Part 11

Minä olin usein mielessäni kuvitellut "enhän minä enää rakasta maailmaa, ja Sinuahan en vielä palvele siitä syystä, että totuus vielä on mielestäni niin epätietoista." Mutta tämäkään puolustus ei enää ollut pätevä, sillä nythän oli minulla jo varma vakaumus totuudesta.

Maailmaan kiintyneenä en minä tahtonut astua Sinun sotaväkesi riveissä taistelemaan ja minä yhtä paljon pelkäsin vapautua kaikista kuormista kuin minun oikeastaan olisi pitänyt peljätä sortua niiden alle.

Niinpä painoi maailma kuin raskas painajainen silmäni makeaan uneen ja koettaessani ajatuksineni kääntyä Sinun puoleesi olin minä niiden kaltainen, jotka koettavat unesta nousta, mutta raskaan unen painosta vaipuvat entiselle sijalleen jälleen.

Eihän kukaan voi alinomaa nukkua, eikä -- sen sanoo jokaisen terve järki -- nukkuminen ole valveilla olemisen veroista, ja kuitenkaan ei ihminen useimmiten tahdo hieroa unta silmistään kun jäsenet tuntuvat niin raukeilta, vaan heittäytyy yhä halukkaammin unen helmaan, vaikkakin pahalla omalla tunnolla, koska jo olisi aika nousta. Niinpä minäkin sen varsin hyvin tiesin olevan parempaa heittäytyä Sinun rakastavaan helmaasi kuin myöntyä himoani noudattamaan, ja kuitenkin Sinä rakkaudellasi voitit vain omantuntoni suostumuksen, jota vastoin himo minut kokonaan lumosi ja vangitsi.

Minä en ensinkään tiennyt, mitä vastata, kun Sinä minulle huusit: Heräjä sinä, joka makaat, ja nouse kuolleista, niin Kristus sinua valaisee. [Ef. 5, 14.] Joka taholta kun sain todistuksia, jotka vakuuttivat sanasi olevan totta, ja kun totuus oli kokonaan omantuntoni vanginnut, en mitään muuta osannut kuin vitkaan ja uneliaasti sanoa: "Kyllä kohta, kyllä kohta! Annahan vain vähän aikaa minun vielä olla!" Mutta tuo "kohta, kohta" venyi varsin pitkäksi ja tuosta "vähästä ajasta" ei tahtonut ensinkään loppua tulla.

Hukkaan minä sisällisen ihmisen puolesta annoin laillesi suostumukseni, kun kuitenkin toinen laki minun jäsenissäni, joka sotii Hengen lakia vastaan, otti minut vangiksi ja pani minut jäsenissäni olevan synnin lain alaiseksi.[51]

Synnin laki on pahan tottumuksen voima, joka hengen väkisinkin vangitsee ja kukistaa, vaikka se kokee vastaan panna; se onkin aivan oikeuden mukaista, koska henki ensinnä on pahalle myöntymyksensä antanut. Minä viheliäinen ihminen, kuka päästää minut tästä kuoleman ruumiista? Sen tekee yksin Sinun armosi Jesuksen Kristuksen meidän Herramme kautta.

Nyt tahdon Sinun nimesi kiitokseksi ja kunniaksi, Herra, minun auttajani ja vapahtajani, kertoa kuinka olet minut vapauttanut sukuvietin kauhistavasta kahleesta, joka oli minut niin pahasti kietonut, ja maailman menon orjuudesta.

Elämäni vieri kyllä yhä vielä totuttua latuaan, mutta tuskani tuli yhä suuremmaksi ja jokapäivä tulin minä tuskan rukouksilla tykösi. Usein kävin myös kirkossa, milloin suinkin vaan joudin toimiltani, joiden taakan alla huokailin.

Alypius ollen tätä nykyä aivan joutilaana oli paljon seurassani. Kolmasti oli hän apumiehenä[52] istunut oikeudessa ja nyt hän odotti, kenelle taas saisi rahan edestä antaa apuansa oikeusasioissa. Hän niinmuodoin menetteli samoin kuin minäkin, joka rahan edestä opetin puhujataitoa -- jos muutoin tuo taito onkaan opetuksen kautta saatavissa.

