostoa, vaan ken on kostaessaan niin vanhurskas kuin Sinä?

Kuka voi Sinusta eroittaa sitä, jota Sinä rakastat? Juuri Sinun tykönäsihän on taattua turvallisuutta! Sureva kuihtuu murehtiessaan sellaisen kadottamista, jota hän on ihaillut ja halunnut, koska ei tahtoisi olla Sinua huonompi, jolta ei mitään voida pois ottaa.

Noin sielu tekee huorin[18] kääntyessään pois Sinusta, ja hakiessaan ulkopuolelta Sinua sellaista, mikä puhtaana ja kirkkaana on löydettävissä ainoastaan palattaessa Sinun tykösi. Nurinpäisesti matkivat Sinua kaikki, jotka Sinusta kauvas erkanevat ja nousevat Sinua vastaan. Vaan silläkin tapaa matkiessaan Sinua julistavat he Sinun olevan kaiken luonnon Luojan, eikä niin muodoin olevan mitään paikkaa, missä kokonaan voisi Sinua väistää.

Mikä siis tuossa varkaudessa minua viehätti? Ja missä tarkoituksessa olen minä vaikkakin rikoksellisesti ja nurinpäisesti matkinut Sinua? Tekiköhän mieleni edes petoksella tehdä lakiasi vastaan, kun en sitä voimallani saanut tehdyksi, jotta siten tekemällä rankaisematta luvatonta saisin pitää jotain kaikkivaltaisuutesi varjon kaltaista ja vankinakin käyttää hivenen vapautta?

Siinäpä tein kuten palvelija, joka pakenee Herraansa ja tavoittelee hänen varjoaan! Voi mitä mädännäisyyttä! Voi mikä elämän irvikuva, ja mikä kuoleman kammottava kuilu! Taisiko todella se, mikä oli luvatonta, olla mieluista vaan sen tähden, että se oli luvatonta?

Millä voisin Herralle palkita sitä, ett'ei sieluni näitäkään muistellessa tarvitse peljätä? Minä tahdon rakastaa Sinua, Herra, ja kiittää ja ylistää Sinun nimeäsi, koska niin suuret synnit ja niin häpeälliset teot olet minulle anteeksi antanut.

Sinun armosi ja laupeutesi ansioksi luen sen, että olet minun syntini irroittanut ja sulattanut niinkuin jään. Armosi ansioksi luen senkin, minkä verran olen ollut tekemättä pahaa. Sillä olisinhan minä voinut tehdä vaikka mitä pahaa, minä joka rikosta semmoisenaan rakastin.

Ja kuitenkin olet Sinä kaikki minulle anteeksi antanut -- sen tunnustan -- niin hyvin ne pahat työt, joita oman tahtoni mukaan olen tehnyt, kuin nekin, joita Sinun sallimuksestasi en saanut tehdyksi.

Onko olemassa sitä ihmistä, joka ajatellen omaa heikkouttaan, rohkenee omien voimiensa ansioksi lukea puhtauttaan ja viattomuuttaan ja rakastaa Sinua vähemmin, koska muka vähemmin on tarvinnut laupeuttasi?

Sillä se, joka seuraamalla Sinun kutsuvaa ääntäsi on välttänyt paheet, joita hän minussa tulee tuntemaan lukiessaan näitä muistelmiani ja tunnustuksiani, älköön minua pilkatko siitä, että minua sairaudesta on parantanut sama lääkäri, jonka ennakkomääräyksen kautta hän on päässyt sairastumasta tai oikeammin päässyt vähemmällä sairastamisella. Vaan hän rakastakoon Sinua saman verran, vieläpä enemmänkin, huomatessaan että Hän, joka minut on pelastanut niin suuriin synnin tauteihin kuolemasta, on pelastanut hänet sellaisiin sairastumasta.

