Part 14

Substantia (olemus), qvantitas (suuruus), qvalitas (laatu), relatio (suhde), actio (toiminta), passio (kärsimys), ubi (missä), qvando (milloin), situs (olopaikka), habitus (muodostus).

5 Kirja.

[26] Tässä ajattelee tekijä varmaankin kamelikurkea, joka juoksee metsästäjää pakoon. Tätä kuvaa etelämaalaiset kirjailiat usein käyttävät. Niinkuin metsästäjä kyllä näkee tuon pakenevan kamelikurjen, vaikk'ei se sitä luule, niin näkee Herrakin syntisen, joka pakenee muka Herralta piiloon päästäksensä.

[27] Faustus, manikeolaisten etevin puhuja, oli afrikalainen syntyjään ja kotoisin Mileven kaupungista. Hän ei vaikuttanut ainoastaan kotiseudullaan, vaan myöskin Roomassa sangen paljon manikeolaisen opin leviämiseksi. Hän kirjoitti väitöskirjan katolilaista oppia vastaan, jonka johdosta Augustinus ystäväinsä kehotuksesta kirjoitti v. 400 j.Kr.s. kirjansa "contra Faustum" (Faustusta vastaan), jonka hän v. 404 lähetti Hieronymukselle.

[28] Nämä vapaat taiteet olivat silloisen käsityksen mukaan: Runous, kaunopuheisuus, historia, kielitaito ja filosofia.

[29] Marcus Tullius Cicero, s. 3/1 106 ja k. 7/12 43 e.Kr., oli Roomalaisten etevin puhuja. Hän oli ylhäisistä vanhemmista syntynyt ja sai hyvän kasvatuksen. Aikakauden etevimmät puhujat ja oikeusoppineet käytettiin hänen opettajinaan. Myös filosofiaa sai hän opiskella.

Ensi kerran tuli Cicero mainehikkaaksi puhujana, kun hän puhui C. Verres'tä vastaan, joka ruununvoutina Siciliassa oli nylkenyt ja sortanut kansaa. Sellaisella voimalla puhui C. häntä vastaan, että hän ennenkun oli kuullut johdantoakaan loppuun jo pakeni koko Italiasta odottamatta edes minkä tuomion oikeus hänen asiassaan langettaisi. Vielä kuuluisammat ovat C:n puheet Catilinaa vastaan, joka oli tehnyt salaliiton hallitusta vastaan ja samalla kapinoi kaikkea siveellistä ja jumalallista maailman järjestystä vastaan uhaten upottaa koko Rooman paheiden kuiluun. Hehkuvasti, voimakkaasti kaunopuheliaasti puhui C. laillisen järjestyksen, Rooman kunnian, siveyden ja avujen puolesta, mutta kun ei hänen syytöksiinsä ollut riittäviä todistuksia, pääsi Catilina pakoon. Vasta kun hän teki murhayrityksen Ciceroa vastaan, sortui hän. Cicero sai julistetuksi sodan Catilinaa vastaan ja Catilina taistelussa kaatui ja hänen puoluelaisensa rangaistiin kuolemalla. Nyt kansa kunnioitti Ciceroa nimityksellä "isänmaan isä" ja "Rooman toinen perustaja". Mainehikkaat ovat myös ne C:n puheet, joissa hän puhuu Rooman vapauden puolesta Antoniusta vastaan, joka yritteli Rooman yksinvaltiaaksi, ja joka muutoinkin oli hänelle kovin vastenmielinen. Kalliisti sai C. nämä puheensa maksaa -- omalla hengellään. Kun Antonius, Augustus ja Lepidus tekivät liiton hallitaksensa kolmen miehen Roomaa, silloin piti heidän hankkeensa vastustajat raivattaman pois, ja silloin Antoniuksen toimesta Cicero murhattiin. Hänen päänsä ja oikea kätensä naulittiin siihen puhujatuoliin, mistä hän oli kuuluisat puheensa pitänyt.

