Part 2

Jo poikana olin minä kuullut ijankaikkisesta elämästä, joka on meille luvattu sen kautta, että Herra meidän Jumalamme alensi itsensä ja alas astui meidän kopeiden luo. Ja minut merkittiin Hänen ristinsä merkillä ja suolattiin Hänen suolallansa[9] jo kohta tultuani äitini kohdusta, joka niin lujasti toivoi Sinuun.

Sinä olet nähnyt, Herra, kuinka minä vielä poikana ollessani äkillisistä vatsavaivoista sain kuumeen ja olin kuolemaisillani. Sinä olet nähnyt, minun Jumalani, koska jo silloin olit minun suojelijani, millä innolla ja uskalluksella pyysin Kristuksesi, minun Jumalani ja Herrani asettamaa kastetta hurskaalta äidiltäni ja meidän kaikkien yhteiseltä äidiltä seurakunnaltasi. Säikähdyksissään ruumiillinen äitini, joka hurskassydämisenä piti kalliimpana asiana sieluni autuuden, jo kiirehti vihkimistäni pelastavaisten sakramenttien salaisuuksiin, tullakseni siten uskon kautta Kristukseen pestyksi synneistäni. Mutta minä paraninkin pian, ja nyt siirrettiin puhdistukseni ikäänkuin olisi se tarpeellista ollut, että minä eteenkinpäin tahraantuisin synneillä, jos eläisin, koska, näet, tuon puhdistuksen jälkeen syyllisyys itsensä tahraamisesta synneillä olisi ollut suurempi ja vaarallisempi. Semmoinen usko oli minulla, semmoinen äidilläni ja koko huoneväellämme paitsi isälläni, joka ei vielä uskonut Kristukseen. Mutta hän ei kuitenkaan tehnyt hurskaan äitini oikeutta minuun turhaksi, eikä tahtonut heikentää uskoani Kristukseen.

Äitini huolehti, että Sinä, minun Jumalani, olisit minulle enempi isänä kuin hän. Sinä autoitkin äitiäni voittamaan miehensä, jota hän, vaikka olikin miestään parempi, palveli, sillä tässäkin hän palveli Sinua, joka sellaista käsket.

Minä pyydän Sinua, minun Jumalani -- tahtoisin sen tietää jos soisit -- sanomaan, missä aikomuksessa kasteeni siirrettiin. Oliko se minulle hyväksi, että ohjaksia höllitettiin ja sain suuremman vapauden synnin tekoon? Vai eikö niitä höllitetty? Kaikuuhan vieläkin kaikkialla korvissamme joka miehen suusta: "Anna hänen olla, tehköön hän mitä tahtoo, sillä eihän hän vielä ole kastettu." Mutta emmehän, kun ruumiillinen terveys on kysymyksessä, sano: "Olkoon sillään, saakoon hän vielä enemmän haavoja, sillä ei häntä vielä ole parannettu." Kuinka paljon parempi olisikaan minulle ollut, että kohta olisin tullut parannetuksi, ja että oman ja omaisteni huolenpidon kautta uudelleen pelastettu sieluni olisi tullut suojatuksi Sinun suojassasi, joka olit sen pelastanutkin! Tosin paljon parempi!

Vaan kuinka monet ja kuinka suuret kiusausten tulvat olivatkaan uhkaamassa minua poikaijästä päästyäni! Nuo arvasi jo silloin äitiarmaani, ja tahtoi mieluummin niille alttiiksi antaa pelkän maallisen ihmisen, josta uusi vasta myöhemmin oli muodostuva, kuin itse Jumalan kuvan.

Kuitenkin juuri poikaijässä, jolloin muka ei minusta niin ollut pelkoa, kuin nuoruuden ijässä, minä jouduin kiusaukseen, sillä lukemista minä en rakastanut ja lukupakkoa minä vihasin. Mutta minua kuitenkin pakotettiin lukemaan, ja se oli minulle hyväksi, vaikk'en minä lukiessani hyvää tehnyt, koska ainoastaan pakosta lueskelin.

