Part 1

KIRKKOISÄ AUGUSTINUKSEN TUNNUSTUKSET

Kirj.

Augustinus

Latinankielestä lyhennellen suomentanut ja selityksillä varustanut

Osvald Stenroth

WSOY, Porvoo, 1905.

SISÄLLYS:

Alkulause. Lukijalle. 1. Lapsuuden aika. 2. Ylioppilasvuodet. 3. Manikeolaisuus. 4. Ystävän kuolema. 5. Faustus. 6. Ystävät. 7. Plotinos. 8. Kääntyminen. 9. Uusi elämä. Hajanaisia kappaleita 10. ja 12. kirjasta. Loppu. Huomautukset.

ALKULAUSE.

Tämä kirkkoisä Augustinuksen kirjoittama teos, joka nyt julaistaan suomenkielelle käännettynä, on aikaisemman kristillisen kirjallisuuden huomattavimpia muistomerkkejä. Sen kirjoittaja oli ei ainoastaan vanhemman kirkon etevimpiä opettajia, vaan myöskin aikansa, vieläpä kaikkien aikojen syvämielisimpiä ajattelijoita, joka taistelujen ja vaihtelevien kärsimysten jälkeen vihdoin oli löytänyt ratkaisevan vastauksen kaikkiin ajan ja ijankaikkisuuden, samoinkuin ihmissydämen rauhattomiin kysymyksiin nöyrässä uskossa Jeesukseen Kristukseen ja hänen evankeliumiinsa. Augustinuksen "Confessiones" antavat meille silmäyksen näihin moninaisiin taisteluihin. Samalla ne kirkkaasti valaisevat yleensä totuudesta taistelevaa ihmissydäntä, joka aikojen ja olojen vaihtelusta riippumatta pysyy alati samana. Siitä syystä tämä teos ansaitsee lukemista ja tutkistelemista ja etenkin juuri nykyaikana. Meidän päivinämme ovat ulkonaisen elämän kysymykset ensi sijalla ihmisten harrastuksissa, mutta ihmissydämen sisäisistä syvimmistä tarpeista -- elävän Jumalan tarpeista -- monikaan ei välitä. Ja kuitenkin juuri tämä tarve on nykyaikanakin kaikkein huutavin. Sen oikeasta tyydyttämisestä riippuu ei ainoastaan yksityisihmisen rauha ja siveellinen voima, vaan myöskin hänen kykynsä täyttämään ihmiselämän monia velvollisuuksia. Itsetuntemus on Jumalan tuntemisen ja yleensä ihmisolemuksen käsittämisen välttämätön ehto. Toivon hartaasti, että tätä kirjaa luettaisiin ja se saavuttaisi niin suurta huomiota kuin se ansaitsee; johdattakoon se monta lukijaa tuntemaan ihmissydäntä ja sen syvimpiä tarpeita.

Porvoossa marraskuun 11 p:nä 1905.

_Herman Råbergh_.

LUKIJALLE.

Augustinuksen tunnustusten suomentaminen ei ole helppo tehtävä. Pitkä, monijäseninen latinalainen lauserakennus ja suuret, syvälliset ajatukset, jotka niin kiireesti seuraavat toisiaan, että toinen tuskin ennättää toisen tieltä, ja että tekijä itsekään tuskin saa kunnolleen sanotuksi, mitä on ajatellut ja aikonut sanoa, tekee suomentamisen varsin vaikeaksi.

Tässä onkin varmaankin ainoa mahdollinen syy siihen, että tämä teos on aina tähän asti jäänyt suomentamatta. Sellainen otaksuma nimittäin, että se ei olisi sen arvoinen, että sitä kannattaisi suomentaa, on kerrassaan mahdoton. Sillä onhan tämä teos aikaa sitten käännetty kaikille maailman sivistyskielille, ja onhan sitä aina pidetty erinomaisena teoksena alallaan maailman kirjallisuudessa.

