Part 13

En muista enää, mitä minä tuohon vastasin. Tuskin oli viisi päivää kulunut, kun hän sairastui kuumetautiin.

Taudin aikana tapahtui kerran että hän heikkoudesta hetkeksi kadotti tajuntansa. Me astuimme nopeaan hänen vuoteensa ääreen, veljeni ja minä. Mutta tajunta palasi pian, ja kun hän näki meidät seisomassa vuoteen ääressä, eikä kohta älynnyt, miten oli laitansa, kysyi hän hämmästyneenä "missä minä olen?" Samassa huomasi hän suuren surun kuvastuvan kasvoissamme ja jatkoi: "Haudatkaa äitinne tänne, minä pyydän."

Minä vaikenin ja taistelin kyynelten kanssa. Mutta veljeni lausui jotain, jolla hän ilmaisi toivovansa, että ei äiti toki tarvitsisi vieraassa maassa kuolla, vaan saisi isänmaansa povessa suotuisamman haudan. Silloin kuvastui tuskaa hänen kasvoissansa ja hän katseellaan nuhteli häntä sellaisesta joutavasta ajatuksesta ja puheesta ja hän suruisena kääntyi minun puoleeni ja sanoi: "Katso, mitä hän puhuu!"

Sitten hän pyysi meitä kumpaakin: "Pankaa vaan tämä ruumiini mihin hyvänsä, älköön tuommoinen turha huoli teitä vaivatko. Yhtä vain minä teiltä pyydän, että te, missä ikinä lienettekin, Herran alttarin ääressä aina minua muistelette."

Tämän sanottuaan niin hyvin kuin taudilta taisi hän vaikeni ja taudin tuskat yhä yltyivät.

Yhdeksäntenä päivänä hänen sairastumisestaan lukien, hänen ollessa viidenkymmenenkuuden vuoden ijässä -- minä olin silloin kolmenkymmenen kolmen vanha -- hänen hurskas, puhdas sielunsa pääsi kuoleman ruumiista irtaantumaan.[61]

Minä suljin hänen silmänsä, suru valtasi sydämeni, ja minä kovin taistelin kyynelten kanssa.

Kun hän oli viimeisen henkäyksen vetänyt, niin puhkesi Adeodatus äänekkäisiin valitushuutoihin, mutta tyyntyi kuitenkin, kun me vakavasti vaadimme häntä olemaan hiljaa. Samoin täytyi minun tukahuttaa ja tyynnyttää omankin lapsen kaipausta tuntevan sydämeni surua, joka pojan parkaistessa oli aivan purkaantua kyyneliin ja valituksiin. Me tunsimmekin kaikki sen varsin hyvin, että tämän kuolinvuoteen ääressä ei äänekäs valitus, itku ja parku ollut ensinkään paikallaan. Tuolla tapaa valitettakoon tuskaista kuolemaa, tuolla tapaa valittakoot ne, jotka eivät usko elämää kuoleman jälkeen. Mutta hänhän kuoli aivan helposti ja hänhän eli vielä kuoltuaankin. Kuinka olisimme vähääkään voineet epäillä hänen elämistään yhä vielä, joka oli ollut niin puhdas ja niin vahva uskossaan!

Mutta kun minä olin yksin, eikä kukaan ollut minua kuulemassa, rukoilin minä kyynelin Sinulta lohdutusta tuskaani ja sain vaivoin kyyneleeni pidätetyksi. En vielä saanut sieluani irti kiskotuksi katkeran surun käsistä, kuitenkin panin minä maata ja aamun tullen oli suruni jo hiljaisempaa. Kun vielä olin yksinäni vuoteellani viruen, muistuivat mieleeni seuraavat säkeet eräästä palveliasi Ambrosiuksen virrestä:

Oi, suuri Luoja, Kaikkivaltias! Maan kaiken hallitset Sä sanallas. Sä valon paistaa annat päivin, Meit' uneen viihdytät taas öisin.