Mitä hedelmää korjasin minä kurja muinoin noista teoista, joita muistellessani nyt punastun? Ja mitä varsinkin tuosta varkauden työstä, jonka itse varkauteen mieltyneenä tein? Ei niin mitään, sehän oli itse tekokin tyhjän veroista. Päinvastoin juuri sen kautta tulin entistä kurjemmaksi.

Ja kuitenkaan en minä, sen mukaan kuin silloista mielentilaani muistan, olisi yksin sitä tehnyt; en ensinkään olisi sitä yksin tehnyt. Siis minä siinä rakastin myös noiden syyllisten seuraa, joiden kanssa yhdessä sen tein. Enkö siis rakastanut jotain muutakin kuin vain varastamista? Eipä mitään muuta, sillä eihän tuo seurakaan ole muuta kuin pelkkää tyhjää. Voi ystävyyttä, vihollistulta tuhoisampaa! Voi tutkimatonta hengen harhausta! Kun, tahtomatta ensinkään itselleen etua tai kostoa toiselle, vaan leikillään ja piloillaan haluaa ja koettaa toiselle vahinkoa ja vaivaa tuottaa, syystä siitä että huudettaissa "lähtekäämme", "tehkäämme niin", hävettää jos ei ole yhtä häpeemätön kuin muutkin.

Ken voi selvittää tämän peräti monimutkaisen ja sekavan vyyhdin? Inhottava se on; en tahdo siihen enää huomiotani kiinnittää, en tahdo sitä katsella.

Sinua halajan, vanhurskaus ja viattomuus, joka olet niin kaunis ja ihana kunniallisuuden loisteessa, ja annat tyydytystä, johon ei koskaan kyllästy. Sinun luonasi on syvä rauha ja häiriintymätön elämä. Ken saa Sinuun yhtyneheksi, hän pääsee Herransa iloon. Hänen ei tarvitse peljätä, ja hän viihtyy sangen hyvin Hänessä, joka yksin hyvä on.

Synnin virran viemänä loittonin minä Sinusta ja eksyin, minun Jumalani, nuoruudessani kovin kauvas Sinun turvalliselta tieltäsi ja sain sieluuni -- sammumattoman janon.

3 KIRJA.

Manikeolaisuus.

Minä tulin Karthagoon, missä kaikkialla kuhisi ympärilläni häpeällisten rakkausseikkailijain sekasortoinen joukko. En vielä rakastanut, mutta rakastaminen oli minulle rakasta ja minä syvempää rakkautta kaihoten vihasin itseäni siitä, että muka liian vähän rakastin. Minä rakastuneena rakastamiseen etsin itselleni kultaa, vaan vihasin näissä asioissa kulkea sitä turvallista tietä, jolla ei ole himojen pauloja.

Vaikka minulla oli sisällinen nälkä hengellisen ravinnon puutteessa, joka olet Sinä itse, minun Jumalani, niin en minä kuitenkaan tuntenut tuota nälkää, vaan olin ilman katoomattoman ruoan kaipuuta, en siitä syystä että olisin siitä jo ravituksi tullut, vaan koska se minua tympästytti -- ja sitä enemmän, kuta enemmän sitä tarvitsin.

Asiain näin ollen ei ollut sielullani hyvä olla, ja se syöksyi vaikkakin haavoja kärsien pois Sinun luotasi haluten joutua kurjaan rappiotilaan sekaantumalla huoruudessa sellaisten kanssa, joista oli vaan aistillista nautintoa. Tosin eivät sellaisetkaan olisi voineet minussa rakkautta sytyttää, jos ei heilläkin olisi ollut sielua. Rakastaa ja rakastettuna olla oli minulle suloista, varsinkin jos rakastetun ruumiistakin sain nautintoa.

Ystävyyden puhtoisen lähteen minä siis himon saastaisuudella samensin, ja hornan himojen synkein pilvin pimitin sen kirkkaan pinnan. Ja kuitenkin kaikesta inhottavuudestani ja kunniattomuudestani huolimatta olin minä suuressa turhamaisuudessani olevinani hienosti sivistynyt.