Mutta kenkään ei vastahakoisena tee hyvää, vaikkakin se, mitä hän tekee, on hyvää. Eivätkä hekään hyvin tehneet, jotka minua tuohon pakottivat; vaan se tuli minulle hyväksi Sinun sallimastasi, minun Jumalani. He, näet, pakottaessaan minua opiskelemaan, eivät muuta silmällä pitäneet kuin että saisin tyydytetyksi himoja, jotka kuitenkin ollen mahdottomat tyydyttää, aina himoitsevat rikkauden tyhjyyttä ja häpeällistä kunniaa.

Mutta Sinä, joka olet päämme hiuksetkin lukenut [Matt. 10, 30], käänsit hyväkseni kaikkien erehdykset, jotka minua opiskelemaan pakottivat. Omaa erehdystäni taas, etten tahtonut opiskella, käänsit rangaistukseksi minulle, jonka kurin minä kyllä hyvin ansaitsin, minä vähäläntä poika ja suuri syntinen samalla. Niinmuodoin Sinä niiden kautta, jotka eivät hyvin tehneet, teit hyvin minulle, ja omista synneistäni Sinä minulle vanhurskaudessa kostit. Sillä niin Sinä olet säätänyt, ja niin se on, että rangaistukseksi itselleen on jokainen hillitön henki.

Mutta miksi Kreikan opinnoita vihasin, joihin minua jo pienokaisena totuteltiin, sitä en vieläkään ole täysin selville saanut. Latinan opinnoita taas rakastin, en tosin niitä, joita alkeisopettajat opettavat, vaan niitä, joita niin kutsutut kieliopettajat opettavat. Sillä noita alkeisopinnoita, joiden avulla opitaan kirjoittamaan ja laskemaan, pidin taakkana ja rangaistuksena yhtä hyvin kuin kaikkia Kreikan opinnoita.[10]

Mutta mistä tämäkin johtui, ell'ei elämän syntisyydestä ja tyhjyydestä, ell'ei siitä että minä olin liha ja häälyväinen ja katoovainen henki? [Ps. 78, 39.] Sillä varmaankin nuo alkeisopinnot ollen luotettavammat (niiden kauttahan opin, minkä vieläkin osaan, nimittäin lukea mitä kirjoitusta hyvänsä, ja kirjoittaa mitä hyvänsä haluan) olivat paremmatkin kuin ne opinnot, joilla minua pakotettiin muistissa pitämään en tiedä minkä Aeneaan harharetkiä unohtaen samalla omat harhailemiseni, ja itkemään Didon kuolemaa, joka onnettoman rakkauden tähden itsensä tappoi,[11] samalla kuin minä kurjista kurjin voin kuivin silmin kestää sen, että minä itse näihin opintoihin upoten kuoleuduin pois Sinusta, Jumalani, minun elämäni.

Sillä mikä on kurjempaa kuin se kurja, joka ei omasta kurjuudestaan kärsi, joka itkee Didoa, joka kuoli onnettomasta rakkaudesta Aeneaaseen, mutta ei itke omaa kuolemistansa rakkauden puutteesta Sinua kohtaan, Jumala, minun sydämeni valo, Sinä sisimmän sieluni leipä, mieltäni tuoreuttava voima ja ajatusteni ehtymätön lähde.

En sinua rakastanut, vaan tein huoruuden syntiä vieraantumalla kauvas Sinusta. Ja huorintekijälle kaikui kaikkialla: "hyvä, hyvä!" Sillä tämän maailman ystävyys on huoruus Sinua vastaan. [Jak. 4, 4.] Ja tuo "hyvä, hyvä" huudetaan, jotta se häpeäisi, joka on toista mieltä. Tätä en minä itkenyt, vaan minä itkin Didon sammunutta elämää, joka sai surmansa miekalla, samalla kuin minä itse seuraten alimpien luotujesi viettejä, hylkäsin Sinut ja alennuin maan multaan minä maan mato.