Sä sielun, ruumiin väsyneen Suot päästä lepoon, uneen herttaiseen; Niin jäsenet taas työhön pystyvät, Ja surun synkät pilvet lientyvät.

Siitä hetkestä aloin taas muistella äitiäni samoin tuntein kuin ennenkin. Minä muistelin hänen lujaa luottamustaan Sinuun ja hänen hellää osanottavaisuuttaan meitä kohtaan. Tuota hellyyttä en enää koskaan osakseni saisi! Sydämeni oli niin surusta raskas muistellessani äitini ja omaa kohtaloani, ja minun täytyi keventääkseni sydäntäni itkeä -- itkeä haikeasti ja hillittömästi.

Hajanaisia kappaleita 10:stä ja 12:sta kirjasta.

Loppu.

Myöhään minä Sinuun rakastuin, oi kauneus, Sinä joka ammoisista ajoista olet ollut olemassa ja kuitenkin ijankaiken pysyt uutena. Voi kuinka myöhään Sinuun rakastuin!

Sinä olit kyllä minussa, mutta minä harhailin maailmassa etsien Sinua sieltä, ja minä heittäydyin nurjana ja hurjana ihanaan maailmaan, jonka Sinä olet luonut. Sinä olit kyllä minun rinnallani, mutta minä en ollut Sinun rinnallasi. Maailman ihanuus vieroitti minut Sinusta, vaikk'ei sitä olisi olemassakaan, ell'ei se olisi Sinussa.

Sinä kutsuit niin hellästi, Sinä huusit niin voimakkaasti, ja Sinä sait minun kuuronkin kuulemaan. Sinä tulisena hehkuit ja kirkkaasti paistoit, Sinä annoit minulle sokealle näköni jälleen. Sinä levitit suloista tuoksua ympärillesi, ja minä hengitin sitä täysin siemauksin, ja nyt minun sydämeni sykkii Sinulle yksin. Saatuani maistaa Sinun ruokaasi minä sitä yhäti isoan ja janoan. Sinä kosketit minua ja hehkuvana rakkaudesta kurotin minä käsiäni Sinun puoleesi saavuttaakseni Sinun rauhasi.

Kun kerrankin olen oleva kokonaan Sinussa, niin ei mikään enää tuota minulle tuskaa tai vaivaa. Elämää uhkuva on elämäni oleva, kun Sinä sen kokonaan täytät. Mutta kenen Sinä olennollasi täytät, hänen Sinä kuormista vapaaksi kirvoitat. Minä en vielä ole siihen tilaan ennättänyt, vielä minä olen kuormaksi itselleni.

Vielä minussa ilot, joita oikeastaan olisi itkettävä, ja surut, joista kannattaisi iloita, taistelevat keskenään, enkä tiedä kummalle puolelle voitto kallistuu -- voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!

Toiselta puolen taas turhat, kuolettavat surut ja puhtaat, ihanat ilot taistelevat sydämessäni, enkä tiedä, mille puolelle voitto kallistuu -- voi minua! Herra, armahda minua kurjaa!

En salaa Sinulta minun haavojani; olethan Sinä lääkäri ja minä sairas, Sinä armollinen ja minä kurja syntinen!

Täytyyhän ihmisen aina olla sodassa maan päällä [Job. 7, 1]; onhan ihmiselämä ainaista kärsimystä ja taistelua. Kuka toivoisi itselleen vaivoja ja vaikeuksia? Sinä et pyydäkkään meiltä, että me niitä rakastaisimme, vaan että me niitä kärsivällisesti kantaisimme. Kenkään ei myöskään rakasta sitä, mikä hänelle kärsimystä tuottaa, vaikka hän kärsivällisyyden avua rakastaa. Sekin, joka iloitsee siitä, että hän voi kärsivällisesti taipua kärsimysten kuormaa kantamaan, soisi kuitenkin mieluummin ett'ei tuota kuormaa olisi ensinkään olemassa.

