Part 10

Nyt olin luomistasi kappaleista tutkimalla tullut tuntemaan näkymättömän olentosi, mutta minä en jaksanut näköäni tuohon kiinnittää. Heikkoudessani ponnahtaen takasin vaivuin taas totuttuihin tapoihini. Muuta en saanut mukaani viedyksi kuin suloisen muiston, hyvänhajuisten ruokien kaipuun, joita en vielä kyennyt syömään.

Minä tuumin, miten saisin itselleni hankituksi tuon voiman, joka kykenee Sinua ravinnokseen ottamaan. Mutta turhaa oli kaikki, kunnes sain aivan omakseni omistaa välimiehen Jumalan ja ihmisten välillä, ihmisen Kristuksen Jeesuksen, joka on Jumala, korotettu yli kaiken, siunattu ijankaikkisesti, ja joka sanoo: Minä olen tie, totuus ja elämä, ei tule kenkään Isän tykö muutoin kuin minun kauttani. [Joh. ev. 14, 6.]

Silloin, näet, en nöyränä lähestynyt nöyrää Herraani Jeesusta, enkä ymmärtänyt, mitä meillä on opittavaa Hänen itsensä alentamisesta. Sillä Sanasi, tuo ikuinen totuus, joka on korkealle koroitettu yli ylimpienkin luotujesi, nostaa tykönsä vain ne, jotka alentuvat Hänelle alamaisiksi. Kuitenkin on Hän täällä alhaalla savimajastamme itselleen halvan huoneen rakentanut kukistaaksensa kopeat heidän korkeuksistansa ja vetääksensä heidät puoleensa, parantaaksensa heitä pöyhkeydestänsä ja ravitaksensa heidän rakkauttansa, jotta he eivät itseensä luottavina syöksyisi yhä kauemma eteenpäin, vaan heikoksi murtuisivat nähdessään Jumaluuden heikoksi alentuneena, pukeutuneena meidän kuolevaisten pukuun jalkainsa juuressa, ja jotta he masentuneina maahan vaipuisivat Hänen eteensä ja Hän nousisi heitä nostamaan ja virvoittamaan.

Saatuani lukemistani Platonilaisten kirjoista yllykettä etsimään henkistä totuutta tulin minä luomiasi tutkimalla tuntemaan näkymättömän olemuksesi. Sieltä ajettuna takaisin omaan olentooni huomasin minä, mitä en pimitetyn mieleni tähden ollut saanut nähdyksi, että nimittäin Sinä varmasti olet olemassa, että Sinä olet ääretön olematta mihinkään äärelliseen tai äärettömään paikkaan sijoitettuna, ja että Sinä olet totinen pysyen aina samana, muuttumatta, vaihtumatta milloinkaan vähääkään. Kaiken muun päätin minä olevan Sinusta kotoisin, enkä tuota johtopäätöstä tehdäkseni tarvinnut mitään muuta todistusta kuin tuon ainoan järkähtämättömän lujan: kaikkeuden olemassa olon.

Tuosta kaikesta olin varmasti vakuutettu, mutta kuitenkin olin liian heikko Sinusta ravintoa saadakseni.

Minä puhelin kuin mikäkin kokenut mies, ja kuitenkaan en olisi ollut kokenut vaan kadotettu, ell'en Kristuksessa Vapahtajassamme olisi etsinyt tietäsi.

Minä tahdoin jo kuulua viisasten joukkoon, vaikka olin aivan kypsynyt saamaan rangaistustani, mutta minäpä en itkenyt, vaan vieläpä pöyhkeilin tiedoistani. Missä oli tuo rakkaus, joka rakentuu nöyryyden perustukselle, joka on Kristus Jeesus? Mutta miten olisivat nuo kirjat voineet sitä minulle opettaa?