Cicero ei ollut mikään lujaluontoinen mies, semmoinen kuin Cato, Scipio vanhempi ja monet muut. Häälyväisyyttä osoitti C. esim. suhteissansa Rooman vallantavoittelijoihin, mutta mielipiteiltään on hän pakanakunnan jaloimpia. "Elää jaloa elämää on ainaista onnea" se oli Ciceron tunnuslause.

[30] Annaeus Seneca syntyi Cordubassa Hispaniassa vuonna 4 e.Kr.s. Isä käytti häntä koulussa, jotta hänestä tulisi puhuja. Mutta hänen luontaiset lahjansa tekivät hänestä filosoofin. Hän kuuluu stoalaisiin filosoofeihin. Hän oli keisari Neron opettajana ja kasvattajana. Kun Nero tuli keisariksi, oli Seneca 4 vuoden aikana hänen lähin neuvonantajansa; sen aikaa oli Rooma onnellinen. Kateellisten ihmisten vaikutuksesta joutui hän keisarin epäsuosioon ja täytyi murhaa välttääksensä lopettaa itse päivänsä. Silloin oli hän 65 v. vanha. Tuskin on toista pakanallista kirjailijaa, jonka teoksissa tapaamme niin paljon kristillisiä ajatuksia kuin Senecan. Tässä muutama esimerkki: Suuret miehet iloitsevat vastoinkäymisistä niinkuin sotilaat sodasta ja vanhat sotilaat haavoistaan. Ne jotka päällikkö käskee yöllä hyökkäämään vihollisen päälle, pitävät sen onnena että tuo käsky tuli heidän osaksensa. Ne, jotka kärsivät, sanovat: Jumala katsoo meidät kelvollisiksi koetuksia kestämään! Ei mikään puu ole vahvaksi varttunut olematta kovan myrskyn kourissa. Juuri myrskyn sitä puistellessa se sitkistyy ja lujittuu maahan. Kulta koetellaan tulessa; urhoollinen mies onnettomuudessa.

Onnettomuus tarjoo hyvän tilaisuuden osoittamaan avuja. Kovin hätä kasvattaa korkeimman avun.

Onni sitä vastoin levittää sumun silmäimme eteen, synnyttää sielussamme tyhjiä tuulentupia ja sekottaa hyvän ja pahan sakeaan sumuun.

[31] Tämä paikka oli pyhän Cyprianuksen hautakappeli, missä hänen luunsa lepäsivät, ja missä hurskaat kävivät rukoilemassa. Alkujaan käytiin pyhien haudoilla vain siinä tarkoituksessa, että pyhien vainajien muisto siten tulisi elävämmäksi, joten se myös voimakkaammin innostaisi rukoukseen, rakkauteen ja kaikkeen siihen jumalisuuteen, jota nuo pyhät vainajat eläessään olivat osoittaneet. Pian kuitenkin se suuri kunnioitus, jota tämän aikakauden ihmiset tunsivat pyhiä vainajia kohtaan, saattoi mitä suurimpiin erhetyksiin. Alkujaan oli rukoiltu noiden pyhien vainajien puolesta, nyt sitä vastoin ruvettiin itselleen pyytämään heidän esirukoustaan, eikä kohta puoleen uskallettu ensinkään Jumalaa suorastaan rukoilla, vaan ainoastaan pyhien esirukousten ja ansion turvissa. Ja kaikkein suurin väärinkäyttö, mikä mainitusta syystä aiheutui, oli pyhien jätteiden palveleminen. Uskoen pyhien jätteiden ihmeitä tekevään voimaan ruvettiin niitä käyttämään kuin taikakaluja ainakin.