Onnettomana minä ikävöin onnea, ja onnellisena minä pelkään onnettomuutta. Onko olemassa näiden äärimmäisyyksien välillä tilaa, jossa ollen ihminen on ilman kärsimystä? Voi, voi, tämän maailman onnea vastoinkäymisineen, jotka pelottavat ja kuluttavat ihmistä, ja myötäkäymisineen, jotka iloillaan ihmisen turmelevat!

Voi, voi tämän maailman kärsimyksiä, jotka toisaalta sytyttävät turhia onnenpyyteitä, toisaalta kovettavat ihmismielen ja tyystin lopettavat heikon kärsivällisyyden!

Eikö siis täydy ihmisen aina lakkaamatta taistella niin kauvan kun hän maan päällä on?

_Sinun suureen laupeuteesi yksin perustuu kaikki toivoni. Käske minua tekemään, mitä Sinä tahdot, ja auta minua tekemään, mitä Sinä käsket_.

Oi totuus, minun sydämeni valo, karkoita kirkkaalla valollasi pimeys minusta pois. Kun vaivuin katoavaisuuteen, silloin synkkä yö peitti minun mieleni, ja kuitenkin tuolta synkeästä syvyydestäkin loimusi rakkauteni liekki Sinun puoleesi. Minä kuljin eksyksiin, mutta sittenkin muistin minä Sinua. Läpi melun ja hälinän, joka ympärilläni pauhasi, kuului vielä hiljaa Sinun äänesi, joka minua kotia kutsui.

Ja katso! nyt minä palajan kotia, palajan polttavin, janoisin huulin Sinun lähteellesi. En tahdo enää itse olla elämäni sisällyksenä; kun minä sitä olin, tulin minä itselleni kuolemaksi; Sinussa tahdon minä elää uutta elämää. Puhu Sinä minulle, Sinä itse; olen kyllä uskonut pyhiä kirjojasi, mutta en ole useinkaan päässyt niiden salaisuuksista selville.

Oi valoisa, ihana huone, jonka Herra on omakseen rakentanut, kuinka rakastankaan Sinun kirkkauttasi ja paikkaa, jossa Herran kunnia asuu! Minä olen vieras ja muukalainen, olen kulkemassa pitkää taivalta ja minä ikävöin päästä matkani päähän. Minä tahdon pyytää Häntä, joka sinut on rakentanut, ottamaan minua majoihinsa, sillä olenhan minäkin Hänen tekonsa.

Minä olen kuin eksynyt, kadonnut lammas, mutta minä luotan paimeneeni, huoneen Herraan, että Hän on minut olallaan kantava kotia. Amen.

HUOMAUTUKSET:

1 Kirja.

[1] Nämä sanat muodostavat koko kirjan keskuksen ja päämäärän. Niihin sisältyy näiden tunnustusten päätotuus, joka on lausuttuna Rom. 11, 36: "Hänestä, Hänen kauttaan ja Häntä varten ovat kaikki kappaleet olemassa".

[2] Voimme tässä huomata seuraavan ajatusten nousun: 1. Saarna, 2. Usko joka on saarnasta syntynyt, 3. Herraa avuksihuutaminen ja etsiminen, 4. Herran löytäminen ja tunteminen, 5. Herraa kiittäminen ja ylistäminen.

[3] Avuksihuutaa on latinankielellä "invoco", joka oikeastaan merkitsee kutsua sisään.

[4] Koska ihminen on kuolevainen, niin hän samalla kun hän syntyy elämään, rupee tekemään kuolemaa. Ja koska hengellisesti kuollut ihminen on elävältä kuollut, niin nimittää Augustinus sellaisen ihmisen elämää kuolemaksi, joka on olevinaan elämää. Vertaa Aug. de civit. dei 13, 10: Tässä ruumiissa oleminen on syntymästä saakka kuolemaa tahi oikeammin samalla sekä elämää että kuolemaa; elämää tosin niin kauvan kuin henki pysyy ja siksi kuin kokonaan kuolee, mutta toiselta puolen kuolemaa, koska se jo on kuolemaa, kun ei elä täyttä elämää.