Nebridius sitä vastoin useinkin ystäväpiiristämme puuttui, sillä hän oli ruvennut virantoimituksessa auttamaan yhteistä ystäväämme, erästä Milanon kansalaista ja opettajaa nimeltä Verecundius, joka ollen suuresti uskollisen apulaisen tarpeessa sellaista kovasti halusi ja ystävyyden nojalla juuri meidän joukostamme pyysi. Nebridius ei tuohon toimeen ruvennut ulkonaisten etujen tähden, vaan koska hän hyväntahtoisena ja kelpo ystävänä ei tahtonut olla meidän pyyntöämme noudattamatta.

Eräänä päivänä, kun Nebridius taas jostakin syystä oli poissa, tuli minun ja Alypiuksen luo eräs mies nimeltä Pontitianus, joka ollen Afrikasta kotoisin oli maamiehemme, ja jolla oli korkea virka hovissa. En tiedä, mille asialle hän oikeastaan tuli.

Me istuuduimme juttelemaan. Samassa hän sattumalta huomasi pelipöydällä edessämme erään kirjan. Hän otti sen käsiinsä, aukaisi ja löysi suureksi ihmeekseen apostoli Paavalin epistolat, vaikka oli luullut sen olevan jonkun suurenmoisen teoksen oman ammattini alalta. Silloin hän hyväntahtoisesti hymyillen loi katseensa minuun ja lausui ihmetellen ilonsa sen johdosta, että oli juuri nämät kirjat niin odottamatta tavannut käsistäni.

Sillä hän oli uskovainen kristitty ja rukoili joka päivä kirkossa hartaasti polvillaan.

Kun minä nyt hänelle ilmoitin, että nuo kirjat suuressa määrin herättivät mielenkiintoani, kääntyi puheemme erääseen egyptiläiseen munkkiin nimeltä Antonius,[53] jolla on palvelioittesi joukossa suuri maine. Pontitianus ihmetteli, että me emme niin mainehikkaasta miehestä vielä mitään tienneet; hän sen tähden kauvan aikaa kertoi hänestä ja piirsi hänen kuvansa sydämiimme. Me hämmästyimme kuullessamme, että niin hiljakkoin, melkeinpä meidän päivinä, oli niin ihmeellisiä ja kuitenkin niin varmasti todeksi todistettuja asioita oikean uskon voimasta ja katolilaisen kirkon piirissä tapahtunut. Kaikki ihmettelimme me tuon miehen elämää, hän sitä ett'emme siitä mitään tienneet.

Sitten kääntyi hän puhumaan lukuisista luostareissa olevista munkeista ja heidän tavoistaan, jotka ovat Sinulle suloista hyvänhajua, ja erämaan Hengen hedelmää kantavista korvista, josta kaikesta ei meillä ollut mitään aavistusta. Milanossakin oli yksi luostari täynnä hurskaita veljiä; se sijaitsi juuri kaupungin muurien ulkopuolella ja oli Ambrosiuksen johdon alla; siitäkään emme mitään tienneet.

Pontitianus jatkoi puhettansa ja me suurella mielenkiinnolla kuuntelimme.

Muun ohessa kertoi hän mitä Trierissä kerran oli tapahtunut. Oli iltapäivä, keisari huvitteli sirkuksessa, ja hän itse kolmen ystävänsä keralla läksi kävelemään puutarhoihin kaupungin muurin ulkopuolella.

Sattumalta he jakaantuivat ja läksivät kumpikin pari eri tietä astumaan. He kuljeskelivat ilman mitään matkan määrää. Mutta pian toiset kaksi osuivat eräälle mökille, jossa kaksi Jumalan palveliaa, kaksi sellaista hengellisesti köyhää, joiden on taivaan valtakunta, piti asuntoa. Siellä löysivät he erään käsikirjoituksen, joka sisälsi pyhän Antoniuksen elämäkerran.

Toinen heistä alkoi lukea tätä kirjaa, joka herättikin hänessä sellaista ihailua ja innostusta, että hän kesken lukemisensa päätti itse ruveta samalla tapaa elämään jättäen kokonaan maallisen toimensa ja käyden Sinua yksinomaan palvelemaan -- he olivat nimittäin molemmat lääninvirkamiehiä.[54]

Silloin hän äkkiä puhtaasta rakkaudesta ja pyhästä kiivaudesta palaen ja säihkyen vihasta itseänsä vastaan katsahti ystäväänsä ja sanoi: "Sano, minä pyydän, mitä toivomme me saavuttavamme kaikella työllämme ja puuhallamme? Mitä me etsimme? Minkä palkan eteen me palvelemme? Onko meillä täällä hovissa mitään suurempaa toivomusta kuin saada osaksemme keisarin suosiota? Onko täällä muuta kuin pelkkää katoavaisuutta? Ja kaikkialla väijyy vaaroja. Monien vaarojen kautta me täällä kuljemme kohti kaikkein suurinta vaaraa.[55] Ja milloin me lopultakin siihen suistunemme?