Mutta varmaankin tahdoit Sinä, että minä, ennenkun olin pyhiä kirjojasi tutkinut, syventyisin noihin teoksiin, jotta syvälle muistooni painuisi, minkä vaikutuksen olin niistä saanut. Ja jotta sittemmin kirjojesi kuritettua minua ja kätesi parannettua haavani selkeästi näkisin ja eroittaisin, kuinka suuri ero on filosoofien arvelujen ja uskovien tunnustusten välillä, niiden välillä, jotka tietävät, minne on mentävä, tietämättä mitä tietä, ja tien välillä, joka vie autuaalliseen kotiin, aivan sinne asumaan eikä vain sitä näkemään.

Sillä jos minua ensin olisi opastettu pyhään raamattuun ja olisin siihen perehtyen saanut maistaa kuinka suloinen Sinä olet, ja olisin sitten saanut nuo kirjat käsiini, niin olisivat ne ehkä paiskanneet minut pois hurskauden tukevalta perustukselta. Tai jos olisin kestänyt saamassani terveellisessä opissa olisin ehkä luullut sitä voitavan saada yksin noitakin kirjoja lukemalla.

Minä niinmuodoin kävin sangen kiihkeästi pyhiin kirjoihisi käsiksi, varsinkin apostoli Paavalin kirjeisiin. Ja ne kysymykset, joissa nämä kirjeet olivat mielestäni olleet keskenään ristiriitaisia ja vastoin lain ja profeettain todistuksia, raukesivat aivan kokonaan. Minä löysin kaikissa pyhissä kirjoissa yhden yhtenäisen leiman ja sydämeni oppi siitä riemusta sykkien iloitsemaan.

Minä havaitsin, että kaikki ne totuudet, jotka olin noista teoksista lukenut, ne myös näissä pyhissä kirjoissa mainittiin, mutta Sinun armosi kiitokseksi, jotta ei kenkään näkevä näöstään ja näkemästään kerskailisi ikäänkuin ei se olisikaan lahjaa. Sillä mitä on ihmisellä, jota ei hän saanut ole? Myös filosoofit teoksissaan kehoittavat meitä tarkkaavasti etsimään Sinua, joka aina pysyt samana, mutta Sinä raamattujen kautta meitä parannat niin että myös voimme Sinut omaksemme omistaa. Ja sille, joka on liian likinäköinen voidakseen Sinua huomata, näyttää raamattu tien, jota käyden hän pääsee Sinua näkemään ja omistamaan.

Sillä jos suostunkin Jumalan lakiin sisällisen ihmisen puolesta, kuinka voin toista jäsenissäni olevaa lakia väistää, joka sotii mieleni lakia vastaan ja tekee minut jäsenissäni olevan lain vangiksi? [Rom. 7, 22-24.]

Sillä Sinä, Herra, olet vanhurskas, mutta me olemme syntiä tehneet ja pahoin tehneet Sinun edessäsi, me olemme olleet jumalattomat ja Sinun kätesi lepää raskaana päällämme. Syystä olemme jätetyt hänen valtaansa, joka alusta alkaen on ollut synnintekiä ja murhamies, sillä hän joka ei pysynyt totuudessasi on saanut meidän tahtomme taivutetuksi oman tahtonsa tapaiseksi.

Mitä pitää kurjan ihmisen tekemän? Ken on päästävä hänet tästä kuoleman ruumiista? Yksin armosi Jesuksessa Kristuksessa, meidän Herrassamme, jonka tämän maailman päämies on tappanut löytämättä Hänessä mitään kuoleman syytä. Ja niin on käsikirjoitus, joka todisti meitä vastaan, tyhjäksi tehty. [Kol. 2, 14.] Sitä ei löydy filosoofein teoksissa.

Ei niissä löydy hurskauden tuntomerkkejä: katumuksen kyyneleitä, Sinulle mieluista uhria s.o. murheellista henkeä ja ahdistettua ja särjettyä sydäntä, kansan pelastusta, morsianta, Jumalan valtakuntaa, Pyhän Hengen panttia, lunastuksemme maljaa.