En olisi minäkään uskaltanut tämän teoksen suomentamiseen ryhtyä, ell'ei eräs ystäväni olisi minua siihen kehoittanut. Miten olen tässä työssäni onnistunut, sen päättäköön lukija otettuaan tarkoin selkoa alkukielisestä tekstistä ja ennestään löytyvistä käännöksistä.

Tässä Augustinuksen teoksessa on paljonkin sellaista meille nykyajan ihmisille niin kovin kaukaista, outoa ja eriskummaista, että se ei voi enää ainakaan vähänkään suuremman yleisön mielenkiintoa herättää, ja että se tuskin on muiden käsitettävissäkään kuin niiden, jotka ovat teologian alalla ammattimiehiä ja sen ajan olojen tarkkoja tuntijoita. Myös löytyy teoksessa syvällisten, ihanien uskonnollisien totuuksien rinnalla heikkoja kohtia, jotka tuntuu melkein lapsellisen joutavilta, tyhjänpäiväiseltä sanan saivartelulta ja samojen asioiden uudelleen vatvomiselta, joten Augustinuksenkin suhteen toteutuu vanha sananparsi: "Dormitat interdum etiam Homerus" (Homeroskin torkkuu toisinaan). Tämmöiset kohdat on tästä suomennoksesta jätetty pois. Suomennos on alkukielen tekstiä paljon lyhempi. Teoksessa on alkukielellä 13 kirjaa, jota vastoin tässä suomennoksessa ei ole kuin 9 kirjaa, nekin koko joukon lyhennettyinä, ja hajanaisia kappaleita 10:nestä ja 12:sta kirjasta. Alkuperäisen tekstin karsimisessa ja lyhentämisessä olen jotenkin tarkoin seurannut tohtori E. Pfleidererin etevää saksalaista käännöstä.

Helpottaakseni lukijalle tekstin ja silloisen ajan olojen ymmärtämistä olen tekstin jälkeen liittänyt luettelon erilaatuisia kielellisiä, uskonopillisia ja historiallisia huomautuksia. Teoloogit ja muut silloisen ajan tuntijat eivät tietenkään näitä huomautuksia kaipaa, mutta minä toivon, että suurempi ja vähemmän koulusivistystä saanut osa yleisöä ottaa ne kiitollisuudella vastaan ja voipi niiden avulla suuremmalla mielenkiinnolla ja harrastuksella teosta lukea.

Lasken tämän teoksen suomalaisten lukijain käsiin siinä toivossa ja uskossa, että se on vaikuttava herättävästi ja syventävästi monen lukijan hengelliseen elämään, siinä kun Augustinus omina kokeminaan niin elävästi esittää, miten Jumala olennollaan täyttää koko luomakunnan, miten Hän kaitselmuksellaan ohjaa ihmiselämän vähimpiäkin vaiheita, ja miten Hän sanomattoman suuressa armossaan ja rakkaudessaan hellästi ja uskollisesti etsii etsimistänsä syntistä, kunnes Hän hänet löytää.

En voi olla lopuksi lausumatta sitä toivomusta, että tämä suomennos saisi kehottaa jonkun jatkamaan kirkkoisien teosten suomentamista, sillä tällä alalla on todella suomalaisessa kirjallisuudessamme kovin monta aukkoa, eikä vain se yksi, jota tämä suomennos puutteellisuuksistaan huolimatta koettaa täyttää.

Heinolassa 27 päivä Lokakuuta 1905.

_Osv. Stenroth_.

1 KIRJA.

Lapsuuden aika.

Suuri olet Sinä, Herra, ja sangen ylistettävä; suuri Sinun voimasi ja määrätön Sinun viisautesi!

Sinua tahtoo kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi, hän, joka aina kantaa rinnassansa kuolevaisuuttansa, tuota syyllisyytensä todistusta, todistusta siitä että Sinä olet ylpeitä vastaan. Ja kuitenkin tahtoo Sinua kiittää ihminen, tuo rahtunen luomakunnastasi.

Sinä innostat meitä niin että ilomielin voimme Sinua kiittää, sillä Sinä olet luonut meidät elämään Sinussa, ja levoton on sydämemme, kunnes se saa levon Sinussa.[1]

Suo, Herra, minun ymmärtää, kumpi on tapahtuva ensin: Sinua avuksihuutaminen vai kiittäminen, Sinua tunteminen vai avuksihuutaminen.

Mutta kuka voi Sinua avuksihuutaa, joka ei Sinua tunne? -- Sillä joka ei Sinua tunne, hän voi Sinua avuksihuutaa pitäen Sinua toisellaisena kuin Sinä olet. Vai sitäkö varten Sinua avuksihuudetaan, että Sinua päästäisiin tuntemaan?

Mutta kuinka he Häntä avuksensa huutavat, johon eivät ole uskoneet? Kuinka he uskovat Häneen, josta eivät ole kuulleet? Ja kuinka he kuulevat, ell'ei heille saarnata? [Rom. 10, 14.] Herraa saavat kiittää ne, jotka Häntä etsivät. [Ps. 22, 27.] Sillä jotka Häntä etsivät, ne Hänet löytävät, ja jotka Hänet löytävät, ne saavat Häntä kiittää.[2]

Minä tahdon etsiä Sinua, Herra, avuksihuutaen Sinua, ja minä tahdon avuksihuutaa Sinua uskoen, sillä Sinusta on saarnattu meille. Sinua avuksihuutamaan saattaa minua minun uskoni, jonka Sinä itse minussa vaikutit ihmiseksi tulleen Poikasi ihmisystävällisen käytöksen ja saarnaamisen kautta.

Mutta kuinka voin minä avuksihuutaa minun Jumalaani, Jumalaani ja Herraani, koska aivan omaan olentooni Hänet kutsun avuksihuutaissani Häntä.[3]

Mitä paikkaa olisikaan minussa sellaista, johon voisi sisälle astua minun Jumalani, Jumala, joka on tehnyt taivaan ja maan? Onko, näet, Herra, minun Jumalani, mitään minussa, mikä voisi Sinut itseensä sulkea? Sulkevatko taivas ja maakaan, jotka olet tehnyt, ja joiden kera minutkin teit, itseensä Sinut? Vai sulkeeko kaikki mikä vain olemassa on Sinut itseensä, koskapa ei mitään ole olemassa ilman Sinua? Koska siis minäkin olen olemassa, miksi pyydän Sinua sydämeeni tulemaan, vaikka en olisi olemassakaan, ell'et Sinä olisi minussa?

Minä tosin en ole vielä tuonelassa, mutta kuitenkin Sinä sielläkin olet. Sillä jos minä astuisin alas tuonelaan, niin Sinä siellä olet. [Ps. 139, 8.] En siis olisi olemassa, minun Jumalani, ei hituistakaan minusta olisi olemassa, ell'et Sinä olisi minussa.

Vai eikö pikemmin ole niin, ett'en olisi olemassa, ell'en olisi Sinussa, josta, jonka kautta, ja jota varten kaikki ovat olemassa? [Rom. 11, 36.] Niinkin on, Herra, niinkin on. Miten voisin Sinua sisälleni kutsua, kun Sinussa olen? Tai miten voisit minuun tulla? Sillä kunne voisin astua ulomma taivasta ja maata, jotta sieltä voisi minuun tulla minun Jumalani, joka on sanonut: Minä täytän taivaan ja maan. [Jerem. 23, 24.]

Mitä olet siis, minun Jumalani? Mitä olet muuta kuin Herra Jumala? Sillä kuka on Herra paitsi Herra? Tai kuka Jumala paitsi meidän Jumalamme? [Ps. 18, 32.] Sinä olet korkein, parhain, voimallisin, laupein ja vanhurskain kaikista. Sinä olet salaperäisin ja tutuin samalla kertaa, lempein ja uljain. Sinä aina pysyt paikallasi ja olet kuitenkin saavuttamaton. Sinä olet muuttumaton ja kuitenkin kaikkea muutat. Olematta itse milloinkaan vanha tai uusi Sinä kaikkea uudistat ja vanhennat kopeat niin ett'eivät sitä huomaakaan. Sinä olet aina toimessa ja kuitenkin aina levossa, aina kokoamassa, vaikka et koskaan ole puutteessa. Sinä kannat, täytät ja suojaat; luot, ylläpidät ja täydelliseksi teet. Sinä etsit, vaikka et ole mitään vailla. Sinä rakastat samalla palavasti ja puhtaasti; olet intoa täynnä ja kuitenkin huoleton. Sinä kadut tuntematta tunnon tuskaa; Sinä vihastut ollen samalla tyyni. Sinä muutat toimenpiteitäsi, vaan et päätöstäsi. Sinä korjaat kadonneen, kun hänet löydät, ja kuitenkaan et ole mitään koskaan kadottanut. Sinä et ole koskaan puutteessa ja iloitset kuitenkin voitosta; Sinä vaadit korkoja olematta koskaan ahne. Sinulle olemme maksuvelvollisia että saisit velkoa; ja kuitenkin -- kellä on mitään, mikä ei ole Sinun omaasi? Sinä annat velaksi, vaikka et ole kellekään velassa; Sinä annat anteeksi velkoja kadottamatta mitään.

Ja mitä sittenkään olen tällä kaikella saanut sanotuksi Sinusta, minun Jumalani, minun elämäni, minun pyhä sulouteni? Tai mitä saa kukaan toinenkaan sanotuksi Sinusta? Sittenkin -- voi niitä, jotka eivät Sinusta mitään hiisku! Sillä he ovat suulaita mykkiä.

Ken suo minulle levon Sinussa? Ken suo minulle sen onnen, että tulisit sydämeeni ja viihdyttäisit sen niin että unohtaisin kaiken kurjuuteni ja syleilisin Sinua kuin ainoaa hyvääni? Mitä olet Sinä minulle?

Ole armollinen, että voisin puhua? Mitä olen minä Sinulle, kun käsket minua rakastamaan Sinua, ja vihastut minuun ja uhkaat minua ikuisilla vaivoilla, joll'en sitä tee? Eikö olla Sinua rakastamatta ole vaivaa kyllä? Voi minua!

Laupeutesi tähden sano minulle, Herra, minun Jumalani, mitä olet minulle! Sano minun sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. [Ps. 35, 3.] Sano se oikein kuuluvasti.

Katso, sydämeni korvat ovat puoleesi käännettyinä, Herra. Avaa ne ja sano sielulleni: Minä olen sinun pelastuksesi. Tätä ääntä kohti tahdon juosta saavuttaakseni Sinua. Oi, älä peitä kasvojasi minulta! Minä tahdon kuolla säästyäkseni toisesta kuolemasta ja saadakseni nähdä kasvosi!

Ahdas on sieluni asunto. Voidaksesi siihen tulla, laajenna se. Rappiolla se on, korjaa se. On siinä sellaista, mikä loukkaa Sinun silmiäsi, sen tiedän ja tunnustan. Vaan kuka on puhdistava sen? Olethan Sinä ainoa, jonka puoleen voin kääntyä rukoillen: Salaisista synneistäni puhdista minua, Herra, ja vieraiden viettelyksistä säästä palveliaasi. [Vertaa: Ps. 19, 13-14.] Minä uskon, sentähden minä puhun. [2 Kor. 4, 13. Ps. 116, 10]. Sinäpä sen tiedät, Herra.

Olenhan omaa itseäni vastaan kertonut rikoksiani Sinun edessäsi, minun Jumalani. Ja Sinä olet anteeksiantanut minun sydämeni vääryyden.

En tuomiosta riitele Sinun kanssasi, joka olet totuus. En liioin tahdo puolustautua ja siten pettyä, sillä minun syntini ilmaisten itsensä minut pettäisivät. En siis tuomiosta riitele kanssasi; sillä jos Sinä, Herra, soimaat syntejä, kuka voi kestää? [Ps. 130, 3.]

Suo minun kuitenkin puhua laupeutesi tähden, minun, joka olen vaan tomua ja tuhkaa. Suo minun puhua, sillä Sinuahan minä puhuttelen, joka olet laupias, enkä ihmistä, joka minua nauraen pilkkaisi. Sinäkin ehkä minulle naurat, vaan kuitenkin Sinä käännyt ja armahdat minua.

Sitä nyt tahtoisin Sinulle sanoa, Herra, minun Jumalani, että en tiedä, mistä olen tullut tähän tällaiseen elämään, jota en tiedä sanoako elämäksi, joka tekee kuolemaa, vai kuolemaksi, joka on olevinaan elämää.[4]

Sinä armossasi soit minulle maailmaan tullessani virvoituksen sen mukaan kuin olen kuullut ruumiillisilta vanhemmiltani, isältäni josta ja äidiltäni jossa Sinä olet minut muodostanut -- itsehän en sitä muista.

Virvoittavalla äidin maidolla, näet, minut otettiin vastaan. Ei äitini, eivätkä imettäjäni itse täyttäneet rintojansa, vaan Sinä annoit minulle heidän kauttaan rintalapselle tulevan elatuksen rikkaudestasi, jonka kaitselmuksesi mukaisesti olet kappalten sisimpään olemukseen vajottanut. Luontaista tunnettaan noudattaen tahtoivat, näet, imettäjäni minulle antaa, mitä he olivat Sinulta runsain määrin saaneet, sillä se oli heille itselleen hyväksi. Näin muodoin tulin minä saamaan tätä hyvää heiltä eli oikeammin heidän kauttaan Sinulta. Sillä Sinultapa, Jumala, kaikki hyvät lahjat tulevat [Jaak. l, 17] ja kaikki minun apuni tulee minun Jumalaltani.

Tämän olen kuitenkin vasta myöhemmin tullut huomaamaan, kun olen tullut tuntemaan, että Sinä juuri näiden sekä sisäisten että ulkonaisten lahjojesi kautta kutsut ja vedät meitä puoleesi. Silloin en muuta osannut kuin imeä ja viihdytettäessä makeasti nukahtaa tahi itkeä, kun minuun jotenkin sattui; en muuta mitään.

Sitten myös aloin nauraa ensin nukkuessa, sitten valvoessa. Niin on, näet, minulle kerrottu, ja minä uskon sen, koska niin näen olevan toistenkin rintalasten laita, sillä enhän noita asioita voi itse muistaa.

Ja katso, vähitellen huomasin, missä olin, ja tahdoin ilmaista toivomuksiani niille, joiden kautta ne olivat täytettävissä, vaan en osannut. Toivomukseni olivat, näet, sisälläni, ihmiset taas ulkopuolellani, voimatta minkään aistimen avulla sisälleni tulla. Sentähden huidoin jäsenilläni ja huutelin äänekkäästi ilmaistakseni siten siinä määrin kuin taisin toivomuksiani -- sillä tarkoin totuuden mukaisesti eivät nuo merkit voineet tulkita tunteitani. Ja kun ei minua toteltu joko siitä syystä ett'ei minua ymmärretty tahi siitä syystä ett'ei minulle tulisi vahinkoa, niin minä suutuin siitä että vanhemmat ihmiset eivät minua totelleet, että vapaat ihmiset eivät minua orjamaisesti palvelleet, ja minä itkemällä kostin heille.

Sellaisia ovat rintalapset sen mukaan kuin olen tullut huomaamaan niistä, joihin olen ollut tilaisuudessa tutustumaan. Ja sellainen olen minäkin ollut. Sen ovat juuri nuo tietämättömät pienokaiset ilmoittaneet minulle selkeämmin vielä kuin imettäjät kaikkine tietoinensa.

Katso, lapsuuteni on aikaa sitten kuollut ja minä olen elossa. Mutta Sinä Herra, joka aina elät, ja jossa ei mitään kuole, koskapa olit olemassa ennen vuosisatain alkua ja ennen kaikkea minkä alkua ajassa voidaan määritellä, Sinä olet olemassa ja Sinä olet Jumala ja kaiken Herra, minkä luonut olet. Sinun tykönäsi ovat kaikkien katoavaisten kappalten alkusyyt, kädessäsi pysyvät järkkymättöminä kaikkien muuttuvaisten kappalten muuttumattomat perusteet ja aatoksissasi elävät kaikkien aatteettomain ja ajallisten kappalten ikuiset aatteet.

Sano siis minulle armonkerjäläisellesi, oi Jumala, sano minulle säälittävälle Sinä sääliväinen, oliko jo varhaisimman lapsuuteni edellä käynyt joku loppuun kulunut ikäkausi, vai ainoastaanko se aika, minkä vietin äitini kohdussa?

Mitä olin minä, ennenkun äitini kohdussakaan sikisin, minun sulouteni, minun Jumalani? Olinko missään tai mitään? Ei ole minulla ketään, joka minulle voisi noista asioista ilmoittaa; ei isäni eikä äitini sitä voi, ei liioin muiden kokeet, eikä oma muistini.

Vai nauratko Sinä minulle, kun tuollaisia kyselen? Ja käsketkö vaan minua sen nojalla, mitä Sinusta tiedän, Sinua kiittämään ja ylistämään?

Minä ylistän Sinua, Herra taivaan ja maan, ja kiitän Sinua syntymisestäni ja lapsuudestani, jota en enää muista. Sillä suothan noissa asioissa meidän tehdä muista johtopäätöksiä itseemme nähden ja luottaa vaimojenkin uskottavuuteen.

Minä olin siis jo silloin olemassa ja minussa oli eloa ja minä etsin kohta imemisen heitettyäni merkkejä tehdäkseni niillä tunteitani muille tiettäväksi. Mistä olisi tämä tällainen elävä olento, ell'ei Sinusta, Herra? Vai tulleeko milloinkaan sitä taituria, joka osaa itsensä tehdä?

Tahi missä juoksee lähteensuoni, josta oleminen ja eläminen vuotaisi meihin, jos et Sinä, Herra, olisi tehnyt meitä, Sinä jolle oleminen ja eläminen on samaa, koskapa Sinä olet samalla korkeinta olemista ja korkeinta elämää. Sillä Sinä, olet kaikkein korkein, etkä muutu; eikä kulu Sinussa tänäinen päivä, vaikka toiselta puolen kuluukin, koska nuo ajanjaksotkin kaikki ovat Sinussa. Eiväthän ne näet, voisi vaihtuakaan, joll'et Sinä niitä koossa pitäisi. Ja koska Sinun vuotesi eivät lopu [Ps. 102, 28], ovat Sinun vuotesi ainaista "tätä päivää". Ja kuinka monta meidän ja meidän esi-isiemme päivää onkaan sivuuttanut Sinun "tätä päivääsi" ja saaneet siitä muotonsa ja laatunsa? Ja yhä toiset tulevat sitä sivuuttamaan ja saamaan siitä muotonsa ja laatunsa.

Mutta Sinä olet juuri se sama; ja kaikki hiomiset ja tulevaiset, ja kaikki eiliset ja entiset Sinä tänään olet tekevä ja olet tehnyt.

Mitä minä siitä, jos ken ei tätä ymmärrä?! Riemuitkoon hänkin, joka sanoo: "mitä tämä on?" Niin, riemuitkoon niinkin ollen! Suokoon hän mieluummin sen, että hän käsittämättänsä käsittää Sinut, kuin että hän hyvällä käsityksellään ei käsitäkkään Sinua.[5]

Varhaisimmasta lapsuudesta lähdettyäni tulin minä poikaikään tahi oikeammin sanoen poikaikä tuli minuun ja liittyi jatkoksi varhaisimpaan lapsuuteeni. Ei silti ole tuokaan ikäkausi olemattomiin hävinnyt -- mihin se olisi voinut hävitä? Ja kuitenkaan ei se enää ollut entisellään.

En ollut enää rintalapsi, joka vain sopertaa; olin puhetaitoinen poika. Tämän minä vielä hyvin muistan, ja miten olen oppinut puhumaan, sen olen myös jälkeenpäin huomannut.

Vanhemmat ihmiset eivät sitä minulle opettaneet sanellen jonkun määrätyn oppisuunnitelman mukaan sanoja kuten vähän myöhemmin kirjaimia, vaan minä koetin heille huokauksilla, vaihtelevilla äänillä ja monenmoisilla jäsenten liikkeillä ilmaista sydämeni toiveita, että he ne täyttäisivät.

Kun en voinutkaan kaikkea ilmaista, mitä tahdoin, enkä kaikille kuin tahdoin, niin minä ensinnä säilytin sanojen sointuja muistissani ymmärrykseni avulla, jonka Sinä olet minulle antanut, minun Jumalani. Ja kun he sitten nimittivät jotain esinettä ja samalla sinnepäin tekivät kädenliikkeitä, niin minä katsoin ja huomasin, että he tuolla ääntämisellään nimittivät juuri tuota osoittamaansa esinettä.

Siten vähitellen havaitsin sanoista, jotka erilaisissa lauseissa aina samoissa paikoissaan esiintyivät, ja joita usein kuulin, minkä esineen merkkejä ne mikin olivat, ja julistin näiden merkkien kautta toivomuksiani niinpian kun sain kieleni niihin tottumaan. Ja niin pääsin minä niiden kanssa, joiden piirissä oleskelin, ajatuksia ja mielipiteitä vaihtamaan ja astuin syvemmälle ihmiselämän myrskyiseen seuraan, ollen riippuvainen vanhempieni vallasta ja vanhempien ihmisten tahdosta.

Herra, minun Jumalani! Mitä kurjuutta olenkaan siellä kokenut ja mitä pilkkaa! Minulle, näet, kun poikana ollessani oikean elämän esikuvaksi asetettiin kuuliaisuus niitä kohtaan, jotka muistuttavat, että pitää tässä ajassa hyötyä ja kunnostautua puhujataidossa, joka tavoittelee ihmiskunniaa ja petollisia rikkauksia! Sitten minut pantiin kouluun oppiakseni kirjallisuutta, jonka hyötyä minä kurja en ymmärtänyt. Ja kuitenkin minä sain selkääni, jos olin hidas oppimaan![6] Tätä tapaa, näet, vanhemmat ihmiset kiittivät; ja useat tätä elämää ennen meitä eläneet ovat edellämme valmistaneet näitä tuskallisia teitä, joita me pakotettiin kuljeskelemaan moninkertaiseksi vaivaksi ja tuskaksi meille Aadamin langenneille lapsille.

Mutta Herra, me löysimme myös rukoilevia ihmisiä. Heiltä opimme me ymmärtämään, -- sen verran kuin ihminen voi -- että Sinä olet joku suuri henki, joka olematta aistimillamme havaittavissa kuulet ja autat meitä.

Jo poikana aloin minä avuksihuutaa Sinua, minun apuni ja minun pakopaikkani; rukoillakseni Sinua katkaisin minä kieleni siteet; ja minä pienokainen suurella innolla rukoilin, ett'en koulussa saisi selkääni. Kun et Sinä pyyntöäni noudattanut -- onneksi kyllä minulle -- niin vanhemmat ihmiset jopa omat vanhempani, jotka varmaankaan eivät suoneet minulle mitäkään onnettomuutta, nauroivat selkäsaunoilleni, jotka kuitenkin olivat silloinen suuri ja raskas onnettomuuteni. Onko ketään, Herra, niin jalomielistä, niin suurenmoisella rakkaudella Sinuun kiintynyttä? Onko, sanon minä, ketään -- sillä jonkunlainen typeryyskin saa tekemään sellaista -- niin hurskaasti Sinuun kiintynyttä, niin jalomielistä, että hän kidutuspukkeja, kidutuskynsiä[7] ja muita tämän tapaisia kidutuskoneita, joista pelastusta Sinulta suurella pelvolla rukoillaan yli koko maan piirin, niin vähänpätöisiksi arvaa että hän nauraen pilkkaa niitä, jotka sellaisia kauheasti kammoksuvat, samoin kuin meidän vanhempamme nauroivat meille, kun opettajat meitä poikia patukoilla pieksivät. Teen tämän vertailun, sillä emmepä me näitä sen vähemmän pelänneet kuin he noita, emmekä sen vähemmän rukoilleet näistä päästäksemme kuin hekään noista.

Kuitenkin olemme me syntiä tehneet, kun vähemmän kirjoitimme, vähemmän luimme, vähemmän luettua ajattelimme kuin meiltä vaadittiin. Sillä eipä puuttunut meiltä muistia, eikä ymmärrystä, koska Sinä, Herra, olit näitä meille tuohon ikään nähden kyllin suonut. Mutta leikkiminen ja vehkeileminen huvitti meitä ja siitä meitä rankaisivat ne, jotka itse juuri sellaista tekivät; vaan aikuisten vehkeilyjähän kutsutaankin asioimisiksi. Poikien vehkeilemistä taas, vaikka onkin samaa, rankaisevat aikuiset aivan säälimättä.

Tokkopa kuitenkaan kenkään ymmärtäväinen tuomari voisi hyväksyä, että minulle annettiin selkään siitä, että poikana leikin pallolla, josta oli se haitta, että vähemmin sukkelaan opin tieteitä, joilla sitten vanhempana pidin paljon pahempaa peliä. Tai oliko hän, joka minulle selkään antoi, yhtään sen parempi kuin minä, koskapa hän tohtoritoverinsa voittamana jossain pahaisessa sanakiistassa joutui kateudesta ja vihasta pois suunniltaan paljon enemmän kuin minä leikkitoverini voittaessa minut pallokiistassa.

Ja kuitenkin tein minä syntiä Sinua vastaan, Herra Jumala, joka olet kaikkien luotujen kappalten luoja ja järjestäjä, joka et syntejä ole luonut, vaan ainoastaan panet niille määrän.[8] Herra, minun Jumalani, minä tein syntiä rikkoessani vanhempieni ja opettajieni määräyksiä vastaan. Sillä minä olisin voinut jälkeenpäin hyvin käyttää tieteitä, joita omaiseni tahtoivat, että minä oppisin hyvällä tai pahalla. En myöskään ollut tottelematon siitä syystä, että tahdoin valita parempaa, vaan huvittelemisen halusta ja rakkaudesta kilpailuissa saataviin kunniakkaisiin voittoihin. Minä halusin syöpyä korvineni haaveellisiin satuihin, jotka saivat korvanikin himosta palamaan yhä tulisemmin. Silmistäni, näet, jo aikaa sitten hehkui yhä kiihkeämpi ja kiihkeämpi halu saada aikuisten näytelmiä ja huvituksia katsoa.

Ne, jotka tämmöisiä toimeenpanevat, ovat etumaisina arvossa ja kunniassa, niin että melkein kaikki tätä tointa toivoisivat pienokaisilleen. Ja kuitenkin he mielellään sallivat pienokaisiaan ruoskittavan, jos nämä sellaisten näytelmien tähden laiminlyövät opinnoitaan, joiden avulla heidän pitäisi tulla kykeneviksi tuohon toimeen! Katso, Herra, tuota kaikkea laupiaasti, ja vapahda meidät, jotka sinua avuksemme huudamme. Vapahda myös ne, jotka eivät vielä Sinua avuksi huuda, jotta he Sinua avuksi huutaisivat ja vapautetuiksi tulisivat.