"Mutta jos tahdon Jumalan ystävä olla -- katso, sehän on mahdollista nyt juuri, tällä hetkellä!"

Niin hän puhui uuden elämän koiton valtaamana ja antoi jälleen katseensa painua tuon kirjan riveihin. Hän luki ja hän aivan siinä Sinun silmäisi alla muuttui mieleltänsä, hänen sydämensä irtaantui maailmasta, mikä pian tuli toiminnassakin näkyviin. Sillä samalla kun hän siinä luki ja sydän rajusti sykkäili ja tuskan huokauksia nousi hänen rinnastaan hän huomasi ja omaksui sen parhaimman osan.

Hän oli nyt tullut Sinun omaksesi ja nopeasti, päättävästi lausui hän ystävällensä: "Nyt minä irroitan itseni siitä, mitä tähän asti toivoen olemme takaa ajaneet ja ryhdyn tällä hetkellä ja tällä paikalla Jumalaa palvelemaan. Jos sinulle on liian vaikeaa tehdä samoin, niin älä ainakaan minua estele." Mutta toinen vastasi: "Ei suinkaan! Minä jään luoksesi ja käyn sinun kanssasi samaan pyhään sotaan, saman voittopalkan puolesta taistelemaan." He olivat nyt molemmat Sinun omiasi, he rakensivat tornin laskettuaan kulungin [Luk. 14, 28], joka oli sellainen että heidän piti jättää kaikki ja seurata Sinua.

Kun Pontitianus ja se toinen, joka oli hänen kanssaan ollut puistossa kävelemässä, etsittyään kadonneita tovereitaan vihdoin löysivät heidät tuon pienen mökin luona, niin he kehoittivat heitä paluumatkalle lähtemään, koska päivä oli jo laskenut. Mutta nämä kertoivat heille uudesta halustansa ja päätöksestänsä, kertoivat kuinka tämä tahto oli heissä syntynyt ja vakaantunut, ja pyysivät, ett'eivät toverit panisi sitä pahaksi, että he kieltäytyvät enää seuraamasta heitä. Toverit itkivät kehnouttansa voimatta kuitenkaan irtaantua vanhasta elämästä, toivottivat ystävillensä onnea, sulkeutuivat heidän esirukouksiinsa ja palasivat sydän maailmaan kiintyneenä hoviin. Nämä taas sydän kiintyneenä taivaaseen jäivät tuohon pieneen mökkiin. He olivat molemmat kihloissa, ja kun heidän morsiamensa saivat kuulla heidän olostansa erakon mökissä, niin hekin vihkivät Herralle neitsyytensä.

Näin kertoi Pontitianus, ja hänen kertoessa käänsit Sinä minut omien silmieni eteen. Minä olin näet, ikäänkuin heittäytynyt oman selkäni taa päästäkseni näkemästä kurjuuttani, mutta nyt Sinä asetit minut kasvojeni eteen, jotta minä näkisin kuinka ruma ja kiero, kuinka likainen ja saastainen ja kuinka sairas minä olin.

Minä näin sen ja kauhistuin pääsemättä kuitenkaan itseäni pakoon. Kun minä yritin luoda katseeni poispäin, kertoi hän kertomistaan ja Sinä taas käänsit kuvani eteeni ja painoit sen aivan silmieni sisälle, että minun väkisinkin täytyisi huomata ja vihata syntiäni. Nyt tunsinkin syntini, mutta minä tekeydyin paremmaksi; minä suljin silmäni ja unohdin, millainen minä olin.

Kuta palavammin noita molempia rakastin, jotka pyhän liikutuksen vallassa olivat antautuneet kokonaan Sinulle, sitä kamalammin vihasin itseäni noiden rinnalla.