Ei niissä veisaa kenkään: Kuule, Jumala, minun huutoni: ota vaari minun rukouksestani. Maan äärestä minä huudan Sinun tykös, koska minun sydämeni näännyksissä on: vie minua siis korkealle kalliolle. [Ps. 61, 2-3.]

Ei niissä kukaan kuule Häntä, joka huutaa: Tulkaa minun tyköni kaikki, jotka työtä teette ja olette raskautetut. He häpeävät ottaa Häneltä oppia, joka on lempeä ja nöyrä sydämestä -- sen olet Sinä kätkenyt viisailta ja toimeliailta ja ilmoittanut pienille.

Toista on metsäiseltä kunnaalta nähdä rauhan kotomaata, löytämättä tietä sinne ja turhaan pyrkien sinne läpi tiettömien maiden, missä riveistä poistuneet luopiot ja heidän päämiehensä jalopeura ja lohikäärme ovat väijymässä ja ahdistamassa, toista olla kulkemassa sinne vievällä tiellä, joka taivaallisen päällikön toimesta on turvalliseksi tehty, ja jolla eivät taivaallisesta sotajoukosta luopuneet ole väijymässä, sillä ne sitä kammoovat kuin kuolemaa.

Nämä ajatukset ihmeen voimallisesti valtasivat mieleni lukiessani "vähintä apostoleistasi" ja minä pyhällä pelvolla tutkin tekojasi.

8 KIRJA.

Kääntyminen.

Minun Jumalani, minä tahdon muistella elämääni kiittäen Sinua ja ylistää Sinun laupeuttasi minua kohtaan. Tulkoon koko olentoni Sinun rakkautesi läpitunkemaksi ja lausukoon: Herra, kuka on Sinun kaltaisesi? [Ps. 82, 2.] Sinä olet katkaissut kahleeni; Sinulle tahdon minä kiitosuhria kantaa. [Ps. 115, 7.] Minä tahdon kertoa, miten olet ne katkaissut, ja kaikkien, jotka Sinua kunnioittavat, täytyy tämän kuullessaan sanoa: Ylistetty olkoon Herra taivaassa ja maan päällä, suuri ja ihmeteltävä on hänen nimensä!

Sinun sanasi olivat tunkeutuneet sydämeeni, ja Sinä ympäröit minua joka puolelta. Minä olin varmasti vakuutettu Sinun ikuisesta olemisestasi, vaikkakin sitä vain arvoituksen tapaisesti tajusin ja katselin kuin peilin läpi. Kaikki epäilys onko ketään, joka olemukseltaan on turmeltumaton ja on kaiken olemuksen alku, oli kuitenkin haihtunut. En enää halunnut päästä parempaan varmuuteen olemisestasi, vaan päästä lujemmin liittymään Sinuun.

Oma elämäni oli kokonaan häälyvässä tilassa; sydämeni oli puhdistettava vanhasta hapatuksesta. Tien, jona Vapahtaja on, sydämeni kyllä hyväksyi, mutta mennä sille tielle ahtaan portin läpi, siihen ei se tahtonut taipua.

Sinä vaikutit minussa halun ja päätöksen mennä Simplicianuksen luo, joka minusta näytti olevan uskollinen palveliasi, ja jossa armosi kirkkaasti paistoi. Olin myös kuullut, että hän hamasta nuoruudestaan oli elänyt Sinulle kokonaan pyhitettyä elämää. Nyt oli hän jo ijäkäs vanhus, ja minä arvelin, että hän, joka hurskaana oli koko pitkän elämänsä ajan harrastanut vaeltaa Sinun tielläsi, oli paljon kokenut ja paljon oppinut -- kuten todella olikin laita.

Sentähden tahdoin minä hänelle kertoa myrskyisen mielentilani, jotta hän mahdollisesti syvien kokemustensa kautta voisi minulle osoittaa millä tapaa sellainen intoilija kuin minä parhaiten saisi käytyä Sinun tielläsi.