[32] Cyprianus syntyi 2 ja 3 vuosisadan vaiheella pohjois-Afrikassa, mahdollisesti Karthagossa. Hän oli ylhäisestä suvusta ja oli saanut hienon kasvatuksen. Hän rupesi aikuiseksi tultuaan opettamaan puhujataitoa Karthagossa. Hän kääntyi kristinuskoon ja sai kasteen v. 245. Hän sitten lahjoitti köyhille suurimman osan omaisuudestaan ja tutki hartaasti raamattua. Hän tuli ensin diakooniksi, sitten presbyteeriksi ja v. 248 piispaksi. V. 249 syttyi vaino kristityitä vastaan ja raivoisa pakanakansa Karthagossa huusi: "Cyprianus jalopeurain eteen!" Hän pelastui pakenemalla, mutta sai siitä muka pelkuruudestaan kärsiä pilkkaa. Hänen loppuikänsä oli surullinen: hän joutui ikävään opinriitaan ja nälänhätä ja ruttotaudit raivosivat hänen ympärillään. V. 256 puhkesi uusi vaino kristityitä vastaan. Cyprianuskin sai marttyyrikuoleman 14 p. Syyskuuta 257. Suuren kansajoukon saattamana vietiin hän ulos kaupungista. Hän riisuutui ja polvistui rukoukseen. Kaksi hänen omista papeistaan sitoi hänen silmänsä. Vaivoin sai pyöveli lyödyksi poikki hänen päänsä, sillä Cyprianus oli osoittanut häntä kohtaan suurta hyväntahtoisuutta ja vastikään antanut hänelle 25 kultarahaa. C. haudattiin lähelle mestauspaikkaa.

[33] Manikeolaiset kielsivät Jesuksen tosi-ihmisyyden sanoen hänen olleen maan päällä vain valeruumiissa. Tämä heidän väitteensä johtui siitä, että he katsoivat maan tomusta tehdyn ihmisruumiin olevan pahan jumalan työtä. Ja tästä heidän väitteestään oli seurauksena, että he eivät pitäneet Jesuksen kuolemaa, eikä hänen kuolemassaan tapahtunutta lunastustakaan ensinkään todellisena. Jesuksen lunastus on muka ainoastaan siinä että hän auttaa ihmisen valosielua pääsemään voitolle perkeleellisestä sielusta. Jesus, näet, antaa pyhille kykyä vetämään puoleensa luontoon ja varsinkin puihin ja kasviin vangittuja valon kappaleita. Mutta ihmisen puoleltaan tulee myös harjoittaa itsekieltäymystä, jotta hyvä sielu hänessä pääsisi voitolle. Tästä kilvoituksesta on hurskailla toivossa palkkana päästä kuuhun ja sittemmin puhdistustulen läpikäytyään aurinkoon eli valon valtakuntaan.

[34] Akademikoiksi kutsuttiin kreikkalaisten suurimman filosoofin Platonin oppilaita sen johdosta että Piato opetti heitä "Akademia" nimisessä korkeakoulussa 2 kilometriä Athenasta luoteeseen. Akademian maa-alue oli muurilla ympäröity ja kaunistettu vesijohdoilla ja puuistutuksilla. Siinä oli jalkakäytäviä ja voimistelukenttiä, ja jumalien alttareita ja kuvia. Tässä kauniissa puistossa ja viereisessä puutarhassa, jonka Plato myöhemmin osti ja yhdisti akademiaan, piti hän kuuluisat tutkistelemuksensa keskustellen oppilastensa kanssa.

[35] Ambrosius oli länsimaisen kirkon huomattavimpia miehiä.

Hän syntyi Trierissä v. 340 ja eli ensi nuoruutensa ajan Roomassa sisarensa Marcellinan ja veljensä Satyruksen kanssa. Italialaisen henkivartion päällikön toimesta hän nimitettiin Ligurian ja Emilian maaherraksi ja piti asuntoa Milanossa. Käännyttyään kristinuskoon ja saatuaan kasteen hän 8 päivää sen jälkeen valittiin Milanon piispaksi. Hän on kuuluisa siitä, että hän uskalsi keisariakin vastaan asettua, kun tämä rupesi kirkon järjestystä sortamaan.