Ja jos minua olisi estetty tuommoista lukemasta, olisin tuskastunut -- koska en kestänyt lukea sitä, mikä minulle tunnon tuskaa tuotti. Sellaista mielettömyyttä pidetään kunniakkaampana ja hyödykkäämpänä opintoaineena, kuin nuo, joiden avulla olen oppinut lukemaan ja kirjoittamaan.

Miksi siis Kreikan kirjallisuutta vihasin, vaikka se samallaista sisältää kuin latinalainenkin? Sillä Homeroskin[12] on taitava kutomaan tuollaisia satuja ja on lumoova lavertelija. Ja kuitenkin oli minusta poikana hänen teoksissaan katkera maku. Ja luulenpa että Virgiliuksen[13] teokset samoin maistuvat katkerilta kreikkalaisille pojille, jos he sillä tapaa pakotetaan niitä oppimaan kuin minä tuota Homerosta. Vaikeus, näet, perinpohjin oppia vierasta kieltä ikäänkuin sapella sekoitti satumaisten kertomusten kaikki kreikkalaiset suloudet. En, näet, vielä ymmärtänyt yhtään kreikkalaista sanaa, ja kuitenkin minua julmilla pelotuksilla ja rangaistuksilla ankarasti vaadittiin oppimaan.

Tosin oli aika, jolloin en latinalaistakaan sanaa osannut (ollessani rintalapsi); mutta tämän äidinkieleni olen kuitenkin oppinut ilman mitään pelotusta tai kidutusta, vieläpä imettäjien hyväillessä ja muidenkin suositellessa minua hymyilevin kasvoin, mairittelevin sanoin ja iloisin leikein. Olen toki tämän oppinut ilman vaatijain rangaistustaakkaa, oman sydämeni pakottaessa minut ajatuksia sanoiksi luomaan.

Tästä kyllin selviää, että vapaa opinhalu on voimallisempi saamaan ihmiset oppimaan kuin pelotuksia käyttävä pakotus. Mutta tuon vapauden juoksun tämä pakko kahlehtii lakiesi uomaan, o Jumala, Sinun lakiesi, olivatpa niitä julistamassa maisterit patukoineen tai marttyyrit kärsimyksineen, lakiesi, jotka taitavasti sekottaen sulovapauteen terveellistä katkeruutta, palauttavat meidät luoksesi, turmiollisesta suloisuudesta, joka sai meidät sinusta luopumaan.

Kuule, Herra, minun rukoukseni, ett'ei nääntyisi minun sieluni Sinun kurituksestasi, ja ett'en väsähtäisi ylistämästä Sinun laupeuttasi. Sillä laupeudessasi olet Sinä minut pelastanut pahimmiltakin synninpoluilta, että tulisit Sinä minulle suloiseksi yli kaikkien viehätysten, joiden pauloihin olin kietoutunut ja että minä rakastaisin Sinua kaikesta voimasta ja pitelisin kädestäsi koko sydämestäni. Ja niin Sinä elämäni loppuun saakka pelastaisit minut kaikista kiusauksista.

Niinpä Herra, minun kuninkaani ja minun Jumalani, Sinua palvelkoon kaikki, mitä ikinä olen hyvää poikana oppinut. Sinua palvelkoon, mitä puhun ja kirjoitan, luen ja lasken. Sillä turhia opiskellessani annoit siinä Sinä minulle oivaa oppia. Ja syntisen ihastukseni turhuuden olet Sinä minulle anteeksi antanut. Olen, näet, kaiken tämän ohessa oppinut koko joukon hyvääkin -- jota kuitenkin ilman joutaviakin olisi voinut oppia, mikä olisikin turvallinen opintie poikien käydä.

Mutta voi sinua, ihmistavan virta! Ken voi sinua vastustaa? Milloin viimeinkin kuivunet? Kuinka kauan yhä vyörytät Eevan poikia suureen, pelottavaan mereen, jonka yli tuskin pääsevät onnellisesti nekään, jotka ovat seurakunta-arkkiin astuneet.

Salli minun, minun Jumalani, myös sanoa jotakin siitä, miten ymmärrystäni, Sinun antamaasi lahjaa olen mielettömissä teoissa kuluttanut. Minä sain tehtävän, joka minussa synnytti kovaa kiihkoa, koska minulla sen täyttämisestä oli toivottavana kiitosta ja kunniaa tai pelättävänä rangaistusta ja häpeää. Minun piti nimittäin lausua Junon sanoja, jotka hän lausui vihoissaan ja tuskissaan siitä että ei voinut Teukrien kuningasta Italiasta karkoittaa[14] -- joita sanoja en koskaan ollut kuullut Junon lausuvan.

Meidän piti kertoessamme seurata runollisten kuvausten juoksua ja lausua suorasanaisesti sitä, mitä runoilija oli runosäkein lausunut. Ja se sai lausumisestaan parhaat kiitokset, joka sai kuvattavan henkilön vihan ja tuskan tunteen sattuvimmin kasvoissaan kuvastumaan ja joka myös osasi ajatukset mukavasti sanoiksi pukea.

Mitä hyvää minulla nyt siitä oli, oi minun tosi elämäni, minun Jumalani, että minulle edellä useita ikäisiäni ja tovereitani "hyvä, hyvä" huudettiin? Eikö tuo kaikki ole tyhjää kuin savu ja tuuli?

Eikö todellakaan ollut mitään muuta, jossa ymmärrykseni ja kieleni olisi voinut tulla harjoitetuksi? Jos Sinun kiitoksesi, Herra, jota raamatut huokuu, olisi saanut nostaa nuorekkaan sydämeni ylöspäin, niin ei se olisi joutunut ilmassa lentelevien pahojen henkien ryöstösaaliiksi. Sillä kyllä monella tapaa uhrataan langenneille enkeleille.

Vaan mitäpä ihmetellä sitä, että jouduin tuollaisiin turhuuksiin ja kuljeskelin kaukana Sinusta, minun Jumalani, kun minulle esikuvaksi pantiin sellaiset ihmiset, jotka joutuivat pois suunniltaan, jos he kertoessaan jotakuta tekoansa, mikä ei ollut paha, tekivät itsensä syypääksi murteellisuuteen tai kieliopilliseen virheeseen, mutta kopeilivat kiitoksesta, minkä saivat siitä että kertoivat virheettömästi, hyvässä järjestyksessä, laajasti ja kauniisti siveettömiä tekojaan!

Tämmöistä Sinä näet, Herra, ja vaikenet. Sillä Sinä olet pitkämielinen, laupias ja totinen. Oletkohan vastaisuudessakin aina vaiti?

Nytkin jo Sinä tästä syvimmästä syvyydestä pelastat sielun, joka etsii Sinua ja janoaa virvotustasi sanoen sydämestään: Minä olen etsinyt Sinun kasvojasi, Herra, Sinun kasvojasi tahdon minä etsiä. [Ps. 27, 8.]

Sillä kaukana kasvoistasi on se, joka vaeltaa himojen pimeydessä. Ei, näet, käymällä mitatut matkat poistuta pois Sinun luotasi tai palauta luoksesi.

Tai onko todella tuo nuorempi poikasi pyytänyt hevosia, vaunuja ja laivoja, tai onko hän näkyvin siivin lentänyt tai jalkaisin astuskellut hävittääksensä irstaisuudessa tuolla kaukaisella maalla omaisuuden, jonka Sinä olit hänelle lähtiessään antanut?

Suloinen isä olit antaessasi hänelle hänen osuutensa, suloisempi vielä tuota palaavaa kurjaa kohtaan.

Niinpä himojen huumauksessa eläminen on vaeltamista pimeydessä, on kaukana kasvojesi valkeudesta olemista.