Minä näin seurakuntasi olevan täynnä ihmisiä, jotka vaelsivat mikä mitenkin. Minulle tuotti maailmallinen mieli ja elämä paljon mielipahaa ja se painoi minua kuin raskas taakka, nyt kun kunnian ja rahan-himo olivat sammuneet, eivätkä enää kuten ennen olleet helpottamassa tuota raskasta orjuutta. Maine ja rikkaus ei enää mieltäni lumonnut saatuani maistaa, kuinka Sinä olet suloinen ja opittuani rakastamaan Sinun huoneesi ihanuutta. Mutta rakkaus naisiin vielä piti minua lujissa siteissä.

Totisesti, kaikki ihmiset, jotka eivät ole tietoisia Jumalasta, ja jotka eivät näkyväisestä hyvästä löydä Häntä, joka ehdottomasti hyvä on, ovat tyhjänpäiväisiä narreja. [Viis. kirj. 13, l.]

Tuommoinen hulluus ei enää minua vaivannut -- siitä olin jo päässyt. Koko luomakunnastasi saamieni todistusten nojalla olin löytänyt Sinut, meidän Luojamme, ja Sanasi, joka on Sinun tykönäsi, on yhtä olentoa kuin Sinä, ja jonka kautta olet kaikki luonut.

Mutta on toinenkin laji jumalattomia olemassa nimittäin ne, jotka vaikkakin tuntevat Jumalaa eivät Häntä kuitenkaan kunnioita ja kiitä kuten Jumalaa. Näiden joukkoon olin minäkin joutunut. Mutta Sinun oikea kätesi kannatti minua ja kantoi minut syrjäiseen paikkaan, missä voisin parantua. Sillä Sinä olet ihmiselle sanonut: Katso, Jumalan pelko on viisautta [Job. 28, 28]; älä pyydä olla viisas olevinasi [Sanani. 3, 7], sillä, jotka luulevat viisaat olevansa, ovat tyhmiksi tulleet. [Rom. 1, 22.]

Minä olin kalliin päärlyn löytänyt, ja nyt piti minun ostaa se myymällä kaikki, mitä minulla oli; mutta minä pelkäsin ja epäilin.

Niinpä minä tulin Simplicianuksen luo, jota Ambrosius rakasti kuten isää ainakin, koska tämä isän tavoin oli hänet johdattanut armon omistamiseen. Hänelle minä kerroin kaikki harhailemiseni ja kiertokulkuni.

Minä mainitsin muun muassa, että olin lukenut muutamia Uusplatonilaisten teoksia, jotka eräs entinen roomalainen puhuja, Viktorinus,[44] joka kuuluu kristittynä kuolleen, oli latinan kielelle kääntänyt. Silloin Simplicianus minua onnitteli sen johdosta että olin juuri nuo teokset käsiini saanut, joihin Jumala ja Hänen Sanansa niin monella tapaa oli kutoutunut, jota vastoin monet muiden filosoofien teokset seuraten tämän maailman alkeisoppeja[45] ovat petosta täynnä.

Simplicianus oli Roomassa ollessaan sangen tuttavallisesti ja sydämellisesti seurustellut Viktorinuksen kanssa. Nyt hän tilaisuutta hyväkseen käyttäen ja taivuttaaksensa minua tuon ystävänsä esimerkillä sellaiseen nöyryyteen kuin Kristuksella oli, joka on viisailta kätketty ja ilmoitettu yksinkertaisille, rupesi hänen elämäkertaansa muistelemaan ja kertoi minulle hänestä sellaista, jota en voi olla mainitsematta, koska se antaa paljon aihetta kiittämään armoasi.

Viktorinus oli sangen oppinut vanhus ja kaikkiin tieteisiin perehtynyt. Monien filosoofien teoksia oli hän lukenut ja arvostellut. Jaloja senaattoreja oli hänellä oppilaina ja kunnostautumalla eräässä korkea-arvoisessa opettajatoimessa oli hän itsellensä ansainnut ja hankkinut muistopatsaan Rooman torilla -- joka pidetään erinomaisena kunniana.