Ambrosius oli etevä saarnamies, kuten Augustinuskin tässä teoksessa tunnustaa. Kansantajuisella esitystavallaan saattoi hän temmata mukaansa suuriakin ja melkein aivan sivistymättömiä kansanjoukkoja. Hänen kirjoistaan ovat saarnat etevimmät; niitä lähinnä ovat tärkeimmät "uskosta ja pyhästä Hengestä" ja "pappien tehtävistä".

Ambrosius aukasi aivan uuden uran kirkkoveisuun alalla. Tähän asti ei ollut jumalanpalveluksessa kuin vähän vuoroveisua papin ja kirkkokuoron välillä. Ambrosius otti käytäntöön kirkossa kauniita kansan laulamia säveleitä. Noilla säveleillä pani hän koko seurakunnan laulamaan vanhastaan tuttuja hyviä virsiä ja hengellisiä lauluja. Itsekin oli hän taitava virsiseppä; hänen omatekoisia virsiään on 18; jokunen niistä löytyy meidänkin virsikirjassamme suomennettuna.

Ambrosius kuoli 57 v. vanhana pitkänperjantain ja pääsiäisaattopäivän välisenä yönä v. 397.

[36] On huomattava, että Augustinus tässä puhuu vanhakatolilaisesta uskosta semmoisena kuin se apostolein jälkeisenä aikana oli olemassa, jossa kyllä oli erehdyksiä, mutta joka kuitenkin oli jotain aivan toista kuin se katolilainen usko, jota paavilainen kirkko sittemmin edusti, ja jota vastaan Luther taisteli.

[37] Pilkkaajilla ja häpäisijöillä tarkoittaa Augustinus tässä Manikeolaisia, jotka sanoivat vanhan testamentin olevan pahan jumalan tekemän. Mutta eivätpä he suurta kunniaa antaneet uudelle testamentillekaan, koskapa sitä mielivaltaisesti selittelivät ja paloittelivat. Valitettavasti on heillä vieläkin monta seuraajaa, joten heihinkin nämä Augustinuksen sanat soveltuvat.

6 Kirja.

[38] Alypius tuli v. 394 piispaksi syntymäkaupungissaan Thagastessa.

[39] Epikuros oli syntynyt v. 341 e.Kr.s. ja kuoli v. 270. Vuodesta 306 alkaen hän eräässä puistossa lähellä Athenaa opetti filosofiaa, jonka tähden sitä puistoa kauvan kutsuttiin Epikuroksen puisto. Hän oli jonkun aikaa ollut erään Demokritoksen kouluun kuuluvan filosoofin oppilaana, jolta suureksi osaksi omaksui atoomiopin. Hänen maailman katsomuksensa on niinmuodoin läpeensä materialistinen: maailma on muodostunut lukemattomista pienistä atoomeista eli aineosista, ja aine se on, joka koko maailmaa hallitsee ja myös ihmistä. Ruumiilliset tunteet määräävät sielulliset. Ihmisessä on mielihyvän tunne voimallinen ja sitä tulee hänen seurata; mikä vaan häntä haluttaa, sitä tulee hänen tehdä. Mutta ihmisen tulee halujansa kohtuudella täyttää, sillä kohtuuttomuus turmelee ruumiin terveyden ja aikaansaa sielussa tyrtymyksen tunteen, joka pilaa huvin ja nautinnon. Nauttia elämästä niin että elämä aina tuntuu hyvältä ja hauskalta, se olkoon pyrkimyksemme, se on oikeaa elämää, elämää sellaista jota jumalatkin elävät. Tämmöinen perusteiltaan aivan väärä oppi vei myös vääriin johtopäätöksiin. Kun kerran himoille annettiin valta, niin veivätkin kohonaan mukaansa. Ei siinä enää kohtuuden raja-aidat kestäneet. Epikurolaiset tulivat kuuluisiksi hurjasta elämästään. Heidän tunnussanansa oli: "syökäämme ja juokaamme, sillä huomenna pitää meidän kuoleman".