[5] Tässä on sanaleikki, johtuva siitä, että sana "käsittää" samoin kuin vastaava latinankielinen sana "invenire" on käytetty kaksinkertaisessa merkityksessä, merkityksessä ymmärtää, ja merkityksestä saada käsiinsä. Mitä itse ajatukseen tulee, mikä tässä on lausuttuna, niin se kyllä löytyy raamatussa monin paikoin. Tähän sopii verrata Aug. de trin. I. V. e. 1: Ajatelkaamme Jumalaa, jos voimme, ja sikäli kuin voimme, niin hyväksi ett'ei hänellä ole vertaistaan, suureksi ilman että hän ottaa mitään tilaa, kaiken luojaksi jolla kuitenkin on kaikki itsessään, läsnäolevaksi vaikkei voida määrätä missä, kaikkea koossa pitäväksi vaikka on ilman määrättyjä muotoja, kaikki paikat täyttäväksi vaikka on ilman paikkaa, ainaiseksi vaikka on ajaton, kaikkea muuttavaksi ollen itse muuttumatta ja kärsimättä mitään vahinkoa. Joka sellaiseksi ajattelee Jumalaa, hän vaikkakaan ei voi Hänen olemustaan täydelleen käsittää kammoo pyhässä pelvossa ajattelemasta Hänestä jotakin sellaista, mikä ei ole Hänen olemuksensa mukaista.

[6] Ainoastaan ruumiillista rangaistusta käytettiin kouluissa tähän aikaan. Koulupoikia piestiin hienoilla ruovoilla, vitsakimpuilla tai pahemmissa tapauksissa nahkahihnoilla. Lyötiin useinkin niin kovaa että lyöntien jäleltä näkyi ruumiissa paukamia, mustelmia ja verinaarmuja. Tämä julma kuritustapa siirtyi roomalaisista pakanallisista kouluista kristillisiin kouluihin. Ja kristillisissä kouluissa säilyi tämä ruumiillinen rangaistus joskin vähän lievennetyssä muodossa läpi vuosisatojen ja vuosituhansien. Vastahan meidänkin maassamme patukkarangaistus poistettiin kouluista uuden koululain kautta vuodelta 1872.

[7] Kidutuspukki oli jotenkin hevosen muotoinen puinen kidutuslaitos, jonka päällä pahantekiä pingotettiin ja venytettiin niin että jäsenet menivät sijoiltaan. Kidutuskynnet taas olivat kuten nimikin osoittaa kynnen tahi käpälän kaltaiset kidutuskoneet, joilla pahantekiäin sivuja hakattiin rikki. Näitä kamalia, petomaisia kidutuskoneita, joita roomalainen pakanallinen esivalta käytti rangaistessa suuria pahantekiöitä, käyttivät pakanat sitten vihansa vimmassa kristityitä vastaan saadaksensa heidät uskostaan luopumaan. Näitä samoja ja monia muita hirveitä kidutuskeinoja on katolilaisen kirkon kamalan kuulu "inkvisitsiooni" käyttänyt niitä kohtaan, jotka ovat luopuneet katolilaisesta uskosta ja asettuneet katolilaista kirkkoa vastaan.

[8] Jumala panee pahalle määrän niin ett'ei se voi Hänen säätämää maailmanjärjestystä rikkoa, eikä Hänen aikomuksiaan turhaksi tehdä. Aug. de praedest. sanet: Pahoilla on valta syntiä tehdä, mutta minkä verran he tätä tai tuota syntiä tekemällä saavat pahuutta aikaan, se ei ole heidän vallassaan, vaan riippuu Jumalasta, joka pimeyden hajoittaa ja paikkaansa asettaa.