Vanhuuteensa saakka oli hän epäjumalanpalvelija ja osallinen noihin jumalattomiin mysterioihin,[46] joihin silloin melkein koko Rooman aateli oli niin suuresti innostunut. Monta vuotta oli tämä vanhus noita epäjumalia pauhaavilla puheilla puolustanut. Ja kuitenkaan ei hän hävennyt tulla Kristuksesi oppilapseksi ja juoda maitoasi kuin pikku lapsi. Hän taivutti niskansa kantamaan nöyryyden ijestä ja antoi painaa otsalleen ristin häpeää.

Oi Herra, Herra, Sinä joka taivuttaen taivaita alasastut, joka kosketat vuoria niin että ne savuavat [Ps. 144, 5], kuinka olet Sinä pujottautunut tuon miehen sydämeen?

Hän luki -- kuten Simplicianus minulle kertoi -- pyhää raamattua, ja otti vaivakseen tutustua mitä suurimmalla huolellisuudella kaikkiin kristillisiin kirjoihin tutkien niitä juurta jaksain ja sanoi Simplicianukselle: "Tiedäppäs, että minäkin jo olen kristitty." Mutta tämä vastasi: "En usko, enkä lue sinua kristittyjen joukkoon, ennenkun näen sinut kristittyjen kirkossa". Tähän Viktorinus leikillisesti vastasi: "Siispä kirkon seinät synnyttävät kristityitä?"

Tämä keskustelu uusiutui moneen kertaan, sillä Viktorinus pelkäsi loukata ystäviänsä, noita ylpeitä pahojen henkien palvelioita, ajatellen kauhulla että he babyloonilaisen arvonsa koko painolla antaisivat vihansa pudota hänen päällensä, pudota niin raskasti kuin jos putoaisi se noiden Libanonin seeterien huimaavista korkeuksista, joita ei Herran ilma ole katkonut. [Ps. 29, 5.]

Mutta vähitellen sai hän lukemalla ja tutkimalla hengen voimaa ja pelko että Kristus pyhien enkeliensä edessä hänet kieltäisi, jos hän häpeisi Kristusta tunnustaa ihmisten edessä, tukahutti kaiken muun pelvon. Nyt tunsi hän itsensä suuresti syylliseksi siinä, että hän häpeän puna poskillaan oli kuunnellut tuota salaperäistä Jumalan pojan itsensä alentamista, hän joka häpeemättä oli ottanut osaa salaperäiseen epäjumalanpalvelukseen, jolla pahoja henkiä palvellaan, ja jota hänen ylpeä sielunsa oli raukkamaisesti muiden mukaan matkinut. Nyt voitti hän tuon turhan häpeilemisen ja kääntyi innosta punastuen totuuden puoleen: Äkkiä ja odottamatta sanoi hän Simplicianukselle: "Tule, menkäämme kirkkoon, minä tahdon tulla kristityksi". Tämä ilosta joutui aivan ymmälle ja meni hänen mukaansa.

Niinpiankun hän oli saanut opetusta pyhän uskon päätotuuksissa antoi hän koko Rooman suureksi ihmeeksi ja seurakunnan sanomattomaksi iloksi nimensä kastekokelasten kirjaan tullaksensa pyhän kasteen kautta uudestisynnytetyksi.

Kopeat pakanat näkivät sen ja vihastuivat; he kiristelivät hampaitaan ja olivat menehtyä vihasta. [Ps. 112, 10.] Mutta Sinä, Herra Jumala, olit palveliasi turvana ja toivona, eikä hän enää katsahtanut taaksensa turhuuksiin ja mielettömiin valheisiin.

Vihdoin tuli se hetki, jolloin hänen piti tunnustaa uskonsa. Hänen piti kuten kastekokelasten aina oli tapa tässä toimituksessa lausua ulkoa määrätyt, kaavanmukaiset sanat korotetulta paikalta koko seurakunnan läsnäollessa. Muutamilla, jotka näyttivät olevan kovin arkoja, oli kuitenkin lupa tehdä tunnustuksensa ainoastaan seurakunnan vanhimpien edessä.