Kuinka pitkä aika olikaan kulunut -- kokonaista 12 vuotta -- sittenkun Ciceron Hortensius oli minussa sytyttänyt totuuden ikävää. Mutta minä silloin siirsin tuonnemma maallisen onnen hylkäämisen, maailmallisten siteiden katkaisemisen ja totuuden ehdottoman noudattamisen. Ja kuitenkin olisi ei ainoastaan totuuden löytäminen, vaan pelkkä totuuden etsiminenkin ollut verrattomasti paljon ihanampaa kuin kaiken maailman aarteiden ja valtakuntien omistaminen, kuin kaikki ruumiilliset nautinnot vaikka niitä olisi valunut virtana joka puolella.

Voi kurjan kurjaa nuoruuden aikaani! Olin kyllä nuoruuteni alkuaikoina rukoillut itselleni puhtautta kuitenkin näin sanoen: "Herra, anna minulle puhdas ja siveä sydän -- ei kuitenkaan nyt kohta." Sillä minä pelkäsin kovin että Sinä mahdollisesti olisit kuullut minua kohta ja olisit minua kohta parantanut pahoista himoista, joita sairastin, ja joita mieluummin olisin tahtonut vain vähän kurittaa kuin kokonaan kuolettaa. Minä kuljin laveata tietä jumalattomassa taikauskossa, en tosin levollisella omallatunnolla, mutta valiten sen sittenkin edellä kaikkea sitä, jota en hurskaalla mielellä ottanut etsiäkseni, vaan vihollismielisenä vastustin.

Minä uskottelin itselleni että minä päivästä päivään lykkäsin irtautumistani maailmasta ja ehdotonta antautumistani Sinulle vain siitä syystä, ett'ei minulla ollut mitään varmaa päämäärää mihin olisin voinut suunnata askeleeni. Mutta nyt oli se päivä tullut, jolloin kaikki minulle paljastettiin, jolloin omatuntoni minulle soimaten huusi: "Missä ovat nyt kauniit sanasi? Etkö sanonut vain sen aikaa tahtovasi tuota turhan hyörinän taakkaa kantaa, kun olet epätietoinen totuudesta. Nyt olet täysin tietoinen totuudesta ja kuitenkin yhä olet kantamassa hartioillasi tuota taakkaa, taakkaa jonka monet muut hartioiltaan heitettyään ovat päässeet kuin siivin kohoamaan korkeuteen, monet semmoiset jotka eivät väsyksiin saakka ole miettineet ja tutkineet ja kymmenen vuotta, vieläpä pitemmänkin ajan päänsä puhki ajatelleet."

Tuommoinen tuska ja kauhea häpeä minua kalvoi kaiken sen aikaa kun Pontitianus tuota kertoi.

Kun hän oli puheensa lopettanut ja asiansa suorittanut, meni hän pois. --

Ja minä menin itseeni. Kuinka soimasinkaan sydäntäni, kuinka kuritinkaan sitä sanan ruoskalla saadakseni sitä suostumaan Sinun seuraamiseesi. Se vastusti ja väitti vastaan, mutta ei se syyttömäksi tekeytynyt, sillä kaikki puoltavat asiapaperit olivat kumotut ja hävitetyt; jäljellä oli vain pelokas vavistus. Kuin kuolemaa kammoi sieluni tulla vedetyksi tottumuksen aalloista, joissa se kuitenkin oli tukehtumaisillaan ja oli joutua kuoleman saaliiksi.

Tuon ankaran oman sieluni nostattaman ristiaallokon riehuessa sydämeni lepokammiossa minä, tuskan ilme kasvoilla ja mieli kuohuksissa, törmäsin Alypiusta vastaan huutaen: "Miten meidän käynee? Mitä tämä merkitsee? Etkö sinä ole sitä kuullut? Oppimattomat nousevat ja tempaavat taivaan tykönsä ja me kaikkine oppinemme välinpitämättöminä sille, mikä on ylevää, vain tyydytämme vatsaamme ja himojamme. Vai onko häpeä seurata sivistymättömien hyvää esimerkkiä? Eikö päinvastoin ole vielä suurempi häpeä, jos ollen kykenemätön heille hyvää esimerkkiä antamaan ei edes osaa heidän antamaansa seurata?"

Tuohon tapaan minä puhuin -- en voi niin tarkoin muistaa -- ja koko mieleni kuohu purkaantui hänen päällensä, joka vain kuin ukkosen iskemänä vaieten tuijotti minuun. Enhän puhunutkaan tavalliseen tapaani -- enempi kuin sanat, jotka suustani laskin, ilmaisivat ryppyinen otsa, kasvojen puna, hehkuvat posket ja säihkyvät silmät, mitä sielussani liikkui.