Oi Jumala, katso tapasi mukaan laupiaasti, kuinka ihmisten lapset tunnontarkasti noudattavat kirjainten ääntämisessä ja tavujen muodostamisessa edellisiltä polvilta saamiansa sääntöjä, mutta laiminlyövät noudattaa Sinulta saamiansa autuuden ikuisia lakeja.

Niinpä paheksutaan ihmistä, joka erehdyksestä vastoin kieliopin sääntöä lausuu ilman ensimäisen tavun loppuhenkäystä "iminen", eikä "ihminen", enempi kuin sitä, joka rikkoen Sinun käskysi vihaa toista ihmistä, vaikka itsekin on ihminen.

Vai voineeko ketään vihamielistä ihmistä ajatella turmiollisemmaksi itse vihaa, joka yllyttää vihaan toista vastaan?! Tai tuhonneeko kenkään toista vainoamisella pahemmin kuin omaa sydäntänsä vihaamisella?!

Tieto kirjaimista ei varmaankaan ole syvemmälle ihmiseen istutettu kuin tuo pahan omantunnon syytös: "Sinä teet toiselle sitä, jota et kärsisi itsellesi tehtävän."

Kuinka oletkaan salaperäinen, Sinä ainoa suuri Jumala, joka äänetönnä istuen korkeudessa järkähtämättömän lain mukaisesti rankaiset sokeudella niitä, jotka suostuvat luvattomiin himoihin! Niinpä ihminen, joka etsii kaunopuheisuuden mainetta, seistessään inhimillisen tuomarinsa edessä suuren ihmisjoukon ympäröimänä, varoo suurimmalla valppaudella sanomasta vahingossakaan "ihmisiä keskellä", kun pitäisi sanoa "ihmisten keskellä", mutta vihansa vimmassa ei haikaile hävittää ihmistä ihmisten joukosta.

Tämmöisen koulun kynnyksellä minä poika poloinen makasin, ja tällä kilpakentällä opin minä enempi pelkäämään kielivirheiden tekemistä kuin niiden kadehtimista, jotka eivät sellaisia tehneet.

Täten tunnustan itseni Sinun edessäsi, minun Jumalani, vialliseksi niissä asioissa, joissa sain kiitosta heiltä, joiden suosio siihen aikaan oli mielestäni kunniakasta elämää. Sillä minä en nähnyt, mihin pohjattomaan häpeän kuiluun olin syösty Sinun näkyvistäsi. [Ps. 31, 23.]

Toisissa asioissa taas tuollaisissa ihmisissä herätin paheksumista pettämällä lukemattomilla valheilla kasvattajaani,[15] opettajaani ja vanhempiani halusta saada huvitella, nähdä pilanäytelmiä ja matkia hullunkurisuuksia.

Ken niin ollen saattoikaan olla niin inhottava kuin minä?!

Minä myös varastelin vanhempieni kellarista ja pöydältä joko herkuttelemisen halusta tahi ostaakseni tovereiltani heidän näyttelemisosaansa, jonka he olivat valmiit myymään, vaikka olivat itse yhtä huvitetut näyttelemisestä kuin minäkin. Näyttelemisessäkin minä usein turhamaisesta etevämmyyden himosta hankin itselleni voittoja petollisin keinoin. Mutta mistä kaikkein enimmin kävin kärttyisäksi, mistä katkerimmin soimasin syyllistä ell'ei siitä, jota itse tein toisille, ja joka, jos itse jouduin siihen syylliseksi, pikemmin sai minut raivostumaan kuin vikani myöntämään?!

Tämäkö se on "lapsellista viattomuutta?" Ei ole, Herra; ei ole. Anna anteeksi minun Jumalani! Sama syntihän se siirtyy lapsuudesta seuraaviin myöhempiin ikävuosiin, vaikka kasvattajat ja opettajat vaihtuvat maaherroihin ja kuninkaisiin, ja pähkinät, pallot ja varpuspyydykset kultaan, maatiloihin ja orjiin. Samoin myös koulun patukat aikaa myöten vaihtuvat raskaampiin rangaistuksiin.