[9] Pistää suolaa kastettavan suuhun, voidella hänen otsansa, nenänsä, korvansa ja rintansa, tehdä ristin merkki hänen kasvoonsa ja rintaansa ja puettaa hänet valkoisiin vaatteisiin olivat kaikki kuvauksellisia toimituksia, jotka alkujaan toimitettiin ennen kastetta valmistuksena siihen, mutta jotka piankin yhdistettiin itse kastetoimitukseen, jossa säilyivät semmoisinaan aina uskonpuhdistuksen aikaan asti. Meidän luterilaisen kirkkomme tavan mukaan toimitetussa kasteessa on näistä jäljellä ainoastaan ristin merkin tekeminen kastettavan kasvoihin ja rintaan -- ja mahdollisesti valkeisiin vaatteisiin puettaminen. Suolan antamisella kastettavan suuhun tahdottiin varmaankin hänelle teroittaa mieleen Jesuksen sanoja: "Te olette maan suola". Ja kun muistamme että nuo kastettavat alkujaan olivat pakanuudesta kääntyneitä aikuisia miehiä ja vaimoja, ja kun ajattelemme, mikä tärkeä tehtävä heillä oli olla suolana siveellisesti mädänneen pakanakunnan keskellä, niin täytyy meidän myöntää että tuo puheenaoleva kuvauksellinen toimituskin oli erinomaisen sattuva ja sopiva.

[10] Silloiseen alkeisopetukseen kuului: luku-, lasku- ja kirjoitustaito n.s. "litteratura prima". Alkeisopetusta seurasi kieliopinnot "litteratura grammatica". Tämä kieliopetus kuitenkin oli varsin vähän sitä, mitä me kieliopetuksella ymmärrämme; se oli parhaasta päästä tutustumista äidinkieliseen kirjallisuuteen. Kieliopinnoiden jälkeen piti opetella puhujataitoa "ars rhetorica", joka oli vanhaan aikaan mitä suurimmassa arvossa. Kreikankieltä ja kirjallisuutta piti taas opetella, koska sillä yleismaailmallisena sivistyskielenä oli roomalaisessa keisarikunnassa sama merkitys kuin ranskan kielellä koko sivistyneessä maailmassa kahdeksannellatoista vuosisadalla.

[11] Dido oli erään tyriläisen kuninkaan tytär ja naimisissa setänsä kanssa. Hänen veljensä tappoi hänen miehensä, jonka jälkeen hän läksi miesvainajansa rikkaudet mukanaan merta purjehtimaan hankkiakseen itselleen uuden asuinpaikan. Hän asettui maalle Afrikassa, missä hän perusti Karthagon. Täällä hän lopetti päivänsä, kun ei hän huolinut naapurikuningasta "Hiarbas" mieheksensä. Virgilius kuitenkin kertoo maailman kuulussa sankarirunossaan "Aeneis", että muka troijalainen prinssi Aeneas oli tullut Didon luo, jolloin tämä oli häneen rakastunut saamatta häneltä vastarakkautta. Tämän onnettoman rakkautensa tähden Dido sitten miekalla surmasi itsensä.

[12] Homeros on kreikkalaisten suurin runoilija, eikä hänen vertaistaan ole vielä missään ollut. Hänen sepittämät kaksi suurta sankarirunoa "Ilias", jossa kerrotaan kreikkalaisten yhteisestä sotaretkestä Troijan kaupunkia vastaan, jonka he viimeinkin valloittivat ja polttivat, ja "Odysseia", jossa kerrotaan Odysseyn harharetkistä paluumatkalla Troijasta kotia Ithakaan, ja miten hän kotia tultuaan kostaa vaimonsa häpeämättömille kosijoille, muodostavat koko kreikkalaisen kirjallisuuden ja sivistyksen kehdon. Näillä runoillaan on Homeros myös ollut kaikkien aikojen ja kaikkien kansojen suurten runoilijain kasvatti-isä, niinpä Runeberginkin.