7 Kirja.

[40] Augustinus puhuu kahdenlaatuisesta pahasta: pahasta, jota ihminen tekee, ja pahasta, jota hänen täytyy kärsiä. Edellinen on syntiä, mutta jälkimäinen rangaistusta. Synti on oman tahdon aikaansaamaa, mutta rangaistuksen laita on toisin. Eräässä toisessa teoksessa sanoo Augustinus: Jumalallisen kaitselmuksen ohjatessa ja hallitessa kaikkea ihminen tekee pahaa, jota hän tahtoo, sillä seurauksella, että hänen täytyy kärsiä pahaa, jota ei hän tahdo.

[41] Jumalan tahto on täydelleen hyvä ja yhtä täydellinen on hänen voimansa. Häntä ei saada tahdostaan luopumaan, sillä se olisi mahdollista ainoasti, jos hänen voimansa olisi vähempi kuin hänen tahtonsa. Jos niin olisi, ei Jumala olisikaan Jumala, sillä hänessä tahtominen ja taitaminen on aivan samaa. Se on aivan Jumalan olemukseen kuuluvaa, että Hän tahtoo, mitä hän voi, ja että Hän voi, mitä Hän tahtoo.

[42] Platonilaisilla tarkoittaa Aug. tässä uusplatonilaisia, joiden varsinainen oppi-isä, joka heidän oppinsa yhdeksi, yhtenäiseksi järjestelmäksi muodosti, oli egyptiläinen Plotinos (kuollut 270 j.Kr.s.).

Uusplatonilaisten uskonoppi on sekotus tavallisista pakanakansain uskonnollisista mielipiteistä ja Platonin filosofiasta. Jumala on -- sanovat he -- se mikä on persoonatonta yhtä samaa, josta vuotaa ensinnä järki, sitten sielu, joista taas vuoroonsa vuotaa kaikki, mikä olemassa on. Jumalasta vuotanut maailman sielu on maailman muodostanut. Aine on pahaa, koska se on epätäydellistä, muodotonta ja epäoleellista. Ihmissielu on taivaasta pudonnut maan tomuun ja on aineesta imenyt itseensä alhaiset vietit ja himot, joita ei tavallisella kansalaiskunnollisuudella saada kukistetuksi. Ainoastaan itsensä kiduttamisen kautta puhdistuu viisaan silmä niin että se näkee sen, mikä on totta ja kaunista. Sellainen viisas on maistanut taivaallista nektaria ja lepää jo täällä maan päällä autuaana jumalassa. Kuollessaan hän palaa sinne, mistä on tullutkin alkujansa, tuohon joka on aina yhtä samaa. Sinne hän häviää ja muuttuu jumalaksi.

[43] Merkillisen totuuden todella Aug. tässä ihmeteltävän terävällä ajatuskyvyllään keksii. Sekin, joka ei Augustinuksen tavoin kykene tätä totuutta löytämään, voipi sen löytää todellisuudesta, jos rakkauden valossa käy ihmisiä tarkkaamaan. Missä olisi sitä ihmistä, jossa emme löytäisi jotain hyvää, jos häntä rakkaudella lähestymme?! Rakkauden kynttilällä käykäämme hakemaan pahimmastakin ihmisestä jotain hyvää voidaksemme häntä sitä enemmän rakastaa. Niin varmaankin tätä Augustinuksen keksimää totuutta oikein käytämme. Mutta olkoon se kaukana meistä että me sen vähän hyvän tähden, minkä voimme itsestämme tai toisista löytää, suvaitsisimme paljon pahaa tuon vähän hyvän rinnalla. Siinä tapauksessa varmaan tämän totuuden turmioksemme käyttäisimme.

8 Kirja.

[44] Viktorinuksesta sanoo Hieronymus: "Afrikalainen Viktorinus opetti Konstantinuksen aikana puhujataitoa Roomassa. Hän kääntyi vanhuudessaan kristinuskoon ja kirjoitti muutamia kirjoja Ariusta vastaan, jotta vaan oppineet voivat käsittää, ja selityksiä apostolin kirjeisiin". Hänen selityksilleen uuden testamentin kirjoihin ei Hieronymus pane paljonkaan arvoa. Hänen tallella olevista teoksistaan päättäen oli hän sitä vastoin etevä Ciceron teosten selittäjä.

[45] Alkeisoppeja oli sekä pakanain että juutalaisten uskonoppi ennen Kristusta. Alkeisoppien alalla liikkuu yhä vieläkin kaikki pakanalliset uskonnot. Uskonnollisiin alkeisoppeihin kuuluvat säännöt ympärileikkauksesta, uhreista, puhdistuksista, paastoista, puhtaista ja saastaisista eläimistä, määrätyistä pyhä- ja juhlapäivistä ja määrätyistä rukous- ja uhripaikoista s.o. yleensä kaikki määräykset ulkonaisista jumalanpalvelusmuodoista. Nämä uskonnolliset alkeisopit mainitaan Gal. 4, 1-11, Gal. 6, 15, Rom. 14, 14 ja Koi. 2, 8. Ja näissä ja monessa muussa paikassa sekä evankeliumeissa että epistoloissa esitetään kristillisyys uskonnollisten alkeisoppien vastakohtana. Samoin tekee Augustinus tässä.

[46] Mysteeriot (salaisuudet) pakanakunnassa vastaavat kristikunnan sakramentteja. Ne ovat pakanain kaikkein pyhimpiä ja salaperäisimpiä uskonnollisia toimituksia. Ainoastaan harvat, valitut n.s. vihityt pääsivät noiden salaisuuksien perille. Heidän tuli olla elämältään moitteettomia ja suorittaa kovia kokeita: kestää nälkää ja janoa ja monenlaisia vaaroja, ennenkun nuo salaperäiset asiat, joita saivat nähdäksensä, heille vihkimistilaisuudessa selitettiin. Mutta vaikka varsinkin toiset mysteeriot kuten Isis- ja Mithra-mysteeriot edustivat ja edistivät korkeampaa siveellisyyttä, niin toiselta puolen oli olemassa mysteerioita, joiden ohjelmaan kuului mitä hurjinta siveettömyyttä. Eikä se ole ihmekään, sillä mysteeriot kuten kaikki pakanuus on pohjaltaan luonnon jumaloimista; ja luonto on kahtalaista: luonnossa liikkuu hyvät, eloa ja kasvua vaikuttavat voimat, ja pahat voimat, jotka saavat aikaan hävitystä ja kuolemaa; ihmisessä taas taistelee keskenään pahat himot ja tottumukset ja pyrkimys hyvään. Kun tälle kaikelle annetaan pyhyyden Ja jumaluuden leima, niin onhan selvä että siveellisyyskäsite ja siveellinen elämä turmeltuu.

Että mysteeriot ovat luonnon jumaloimista, näkyy jo niiden jumalien nimistä, joiden kunniaksi näitä vietettiin. Kreikkalaiset mysteeriot Eleysis-maakunnassa olivat Demeterin s.o. maaemon kunniaksi. Egyptiläisistä mysteerioista olivat Isis-jumalattaren s.o. maaemon kunniaksi vietetyt kuuluisimmat. Babylonilaisen auringon-jumalan Mithran mysteeriot olivat tähän aikaan kaikista kuuluisimmat. Rooman sotajoukot olivat kukistaneet idän kansat, mutta idän kansojen jumalat vuorostaan voittivat roomalaiset. Uudella innolla ruvettiin 2, 3 ja 4 vuosisadan kuluessa j.Kr.s. luonnon jumalia palvelemaan kautta koko Rooman valtakunnan.

Mikä sen vaikutti, ja miten se oli mahdollista?