Isännällämme oli puutarha, joka oli käytettävänämme samoin kuin koko talokin, sillä isäntämme ei asunut tässä talossa. Sinne ajoi minut mieleni myrsky, sinne missä ei kukaan olisi sitä kovaa taistelua, jota kävin itseni kanssa, ehkäisemässä, kunnekka se saisi sen päätöksen, mikä Sinulla oli tiedossa, mutta ei minulla. Terveellinen mielen raivo oli minuun tarttunut ja noustakseni parempaan elämään tein minä kuolemaa ollen tietoinen ainoastaan suuresta pahuudestani, mutta ei ensinkään siitä, mitä hyvää minusta oli tuleva.

Minä menin siis puutarhaan ja Alypius seurasi minua askel askeleelta. Hänen läsnäolonsa näet, ei häirinnyt hiljaista yksinäisyyttäni. Ja kuinka olisikaan hän voinut jättää minut ihka yksinäni sellaisessa mielentilassa?

Me istuuduimme niin kauvas talosta kuin mahdollista. Minä kauhistuin hengessä, minä olin täynnä suuttumusta itseeni siitä, ett'en käynyt tekemään sovintoa ja rauhaa Sinun kanssasi minun Jumalani, vaikka juuri sitä koko olentoni haikeasti halusi ja pyysi ja kiittäen ja ylistäen sitä korotti taivaaseen saakka. Ja tuohon tilaan päästäkseni en kuitenkaan tarvinnut en laivoja, vaunuja, enkä jalkojakaan, eikä tiekään sinne ollut niinkään pitkä kuin tuolta talosta tänne meidän istumasijallemme. Sillä mennä ja saapuakin Sinun tykösi ei ole muuta kuin _tahtoa_ mennä tykösi, mutta tahtoa sitä ehdottomasti ja kokonansa, ei puolinaisesti niin että, kääntyy sinne ja tänne, miten milloinkin sattuu ja että samalla kun tahtoo nousta ja lähteä samalla tahtoo jäädäkin, joten taistellen omaa itseään vastaan sortuu.

Mieleni ollessa noin kaikkea päättäväisyyttä ja toimintakykyä vailla olen minä kuitenkin ruumiillani monenmoista toimittanut, jota ihmiset eivät aina, vaikka tahtoisivatkin, voi toimittaa, jos nimittäin ovat raajarikkoisia tai vangittuina, lopen väsyneitä tai jollain muulla tavalla kykenemättömiä. Kun minä raastoin tukkaani, löin otsaani, puristin molemmin käsin polveani, tein minä sitä, koska minä niin tahdoin. Mutta minä olisin voinut tätä vain tahtoa, voimatta sitä teossa täyttää, jos nimittäin jäseneni taudin jäykistäminä eivät olisi totelleet.

Tuota kaikkea minä tein, eikä siinä tahtominen ja tekeminen yhteen käynyt. Mutta sitä en minä tehnyt, jota minä niin paljon innokkaammin ja palavammin halusin, ja jota olisin voinut tehdä kohta kun vaan tahdoin, järkkymättömästi ja hellittämättömästi tahdoin. Tässä, näet, on tahtominen samaa kuin taitaminen, jopa samaa kuin tekeminen; ja sittenkään en minä sitä tehnyt. Ruumis kyllä herkästi totteli sielun heikointakin tahdon ilmausta pannen oitis jäsenet liikkeelle täyttämään sielun vähimpiäkin toivomuksia, mutta sielu ei tuota omaa, ylevää tahtoansa suostunut täyttämään, vaikk'ei siihen olisi tarvittu kuin hyvää tahtoa vaan.

Tämähän on kummallista -- mistä tämä johtuu? Miksi niin on asianlaita? Suo armosi loistaa, jotta voisin kysyä voivatko mahdollisesti ihmisten salaperäiset rangaistustuomiot ja Aadamin lasten synkeimmät synninsurut tähän vastauksen antaa.

Mistä johtuu tämä kummallinen ilmiö? Ja miksi on se olemassa? Sielu käskee ruumista ja tämä tottelee oitis. Sielu käskee omaa itseänsä ja saa tottelemattomuutta osaksensa. Sielu käskee käden liikkua ja tämä tottelee niin herkästi, että käskyn antaminen ja noudattaminen tuskin on eroitettavissa; ja kuitenkin sielu on sielullista ja käsi ruumiillista. Mutta kun sielu käskee sielua tahtomaan, niin ei se tottele, vaikka se nyt itse on käskemässä, eikä joku toinen. Tämähän on peräti kummallista -- miksi niin on? Sielu antaa itsellensä käskyn tahtomaan, eikä se käskisikään, joll'ei jo tahtoisi, ja kuitenkaan ei käsky tule täytetyksi.