On sanottu että suurimpien miesten sukuperästä ei ole tietoa. Ja Homeroksen suhteen ainakin tämä täydesti pitää paikkansa. Ei tiedetä, milloin ja missä hän syntyi, eikä missä hän kuoli. Kokonaista 7 Kreikan kaupunkia kilpaili kunniasta olla Homeron syntymäkaupunkina. Tämän johdosta on ruvettu ajattelemaan tokko Homerosta onkaan ollut olemassa. Oli sen asian laita miten hyvänsä niin ainakaan ei Homeros ole molempia mainittuja runokokoelmia kokonaisuudessaan sepittänyt. Sen voimme me varmasti päättää nykyaikaisten kansanrunouden tutkimusten nojalla. "Odysseia" ja "Ilias" ovat varmaankin syntyneet samalla tapaa kuin meidän Kalevala runot. Niitä ovat monet runoilijat useissa paikoin ja monen polven kuluessa laulaneet. Voi olla, että joku, ja ehkä etevin, heistä on ollut Homeros nimeltä. Joku on sitten myöhempänä aikana ne yhteen koonnut ja järjestänyt samalla tapaa kuin Lönnrot Kalevalan. Milloin tämä tapahtui ei varmuudella tiedetä. Aristoteleen aikana ne jo olivat olemassa semmoisina kuin ne ovat meille säilyneet.

Tätä maailman kuulua runoilijaa sanoo Aug. lumoovaksi lavertelijaksi. Miksi? Varmaankin koska nuo hänen todella lumoavan kauniit runonsa ovat täynnä pakanallista jumaluustarustoa, joka tietysti on vaan lorua.

[13] Augustinuksen äidinkieli oli Punian kieli, joka säilyi vaikkakin syrjäytetyssä asemassa Latinan kielen rinnalla pohjoisessa Afrikassa senkin jälkeen, kun entinen mahtava punilainen valtakunta Karthagon kukistuttua oli joutunut roomalaiseksi alusmaaksi.

[14] Juno, roomalaisten ylin jumalatar, esiintyy roomalaisten jumaluustaruissa usein sotien johtajana. Niinpä hän johti Italian alkuasukasten taistelua Teukrien kuningasta vastaan, joka oli tullut maata valloittamaan. Teukros oli ensimäinen Troasmaakunnan kuningas. Sentähden ruvettiin kaikkia troijalaisia kutsumaan Teukreiksi. Tässä kysymyksessä oleva Teukrien kuningas oli Aeneas, joka oli lähtenyt -- kuten Virgilius kertoo -- palavasta kotokaupungistaan Troijasta taluttaen vanhaa isäänsä ja kantaen sylissään pikku poikaansa ja kotijumaliaan, vaimon seuratessa loitompana. Kauvan harhailtuaan siellä ja täällä pääsi Aeneas vihdoinkin poikineen Italian rannoille. Siellä hän sai kuin saikin jalansijaa ja valtaa ja tuli kuuluisan Rooman kansan kantaisäksi.

[15] "Paedagogus" (pedagoogi, kasvattaja) merkitsee oikeastaan sananmukaisesti pojankuljettaja. Muinaisilla kreikkalaisilla ja roomalaisilla herroilla oli, näet, poikiaan varten olemassa orjia, yksi kutakin varten, jonka piti viedä poika kouluun ja koulusta kotia, seurata häntä teatteriin ja matkoilla, vieläpä -- pojan aikuiseksi tultua -- sotaan. Sentähden oli hänellä myös nimenä eustos (vartija) tahi comes (seuralainen). Pojan vartijaksi asetettuna oli hänellä myös oikeus ja valta kurittaa poikaa tarpeen tullen. Tästä sai hän kunnianimen rex (kuningas) ja myöhempänä aikana reetor (rehtori). Varsinkin roomalaisen keisarikunnan aikana tuli tavaksi näitä pedagoogin toimessa olevia orjia kunnioittaa laskemalla heidät orjuudesta vapaaksi. Vaikka tämä toimi orjien kannalta katsottuna oli korkea-arvoista, niin oli se roomalaisten ja kreikkalaisten herrojen mielestä varsin halpaa; se olikin varsin harvinaista että kukaan vapaa mies, jolla oli mahdollisuuksia parempaan, siihen rupesi. Siitä syntyi latinalainen sananlasku: Quem Dii odere, paedagogum fecere (ketä Jumalat vihaavat, hänet he tekevät pedagoogiksi).