Minä syöksähdinkin rakkauden syleilyyn halutessani kietoutua sen lankoihin. Minun Jumalani, minun armahtajani, kuinka paljolla sapella oletkaan sekoittanut tuota suloista nautintoani! Ja kuinka hyvä olitkaan sitä tehdessäsi! Kun, näet, löysin rakastetun, joka myös minua rakasti, jouduin minä salaa nautinnon paulaan, ja juuri iloitessani tulin minä sidotuksi tuskaa tuottavilla siteillä, jotta minua kahleissa olevaa sitten saisi lyödä mustasukkaisuuden, luulevaisuuden, pelvon, vihan ja riitojen hehkuvilla, rautaisilla raipoilla.

Teaatterinäytelmät ollen täynnä oman kurjuuteni kuvia ja täynnä sytykettä himoni tulelle tempasivat minut mukaansa. Miksi tahtookaan ihminen katsellessa surullisia ja traagillisia näytelmiä kärsiä tuskaa, jota ei hän kuitenkaan omassa elämässään tahtoisi kärsiä? Ja kuitenkin katsoja tahtoo kärsiä näytelmien tuottamaa tuskaa, jopa on tuo tuska hänen nautintonsa!

Eikö tämä ole surkuteltavaa mielettömyyttä?! Sillä kuta enemmän itsekukin sairastaa tuollaisia intohimoja, sitä enemmän hän niistä nauttii näyttämöllä. Tavallisesti kuitenkin sitä kutsutaan kurjuudeksi, kun itse sellaisista kärsii, kurjuuden säälimiseksi taas, kun sitä kärsii niiden kärsimyksistä, jotka tuollaisista kärsivät. Vaan minkä arvoista mahtaa sääliminen olla, kun säälitään sellaista, joka on olemassa vaan mielikuvituksessa ja näyttämöllä?! Eihän, näet, katsojaa kutsuta tulemaan avuksi, vaan häntä ainoastaan kehoitetaan tuntemaan tuskaa; ja hän suosii sellaista harhakuvien näyttelijää sitä enemmän, kuta enemmän tämä hänessä aikaan saa tuskan tunnetta. Ja jos noita ihmisten kovia kohtaloita, ollen joko kovin kaukaisen muinaisuuden tapahtumia tai kovin epätodellisia, niin näytellään, ett'ei katsoja niistä tunne tuskaa, niin menee hän kyllästyneenä ja moittien kesken pois, mutta, jos hän tuntee tuskaa, pysyy hän paikoillaan jännitettynä ja itkee ilosta.

Rakastetaanko siis tuskiakin? Varmasti tahtoo jokainen ihminen iloita. Mutta vaikk'ei ketään haluta olla itse kurjana, haluttanee ehkä silti toisen kurjuutta sääliä. Ja koska ei tämä taida tuskatta tapahtua, niin lienee se ainoa syy, jonka tähden tuskia rakastetaan. Tämä tuskan tunne on ystävyyden lähteestä lähtenyt. Vaan minne se menee? Minne se juoksee? Eikö se juokse ikäänkuin kiehuvaan pikivirtaan, joka pinnalle nostaa häijyjen himojen valtavia kuohuja? Eikö se sellaiseksi lopulta muutu, kun se kerran pois poikenneena taivaallisesta kirkkaasta alkulähteestään on lähtenyt omaa suuntaansa kulkemaan?

En ole nytkään ilman sääliväisyyden tunnetta. Mutta silloin teaatterissa iloitsin minä rakastavien kanssa, heidän nauttiessa toinen toisensa häpeällisistä töistä, vaikkakin he niitä tekivät vaan mielikuvituksessa, näytelmään kuuluvina. Kun he taas kadottivat toisensa, niin minä ikäänkuin säälien surin heidän kanssaan; ja kuitenkin kumpikin minua huvitti. Nyt sitä vastoin enempi säälin sitä, joka iloitsee häpeällisiä töitä tehdessään, kuin sitä joka on sellaista kovaa kokenut, että on täytynyt kieltäytyä turmiollisesta huvista ja on kadottanut kurjan onnen.