Vaan siinäpä se on syy: sielu ei olekaan kaikesta sydämestään tahtonut, eikä niinmuodoin kaikesta sydämestä käskenytkään. Sillä siinä määrin sielu käskee kuin se tahtoo, ja siinä määrin kuin ei sen käskyä totella ei se ole tahtonutkaan; tahtohan, näet, itse on käskemässä, tahtomaan juuri sitä, mitä se itse tahtoo, eikä kukaan muu. Kun ei tahto täydellisesti tahdo, mitä se käskee, niin ei se myöskään saa käskyänsä toteutumaan. Jos taas tahto olisi täydellinen, niin ei tarvittaisi käskyä tahtomaan, sillä se olisi jo olemassa, mitä käskyllä tahdottaisiin aikoihin saada.

Ei se niinmuodoin kummallista olekaan toiselta puolen tahtoa, toiselta puolen olla tahtomatta; se on sielun sairautta, kun sielu totuuden kohottamana ja tottumuksen alaspainamana ei kykene kokonansa nousemaan. Ja niinmuodoin on olemassa kaksi tahtoa, koska kumpikaan ei ole kokonaisuus, ja koska toisella on, mitä toiselta puuttuu.

Kun minä pidin tutkintoa itseni kanssa tahdoinko minä nyt Jumalaa palvella kuten olin jo niin kauvan aikonut, niin se olin minä, juuri minä, joka sitä sekä tahdoin että olin tahtomatta.

Koko sydämelläni en minä tahtonut, koko sydämelläni en myöskään ollut tahtomatta. Minä niinmuodoin olin taistelussa ja ristiriidassa itseni kanssa.

Tuolla tapaa minä sairastin ja kidutin itseäni syyttämällä kovemmin kuin koskaan ennen itseäni. Minä vääntelin ja kääntelin itseäni kahleissani, jotta ne kerrankin kokonaan katkeisivat; höltyneet ne, näet, kyllä jo olivat, vaan pitelivät kuitenkin vielä. Sinä, Herra, samalla ankarana ja laupeaana työnsit sydämeni sisimpään pelvon ja häpeän kaksinkertaisen pistimen, ett'en taas veltostuisi ja jättäisi kokonaan katkaisematta sitä vähäistä, heikkoa, jäljelle jäänyttä kahletta, joten se uudelleen olisi voinut vahvistua ja sitoa minut lujemmin.

Minä sanoin itsekseni: nyt on se tapahtuva -- kohta, kohta! Ja sitä sanoessani kävin jo päätöstä tekemään. Melkein sen jo tein, ja kuitenkaan en sitä tehnyt. En tosin solunut entiselle sijalleni, mutta minä seisahduin juuri lähelle matkan päätä päästyäni ja hengitin syvään. Minä ponnistin vielä kerran voimiani ja pääsin hivenen lähemmäksi -- ja nyt vielä vähän, niin kohta, kohta ulotun ja saan siitä kiinni. Mutta sittenkään en ulottunut, enkä saanut kiinni, koska yhä vielä kammoin kuolla kuolemalle ja elää elämälle. Yhä vielä oli paha, johon olin piintynyt, voimallisempi kuin hyvä, johon olin aivan harjaantumaton.

Kuta lähemmä läheni tuo tärkeä hetki, jolloin minun piti toiseksi muuttua, sitä suurempaa pelkoa se minussa herätti. En kuitenkaan taantunut asemaltani, enkä kääntynyt pois suunnastani, vaan häälyin epätietoisuudessa.

Perin mitättömät ja turhanpäiväiset kappaleet, nuo vanhat ystäväni, nykivät minua lihani liepeestä ja kuiskasivat korvaani: "Aiotko todella meidät jättää? Oletko ajatellut, että sinun siitä hetkestä lähtien ja aina ijankaikkisesti on oltava ilman meitä, ja että siitä hetkestä lähtien 'moni asia' on oleva sinulle luvatonta?" Ja mitä kaikkea he kuvailivatkaan minulle tuolla sanallaan 'moni asia!' Oi mitä kaikkea kuvailivatkaan, minun Jumalani! Torjukoon armosi pois palveliastasi kaikki nuo likaiset ja häpeälliset mielikuvat!