2 Kirja.

[16] Madaura tahi Madauri -- Ptolemaion teoksissa myös Maduros -- oli pieni kaupunki Numidiassa Getulian rajamailla. Se oli kuten tekstistäkin kuulemme Augustinuksen syntymäkaupungin Thagasten lähin kaupunki. Varmaankin oli siellä etevämpi kaunopuheisuuden opettaja kuin Thagastessa, koska Augustinus vietiin sinne. Augustinuksen, länsimaisen kirkon suurimman kirkkoisän, koulukaupunkina tulee tämäkin pikkukaupunki säilymään kautta kaikkien aikojen kristikansojen muistossa.

[17] "Katekumeeneiksi" eli "opetettaviksi" kutsuttiin niitä, jotka pyrkivät pyhälle kasteelle. He, näet, ollen pakanoita eivät voineet tulla kastetuiksi, ennenkuin olivat saaneet opetusta kristinopin päätotuuksissa. Tätä opetus- eli valmistusaikaa pyhää kastetta varten saattoi kestää pari, kolme vuottakin. Katekumeenit tavallisesti jaetaan kahteen osaan: 1) "kuulijat", jotka saivat vain saarnaa kuunnella, ja 2) "polvistuvat", jotka polvillaan saivat ottaa osaa myös seurakunnan yhteisiin rukouksiin. Tämä jako tuskin kuitenkaan on oikea. Ainakaan ei pitkään aikaan ollut kastekoululaisten välillä muuta erotusta olemassa, kuin minkä eri kehitysaste luonnollisesti aiheutti. Ne, jotka katsottiin kypsyneiksi saamaan pyhää kastetta, saivat uskontunnustuskaavan -- jotenkin sama kuin meidän "apostolinen" uskontunnustus -- lukeaksensa ja kutsuttiin "valaistuiksi". Kastepäivänään he ennen kastetoimitusta seisten korotetulla lavalla seurakunnan edessä lukivat julki mainitun uskontunnustuksen.

[18] Huoraksi kutsuivat vanhan testamentin profeetat Israelia aina kun se palveli epäjumalia. Ulkonaista pakanoilta opittua epäjumalanpalvelusta ja myös sydämen salattua epäjumalanpalvelusta profeettain pyhissä kirjoissa kutsutaan huoruudeksi. Samoin Augustinus näissä tunnustuksissaan kauttaaltaan sanoo huoruudeksi sitä, kun ihminen etsii muualta sitä voimaa, apua, hyvyyttä, jaloutta, iloa, tyydytystä ja rauhaa, kuin yksin Jumalassa on löydettävissä. Sattuvasti ja tärisyttävän voimakkaasti kuvaa tätä syntistä mielialaa tuo nimitys "huoruus!"

3 Kirja.

[19] Näillä ihmisillä tarkoittaa Augustinus Manikeolaisia, siihen aikaan laajalle levinnyttä lahkoa jonka perustaja oli eräs kristinuskoon kääntynyt persialainen tietäjä Mani eli Manikeus.

Manikeolaisten oppi oli Persialaisen Zoroasterin uskonopin ja kristinopin sekotusta.

He otaksuivat olevan kaksi yhtä ijankaikkista alkujumalaa: valon hyvä jumala nimeltä Ormuz ja pimeyden paha jumala nimeltä Ahriman. Heillä on kummallakin valtakuntansa: valon ja pimeyden valtakunta. Valon valtakunnan viisi alkuainetta ovat: ilma, valo, hyvä tuli, hyvä vesi ja hyvä ilma, jotka ovat alinomaisessa taistelussa vastaavien pimeyden valtakunnan alkuaineitten kanssa, jotka ovat: savu, yö, paha tuli, paha vesi ja paha ilma. Nämä alkuaineet asustavat luolissa (3 kirja 6 luku, joka kuitenkin tästä suomennoksesta puuttuu). Ne synnyttävät, sekä hyvät että pahat alkuaineet, erilaisia olennoita, nimittäin: savu kaksijalkaiset, yö matelijat, tuli nelijalkaiset, vesi uivat ja ilma lentävät olennot.