Viktorinuksellekin annettiin tähän tilaisuus, mutta hän tahtoi mieluummin koko pyhän seurakunnan edessä tunnustaa sielunsa autuutta. Olihan hän niin kauvan julkisesti esittänyt puhujataitoa, mikä on kaikkea muuta kuin autuaaksitekevää! Kuinka sopisi hänen peljätä julistaa Sinun laumallesi Sinun sanaasi, hänen, joka ei ollut peljännyt puhua hurjille kansanjoukoille omia sanojaan!

Kun hän nousi lavalle tunnustustansa tekemään, äännähtivät kaikki, jotka hänet tunsivat ja rakastivat, ilosta sykkivin sydämin ja hiljaisella äänellä hänen nimeänsä. Ja kukapa olisi ollut häntä tuntematta!

Kuin pidätetty kohina kajahti miehestä mieheen koko riemuitsevan joukon suusta: Viktorinus, Viktorinus!

Äkkiä he yhteen ääneen huudahtivat innostuksesta nähdessään hänet, ja äkkiä he vaikenivat jännitettyinä kuullaksensa hänen puhettaan.

Hilpeällä luottamuksella julisti hän oikeaa uskoa ja kaikki kuulijat tahtoivat hänet tykönsä temmata ja sydämeensä sulkea. Rakkauden ja ilon käsivarsilla he tahtoivat hänet syliinsä sulkea.

Hyvä Jumala, miksi ihminen iloitsee enempi sellaisen pelastumisesta, joka on ollut suuremmassa vaarassa tahi aivan toivottomassa tilassa, kuin sellaisen, joka on ollut vähemmän vaaranalainen ja josta aina on ollut toivoa! Varmaankin siksi että Sinäkin, laupias isä, iloitset enempi yhdestä syntisestä, joka tekee parannuksen, kuin yhdeksästäkymmenestä yhdeksästä hurskaasta, jotka eivät parannusta tarvitse.

Mekin suuresti iloitsemme kuullessamme, kuinka paimen iloiten kantaa eksynyttä lammasta olallansa, ja kuinka naapurit iloitsevat vaimon kanssa, joka löysi kadonneen penninkinsä.

Ilon kyyneliä vuodatetaan huoneessasi, kun siellä kuullaan sanoma nuoremmasta pojastasi: Tämä minun poikani oli kuollut ja virkosi jälleen, hän oli kadonnut, ja on taas löydetty. [Luk. 15.]

Sinä iloitset meistä ja pyhistä enkeleistäsi, jotka pyhässä rakkaudessaan ovat pyhiä. Sillä ollen aina sama muuttumatta tunnet Sinä kaikki katoavat ja muuttumattomat kappaleetkin aina muuttumattomina.

Niin, mikä sen vaikuttaa, että enempi iloitaan rakkaista kappaleista, jotka on löydetty ja takaisin saatu, kuin jos ne aina olisi saanut pitää hallussaan? Vakuuttaahan kaikki, mitä näemme ja kuulemme joka taholla: niin se on!

Voittoisa sotapäällikkö pitää riemuisaa voittokulkua, mutta hänen voittonsa on vain taistelemalla saavutettu; ja kuta suuremmassa vaarassa oltiin taistelussa, sitä enempi iloitaan voittokulussa.

Myrsky heittelee ritisevää laivaa ja uhkaa haaksirikkoa merimiehille, jotka kalpeina katselevat edessään olevaa kuolemaa silmiin. Mutta taivas selkenee ja meri tyyntyy, ja kuta kamalampi oli äskeinen pelko, sitä suurempi on nyt ilo.