On muistettava, että se korkeampi käsitys jumalista, mikä joillakuilla Kreikan ja Rooman filosoofeilla oli, ei koskaan tullut suuren kansanjoukon omaisuudeksi, vaan se aina pysyi taikauskossaan, se pelkäsi luonnon voimia ja koetti niitä uhreilla ja loihduilla lepyttää. Ei tarvittu kuin uutta sytykettä tuolle taikauskolle, joka aina pakanan sydämessä kyti, niin oli siitä leimuava uskonkiihkon kamala tuli. Tuona sytykkeenä oli nyt viha kristityitä vastaan. Mitä taas ylhäisiin tulee, niin luonnon jumaloiminen tarjottiin heille sopivassa hienommassa ja hauskemmassa muodossa juuri mysteerioiden kautta. Nehän olivat kauniita, vaikuttavia uskonnollisia kuvaelmia tai näytelmiä, joissa esitettiin, miten kuollut luonto puhkee uuteen elämään. Mikä viehättävä ajatus että tuo olisi totta ihmiselämässäkin, että ihminen tämän elämän vaivaloisuuksien jälkeen saisi kuoltuaan vielä elää onnellista, autuaallista elämää! Paloihan pakanankin rinnassa tuo kaipuu ja toivo. Ei ihme, että mysteeriot, jotka tuolle toivolle virikettä antoivat, vetivät puoleensa, varsinkin kun ne olivat samalla huvittavia kuten kuvaelmat ja näytelmät konsanaan.

[47] Aug. on siis sitä mieltä, että Paavalilla on tämä nimensä siitä, että hänen kauttaan kuten ap. tekojen 13 luku kertoo Kypron maaherra Sergius Paulus oli kääntynyt kristinuskoon. Tämän käsityksen puolesta puhuu se seikka, että ap. teoissa esiintyy tuo nimi Paavali ensi kerran juuri mainitussa luvussa.

On kuitenkin toisiakin selityksiä tähän nimen muutokseen olemassa.

On otaksuttu, että Paavali otti tämän nimensä osoittaakseen sillä mitättömyyttänsä. Paulushan merkitsee pieni, vähäinen, ja hänhän sanoo olevansa halvin apostoleista.

On myös huomautettu, että ne juutalaiset, jotka enempi liikkuivat Rooman valtakunnassa, tavallisesti muodostivat juutalaisen nimensä kreikkalaiseksi tahi roomalaiseksi. Niin tuli Jesus-nimestä Jason, Dosthai-nimestä Dositeus ja Eliakim-nimestä Alkimos. Niin on myös Saul-nimestä voinut tulla Paulus.

Mikä selitys on oikea, jääköön ratkaisematta, sillä mahdolliset ne ovat jokainen.

[48] Julianus huudettiin Rooman valtakunnan keisariksi v. 361. Hän kantaa liikanimeä "apostata" eli luopio. Hän oli nimittäin lapsena kastettu ja väkisin ja ankarasti kasvatettu kristillisyyteen. Hänen mielensä paloi kuitenkin rakkaudesta pakanallista kreikkalaista tiedettä ja taidetta kohtaan. Nuo hänen mielipiteensä saivat virikettä ja vahviketta, kun hän opiskellessaan Athenassa nuoruudessaan pääsi uusplatonilaiseen oppiin tutustumaan. Keisariksi tultuaan ei Julianus enää salannut mielipiteitään. Hän luopui kristinuskosta ja asetti elämänsä päämääräksi saattaa pakanuus jälleen valtakunnassa voimaan. Hän ei kuitenkaan kristityitä vastaan käyttänyt veristä vainoa, koska oli osoittautunut, että "marttyyrein veri on kristittyin kylvöä", vaan pilkkakirjoituksia ja asetuksia, joilla hän -- kuten Aug. tässä mainitsee -- esti kristityitä pääsemästä vaikuttaviin valtion virkoihin.

Julianus kuoli sotaretkeltä Persialaisia vastaan jo vuonna 363.

[49] Näiden kahden tahdon keskinäistä taistelua omassa olennossaan esittää Aug. tässä kirjassa vähän tuonnempana mitä suurimmalla sielutieteellisellä tarkkuudella. Mutta samalla hän -- se kohta kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu -- kumoo Manikeolaisten väitteen, että ihmisessä on kaksi sielua, koskapa hänessä on kaksi tahtoa.