Tämä on varmaan todellisempaa sääliväisyyttä -- siihen kun ei sekaannu iloa toisen tuskasta. Sillä vaikkakin rakkaus velvoittaa hyväksymään sitä, joka tuntee tuskaa sääliessään kurjaa, niin kuitenkin se, joka on todella sääliväinen soisi mieluummin ei ensinkään olevan olemassa sitä, joka tuon säälin tuskan aiheuttaa.

Sillä jos olisi olemassa pahansuopaa hyvänsuopaisuutta -- mikä on mahdotonta -- niin voisi sekin, joka todellisesti ja vilpittömästi säälii, toivoa kurjien olemassa oloa saadakseen heitä sääliä. Niinmuodoin on jotain tuskaa, joka on hyväksyttävää, ei mitään, joka on rakastettavaa.

Mutta minä kurja silloin rakastin tuntea tuskaa, ja ha'in tuskan tunteelle virikettä näytelmistä, joissa näyttelijät tuntematta itse mitään tuskaa esittivät toisten tuskia. Ja näyttelijän esitys miellytti minua sitä enemmän, ja veti minua puoleensa sitä voimallisemmin, kuta vuolaammin se sai kyyneleeni vuotamaan. Mutta eihän tuo ihmeteltävää ollutkaan, koska minä onneton laumastasi eksynyt ja vartioimiseesi suuttunut lammas olin saastutettu häpeällisestä synnin spitaalitaudista. Siitä myös johtui haluni tuskien tuntemiseen -- joiden en kuitenkaan mitenkään olisi suonut syöpyvän syvemmälle sisälleni. En, näet, halunnut sellaisia tuskia kokea, jollaisia halusin näytelmänä katsella vain siinä tarkoituksessa, että karmisi pintaani.

Ja kuitenkin ne vaikuttivat samoin kuin jos ruumista kynsin raavitaan: polttavia paiseita, tarttuvaista märkää ja kauhistavaa kyllästymistä.

Sellaista oli elämäni. Vaan tokkopa se olikaan mitään elämän arvoista, oi minun Jumalani?

Mutta loitompana kuitenkin liiteli ylt'ympärilläni Sinun uskollinen laupeutesi! Millaiseen törkeyteen takerruinkaan ja tahraannuin! Minä noudatin uteliaisuutta, joka ei pyhääkään pilkalta säästänyt, ja se vajotti minut, jätettyäni Sinut, ylön syvälle epäuskoon ja epävakaiseen pahojen henkien palvelemiseen, joille minä uhriksi kannoin minun pahat tekoni. Tästä kaikesta Sinä kuitenkin minua armollisesti kuritit.

Huonojen toverien seurassa minä silloin alaikäisenä lueskelin kirjoja kaunopuheisuudesta, sillä minä halusin kaunopuhujana loistaa muita etevämpänä. Tavanmukaisessa järjestyksessä opiskellen olin ennättänyt erääseen Ciceron kirjaan, joka sisältää kehoituksen filosofian tutkimiseen, ja kutsutaan "Kehoittaja" eli latinankielellä "Hortensius". Oi kuinka kiihkeä ja palava halu minulla oli, minun Jumalani, saada lentää kuin siivin ylös näistä maallisista olosuhteista Sinun tykösi. Minä en käsittänyt toimenpiteitäsi minun suhteeni, sillä Sinun tykönäsi on viisaus. Mutta rakkautta viisauteen kutsutaan kreikankielellä "filosofia", ja sitä rakkautta sytytti minussa tuo mainittu kirja, johon olin ihastunut ei vain siinä käytettyjen lausetapojen, vaan paljoa enemmän siinä lausuttujen totuuksien tähden. Varsinkin viehätyin minä tähän kohtaan tuossa kirjassa: Minun ei pitäisi rakastaa, etsiä, tavoitella, hyväksyä tahi hyväillä ei tätä eikä tuota lahkoa, vaan itse viisautta esiintyipä se missä paikassa tai muodossa tahansa, ja minä kovasti kiihotuin tuosta kirjasta ja sytyin innostuksen tulesta hehkumaan.