Pois pöyhkeys! Sillä lapsen nöyryyden olet Sinä, kuninkaamme, esikuvaksemme asettanut sanoessasi: Sellaisten on taivaan valtakunta. [Matt. 19, 14.]

Sinulle, Herra, kaikkein ylevimmälle ja parhaimmalle, kaikkeuden luojalle olkoon sittenkin kiitos, vaikka vain tuommoiseksi poikapahaiseksi olisit suonut minun kasvaa. Sillä olemassa minä olin silloinkin, elin ja ajattelin, ja säilytin itseni vahingoittumattomana -- ilmaus siitä sangen salaperäisestä yhteydestä, josta olin kotoisin. Sisäisellä aistilla varjelin minä ulkonaiset aistimeni loukkaamattomina ja minä iloitsin jo totuudesta, vaikkakin vain lyhyesti taisin vähäpätöisistä asioista ajatella. En tahtonut tulla petetyksi, muistini oli terävä ja puheeseen minä harjaannuin. Ystävyys oli minulle mieluista, mutta surua, raukkamaisuutta ja typeryyttä minä kammoin. Mitä onkaan sellaisessa olennossa muuta kuin ihmeteltävää ja ylistettävää?!

Mutta nuot kaikki ovat Jumalan lahjoja; en ole itse niitä itselleni antanut; ne ovat hyviä, ja ne kaikki muodostavat minuuteni. Hyväpä on Hän, joka minut on luonut, ja Hän itse on minun hyvyyteni. Häntä minä riemuisasti kiitän kaikista jo poikana saamistani hyvistä lahjoista.

Mutta siinä juuri minä syntiä tein, että Hänen luomissaan olennoissa, itsessäni ja muissa, etsin tyydytystä, ylevyyttä ja totuutta, enkä Hänessä itsessään. Sentähden minä myös jouduin surujen, häiriöiden ja erhetysten saaliiksi.

Kiitos olkoon Sinulle, minun suloni, minun kunniani, minun turvani, minun Jumalani! Kiitos olkoon Sinulle lahjoistasi! Säilytä myös itse ne minulle! Sillä niinpä minut itsenikin säilytät; ja niin se, mitä olet antanut minulle, on lisääntyvä ja täydellisentyvä, ja minä itse tulen yhteydessäsi yhä olemaan, koska yhä jatkuvan olemisenkin olet minulle antanut.

2 KIRJA.

Ylioppilasvuodet.

Minä tahdon muistella ennen tekemiäni inhottavia tekoja, lihan töitä, joilla olen sieluni saastuttanut -- ei rakkaudesta niihin, vaan rakastaakseni Sinua, minun Jumalani. Sinun rakkautesi sytyttämästä rakkaudesta kuljen aatoksissani uudelleen katkerin mielin häpeällisimpiä teitäni, että tulisit minulle viehättäväksi Sinä, jonka viehätys ei vaihdu, vaan tuottaa onnea ja turvallisuutta, Sinä joka minua yhteen kokoilet siitä hajaannustilasta, jossa olen tullut kappaleiksi paloitelluksi, käännyttyäni pois Sinusta ainoasta ja kadottuani moninaisiin.

Muinoin nuoruudessani, näet, sytyin himosta saada ravita itseäni hornan henkien nautinnoilla, ja minä rohkenin antaa sieluni villiytyä rakkausseikkailuissa, joita ehtimiseen pimeydessä harjoitin. Minun kasvoni kuihtuivat, minä olin Sinun silmissäsi kuin mätänevä, vaikka itselleni kyllä kelpasin ja myös ihmisille halusin kelvata.