Joku rakas ystävä sairastaa ja hänen valtimonsa ennustaa pahaa, kaikki, jotka toivovat hänen terveeksi tulemistaan, ovat hekin kuin kipeät huolista. Hän rupee toipumaan, mutta ei ole vielä entisissä voimissaan, ja kuitenkin hänestä iloitaan enempi kuin silloin, kun hän vielä oli terveenä ja voimakkaana.

Vieläpä ihmiselämän nautintojakin etsivät ihmiset kestämällä vaivaloisuuksia, jotka eivät pakosta vastoin tahtoa tule heidän osaksensa, vaan ovat päinvastoin heidän omia tahtomiaan ja hankkimiaan.

Syömisestä ja juomisesta ei ole mitään nautintoa, joll'ei ensin ole tuntenut nälän ja janon tuskaa. Juomarit syövät ensin jotain suolaista saadaksensa polttavan janon, ja sitten he sitä sammuttavat juomisella suuresti nauttien.

Näin on häpeällisen ja kirotun ilon laita, näin on laita iloitessa sopivista ja luvallisista asioista, näinpä myös on ystävyyden tuottaman puhtoisimman iloisuuden laita. Samanlaatuista oli myös ilo hänestä joka oli kuollut ja virkosi jälleen, joka oli kadonnut ja taas löydettiin. Kaikkialla on ilo sitä suurempi, kuta suurempi tuska sen edellä on käynyt.

Miksi niin on, Herra minun Jumalani, vaikka Sinä olet itsellesi ikuinen ilo ja vaikka eräät olennot Ympärilläsi aina Sinussa iloitsevat? Miksi täällä maan päällä vaihtelee lankeeminen ja nouseminen, taantuminen ja edistyminen, loukkaaminen ja sopiminen?

Pitääkö niin olla? Oletko Sinä sen niin säätänyt asettaessasi, taivaan korkeuksista lähtien maan alimpiin paikkoihin asti, ajan alusta alkaen aina vuosisatojen loppuun saakka, enkeleistä aina matosiin saakka, ensi liikkeestä viimeiseen saakka, kaikki hyvät luomasi, kaikki ihanat tekosi itsekunkin omaan paikkaansa ja aikaansa?

Voi minua! Kuinka äärettömän korkea on korkeutesi, kuinka pohjattoman syvä syvyytesi? Sinä et milloinkaan muuta paikkaa ja kuitenkin me vaivoin osaamme palata Sinun tykösi.

Nouse, Herra, toimimaan! [Ps. 74, 22.] Herätä meitä suruttomuuden unesta ja palauta meidät tykösi! Innosta meitä ja tempaa mukaasi, sytytä rakkautesi liekki meissä palamaan ja suo meidän sulouttasi maistaa, että Sinua rakastaisimme ja rientäisimme Sinun syliisi!

Ovathan monet palanneet tykösi vielä syvemmästä ja synkemmästä syvyydestä kuin Viktorinus. He tulevat lähestyessään Sinua valaistuiksi valollasi ja saavat samassa voiman tulla Sinun lapsiksesi. Eikä siinä ole kellään etuoikeutta, ei rikkailla edellä köyhiä, ei ylhäisillä edellä halpasukuisia, sillä ne, jotka heikot ovat maailman silmissä, olet Sinä valinnut saattaaksesi väkevät häpeään, ne jotka ovat alhaista sukua ja ylönkatsottuja maailmassa, olet Sinä valinnut, ja ne, jotka eivät mitään ole, olet Sinä valinnut ja korottanut tehdäksesi turhaksi ne, jotka jotakin ovat. [1 Kor. 1, 27-28.]

Ja kuitenkin on "vähin apostoleistasi", se sama jonka suun kautta Sinä olet nuo mainitut sanat lausunut, kutsunut itseään Paulus, eikä Saulus, maaherra Sergius Pauluksesta[47] saamansa ihanan voiton muistoksi. Paavali, näet, Kristuksen sotilaana sai tuon korkean herran ylpeyden masennetuksi niin, että hän alistui Kristuksen suloisen ikeen alle ja rupesi suuren Kuninkaan alamaiseksi.