Ainoastaan se seikka laimensi kiihkoani, ettei Kristuksen nimeä siinä mainittu. Sillä Sinun armollisen kaitselmuksesi mukaan, oi Herra, oli minun hento sydämeni tämän, minun vapahtajani, Sinun poikasi, nimen jo ennakolta äidin maidossa sisälleen särpinyt ja syvälle itseensä kätkenyt, jonkatähden ei mikään, mikä puuttui tuota nimeä, olkoon se kuin oppinutta, kaunista ja totuudenmukaista tahansa minua kokonaan mukaansa temmannut.

Sentähden päätin minä kääntää huomioni pyhään kirjaan nähdäkseni, millainen se on. Ja katso! minä huomasin sen sellaiseksi, jota eivät korkeaoppiset kopeat käsitä, eivätkä tajua poika pahaisetkaan; joka on aluksi matalata astua, mutta tuonnemma tultaessa korkeaa, ja lopuksi katoo salaisuuksien pilvien taakse.

Mutta minulle oli mahdotonta astua siihen sisälle tai taivuttaa niskaani käydäkseni sen askelissa. En, näet, ensi kerran käydessäni käsiksi tuohon pyhään kirjaan ajatellut sillä tapaa siitä kuin nyt tätä kirjoittaessani, vaan se näytti minusta niin arvottomalta, ett'ei sitä kävisi vertaaminenkaan Ciceron arvokkaisiin kirjoihin.

Minä, näet, paisuneena välttelin sen kohtuullisuutta; ja ajatusteni terävyydellä en kuitenkaan kyennyt tunkemaan syvemmälle sen sisältöön. Ja kuitenkin oli juuri tuo kirja omiansa kasvamaan kasvavien poikien keralla; vaan minulle oli vastenmielistä olla pahaisena poikana, ja ylpeydestä paisuneena luulin olevani suuri.

Sentähden jouduin minä ihmisten joukkoon, jotka olivat ylpeyden hulluutta, lihan himoja ja laverruksia täynnä.[19]

"Totuus, totuus" he hokivat usein kyllä minulle, vaan totuutta ei milloinkaan ollut heissä. Perättömiä he puhuivat ei ainoastaan Sinusta, joka olet todellinen totuus, vaan myös noista tämän maailman alkuaineista, Sinun luomistasi.

Oi totuus, totuus! kuinka sydämellisesti sieluni syvimmästä syvyydestä ikävöitsin Sinua juuri silloin kun nuo ihmiset ehtimiseen lavertelivat minulle Sinusta ainoastaan sanoilla ja monilla, suunnattoman suurilla kirjoilla.

Nepä olivat vaan vateja, joissa minulle Sinua isoavalle, Sinun asemestasi syötäväksi kannettiin aurinko ja kuu, nuo kauniit luomasi; vaan kuitenkin olivat ne luomiasi -- eikä niistäkään ensimäisiä ja etevimpiä -- etkä Sinä itse. Sillä edellä noita ruumiillisia, olkootpa kuin loistavia ja taivaallisia, käyvät hengelliset luomasi. Vaan minä en noita ensimäisiä ja etevimpiäkään luomiasi isonnut.

Sinua itseäsi, joka olet muuttumaton totuus, ja jossa ei hetkeksikään pimeys ja valkeus vaihetu [Jaak. 1, 17], minä isosin ja janosin.

Ja kuitenkin yhä eteeni kannettiin loistavia fantasiakuvia! Parempi sittenkin olisi ollut rakastaa tuota aurinkoa, jonka edes todellisesti näemme silmäimme edessä, kuin noita harhakuvia, jotka aiheutuvat siitä että silmä pettää.