En muusta mistään nauttinut kuin siitä että saisin rakastaa ja olla rakastettuna. Mutta en pysynyt ystävyyden kannalla, mi puhtoisin säikein sieluja toisiinsa liittää, vaan sumupilviä henki lihallisen himoni suo ja versovan miehekkyyteni lähdesuoni, ja ne pilviin peittivät ja pimittivät sydämeni, ett'ei enää eroittunut rakkauden puhtoinen liekki himon saastaisesta synkeydestä. Kumpikin toisiinsa sekaantuneena kiehui ja kuohui, ja raastoi mua nuorta vastustukseen voimatonta kautta himojen kuilujen ja upotteli paheiden pyörteisiin.

Sinun vihasi oli purkaantunut minun päälleni -- aivan tietämättäni. Olin mykistynyt kuolevaisuuteni, tuon ylpeyteni rangaistuksen, kahleiden kalskeesta. Minä juoksin yhä kauemmas Sinusta -- ja Sinä salleit sen. Haureelliset himot sydämessäni kiehuivat ja kuohuivat ja ajelivat minua sinne ja tänne -- vaan sinä vaikenit.

Oi miksi niin myöhään tulit ilokseni?! Silloin Sinä vaikenit, ja minä juoksin kauvas, kauvas pois Sinusta yhä uudelleen kylvämään pelkkää tuskan siementä, sillä ylpeyteni tähden sain kärsiä nöyryytyksiä ja voimia kuluttavaa levottomuutta. Oi jos joku olisi kuormaani keventänyt, ja uutuuksien pian haihtuvat viehätykset hyödykseni kääntänyt, ja raja-aitoja niiden viehättävyydelle asettanut, niin että nuoruuteni ryöppyävä virta, joka ei muutoin tyyntyä malttanut, olisi tyrskynsä tyynnyttänyt avioliiton rantaa vastaan. Mutta minä kurja kuohuin kuin meri ja kulkien virran mukana jätin Sinut. Minä poljin kaikki käskysi -- kuitenkaan välttämättä ruoskaasi. Ken kuolevaisista voisikaan sitä?! Sillä Sinä olit aina luonani laupiaasti kurittaen minua ja valaen katkerinta tuskaa kaikkiin luvattomiin nautintoihini, jotta etsisin huvitusta tuskatonta, ja jotta voimatta sitä mistään muualta löytää löytäisin Sinut, Herra, Sinut ainoastaan, joka luot kipua käskyysi, ja lyöt parantaaksesi, ja kuoletat, ett'emme kuoleutuisi Sinusta.

Missä olinkaan, kuinka kaukana kuljeskelinkaan eroitettuna huoneesi iloista, kun tuona kuudentenatoista ikävuotenani hurjat -- häpeällisten ihmisten laillistuttamat mutta Sinun lakiesi mukaan luvattomat -- himot saivat vallan ylitseni ja minä kokonaan antauduin niiden palvelukseen?! Omaiseni eivät huolehtineet minua hukkuvaa pelastaa avioliiton kautta, vaan siitä oli heillä suuri huoli, että oppisin kieltä niin hyvin kuin suinkin käyttämään ja niin vaikuttavasti kuin mahdollista lausumaan.

Tuona vuonna keskeytyivät lukuni. Minut, näet, kutsuttiin takaisin "Madaura"[16] nimisestä läheisimmästä kaupungista, jonne olin asettunut tieteiden ja kaunopuheisuuden opiskelemista varten, ja minua varustettiin pitempiaikaista oleskelua varten Karthagossa. Tämä aiheutui isäni ylpeydestä, vaan ei suinkaan hänen varallisuudestaan, sillä hän oli vaan köyhä pikkuporvari Thagaste-kaupungista.