[50] Aug. sanoo teoksessaan "de libero arbitrio": "Se on synnin aivan oikeuden mukainen rangaistus, että jokainen, joka ei vapaata tahtoaan hyvin käytä, kadottaa sen; s.o. joka ei tee, minkä hän tietää oikeaksi, ei sitten enää tiedäkään, mikä oikeaa on, ja joka ei tahdo tehdä oikein silloin, kun voisi, hän ei sitten enää voikaan sitä tehdä, kun tahtoisi." Tähän sopii verrata ap. Paavalin sanat Rom. ep. 6, 16: Ketä te antaudutte kuuliaisina palvelemaan, sen palveliat te olette. Ja Ps. 51, 6: Sinua vastaan minä syntiä tein, että olisit oikea sanoissasi ja puhdas tuomitessasi.

[51] Tämä Hengen lain ja synnin lain, välinen taistelu ihmisolennossa, jota ap. Paavali niin elävästi esittää rom. epist. 7 luvun loppupuolella, on myös monen jalon pakanan rinnassa riehunut, kuten heidän parhaiden kirjailijainsa teoksista näkyy. Ovidius sanoo: Minä tiedän, mikä parempi on, ja hyväksyn sen, ja kuitenkin teen sitä, mikä pahempi on. Plautus sanoo: Minä tiesin kyllä, miten minun tuli käyttäytyä, mutta en saanut, minä kurja, sitä tehdyksi. Mikä meidät toisaanne vie, kun toisaanne pyrimme? Seneca. Joka syntiä tekee, hän ei tee sitä, jota hän tahtoo, vaan hän tekee sitä, jota hän ei tahdo. Epiktetus. Plato vertaa ihmissielua vaunuihin, joita on vetämässä kaksi hevosta, jotka kumpikin vetävät eri tahoille.

[52] Roomalaisilla oli muinoin samoinkuin meilläkin vielä oikeuden istunnoissa vakinaisten oikeuden jäsenten ohessa varajäseniä eli apumiehiä. Nämä myös ajoivat palkan edestä yksityisten asioita oikeudessa kuten meillä asianajajat.

[53] Pyhän Antoniuksen elämästä on meillä tietoja ainoastaan pienestä "Antoniuksen elämäkerta" nimisestä vihosta. Hän syntyi vuonna 251 j.Kr.s. pienessä Koma nimisessä kylässä Theben lähellä ylä-Egyptissä. Hänen vanhempansa olivat varakkaat ja olisivat tahtoneet häntä kouluuttaa niin pitkälle kuin suinkin, mutta hän itse halveksui kouluoppia. Kahdenkymmenen vuotiaana, vähän sen jälkeen kun hänen vanhempansa olivat kuolleet, hän kerran eräänä päivänä tuli kirkkoon, missä luettiin teksti rikkaasta nuorukaisesta. Tämä sana vaikutti häneen niin voimallisesti, että meni ja lahjoitti pois kaikki maatilansa. Irtaimistostaan saamansa rahat hän jakoi köyhille. Aluksi hän vielä asui kylässä, mutta muutti sitten entisten erakkojen esimerkkiä seuraten erämaahan asumaan. Hän asui eräässä kallioluolassa, jota käytettiin hautana, ja sittemmin erään vanhan linnan raunioissa. Hän sai alinomaa taistella pahojen henkien kanssa. Hän tuli hurskaudestaan kuuluisaksi ja erakkoja tunkeili hänen luokseen saadaksensa asua tuon pyhän miehen läheisyydessä. Näiden sielunhoitoon uhrasi Antonius kaiken aikansa ja voimansa. Keisari Maximinuksen vainon aikana hän kävi Aleksandriassa lohduttamassa ja auttamassa sorrettuja. Kerran hän myöhemminkin kävi siellä puhumassa areiolaisia vastaan.

Viime päivinään hän kahden uskollisimman seuralaisensa saattamana vetääntyi erämaahan, missä kuoli v. 356, siis 105 vuoden vanhana. Hänen hautaansa ei tunneta.