Mutta Sinä, minun rakkauteni, jonka helmaan minä heikkona heittäydyn väkeväksi tullakseni, et sisälly niihin, joita näemme, olkootpa vaikka taivaalla, etkä niihin, joita emme siellä näe, sillä Sinä olet ne luonut, etkä luomistasikaan kappaleista pidä niitä korkeimpina. Kuinka aivan toista oletkaan siis kuin nuot mielikuvitukseni olemattomista kappaleista luomat harhakuvat! Todellisempia kuin nämät ovat todellisten kappalten aiheuttamat mielikuvat ja todellisempia kuin mielikuvat ovat itse kappaleet. Mutta Sinä et kuulu kappaleisiin, etkä sisälly sieluunkaan, joka on ruumiin elo. Niinpä olet parempaa kuin ruumiin elo, ja todellisempi kuin ruumis. Niin, Sinä olet sielujen elo, kaikkien elollisten elo, elollinen, jolla on itsessäsi elämä; Sinä olet muuttumaton elämä, ja minunkin sieluni elämä.

Missä siis olitkaan silloin minuun nähden, ja kuinka kaukana, kun minä kuljeskelin kaukana Sinusta, saamatta syödäkseni rapaakaan, jolla sikoja syötin?![20] Kuinka paljoa paremmat ovatkaan kieliniekkain sanan saivarrukset ja runoilijain sadut kuin nuo petolliset paulat! Lausuessani runoa lentävästä Medeasta,[21] en sitä todeksi väittänyt, enkä liioin todeksi uskonut kuullessani muiden sitä lausuvan. Mutta noita asioita olen todella uskonut. Voi, voi, kuinka olenkaan askel askeleelta voinut vajota aivan alas hornan syvyyteen!

Minähän totuutta kaivaten kiihkeästi työtä tein, kun minä Sinua, minun Jumalani -- tunnustan sen Sinulle, joka olet minua armahtanut silloin, kun en vielä Sinua tunnustanut -- kun minä Sinua etsin ei järkeni, eikä omantuntoni mukaan, joilla tahdoit minua eläimiä etevämmäksi kohottaa, vaan lihallisen mieleni mukaan.

Mutta Sinä olit minun sisintä olemustani sisempi, ja korkeampi korkeinta lentoani. Minä törmäsin Salomonin sananlaskuissa mainittuun hurjaan ja hulluun vaimoon, joka istuu tuolilla porttikäytävässä ja sanoo: Haukatkaa haluisesti kiellettyä leipää, juokaa varkain-vietyä vettä, sillä se on suloista. [Salom. Sanani. 9, 17.] Tämä sai minut mukaansa vietellyksi, sillä hän tapasi minut Sinusta vieraantuneena, silmät lihan himoista palavina, ja sisukseni märehtien sitä, mitä silmien kautta olin niellyt.

En muusta todella olevaisesta tiennyt, ja minut saatiin melkein lapsellisilla viisastelemisilla suostumaan tyhmiin petkuttajiin, heidän kysellessä: "Mistä on paha kotoisin? Onko Jumala rajoitetussa ruumiillisessa muodossa, ja onko hänellä hiukset ja kynnet? Ovatko ne vanhurskaiksi arvattavat, jotka samalla kertaa pitävät useampia vaimoja, tappavat ihmisiä, ja uhraavat eläinuhreja?"

Perehtymättömänä näihin asioihin minä peräti hämmennyin niin että poistuessani totuudesta luulin sitä lähestyväni. Minä en, näet, tiennyt pahan olevan hyvän sortumista ja vähentymistä yhä vähemmäksi, kunnekka ei siitä ole merkkiäkään jäljellä. Miten olisinkaan sitä huomannut minä, jonka silmäin näkö oli suunnattuna vaan ruumiiseen, ja hengellinen näkö mielikuvituksen harhakuviin?