En enää kuullut noita pahojen henkien ääniä kuin aivan hiljaa entiseen verraten. Ne eivät julkisesti astuneetkaan tielleni vastaväitteitään tekemään, vaan supisivat vaan selkäni takaa ja nykivät salaa vaatteeni liepeestä saadaksensa minua, joka olin kääntänyt heille selkäni, katsomaan taakseni. Kuitenkin ne saivat viivytetyksi minua, joka muutoinkin olin epäröivällä kannalla, irroittamasta itseni niistä ja kiiruhtamasta yli rajan sinne, jonne olin kutsuttu, varsinkin kun voimakas tottumus samalla sanoi minulle: "Luuletko todella voivasi ilman noita aikoihin tulla?"

Tuo kuitenkin korvissani kuului varsin laimealta ja heikolta. Sillä sieltä, minnepäin olin kasvoni kääntänyt ja minne vapisevanakin koetin kiirehtiä, ilmestyi tuo puhdas, ihana siveys, joka ilossaankin aina on arvokas, eikä hillitön. Se hellästi ja vakavasti kutsui minua tulemaan, tulemaan ihan arvelematta. Se ojensi pyhät kätensä tavoittaaksensa minua ja sulkeaksensa minut syliinsä.

Ja se katsoi minuun rohkaisevasti hymyillen ikäänkuin sanoen: "Sinäkö, sinäkö todella et kykenisi siihen, mihin lapsukaiset ja naiset kykenevät? Kykenevätkö he siihen omasta voimastaan, eikö päinvastoin Herran Jumalan voimassa? Herra Jumala on minut heille uskonut. Miksi siis sinä koetat omin voiminesi seisoa ja vapiset ja horjut? Heittäydy Hänen varaansa; älä pelkää, ei hän laske sinua lankeemaan. Jättäydy Hänelle aivan turvallisena. Hän ojentaa käsivartensa ottaaksensa vastaan sinua ja parantaaksensa sinua."

Minä kovasti häpeästä punastuin, kun vast'ikään olin kuunnellut noita joutavia laverruksia ja yhä vielä vitkastelin ja häälyin epätietoisena. Ja taas olin minä kuulevinani siveyden sanovan minulle: "Sulje korvasi kuulemasta noita jäseniäsi maan päällä, jotta ne kuolisivat. Ne kyllä lupailevat sinulle iloja, mutta iloja, jotka Herran Jumalan lain mukaan ovat luvattomia". -- Tämä taistelu sydämessäni oli taistelua toisen ja toisen minuuteni välillä.

Alypius, joka hiljaa vierelläni istui, odotti äänettömänä, miten tämä tavaton mielen kuohuni oli päättyvä.

Kun nyt syvällinen tutkistelemus oli olentoni salaperäisestä syvyydestä kohottanut ja koonnut kaiken kurjuuteni sieluni silmäin eteen, niin puhkesi ankara myrsky tuoden mukanaan runsaan kyynelsateen.

Saadakseni vapaasti vuodattaa kyyneleitäni ja ilmoille laskea valitukseni nousin minä ja poistuin Alypiuksen luota. Sillä yksinäisyys soi minulle sopivamman tilaisuuden itkemiseen. Niinmuodoin poistuin siksi kauvas, ett'ei hänenkään läsnäolonsa vaivannut minua. Hän huomasikin, millainen oli tilani, sillä ääneni, kun jotain hänelle koetin sopertaa, oli tukehtua itkuun. Sentähden hän, kun minä nousin, jäi paikoilleen istumaan kovin hämmästyneenä.

Minä heittäydyin, tietämättä mitä tein, erään viikunapuun alle, ja annoin kyyneleeni vapaasti vuotaa Sinulle otolliseksi uhriksi. Ja minä puhuin tähän tapaan, joskaan ei aivan näillä sanoilla: "Oi Herra, kuinka kauvan, kuinka kauvan voit niin armottomasti vihaa kantaa? Älä toki muistele entisiä pahoja tekojamme!" [Ps. 79: 5, 8.] Sillä vielä tunsin minä olevani niiden siteissä. Minä ääneen vaikeroin: "Kuinka kauvan? Kuinka kauvan? Huomenna -- ja taas huomenna! Miksi ei nyt kohta tällä hetkellä tehdä loppu minun häpeästäni?!"