Sitä suurempi voitto saadaan vihollisesta, kun voitetaan sellainen, jota hän muita lujemmin on sitonut, ja jonka kautta hän useita muita on siteissä pitänyt.

Ylpeät pitää vihollinen maineen kahleella lujasti kahlehdittuna, ja mainehikasten miesten uskottavuudella hän useita kahleihinsa kietoo.

Viktorinuksen sydäntä oli vihollinen pitänyt hallussaan kuin valloittamatonta linnoitusta ja Viktorinuksen kielellä kuin suurella, terävällä nuolella oli hän monta tappanut.

Sentähden, kun Viktorinus nyt voitettiin ja hän kaikesta sydämestään Sinuun suostui, täytyi myös Sinun lastesi äärettömästi iloita ja riemuita koska kuninkaamme nyt oli voittanut väkevän ja riisunut häneltä aseet [Luk. 11, 22.], ja koska vihollisen käyttämät astiat nyt puhdistuivat käytettäviksi Sinun kunniaksesi ja tulivat hyödyllisiksi kaikkeen hyvään työhön. [2 Tim. 2, 21.]

Samassa kun Simplicianus, Sinun palveliasi, oli tämän Viktorinuksesta kertonut sytyin minä halusta tehdä samoin kuin hän -- sitähän kertomisella oli tarkoitettukin.

Simplicianus vielä kertomaansa lisäsi, että Viktorinus ollaksensa kuuliainen keisari Julianuksen[48] aikana ilmestyneelle laille, jonka mukaan kristittyjen ei ole lupa opettaa tieteitä ja puhujataitoa, mieluummin luopui opettamasta puhujataitoa koulussa kuin Sinun sanastasi, joka tekee taitamattomien kielen kaunopuheliaaksi. Tämän johdosta pidin minä häntä yhtä onnellisena kuin uljaanakin, koska hän täten sai tilaisuuden antautua kokonaan Sinua palvelemaan.

Tätähän juuri minä huokaillen ikävöin kituen kahleissa, joihin ei vieraat väkivallantekijät vaan oma turmeltu tahtoni oli minut kietonut. Vihollinen oli saanut tahtoni haltuunsa, ja takonut siitä kahleen, jolla oli minut kovasti kahlehtinut. Turmeltu tahto, näet, synnyttää himon, himo, johon sydän suostuu, muodostuu tottumukseksi, ja tottumus, jota ei vastusteta, muuttuu välttämättömäksi pakoksi. Niin kutoutui rengas renkaaseen tuohon kahleeseen, joka piti minua kovassa orjuudessa.

Uusi tahtoni taas, jonka vaikutuksesta tahdoin Sinua aivan vapaasti palvella ja nauttia Sinusta, joka olet ainoa todella pysyväinen viehätys, oli minussa vasta oraalla, eikä kyennyt tuota vanhaa pitkän tottumuksen kautta vahvistunutta tahtoa voittamaan. Näin taisteli minussa kaksi tahtoa vastakkain, vanha ja uusi, lihallinen ja hengellinen, ja ne keskenään taistellen rikki raastoivat sieluani.

Tällöin sain itsessäni kokea, mitä olin lukenut: liha himoitsee henkeä vastaan ja henki lihaa vastaan. [Gal. 5, 17.] Molemmissa tahdon ilmauksissa oli minuuttani,[49] kuitenkin enempi siinä, jota hyväksyin kuin siinä, jota nyljin. Minua ei, näet, jälkimäisessä enää ollut paljonkaan, koska se oli enempi väkinäistä kärsimistä kuin omatahtoista toimintaa.

Kuitenkin oli tuo minua vastaan sotiva ja minua voimakkaampi tottumus oma kasvattamani, koskapa suostumalla ensin tekemään pahaa jouduin sitä tekemään sittenkin kun en enää olisi tahtonut sitä tehdä. Ken siis uskaltaa vastaväitettä tehdä, kun syntinen syystä saa kärsiä rangaistusta.[50]