Kelle näitä kerron? En Sinulle, minun Jumalani; vaan Sinun edessäsi minä kerron näitä sukukunnalleni, ihmissukukunnalle, olkoonpa kuin mitättömän pieni se osa siitä, joka osuu lukemaan tätä kirjaani. Ja mitä varten? Jotta minä ja jokainen lukija ajattelisimme, millaisesta syvyydestä meidän on huutaminen Sinun tykösi. Ja kenen korvat ovatkaan niin nopeat kuulemaan kuin Sinun, kun ihminen sydämestä tunnustaa syntinsä ja elää uskosta?! Kukapa ei silloin ylistänyt isääni siitä, että hän yli varojensa kustansi pojalleen kaikkea, mitä ikinä tämä opiskellessaan kaukana kotoa tarvitsi? Sillä useat paljon varakkaammat kansalaiset eivät pitäneet mitään sellaista hommaa lastensa hyväksi. Tuo sama isäni ei kuitenkaan sitä huolehtinut, miten kasvaisin Sinun tuntemisessasi tai pysyisin siveellisesti puhtaana, vaan ainoastaan sitä, miten perehtyisin kaunopuheisuuteen, vaikkapa siten vieraantuisinkin Sinun palvelemisestasi, oi Jumala, joka olet sydämeni, sinun peltosi, ainoa todellinen ja hyvä Herra.

Tuona kuudentenatoista ikävuotenani ollessani taloudellisista syistä pakosta vapaana kaikesta koulunkäynnistä ja asetuttuani olemaan vanhempieni kodissa kasvoivat himojen ohdakkeet yli pääni, eikä ollut yhtään kättä niitä pois repimässä.

Päinvastoin isäni -- kun hän kerran kylvyssä huomasi minun miehistyneen ja joutuneen nuoruuden hurjuuden aikaan -- ilmoitti sen äidilleni, iloissaan ikäänkuin jo olisi lapsen lapsia toivossa, ja ilosta juopuneena kuten maailma, joka nurjan ja hillittömän tahtonsa luovuttamana unohtaa Luojansa ja rakastaa luotujasi enempi kuin Sinua.

Mutta äidissäni olit Sinä jo alkanut rakentaa temppeliäsi ja laskea pyhän huoneesi perustusta -- isäni sitä vastoin oli vain katekumeeni[17] ja siksikin hiljan tullut. Äitini sentähden vavahti hurskaasta pelvosta ja kammoi joutumistani noille harhateille, joilla ne vaeltavat, jotka kääntävät selkänsä Sinulle.

Voi minua! joka rohkenen siitä puhua, että Sinä, minun Jumalani lakkasit puhumasta minulle, vaikka minä itse juoksin sinusta yhä kauvemmas pois. Näinköhän Sinä lakkasit silloinkaan puhumasta minulle? Kenenkä muun kuin Sinun olivat myöskin sanat, jotka äitini, Sinun uskovaisesi kautta kajahutit korvissani? Eikä yksikään niistä sittenkään päässyt tunkeutumaan sydämeeni niin että olisin noudattanut niitä. Muistan vieläkin kuinka äitini kahdenkesken ollessamme sanomattomasti huolissaan varoitti, ett'en salavuoteutta harjoittaisi, varsinkaan ei kenenkään aviovaimon kanssa.

Mutta nuo varoitukset minä pidin akkamaisina, jonka tähden en punastumatta olisi voinut niitä totella. Kuitenkin olivat ne Sinun antamiasi, vaikk'en sitä ymmärtänyt. Minä luulin Sinun vaikenevan ja hänen puhuvan -- ja kuitenkaan et Sinä lakannut puhumasta juuri hänen kauttaan. Ja minä, tuon Sinun piikasi poika ja Sinun palveliasi, halveksin Sinua hänessä -- tietämättäni.

Ja minä kuljin suin päin kadotukseen sellaisella sokeudella, että minä ikäisteni joukossa häpesin tekojeni vähempää häpeällisyyttä kuullessani heidän kehuen kertovan häpeällisiä tekojansa ja kerskaavan sitä enemmän kuta enemmän häpeällisiä ne olivat; ja minunkin teki mieleni tehdä yhtä häpeällisiä tekoja ei ainoastaan noiden tekojen, vaan myös kiitoksen himosta.