Aadam oli kuitenkin hyvän jumalan luoma, mutta Eeva pahan jumalan. Vaimon viettelemänä on Aadam hänen kanssaan siittänyt lapsia, jotka ollen kahtalaista alkuperää, kantavat rinnassansa kahta aivan vastakkaista ja ristiriitaista sielua "valo-sielu" ja "perkeleellinen sielu". Edellinen synnyttää avuja ja saa aikaan sopusointua ja rauhaa, jälkimäinen taas synnyttää lihallisia himoja ja koston halua ja saa aikaan riitaa ja hajanaisuutta. Edellisen nimittää Augustinus "Monadiksi" ja jälkimäisen "Dyadiksi" (4 kirja siv. 70).

Manikeolaisten oppi että on olemassa paha alkujumala, josta paha on kotoisin, johti siihen väitteeseen, että ihminen pahaa tehdessään on syytön. Tätä väitettä vastaan sotii Augustinus ja myös sen kumoaa Tunnustusten 7 kirjassa. Siinä hän myös laajasti tutkii pahan alkusyytä ja tulee siihen johtopäätökseen, ett'ei mitään pahaa alkuolentoa ole olemassa, koska ei mitään kokonaan pahaa ole olemassa, se kun on itsessään mahdottomuus ja vastoin todellisuutta.

[20] Tässä puhuu Augustinus opetustoimestansa puhujataidossa. Ravalla tarkoittaa hän klassillisten kirjailijain teoksia, joita hän luennoillaan esitti. Ne, joille hän rapaa syötti, olivat hänen kuulijansa.

[21] Paha jumala, pimeyden henki, on luontoon, maahan ja varsinkin puihin ja kasveihin vanginnut kappaleita hyvästä valon jumalasta. Sentähden ei maata voida viljellä, ei puita kaataa, ei taloja rakentaa, ei hedelmiä poimia, eikä eloa korjata ilman että nuo valoaineet saavat kitua ja kärsiä. Sentähden eivät "pyhät" eli "valitut", lahkon korkeampaan osastoon kuuluvat, saaneet sellaisia toimituksia tehdä. "Kuulijat", lahkon alempaan osastoon kuuluvat, vain saivat sellaista toimittaa. Mutta heidänkin täytyi saadaksensa anteeksiantamusta valokappaleita vastaan tuommoisissa toimituksissa tekemistään vääryyksistä, kantaa hedelmiä ja muita kasviaineksia "pyhille" ravinnoksi. Nämä "pyhät", näet, sulattamalla noita kasviaineita sisuksissaan vapauttivat niissä olevat valokappaleet. Ja nämä taas tulivat noita syntisiä ja syyllisiä vapauttamaan.

Jos sitä vastoin joku ihminen, joka ei ollut noita "pyhiä", oli vaikkapa aivan nälkään nääntyä, ei hänelle saanut antaa hedelmää puusta; silloin muka puu olisi kärsinyt ja itkenyt ja tuo pyhä palakin tullut kirotuksi. Tämmöiseen hulluuteen tuo viisas Augustinuskin saattoi eksyä. Mutta hänpä sen myös sittemmin hulluudeksi näyttää.

4 Kirja.

[22] Katso edellisen kirjan viime huomautusta.

[23] Teoksessaan "Retractationes" sanoo Aug. tästä lauseesta, että se on leikillistä puhetta, eikä vakavaa tunnustusta jota jo sana "kai" tässä samassa lauseessa osoittaa.

[24] Katso edellisen kirjan ensi huomautusta.

[25] Aristoteles ja hänen oppilaansa n.k. "Peripateetikot" määrittelivät kutakin käsitettä kymmenellä perusmääritelmällä, joita he kutsuivat "Kategoriioiksi". Nämä kategoriiat olivat: