Volume III: see https://www.gutenberg.org/ebooks/66160

KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA II

Kirj.

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1918.

SISÄLLYS:

I

Aleksis Kiven kirjeet. Kaarlo Kramsu, vapaan Suomen runoilija. E. Aspelin-Haapkylä kirjallisuusarvostelijana. "Papin tytär". J. Siljo. F.E. Sillanpään esikoisteos. "Kansallista itsetutkistelua". Gustav Philip Creutz. Topelius lyyrikkona. Arvostelusta ja arvostelun arvostelusta.

II

Eräs kirja kansanvallasta. Leo Tolstoi ja Venäjän vallankumous. Georg Brandesin teoksia I & II. Tshekkiläiset maailmansodassa. Romain Rolland ja hänen "Jean Christophensa". Emile Verhaeren ja hänen viimeinen runokokoelmansa. Tutkimus Gustaf Frödingistä. Shakespearen ja Cervantesin päivänä.

III

Goethe ja Luther Goethen äiti Eräs Goethen ystävätär Goethe sotakirjailijana Goethe ja Napoleon

Tähän kokoelmaan, samoinkuin sen edeltäjäänkin, kerätyt kirjoitelmat ovat alkuaan laaditut sanoma- ja aikakauslehteä varten ja niissä julkaistut.

Helsingissä, helmikuussa 1918.

_V.A.K._

I

ALEKSIS KIVEN KIRJEET.

Jos voisimme ajatella, että joku kävisi lukemaan Aleksis Kiven kirjeitä tietämättä ennakolta mitään niiden tekijästä, voisimme siitä huolimatta olla varmat, että lukija saisi voimakkaan vaikutelman hyvin omalaatuisesta ja epätavallisesta ihmisestä ja persoonallisuudesta.

Aleksis Kiven jälelle jäänyt kirjevaihto mahtuu vajaan sataan kirjansivuun, mutta sen psykolooginen todistusvoima vetää vertoja monelle laajalle autobiografialle ja elämäkerralliselle tutkimukselle. Niin paljaana värähtää siinä vastaamme se elämänhermo, jonka tunnemme Seitsemän Veljeksen, Nummisuutarien ja Kanervalan runoudesta, että jokunen lukija voisi ehkä sitä paikoin säpsähtää, ikäänkuin esirippua olisi raotettu johonkin, mikä ei ole tarkoitettu yleisön silmiä varten. Kaikki Kiven kirjeethän ovat kirjoitetut, sen voinemme hyvällä syyllä olettaa, ilman pienintäkään ajatusta julkisuudesta, ja muutamiin kirjeihin nähden on tekijä suorastaan pyytänyt vastaanottajaa kohta luettuaan hävittämään ne. Aleksis Kiven kirjeet ovat siis ulkopuolella kaiken kirjallisuuden (mitä ei suinkaan voi sanoa kaikista runoilija-kirjeistä), ne ovat verrattavat vuorosanoihin, joita on vaihdettu ystävien kesken, tunnustuksiin, joita on kuiskattu jonkun uskotun korvaan. Ja kuitenkin: mieluummin antaisi Kiven monenkin lyyrillisen kappaleen tai pikkunäytelmän mennä unohdukseen kuin näiden kirjeiden. Ne sisältävät mitä mieltäkiinnittävimmän romaanin, runoilija-elämäkerran, tarkoituksettomasti syntyneen ja sentähden sitä lahjomattomamman, kuvauksen ihmiskohtalosta, joka näköään on niin monen muun kaltainen, ehkä ilottomampi kuin useimpien, mutta jonka tiellä kauneimmat runoilijaunet ovat kukkineet.

Joka suhteessa ei Kiven kirjeiden todistusvoima luonnollisesti ole yhtä pettämätön. Niiden sävy on yleensä, ei kuitenkaan poikkeuksetta, alakuloinen -- mutta tekisimme aivan varmaan väärän johtopäätöksen, jos sillä perusteella otaksuisimme, että Kivi oli pessimisti. On muistettava, että useimpiin kirjeihin on antanut ulkonaisen aiheen jokin satunnainen puute tai pula, johon runoilija on joutunut ja joka on saanut hänet kääntymään ystävien puoleen. Tämä hetken ahdistuksen aiheuttama mieliala ei luonnollisesti ole voinut olla jonkun verran värittämättä kirjeitä, mutta se ei kuitenkaan anna tukea sille otaksumalle, että olemassaolo olisi runoilijalle ollut taakka tai että kärsimys ja suru olisivat muodostaneet hänen elämänatmosfäärinsä. Paitsi useiden kirjeiden käytännöllistä tarkoitusta (jonkun tilapäisen pulan poistamista) on tässä suhteessa otettava myöskin huomioon, että suru ystävien keskeisessä kirjevaihdossa useinkin on, ainakin muutamilla luonteilla, avomielisempi kuin ilo. Jos tahdomme tuntea sen elämänvalaistuksen, joka levittäytyy Kiven vaelluksen yli, aavistamme sen helpommin hänen runoudestaan kuin hänen kirjeistään.

Epäilemättä rakasti Kivi elämää. Hän ei rakastanut sitä sillä apolloonisella runoilijarakkaudella kuin Tegnér, ei myöskään sillä samalla kertaa hekumallisella ja piinallisella hermo- ja aistihuumalla kuin Stagnelius, eikä sillä yksinkertaisen tuskattomalla tavalla kuin Runeberg: hänessä on enemmän onnellista uneksijaa kuin näissä runoilijaveljissään, todellisuuden ja mielikuvituksen rajat yhtyvät hänellä ilman jyrkkää ylimenoa, hänen haaveensa ponnahtaa helposti arkisesta jokapäiväisyydestä mielikuvituksen korkeuteen. Hänelle ei ole olemassa mitään ammottavaa kuilua todellisuuden ja kaipuun välillä, niinkuin hänen sukulaishengellään Stagneliuksella eikä sentähden myöskään sitä hedelmällistä sielullista jännitystä, joka antaa Stagneliuksen lyriikalle sen yksinäisen dityrambisen nousun. Kivi tunsi runoilijaunissaan omistavansa todellisuuden, hän vaelsi onnellisena siinä maailmassa, jonka hän oli itse kaipuullaan luonut. Niin kuulemmekin kuin alituista kesäisten koivujen suhinaa hänen runoudessaan. Suomen kirjallisuudessa ei varmaan ole toista niin päiväpaisteista, niin kivuttomasti uneksittua runokokoelmaa kuin Kiven Kanervala. Kiven lyriikka on kuin yksi ainoa poutainen kesäpäivä. Niinpä ei "Ikävyys"-runo, ainoa todella synkkä ja elämää-kieltävä Kiven tuotannossa, tunnu saavan täyttä kaikupohjaa siinä aurinkoisessa, kesäntuoksuisessa ympäristössä, johon se on joutunut. Se tekeekin epäilemättä hiukan abstraktisen vaikutuksen, eikä ole epätodenmukaista, että sen pohjalla on yhtä paljon kirjallisia vaikutuksia kuin mieskohtaista elämystä. Missään tapauksessa ei se voi muuttaa sitä yleiskuvaa, jonka saamme Kiven lyriikasta ja joka ennen kaikkea puhuu meille valoisasta, onnellisesta luonteesta. Samoinhan risteilee myöskin Kiven eepillisessä ja draama-runoudessa traagillisiakin tuntoja, mutta on kuin nekin hukkuisivat siihen luonnonpohjan vehmauteen ja tuoksuvaan raikkauteen, joka tuntuu Kivelle ominaisimmalta.

Kiven kirjeissä on todistuksia siitä, että runoilija oli itsekin tietoinen optimistisesta tunnelaadustaan. Pari vuotta ennen kuolemaansa kirjoitti Kivi Bergbomille, koskettaessaan elämänsä ehkä katkerinta kokemusta: "Alakuloisella mielellä havaitsen, että se iloinen ja rohkea maailmankatselma, joka tähänasti, huolimatta lukuisista kivuista ja kärsimyksistä, on aina asunut povessani, rupeaa jo synkistymään --". Välillisesti voimme lukea saman siinä tavassa, millä Kivi määrittelee huumorin (kirjeessään Bergbomille v:lta 1868): "Mainitessani humoria, tarkoitan tässä sitä luonnonraikasta, en sitä kivuloista, jolla on lähteenä kärsitty haaksirikko elämän merellä. Minä tarkoitan komikia, jonka viimeisenä perustana on kuitenkin yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän." Epäilemättä säteilee Kiven huumori suoraan hänen persoonallisuutensa sisimmästä, se ei ole sitä siivilöityä hämyistä valoa, joka on taittunut kärsimyksen prismassa ja jota Kivi nimittää "kivuloiseksi", se on kirkkainta päiväpaistetta. Se on persoonallisuuden ylivuotavaa voimaa, joka ei tunnu tuhlatenkaan vähenevän ja jonka useimmin ehkä tapaamme renessanssin miehillä. Se on eräänlaista persoonallisuuden radioaktiivisuutta, se tuntuu voivan lähettää ympärilleen loputtomasti valonsäteitä, saamatta mitään voimanlisää ulkoapäin. Kivi on varmaan oikeassa sanoessaan, että tällaisen huumorin ja komiikan perustana on "yksi hyvä mutta vahva ja terve sydän". Sellainen sydän on kuin itsestään valaiseva kappale.

Aleksis Kiven säilynyt kirjevaihtohan ei ulotu yhtäjaksoisesti hänen elämänsä läpi emmekä siinä siis voi seurata edes vuosi vuodelta, mitä hän kirjallisesti on ystävilleen kertonut ja tunnustanut. Ensimäinen kirje on runoilijan 21:ltä vuodelta, toinen 23:lta, kolmas ja neljäs 24:ltä, viides 26:lta, jonka jälkeen tulee hyppäys aina 29:een ikävuoteen. Samantapaisia aukkoja on pitkin matkaa -- puhumattakaan siitä, että muutamat kirjeistäkin ovat jotenkin tyhjänsanovia psykoloogisina todistuskappaleina. Mutta kokonaisuudessaan antaa kuitenkin tämä kirjevaihto, kuten sanottu, mieltäkiinnittävän kuvan runoilijan persoonallisuudesta ja sisäisistä kokemuksista. Kohta ensi kirjeessä kosketellaan sairautta ja köyhyyttä ja näissä molemmissa hahmoissa elämä usein, siitä on Kiven kirjevaihdossa todistuksia yllinkyllin, kuristi runoilijan sydäntä ja pani hänen optimisminsa koetukselle. Toisessa kirjeessä, joka on todellinen nuorukaiskirje sanan joka merkityksessä (ruotsinkielinen, osotettu Svanströmille), puhuu runoilija taas sairaudestaan ("kylmä hiki valuu jäsenistäni") ja köyhyydestään ("isäntäni karhuaa minua ja vaatteeni kuluvat repaleiksi") ja päättää kuvauksella rakastuneesta unennäöstä, jonka esineenä on kaunis tanssijatar. Samassa kirjeessä sanoo Kivi toivovansa, että "elämä kallistuisi iltaan" ja että hän saisi "laskeutua levolle", niin väsynyt tuntee hän olevansa. Tässä tuskallisessa purkauksessa yhtyy epäilemättä hetken ahdistuksen aiheuttamaan alakuloisuuteen hyvä määrä varhaisten nuoruusvuosien "pessimismiä" -- kuka ei ole "pessimisti" 21-23:n vuotiaana? Samaa äänensävyä emme enää myöhemmin tapaakaan Kiven kirjeissä, ja vaikka hän kyllä usein senkin jälkeen mainitsee puutteestaan ja kärsimyksistään, tapahtuu se hillitymmin ja ikäänkuin kylmemmin. Ainoa kirje, joka on säilynyt runoilijan 26:lta ikävuodelta, siis siltä ajankohdalta, jolloin hän juuri oli saanut Kullervon ensi muodostelman käsistään, todistaa täysin tervettä ja toivorikasta mieltä. Että tauti ja puute usein koetteli Kiven hermostoa, siitä on hänen kirjeissään kyllä kauttaaltaan todistuksia, mutta kärsimysten kukkuraisen kalkin sai Kivi tyhjentää viimeisinä vuosinaan. Ne kirjeliput Charlottelle, jotka päättävät hänen julkaistun kirjevaihtonsa, ovat kuin ainoa epätoivon huokaus. Runoilijan viimeisten elämänvuosien lohduton tarkoituksettomuus viiltää sitä kipeämpänä hänen kirjevaihtonsa lukijan mieleen, kun muistaa, että Kivi tällöin oli jo epäproduktiivinen.

Se, mikä ennen kaikkea antaa Kiven kirjeiden lukijalle vaikutelman harvinaisesta persoonallisuudesta ja ihmisestä, on niissä ilmenevä idealismi. Hänen korkein maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi ja ansaita niin paljon että vapautuisi veloistaan ja voisi rakentaa itselleen lapsuutensa seudulle pienen majan saadakseen siellä turvassa huolilta uneksia ja runoilla. Jotta hän voisi saavuttaa tämän suuren pääoman on hän valmis supistamaan ateriansa yhteen päivässä. Hänen runoilijakutsumuksensa on koko hänen elämänsä. Hän ei tunnu sitä koskaan epäilevän eikä hän luo silmiään milloinkaan niitä turvallisia virkapaikkoja kohti, jotka yhteiskunnan eri toimialoilla olivat tarjolla hänen ikätovereilleen ja joista hänkin ehkä olisi voinut tulla osalliseksi, jos hän olisi niihin pyrkinyt. Hän ei koskaan saanut nauttia mitään niistä elämänmukavuuksista, joita voi rahalla hankkia, mutta hän ei tunnu niitä kaipaavankaan. Hänen taloudelliset avunpyyntönsä tarkoittavat aina kaikkein välttämättömimpien elinehtojen ylläpitämistä, s.o. sellaisten, jotka tekivät hänen kirjallisen työnsä mahdolliseksi. Hän laskee tulevansa toimeen talvikauden 32:lla ruplalla, mutta näin suuria rahoja ei ole hänen näköpiirissään ja hän kysyy huolestuneena, mistä hän saa ne. "Millä keinolla saan itselleni vaatteita?" on niinikään siellä täällä hänen kirjevaihdossaan toistuva taloudellinen probleemi. Ja kun hän suunnittelee Helsingin-matkaa, täytyy hänen koettaa sovittaa se sellaiseen aikaan, m.m. jouluun, jolloin ylioppilaat ovat lomalla ja jolloin huoneita on sentakia halvemmalla saatavissa. Mitään katkeruutta ei hän kuitenkaan tämän johdosta osota. Tuskinpa on Kivi nähnyt mitään luonnotonta siinä, että suurin suomenkielinen runoilija oli mahdollinen tulemaan Suomen pääkaupunkiin vasta kun nuoret maisterikokelaat olivat suvainneet matkustaa pappiloihin ja virkamieskoteihin syömään jouluporsasta!

Jollei Kivi olisi ollut niin kaukana ranskalaisen runoilijan laadusta kuin hän oli, olisi hän voinut sanoa itsestään Musset'n kaunopuheiseen tapaan: "_Frappe-toi le coeur, c'est la qu'est le génie_" (Lyö sydämeesi, siellä asuu nerous). Kiven kirjevaihto todistaa suurta sydämen voimaa, vilpittömyyttä ja uskollisuutta. Hän tuntee tavantakaa tarvetta tulkita kiitollisuuttaan henkilöitä kohtaan, jotka ovat hänelle osottaneet hyvyyttä, hänen kirjevaihtonsa ei sisällä yhtään esimerkkiä jonkun ystävä-suhteen särkymisestä -- jonkalaisia taiteilija-elämäkerroista harvoin puuttuu --, hänen suhteensa vanhempiinsa on vielä kolmenkymmenen iässä tiliä tekevän pojan suhdetta (kuinka liikuttava onkaan tässä suhteessa kirje n:o 9!). Hän on tullut avoimesti ja luottavasti ihmisiä vastaan ja tuntuu siltä, ettei hänellä ole ollut sellaisilta ystäviltä kuin varhaisemmalla kehityskaudella Svanström ja myöhäisemmällä Bergbom mitään salaisuuksia. Kuinka vertoja vailla Kivi omassa piirissään olikin taiteellisen luomisvoimansa puolesta, ei hän suinkaan ollut luonteena yksinäisimpiä ja suljetuimpia.

Niin miellyttävän kuvan kuin Kiven kirjevaihto antaakin runoilijan sydämen "nerollisuudesta", emme silti saa aivan yhtä myönteistä käsitystä hänen henkisen näkökulmansa laajuudesta ja hänen älynsä liikkuvaisuudesta ja notkeudesta. Jokainen joka tarkkaavaisemmin lukee näitä runoilija-kirjeitä ei voi olla panematta merkille, että ne melkein poikkeuksetta askartelevat kirjoittajassa itsessään, hänen mieliteoissaan, harrastuksissaan ja ahdingossaan. Taiteellisessa näkemyksessään on Kivi kohonnut suurpiirteiseen objektiivisuuteen, mutta kun runotar on ollut kaukana, arjen harmaudessa, on hänen oma subjektiivinen minänsä ottanut oikeutensa, ja kun hän kääntyy kirjeissään ystäviensä puoleen, ripittäytyy hän tavallisesti heille ja kertoo omista harrastuksistaan ja huolistaan. Tämähän ei ole muuta kuin sangen ymmärrettävää ja inhimillistä ja se antaa meille vain tilaisuuden nähdä, miltä pohjalta Kiven runoilija-objektiivisuus on ponnahtanut. Taiteellinen luomistyö ei tunne muuta objektiivisuutta kuin sitä, mikä on voitettua subjektiivisuutta. Että Kivellä on ollut taiteessaan harvinainen kyky unohtaa itsensä, antautua kokonaan runollisen näkemyksensä valtaan, siitä saamme uuden ja elävän vaikutelman tutustuessamme Kiven kirjeissä niihin kipeihin mieskohtaisiin elämyksiin ja tuntoihin, jotka ovat runoilijan mielessä liikkuneet.

Kun kuitenkin Kiven kirjeet puhuvat eräänlaisesta näköpiirin rajoituksesta, on siihen ehkä pääasiassa etsittävä syy niissä ilmenevästä yleisempien intressien puutteesta. Filosofian ja historian suurista kysymyksistä ja ajankohdan maailman tapauksista ei näy juuri minkäänlaista heijastusta tässä kirjevaihdossa, ja lukuunottamatta erästä kirjettä Th. Reinille (v:lta 1869) eivät myöskään kotimaan tapahtumat ole antaneet runoilijalle aihetta kirjalliseen keskusteluun ystävien kanssa. Abstraktisen ajattelun alalle ei Kivi nähtävästi tuntenut mitään houkutusta, hänen älynsä ei ollut kouliintunut liikkumaan käsitteiden maailmassa, hän on vain taiteilija, ei ajattelija. Tässä suhteessa ei hän jää suunnattomasti jälkeen vain renessanssi-mestaristaan Shakespearesta, jonka äly hipaisee inhimillisen ajattelun huippuja, vaan myöskin maanmiehistään ja aikalaisistaan Runebergistä ja Topeliuksesta. Kuinka paljon suurempi Kiven kuvitusvoima olikin kuin esim. Topeliuksen, niin oli jälkimäinen kuitenkin liikkuvan älynsä ja kouliintuneen käsitteellisen ajattelunsa puolesta häntä monia verroin voimakkaampi. Tässä piileekin epäilemättä yksi syy siihen, että Kiven on vaikea tehdä kielialueemme ulkopuolella, käännöksissä, itseään tehoisaksi. Olisi turhaa kuvitella -- sentapaisia ajatuksia voi kuulla esitettävän --, että Kiven suuruus olisi juuri siinä että hän oli niin yksinomaan taiteilija, ikäänkuin sielunkyvyt voisivat vain toistensa kustannuksella saavuttaa tavallista suuremman kehityksen. Olisiko Tegnér runoilijana suurempi ilman sitä ajatuksen keskipäiväistä kirkkautta, mikä leimaa jokaisen säkeen, joka on lähtenyt hänen kädestään, tai Faustin tekijä merkitsevämpi ilman sitä kaikista älyn ja tietämisen kätköistä kerättyä viisautta, joka on Goethelle ominainen? Epäilemättä olisi kehittyneempi ajatusvoima voinut nostaa Aleksis Kiven runouden vielä suurempaan, yleismaailmalliseen mahtiin ja merkitykseen.

Niinkuin me Aleksis Kiven kirjallisessa tuotannossa omistamme hänen suuret hetkensä, hänen taiteellisen luomisintonsa rikkaat hetket, niin omistamme hänen kirjeissään hänen arkensa, köyhän runoilijan arkipäivän, jossa näköään ei ole ollut paljon iloja, mutta johon kuitenkin kaikki se ilo pohjautuu, joka säteilee Seitsemän Veljeksen kuvauksista ja Nummisuutarien vuorosanoista. Yhteiskunnan keskellä, mutta kuitenkin ehkä enemmän sen ulkopuolella, todellisuudessa, mutta kuitenkin kenties enemmän unen ja mielikuvituksen maailmassa on tämä runoilijavaellus suoritettu, jonka lähtökohta on halvan kyläräätälin mökissä, joka kulkee lukukammion, metsäisten polkujen, yksinäisen työhuoneen, tautivuoteen ja mielisairaalan kautta varhaista kuolemaa kohti. Älkäämme sanoko, että hän oli onneton -- meillä ei ole mitään mittaa inhimilliselle onnelle ja onnettomuudelle. Sanokaamme vain, että hänen elämänsä oli merkitsevä, että hän jätti jälkeensä rikkaamman perinnön kuin kukaan niistä henkilöistä, joiden tiet hetken ajan kulkivat rinnan hänen tiensä kanssa. Me jotka olemme perineet hänet, emme voi ilman hartautta lukea niitä todistuskappaleita, joissa hänen minänsä paljaimpana ripittää itseään, hänen kirjeitään. Me aavistamme, että niissä on salakirjoituksilla piirretty hänen taiteellisen neronsa selitys, samoinkuin uskomme, että persoonallisuus painaa leimansa kaikkeen, mihin se koskettaa. Taiteellisen neron salaisuutta ei kukaan ole voinut selittää, arvoitus jää arvoitukseksi, mutta me olemme kiitollisia, milloin meille raotetaan ovea luovan persoonallisuuden työpajaan. Ja kuka olisi meitä tässä suhteessa lähempänä kuin Aleksis Kivi?

Aleksis Kiven kirjeet ovat aarre. Ehkä emme osaa niitä vielä lukea -- koettakaamme niitä tavailla. Meillä on varmaan niistä jotain opittavaa.

KAARLO KRAMSU, VAPAAN SUOMEN RUNOILIJA.

On hetkiä kansan elämässä, jolloin sen vainajien äänet kuuluvat oudon läheltä.

Kuka ei olisi viime aikoina, jolloin kansamme historia on tullut uuteen vaiheeseen, jolloin yhteiskunnallisesti ja valtiollisesti luova työ on saanut maassamme suuremman vapauden ja edesvastuun kuin ehkä milloinkaan ennen, kuka ei olisi näinä Suomen "kohtalonhetken" aikoina kuullut korvissaan päivän puhujien ja mielenosotuskulkueiden sorinan läpi historian vainajien ääntä, tuntenut niiden läsnäoloa, jotka vuosisatojen kuluessa ovat olleet pystyttämässä sitä rakennusta, jonka harjannostajaisia me nyt valmistumme viettämään?

Joka kerta kun sana vapaus siihen sisältyvällä edesvastuun tunteella on näinä päivinä meillä lausuttu --, ja nykyhetkihän on tuonut sen kaikkien huulille -- on sille varmaan monen mielessä antanut syvemmän kaiun ja sisällön muisto niistä teoista, sanoista ja unelmista, jotka menneisyydessä puhuvat samasta vapauden-asiasta, puhuvat usein suuremmalla persoonallisella voimalla ja vakaumuksen kiivaudella kuin oma ajankohtamme. Vapautta, kansan enemmän kuin yksilönkään, ei omisteta eikä säilytetä ulkoapäin tulleena lahjana -- sen perustus, oikeutus ja turva on vain kansassa itsessään. Taistelu itsemääräämisoikeuksistamme ei tapahtunut vain vuoden 1917:n maaliskuussa Pietarin ja Helsingin kaduilla, se on tapahtunut vuosisatojen kuluessa, samalla kertaa hiljaisesti ja hellittämättömästi ja sen on suorittanut Suomen kansa itse. Lukemattomat esitaistelijat, pionieerit, ovat sukupolvien aikana uhranneet sille unelmansa ja henkensä.

Vapauden-ajatuksella on meillä ollut monta laulajaa, ennen kaikkia suurin runoilijamme Runeberg. Mutta itsetietoisemmin ja tulisemmin ei kukaan runoilija Suomenmaassa ole sille omistanut koko sielunsa paatosta kuin _Kaarlo Kramsu_. Hänelle yksin oli vapaus _intohimo_. Kaikista Suomen lyyrikoista on hän valtiollisesti ja yhteiskunnallisesti valveutunein. Sorron ikeen ja häpeän on hän tuntenut kipeämmin kuin kukaan toinen, koko hänen runoutensa on mitä tulisin vastalause yhteiskunnallista ja valtiollista holhousta vastaan. Ulkoapäin harjoitettu sorto on hänelle yhtä vihattava kuin eri kansankerrosten välinen. Vain vapaus antaa elämälle arvon. Jokainen yritys loukata sitä kostaa itsensä. Yksilön ja kansan velvollisuus on puolustaa sitä vereen ja henkeen saakka. Kuolema hirsipuussa on kauniimpi kuin orjan elämä. Suomen historiassa näkee hän laulun arvoisina vain ne "muistorikkaat, murherikkaat tantereet", joissa suomalaista verta on vuodatettu vapauden hyväksi. Hänen tavattoman kehittynyt rotutietoisuutensa asettaa suomalaisen _talonpojan_ vapauden ensimäiseksi tulkiksi, ja vartijaksi. Kramsun talonpoika on sitkeä kuin Saarijärven Paavo, mutta aktiivisempi ja määrätietoisempi. Kun hän kumartaa herran edessä "maahan asti", sisältyy hänen kumarrukseensa enemmän ivaa kuin nöyryyttä. Aivan erikoinen piirre Kramsun talonpojissa on heidän jäyhän uhmansa ohella heidän taipumuksensa pilkallisuuteen ja ivallisuuteen. Talonpoika, joka Santavuoren kentällä heittää henkensä, lausuu synkän kirouksensa ja ennustuksensa "pilkan hymy huulillaan". Ilkka, Krankka ja Luukkonen esiintyvät niinikään Kaarlo Kramsun historiallisissa ballaadeissa älyllisen ivallisina ja he kantavat tappionsa ja epäonnistumisensa miehen ylemmyydellä, joka osaa katsoa objektiivisesti omaa kohtaloaan. Mutta jos tarkastamme lähempää Kramsun sankarien kylmää hymyä, löydämme sen takaa -- epätoivon, runoilijan oman pessimismin ja epätoivon: Kramsu ei sisimmässään uskonut, että vapauden päivä koittaisi. Hän näki Suomen tulevaisuuden synkkänä ja lohduttomana, aikana jolloin Snellmanin ääni tuskin oli vielä vaiennut ja jolloin Lönnrot vielä kulki elävien joukossa. "Ehkä herää Suomen kansa kerran ennen kuoloaan", sanoo hän runossaan "Nukkuva Suomi" ja sama ajatus toistuu siellä täällä hänen säkeissään. Hän ei luota edes vallankumouksiin, sillä kun myrsky on ohi ja parhaat ovat kaatuneet taistelussa, laatii "pieni henki" kansalle uudet lait ja takoo uudet kahleet. Vapaus on "koditon" maan päällä. Ja kuitenkin on se ainoa, jonka puolesta kannattaa taistella, ainoa joka antaa merkitystä ja suuruutta yksilölle ja kansalle, ilman sitä "ihmismato" vain "liikkuu, lahoaapi". Ja Kramsun omassa lyyrassa, pessimistisimmässä runosoittimessa, mitä meillä koskaan on kaiutettu, soi vapauden laulu hellittämättömällä voimalla, kirkkaana ja puhtaana, uneksivana ja miehekkäänä niinkuin ei kenelläkään toisella Suomenmaassa.

Sentähden on hän ennen muita vapaan Suomen runoilija ja sentähden ovat viimeksi eletyt viikot olleet omiaan antamaan hänen säkeilleen uuden, entistä suuremman nousun. Tämä runoilija, joka kuoli Niuvanniemen mielisairaalassa kolmattakymmentä vuotta sitten, on päivänkirjailija jos kukaan.

Kramsun lyriikka muistuttaa, olematta siihen missään suoranaisessa, suhteessa, sitä vapausrunoutta, jota useat Saksan ja Itävallan valtiolliset lyyrikot, sellaiset kuin Herwegh, Dingelstedt, Prutz, Meissner, Hartmann y.m. helmikuun vallankumouksen aikoihin ja sitä ennen kirjoittivat hallitusten sortojärjestelmää vastaan. Omistamatta Herweghin yksipuolisesti hyökkäävää luonnonlaatua, oli Kramsu yhtä leppymätön vapausvaatimuksessaan ja häneen soveltuu hyvin sama kaunis ja kuvaava nimitys, jota on käytetty Herweghistä: teräsleivo! Saksalaisten vapaus-runoilijain säkeissä risteili kuitenkin usein pappis- ja kirkonvastaisia tendenssejä, jotka ovat Kramsulle vieraita. Toiselta puolen saa Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen sorto tuomionsa yhtä jyrkästi kuin valtiollinen, jopa siinä määrin, että jälkimäinen melkein jää vähemmälle osalle. Saksalaisten lyyrikkojen hyökkäykset olivat sensijaan enemmän kohdistuneet valtiollista sortoa vastaan.

Kramsun runouden vahva sosiaalinen sävy onkin sen kaikkein luonteenomaisimpia ja samalla uudenaikaisimpia piirteitä. Paljon ennen nykyisten sosialistilehtien runoilijoita -- jo ennen sosialidemokraattisen puolueen syntymistä Suomessa -- helähtää Kramsun runoudessa yhteiskunnallinen uudistusvaatimus, jolloin ohjelmallisesti lajiteltuna, niin kuitenkin helposti tunnettavana ja ehdottomana. Jos vaihdamme Kramsun "herran" ja "talonpojan" sosialismin "porvariin" ja "työkansaan", huomaamme, kuinka radikaali Kramsu oli yhteiskunnallisilta mielipiteiltään. Kuvaavia tässä suhteessa ovat "Jaakkima Berens" ja "Santavuoren tappelu". Myöskin parhaassa suomenkielisessä historiallisessa ballaadissa, "Ilkassa", voi tuntea tämän sosiaalisen tendenssin. "Ol' Ilkka talonpoika vaan", merkitsee Kramsun suussa, että hän oli juuri se mies, jolle isäntävalta maassa kuuluu.

Erinomaisen valveutuneen valtiollisen ja yhteiskunnallisen harrastuksensa ohella on Kramsu, kuten muutkin ovat huomauttaneet, ehkä suomalaisesti rotutietoisin kaikista kirjailijoistamme. Kun hän puhuu nukkuvasta Suomesta, joka unessaankin raatelee rintansa veriin, tarkoittaa hän ensi sijassa juuri kansallisen tietoisuuden unta. Sama mielikuva nukkuvasta kansasta toistuu tavantakaa Kramsun säkeissä, melkein monomaanisella yksikantaisuudella, m.m. Snellmanille ja Lönnrotille omistetuissa juhlarunoissa. Kielikysymys oli hänelle varsin kipeä. "Oot myönyt kieles, kurja", antaa hän omantunnon äänen kuiskata Suomen kansalle. Kylmän iroonisessa runossa "Heräämätön", kuvailee hän, miten Suomi nukkuu kuin haudassaan, jonka päälle raskas patsas on nostettu, ja lisää:

Patsaasehen piirrettihin nimi vieraskielinen.

Toisinaan hänen luontainen pessimismiinsä hiukan hellittää otettaan ja päästää valoisamman tulevaisuuden uskon pilkistämään esiin. Nämä optimistisemmat runot (esim. runo Snellman-juhlaan) ovat taiteellisessa suhteessa hänen heikoimpiaan: niitä ei tunnu kannattavan mikään syvempi persoonallinen vakaumus ja tunne. Ei ole ihme, ettei siinä runoilijasydämessä, josta runo "Onneton" -- kirjallisuutemme synkin lyyrillinen itsetunnustus -- on lähtöisin, mikään optimismi tahtonut saada juuria.

Lyyrillisimmän ilmaisunsa on Kramsun vapauden- ja isänmaanrakkaus saanut runossa "Unelma", jonka suurta kauneutta tuskin lienee tarpeeksi huomattu. Runoilija kuvittelee, että hän on kuollut. Vuosisatojen jälkeen aukenee hänen hautansa ja hän kuulee äänen, joka herättää hänet ja kehoittaa häntä lähtemään jälleen kansansa luo.

Ma nousin, lähdin kulkemaan ja hyvin tunsin oman maan: se nousnehelle nurmen alta viel' entist' tuntui kauniimmalta.

Mutta kuinka hän kulkeekaan, ei hän löydä omaa _kansaansa_. Hänen isänmaassaan asuu ventovieras kansa.

Se lauloi kielin vierahin: "On Suomi maista ihanin."

Suru täyttää runoilijan sydämen ja hänen isänmaansa tuntuu hänestä vieraalta. Samalla kuulee hän laulun, joka kertoo hänen oman kansansa viimeisestä taistelusta.

Se kertoi, kuink' eest' isänmaan se tyynnä kulki kuolemaan, ja kuinka vielä kuoltuansa jäi kaikumahan kunniansa.

Tämä laulussa säilynyt maine kansan sankarillisesta lopusta tuo "oudon tunnon" runoilijan rintaan, hänen mielensä muuttuu "iloiseksi". Ja hän palaa tyynnä nukkumaan haudan unta siinä turvallisessa tietoisuudessa, että hänen kansansa "kuoli kunnialla".

Tämä helleeniläistä sankari-ihailua säteilevä runo -- samoinkuin useat muutkin Kramsun lukumäärältään harvat mutta sisäisiltä arvoiltaan painavat runot -- kuuluu suomalaisen lyriikan parhaimpiin, kestävimpiin luomiin. Kaarlo Kramsun koko runous on suomalaisen hengen ylpein ilmaus. Siinä on sitä malmia, joka on kallisarvoisin rakennusaine, mitä omaan vapaaseen, itsenäiseen kehitykseen pyrkivä kansa tarvitsee tulevaisuuttansa luodessaan.

Sentähden on Kramsun runous juuri nyt niin tämänpäiväistä, sentähden kuuluu juuri tänä kevännä tämän "teräs-leivon" ääni kirkkaampana kuin koskaan.

Keväällä 1917.

E. ASPELIN-HAAPKYLÄ KIRJALLISUUSARVOSTELIJANA.

Sen kynän jälkiä, joka kirposi Aspelin-Haapkylän kädestä hänen seitsemälläkymmenennellä ikävuodellaan, voi, kuten tunnettu, seurata taaksepäin ajassa puoli vuosisataa. Se on liikkunut mitä moninaisimmilla aloilla, se on kirjoittanut ennen kaikkea viime vuosisadan suomalaista kulttuurihistoriaa, mutta se on myöskin itse tehnyt sitä. Koettakaamme ajatella neljää, viittä viime vuosikymmentä ilman Aspelin-Haapkylän kulttuurityön osuutta -- ja me huomaamme, että meidän sivistykseltämme puuttuisi tukevin yhdysside, joka liittää meidät kansallisen herätyksemme suuriin vuosikymmeniin, Runebergin, Snellmanin ja Lönnrotin aikaan.

Itse hän omalla erikoisalallaan, ensimäisenä esteettisenä kirjailijana suomenkielellä käsitti tehtävänsä tämän kansallisen perinnön säilyttäjänä ja johtajana. Jo hänen suurten kirjallisuus- ja taidehistoriallisten teostensa aihevalinta todistaa tämän kyllin selvästi. Mutta hän taisi myöskin kehittää edelleen nuoruutensa ihanteita ja aatteita ja asettaa ne ennen kaikkea hedelmälliseen, elävään yhteyteen ajan henkisten ilmiöiden kanssa. Hän ei edes elämänsä viime vuosina antanut vapaan arvostelunsa jähmettyä mihinkään yksipuolisiin oppilauseihin, vaan pysyi hänen suhteensa vuosien vaihteleviin virtauksiin yleensä joustavana ja suvaitsevana. Hän oli vannoutunut runebergiaani, mutta hän kirjoitti jo nuorena ylioppilaana Aleksis Kiven runoudesta arvioinnin, joka syvässä myötätunnossaan yhä vielä pitää paikkansa, hän oli kansallisen romantiikan ja (ainakin välillisesti) Hegelin oppilas, mutta hän oli ensimäisiä, joka meillä ymmärsi individualisti Ibseniä ja naturalisti Zola'ta, hän oli hienostuneen taiteilija-maailmankansalaisen Albert Edelfeltin ystävä ja ymmärtäjä, mutta hän on lämpimämmin kuin kukaan puhunut rajun suomalais-neron Gallen-Kallelan taiteen puolesta. Sentähden ei häntä suinkaan voinut sanoa vanhoilliseksi eikä hän koskaan jäänyt arvostelijana sellaiseen eristettyyn asemaan kuin esim. Ruotsissa C. D. af Wirsén, johon häntä joskus aiheettomasti on verrattu ja joka kohteli melkein kaikkia määrätyn vuosirajan jälkeen syntyneitä (lukuunottamatta virsirunoilijoita) synnynnäisinä vihamiehinään. Päinvastoin oli Aspelin-Haapkylälle ominaista, että hän melkein uteliaalla mielenkiinnolla seurasi nuorimpiakin ilmiöitä kirjallisuuden alalla eikä yleensä osottanut mitään akateemista kitsautta tunnustuksen antamisessa. Hänen viime vuosinaan julkaisemansa arvostelut eivät anna täyttä kuvaa siitä, kuinka monipuolisesti hän itse asiassa oli perehtynyt myöskin päivän kirjallisiin ilmiöihin. Uusimmalla suomalaisella kirjallisuudella on tuskin ollut hartaampaa lukijaa kuin lähes seitsemänkymmenenvuotias estetiikan professori emeritus, joka oli omin silmin nähnyt suomalaisten kirjojen vuotuisen nidemäärän kasvavan yksiköistä kymmeniksi ja sadoiksi, tunnustavan yhä uusia kouluja ja heijastavan yhä uusia ihanteita vuosikymmenien vaihtuessa.

Tässä Aspelin-Haapkylän harvinaisessa suvaitsevaisuudessa oli epäilemättä joskus jotain persoonatonta ja ikäänkuin laimeaa, mikä mielestäni oli hänen rajoituksensa arvostelijana. Hänen halunsa suhtautua myönteisesti siihen, mistä hän kriitikkona joutui kirjoittamaan, tekee osaltaan sen, että on vaikea aina huomata hänen arvostelmissaan hänen mieskohtaista valintaansa. Arvostelija-persoonallisuutena jäi hänen profiilinsa täten jonkun verran epämääräiseksi. Löytäessään arvosteltavassaan kiinnekohtia kirjallisuushistoriallisille vertailuille ei hän ehkä aina tehnyt tarpeeksi eroa oleellisen ja epäoleellisen, merkitsevän ja vähäpätöisen välillä. Mutta hänen suhteellinen pidättyväisyytensä moitteista ja tuomioista perustui kieltämättä myöskin hänen periaatteelliseen käsitykseensä kriitikon tehtävistä. Hänen erinomaisen kehittynyt historiallinen mielensä ja pyrkimyksensä objektiivisuuteen karttoi tahallaan liian mieskohtaista kannanottoa suhteessaan arvosteltaviin teoksiin eikä varmaankaan mikään ole ollut hänestä kauempana kuin Anatole France'in käsitys kritiikistä, jonka mukaan "arvostelija esittää sielunsa seikkailuja mestariteosten parissa". Aspelin-Haapkylä pyrki aina luomaan jotain objektiivista pohjaa kritiikilleen ja hän antoi mielellään huolellisesti ja puolueettomasti laaditussa referaatissa arvosteltavan teoksen myöskin itse puhua puolestaan.

Niissä menetelmissä, joita Aspelin-Haapkylä noudatti kirjallisuushistoriallisessa ja arvostelevassa toiminnassaan, voi huomata saksalaista vaikutusta, lähinnä kaiketi Johannes Volkeltin ja Hermann Hettnerin. Varsinainen muoto-kritiikki jäi häneltä jotenkin pienelle sijalle, samoin filolooginen tyylitutkimus ja -vertailu, kun sen sijaan esitettävän teoksen aatteellinen sisältö, aihepiirin kirjallisuushistoriallinen tausta ja kuvattujen henkilöluomien psykologia tulivat hänen suurimman mielenkiintonsa esineiksi. Häneltä ei suinkaan puuttunut lyyrillistä myötäeläytymisen kykyä esitettävien kirjojen tunnemaailmaan -- hän kirjoitti m.m. niin kaukana hänen omasta laadustaan olevasta teoksesta kuin Volter Kilven "Bathseba" mitä myötätuntoisimman ja ymmärtävimmän arvostelun --, mutta hänen miehinen luonteensa suuntasi kuitenkin ensi sijassa hänen mielenkiintonsa teoksen aatteelliseen rakenteeseen. Hän näki kirjallisuudessa enemmän yleisten ideain kuin yksityisen persoonallisuuden kuvastelua, hän etsi kirjoista mieluummin aatetta kuin tekijää, yksilöä. Tässä suhteessa pysyi hän loppuun saakka uskollisena nuoruutensa ihanteille. Tässä mielessä tuli hän myöskin merkitsemään vanhoillista niille, jotka asettavat persoonallisuuden palvelemisen yli kaiken -- esim. meidän jälki-nietzscheläisillemme -- samoinkuin niille, joiden estetiikan avain sisältyy hämärään "taide taiteen vuoksi" -sananparteen, iskulauseeseen, joka jo näyttää olevan häviämässä niinkutsuttujen modernienkin asevarastosta.

Viime kädessä oli kirjallisuus hänelle moraalista toimintaa. Mutta hän oli liiaksi perehtynyt kaikkien aikojen kirjallisuuteen ja myöskin mieskohtaisesti liian laajakatseinen, etsiäkseen pinnalta runoluoman siveellisiä tarkoituksia ja sovittaakseen ylen ahtaita moraali-käsitteitä teoksen aatemaailman tulkintaan. Hän ei suinkaan esim. kieltänyt naturalistiselta kirjallisuuskoululta oikeutta syventyä myöskin n.k. vaarallisiin aiheihin ja kuvata minkälaista elämänympäristöä hyvänsä, kunhan kirjailija ei käsittelytavallaan tai tarkoituksillaan ilmeisesti osottanut haluavansa ihannoida jotakin, joka hänen mielestään oli siveellisesti epäilyttävää. Usein sivuaa hän kirjoitelmissaan kysymystä taiteen ja moraalin keskenäisestä suhteesta, mutta hänen lausuntonsa eivät koskaan osota mitään koulumestarimaista ahtautta. Ytimen Aspelin-Haapkylän käsityksestä siveellisten mittapuiden sovelluttamisesta taiteelliseen arvosteluun sisältää nähdäkseni lauselma: "Jos jokaiselta halvimmalta ihmistoiminnalta vaaditaan, ettei se mielivaltaisesti riko yhteiskunnan tunnustamia siveellisyyssääntöjä vastaan, millä oikeudella korkeampi toimi, joka luo kansalle henkisiä näköaloja ja ihanteita ja siten voimakkaasti vaikuttaa sen henkiseen kehitykseen, olisi samasta velvollisuudessa vapautettava?" Täytyyhän myöntää, että tässä kysymyksen muotoon puetussa väitteessä on logiikkaa. Yleensä vastannevat Aspelin-Haapkylän kantaa kysymyksessä taiteen ja moraalin suhteesta toisiinsa ne periaatteet, joita Volkelt on esittänyt kirjoituksessa "Taide, siveellisyys, sivistys", minkä Aspelin-Haapkylä suomensi "Aikaa" varten v. 1908. Periaatteidensa käytännöllisessä sovelluttamisessa -- ja sehän on toimivaan arvostelijaan nähden pääasia -- oli suomalainen esteetikko ehkä jonkun verran vapaamielisempikin ja suvaitsevampi kuin saksalainen.

Yksipuolinen naturalismi esteettisenä periaatteena ei kuitenkaan koskaan saavuttanut hänen täyttä myötätuntoaan, ja tässähän on jo aika ehtinyt tehdä hänen käsityskannalleen oikeutta. Hänen idealistista ja optimistista luonnonlaatuaan eivät voineet tyydyttää koulu-naturalismin harmaan-harmaa elämäntunnelma ja iloton pikkupiirteinen luonnonjäljittely. Tässä suhteessa olisi hän voinut yhtyä Wirséniin, joka leikillisesti valittaessaan makunsa huonoutta tunnustaa, että hän tuntee suurempaa halua ylistää vanhaa geijeriläistä laulua kuin Kiellandin nuorinta novellettia:

Det med min smak står mycket slätt, ty jag vill högre prisa än Kiellans yngsta novellet en gammal Geijersk visa.

Samoin kuin hän kirjallisuudessa asetti aatteen yläpuolelle persoonallisuutta, samoin asetti hän myöskin kansan yläpuolelle yksilöä. Runoilijan suurimman kutsumuksen käsitti hän kansan ilojen ja surujen tulkitsemisessa, sen menneisyyden muistojen ja tulevaisuuden toivojen laulamisessa, sen kulttuuritraditsionien säilyttämisessä ja jatkamisessa. Hän lämpeni helposti kaikelle, missä hänen mielestään suomalainen henki etsi ilmaisua, kaikelle mikä antoi ravintoa itsetietoiselle kansallistunteelle, kaikelle mikä tuntui tarjoavan positiivisia ihanteita ja elämänarvoja kansallisen tulevaisuuden varalle. Mutta hän ei käsittänyt tätä kansallista henkeä yhtä ahtaasti kuin useat nuorista, hän sisällytti siihen myöskin sen kulttuuriperinnön, jonka ruotsinkieliset runoilijat, ennen kaikkia Runeberg, olivat jättäneet. Vänrikki Stoolin runoilijan säilyttäminen suomalaisille läheisenä ja rakkaana oli pääkohtia hänen sivistysohjelmassaan ja se lentokirjanen, jonka hän kirjoitti Runebergin satavuotiseen muistojuhlaan, sekä hänen polemiikkinsa senjälkeen osottavat, kuinka keskeinen ja persoonallinen tämä kysymys hänelle oli. Hän näki luopumisessa Runebergista uskottomuutta Suomen omaa kunniakkainta historiaa kohtaan samoinkuin uskottomuutta niitä aatteita kohtaan, joita hän itse sisimmässään tunnusti.

Suomenkielistä kirjallisuutta arvostellessa tulee tämä hänen kiintymyksensä suomalaiskotoisiin ja varsinkin historiallisiin aiheisiin monella tavalla ilmi. Juhani Ahon tuotantoa arvioidessa asetti hän juuri tästä syystä etenkin "Panun" ja "Kevään ja takatalven" niin korkealle, kun hän sensijaan suhtautui kylmemmin m.m. hienoon ja lyyrilliseen "Yksin"-novelliin sekä muihinkin saman kehityskauden subjektiivisempiin tuotteihin. Yksin "Papin tyttärenkin" pessimismistä tuntui häntä jonkun verran vieroittavan ulkomaalaisen naturalismin vaikutus, jota hän siinä näki. Aivan varmaan rajoittui hän usein etsimään kansallista henkeä liian yksipuolisesti kirjailijan käyttämistä aiheista. Mutta samalla on hän usein puhunut ulkomaalaisten kirjallisuuksien ja kulttuurien hedelmöittävästä vaikutuksesta suomalaiseen ja pikemmin on hän moittinut suomalaisia kirjailijoita siitä, että he ovat liian vähän kuin liian paljon syventyneet europpalaisen kirjallisuuden kansainväliseen perintöön. Tämän terveellisen ulkomaalaisen vaikutuksen lienee hän ajatellut pääasiassa muodollista ja teknillistä laatua olevaksi. Aiheen ja hengen tuli pysyä kotoisella maaperällä. Tässä Aspelin-Haapkylän suomalais-isänmaallisessa ohjelmassa on sen yksipuolisuudesta huolimatta jotain miehisen järeää ja loppuunvietyä. Viimeisen arvostelunsa (Oravalan "Erämaan profeetasta") päätti hän sanoilla: "se on isänmaallinen kirja, sillä se saa meitä paremmin ymmärtämään kansaamme ja lähentää meitä siihen". Nämä sanathan sisältävät kokonaisen elämäntyön mottolauseen. Niiden demokraattinen henki on ominainen sen sukupolven sivistyspyrkimyksille, johon niiden kirjoittaja kuului, se on suuresti katsoen leimaa antava piirre suomalaisessa kulttuurissa kokonaisuudessaankin.

Niin tuottavana kulttuurihistoriallisena kirjailijana kuin arvostelijanakin on Aspelin-Haapkylän elämäntyö ollut rakentavaa laatua. Hänen nuoruutensa aikojen idealismi yhdistyneenä hänen luontaiseen, tasapainoiseen optimismiinsa, jota hänen ulkonaiset elämänvaiheensa varmaan olivat omiaan tukemaan, tekivät hänestä kriitikkona lempeän tuomarin. Suuren auktoriteettinsa ja virallisen asemansa nojalla hankki hän kirjailijoille lukijoita ja ystäviä myöskin siinä porvarillisessa maailmassa, joka aina on katsonut kirjailijoita eräänlaisina kuokkavieraina yhteiskunnassa.

Arvostelijan ylin avuhan on kuitenkin oikeudenmukaisuus. Aspelin-Haapkylän luonteen miehinen objektiivisuus teki hänelle tässä suhteessa arvostelijan tehtävän helpoksi. Hänen kiitoksensa ja moitteensa kohtasivat ideoita, eivät henkilöitä. Hän oli itse aatteen palvelija ja ritari ja hän uskoi samaa myöskin toisista. Tässä mielessä oli hän kaikessa kansanvaltaisuudessaan hieno ja ylimyksellinen: hänen puolen vuosisataa kestänyt arvostelijatoimintansa, johon sisältyy myöskin useita polemiikkeja, on ilman poikkeusta suoritettu ritarillisilla aseilla.

"PAPIN TYTÄR".

Juhani Ahon "Papin tytär" on hiljan tullut kauppaan uutena painoksena -- ei yhdeksäntenä eikä kymmenentenä, niinkuin helposti voisi hairahtua uskomaan, vaan kolmantena. Uusi painos antaa meille etsimättömän aiheen omistaa muutaman sanan tälle kirjallisuutemme ehkä hienoimmalle, joka tapauksessa virheettömimmälle novellille.

Ne kolme vuosikymmentä, jotka ovat kuluneet "Papin tyttären" ensi ilmestymisestä, olisivat riittävä koetusaika minkä hyvänsä kaunokirjallisen teoksen elinvoimaisuudelle -- sellaisessa nuoressa kulttuurissa kuin meidän merkitsee vuosikymmen tässä suhteessa vielä enemmän kuin vanhemmassa kirjallisuudessa. Nuori sivistys ajaa tavallisesti nopeaan ensimäiset virstanvälinsä. Uusia näköaloja aukenee sille runsaammin ja kuumeisessa kiireessään unohtaa se helposti eilispäivän, palvellakseen sitä hartaammin hetken jumalia. _Kirjat_ vanhenevat nekin nuoressa kulttuurissa pikemmin.

Ei tarvitse lukea montakaan sivua "Papin tyttärestä" tullakseen vakuutetuksi siitä, että tämä kirja on yhtä elinvoimainen ja nuori kuin ilmestyessään. Kuinka voisikaan muuten olla: kirjallisuus vanhenee, ei runous. Tämän kertomuksen mielialojen aamukasteinen tuoreus, sen lyyrillis-ihanteellinen kapinahenki elämän rumuutta ja raakuutta vastaan, sen kielellisen soittimen verraton herkkyys, jossa olemme kuulevinamme tunteen puoliäänetkin, sen samalla kertaa kehittynyt ja nuorekas pessimismi, kaikki se tunteen aitous ja hienous, joka puhuu tästä neljäkolmattavuotiaan tekijän novellista, antaa vielä tänäpäivänä "Papin tyttärelle" ehtymättömän vaikutusvoiman ja tehon. Ehkä on tässä novellissa piilevän runouden käynyt suorastaan kuin viinin, jonka arvoa vuodet lisäävät. Uudistettu tuttavuus "Papin tyttären" kanssa voi helposti viedä maun monelta kertomataiteemme kritiikittömästi korotetulta päivän-saavutukselta.

"Papin tyttären" juoni on niin yksinkertaisen harvaviivainen, niin aineeton, että uskollisinkin selostus sen sisällöstä tuntuisi riittämättömältä ja kömpelöltä. Elli, maalaispastorin herkkä ja hienosyinen tytär, joutuu lapsuudessaan kärsimään jatkuvasti ymmärtämyksen puutetta, kokee, ympäristöään aidompi ja välittömämpi kuin on, pettymyksen toisensa jälkeen sekä kotona että koulussa, uneksii hetken vakaudesta, rakkaudesta ja onnesta, mutta mukautuu maailman sovinnaisuuteen ja menee naimisiin mitä tavallisimman pappisalun kanssa, noudattaen äitinsä elämänoppia, että naisen "täytyy tyytyä siihen, jota voi sietää". Kertomuksen ulkopuitteethan sivuavat n.k. naiskysymystä, mutta tekisi ymmärtääkseni aivan väärin kaikelle sille, mitä tässä novellissa on vapaata, aitoa psykoloogista runoutta, jos pitäisi "Papin tytärtä" aate- tai tendenssinovellina. Kaikua Nora-keskustelusta voi kenties huomata siellä täällä juonen kuljetuksessa ja muutamissa ehkä liian esiinpistävissä vuorosanoissa, mutta yleensä on koko aihe siksi yleisinhimillisellä ja ajankohdan aateharrastuksista riippumattomalla pohjalla, että jos teos nyt ilmestyisi ensi kertaa, se vaikuttaisi samalla tavalla päivän kirjalta kuin 1880-luvulla. Sillä ei suinkaan kukaan tahtone esim. väittää, että Elli, puolustaessaan kynmenvuotiaana itsepintaisesti oikeuttaan kavuta tikapuille ja kellarinkatolle, esiintyisi jonkunlaisena Noran tiedottomana taistelutoverina? Kuvaavaa on, että Aho omistaa suurimman osan kirjaansa sankarittarensa lapsuudelle ja että hän kaiken aikaa tuntuu katsovan ja arvostelevan hänen ympäristöään hänen silmillään. Se, joka tahtoo nähdä, miten todellinen ohjelma- ja tendenssikirjailija menettelee tämäntapaista aihetta käsitellessään, lukekoon samaisella 80-luvulla Noran jälkimainingeissa kirjoitetun Ernst Ahlgrenin "Rahaa"-novellin.

Silti on "Papin tytär", niinkuin tekisi mieli väittää jokaisesta elinvoimaisesta runoteoksesta, kapinassa yhteiskuntaa ja sen tapoja ja tottumuksia vastaan. Tämän novellin vastustushenki ei kuitenkaan perustu millekään ennakolta omistetulle teorialle, se on luonnon oppositsionia sovinnaisuutta vastaan, yksilön oppositsionia sitä vastaan, mitä monipäinen joukko pitää luvallisena ja oikeana. Nuori tekijä puolustaa tässä kirjassa yksilöllisen ihmisluonnon oikeutta saada kehittyä vapaasti sisäisten edellytystensä varassa ja tulla onnelliseksi omalla tavallaan. Se kylmyys ja ymmärtämyksen puute, joka "yhteiskunnan" puolelta, perheessä ja koulussa, tulee Ellin osalle, ei ole missään suhteessa poikkeuksellisen suuri -- poikkeuksellinen on vain Ellin oma luonne -- ja kun hän lopulta suostuu pappisapulaisen naimatarjoukseen, ei hän tee sitä mistään ulkonaisesta pakosta, vaan on hänen vaalinsa täysin vapaaehtoinen. Ratkaisevalla hetkellä ei Elli enää itse ole itselleen uskollinen.

Ahon novellissa ei ristiriita yhteiskunnan ja kirjan sankarittaren välillä missään kärjisty draamalliseksi tai edes tietoiseksi. Papin tyttären elämä on niitä "hiljaisia olemassaoloja", joita maa on täynnänsä ja joiden tragiikka periytyy sukupolvelta toiselle. Ellin äidin kohtalo oli ollut sama. Mutta tämä tragiikka ei ole vain naisen tragiikkaa, se on jokaisen vilpittömän, ihanteellisen lapsuuden ja nuoruuden tragiikka. Suuremmassa määrässä kuin mikään muu Ahon teoksista on "Papin tytär" nuorten kirja. Se sisältää neljäkolmatta-vuotiaan tekijänsä yksilöllisen uskontunnustuksen, mutta jokainen uusi sukupolvi voi sen omalta kohdaltaan omistaa siinä iässä, jolloin ihanteet alkavat riisua naamareitaan.

"Papin tytär" on runebergiläisin kaikista Ahon kirjoista. Se on sitä klassillisen yksinkertaisen sommittelunsa puolesta ja osaksi myöskin pappilaelämän ja luonnon kuvauksissaan. Se Runebergin teoksista, joka ensi sijassa tulee mieleen, on "Hanna". Mutta kun Runebergin runoelma on keveästi uneksittu juhannusidylli, on Ahon novelli loukattua oikeudentunnetta väreilevä, pohjaltaan pessimistinen kertomus. Kuinka paljon lähempänä meitä onkaan Ahon novelli. Luulen, että moni, joka ihailee Hannaa, salaisesti rakastaa enemmän Papin tytärtä.

Suomalaisen kirjallisuuden lukuisista verrattomista lapsi-kuvauksista ovat "Papin tyttären" alkuluvut kaikkein tuoksuvimpia ja tuoreimpia. Tämän alan suuri mestarihan on Teuvo Pakkala, ja jos Aholla tässä erikoislajissa on joku voittaja, niin on se juuri "Lapsia"-kokoelman, "Pienen elämäntarinan" ja "Pikkuihmisten" tekijä. Mutta niin verrattoman aidolta ja herkältä tuntuu Ahon lapsikuvaus, että sen valtoihin antautuu ehdottomasti. On ihmeteltävää, missä määrässä Aho todella tuntuu voineen katsoa lapsensilmillä luontoa ja maailmaa. Lapsen realistisesti valveutuneet pikkuhavainnot yhtyneinä kypsymättömiin epämääräisiin mietelmiin ovat m.m. erinomaisella tavalla edustetut novellissa. Tässä suhteessa parhaita kohtia on kuvaus seljällään koivujen alla makaavasta kymmenvuotiaasta ja hänen ajatuksistaan. Hienosti on niinikään esitetty rakkauselämän hiljainen herääminen Ellissä. Kirjan ehkä unohtumattomin episoodi on kuitenkin kuvaus ylioppilaan kapuamisesta kellotapuliin yhdessä Ellin kanssa, missä hän pukee sanoiksi Ellin koko vapauden- ja onnenkaipuun. Ja minkälaisiksi sanoiksi? Tuskin voi ajatella mitään vähemmän syvämietteistä ja nuorekkaan yksinkertaisempaa kuin ovat ne huudahdukset, joita Elli imee ylioppilaan huulilta kuin taivaallista mannaa: "-- Nuo suuret, laajat näköalat ne laventavat rinnan, ne povea ponnistaa... Ja mieli kaipaa kauas, isompiin ilmamaailmoihin... rohkeihin otteluihin... pois pikkuelämän jokapäiväisistä puuhista... j.n.e." Näin yksinkertainen on se uskontunnustus, johon mahtuu Ellin koko sydämen kaipuu. Mutta näiden koruttomien sanojen innostuneessa vilpittömyydessä on juuri niiden hienous ja voima. Jokainen nuoruus löytää niissä helposti itsensä. Hieno vaisto on ohjannut kirjailijaa, kun hän on pidättynyt panemasta ylioppilaansa suuhun mitään yksilöllisesti erikoista tai syvämietteistä.

"Papin tyttären" ilmestyessä lausui arvostelu siitä m.m.: "On niinkuin kerta olisi saanut omalla kielellään lukea sitä mitä on niin usein nauttinut ulkomaan kirjallisuudessa, tuota suurta, syvää, tutkivaa romaania, joka käy sydämeen ja pakottaa elämään mukana, joka ilmestyy eri muodoissa eri kansoissa, mutta kaikkialla vaikuttaa ja puhuu samaa sydämen, tutkivaisen ihmishengen kieltä." Yhä edelleen kestää meidän silmissämme Ahon nuoruuden mestarinovelli vertailun parhaan ulkomaalaisen kertomataiteen kanssa. Sen tekijä on virheetön taiteilija niinkuin Maupassant ja herkkä ihmissydämen kuuntelija niinkuin Daudet ja Goncourt-veljekset. Meille on hänessä lisäksi jotain, jota ei kenessäkään muukalaisessa: kielenkäytön lyyrillinen sydämellisyys, joka tuntuu niinkuin pehmeä hyväily kulkevan esineiden yli, joihin se koskettaa.

Sellaisesta kirjasta kuin "Papin tytär" olemme syystä ylpeitä ja kiitollisia.

J. SILJO.

Juhani Siljon esikoisteos, pieni harmaakantinen vihkonen "Runoja" ilmestyi jouluksi 1910, toinen kokoelma "Maan puoleen" v. 1914.

Kuinka moni niinkutsutusta kirjallisesta yleisöstämme todella tuntee nämä runokokoelmat, kuinka moni todella tietää, että nämä näköään vaatimattomat vihkoset kätkevät kansiensa väliin syvästi persoonallisen lyyrillisen kauneusmaailman, niin omalaatuisen, että sille saa hakea vertoja nykypäiväin laulurunoudesta? Tunnen elävästi, etten sano mitään liikaa, kun sanon, että Siljon toisella kokoelmalla tulee olemaan pysyvä sija runoudessamme. Se on lähtenyt niin tulisesti keskittyneestä lyyrillisestä tempperamentista, että minkä paperiröykkiöiden alle vuotuiset kirjallisuusmarkkinamme sen hautaavatkin, sen sanat ja säkeet tulevat polttamaan itsensä niiden lävitse. Harvoin saa käsiinsä kirjaa, joka johtaisi ajatukset niin kauaksi paperista ja painomusteesta ja kirjallisuudesta kuin Siljon toinen runokokoelma ja osaksi ensimäinenkin. Harvoin on kukaan runoilija Suomenmaassa seisonut runottarensa edessä sellaisella rippilapsen vilpittömyydellä, sellaisella sydämen hartaudella kuin "Maan puoleen"-kokoelman tekijä. Hänen tunnustuksillaan, hänen itsetutkisteluillaan, hänen innostuksellaan on omituinen hiljainen, salaperäinen sulo, ja kiistämätöntä on, että se mikä tässä runoilija-ilmestyksessä on viehättävintä, unohtumattominta, ei ole kuva- eikä sanataiteilija, ei ole rytmi- eikä riimitaituri, vaan runoilija itse, ihminen itse.

Eihän ole itse asiassa ihmeteltävää, ettei Siljon runous yleisön tietoisuudessa ole vielä saavuttanut sitä asemaa, mikä sille oikeudella kuuluu. Missä persoonallisuuden suuruutta mitataan sanojen suuruuden mukaan, missä ajatuksen hämäryys käy syvämielisyydestä, siellä jää sellainen valikoiva, hiljainen ja selkeä taiteilija-yksilöllisyys kuin "Runojen" ja "Maan puoleen"-kokoelman tekijä helposti varjoon. Mutta kirjallisuuden historia opettaa meille, että kun monet suuret sanat ovat kuolleet sen päivän mukana, joka on muodostanut niiden ensimäisen ja ainoan kaikupohjan, on kuiskaus voinut kuulua vuosisatojen päähän. Hiljaisuuskin, joka puhuu todellisen runoilijan säkeiden välistä, voi olla kaunopuheisempi kuin kaikkien päivän pikkuprometheusten manaukset ja uhmat.

Huonosti varmaan ymmärtäisi kuitenkin se runouden kieltä, joka uskoisi, että Siljon resigneerattujen säkeiden takana olisi lepo ja rauha. Siljon parhaat runot ovat syntyneet sielullisesta jännityksestä, niiden voima on siinä eetillisessä taistelussa sisäiseen vapauteen ja uskollisuuteen itseään kohtaan, jota ne heijastavat. Mikään ei häntä niin peloita kuin "tottumusten tie", hän tahtoo juoda "pisar pisaralta" pohjaan kalkkinsa lievitystä pyytämättä, ja jo esikoiskirjansa ensi runossa suorittaa hän vaalinsa:

Polta rantaan varmat laivat, unhoon peitä mennehet säästä paluun häpeet, vaivat, heikot askelet!

On jotain erinomaisen spartalaista, melkein kuin sotilaallista tässä runoilijassa, spartalaista ja samalla -- kristillistä. Ei ole helppo sanoa, kumpi ominaisuus on vallitsevampi: spartalainen ankaruus ja kovuus vaiko kristillinen alistuvaisuus ja nöyryys. Luulen, että kristillinen resignatsioni ja hartaus sittenkin ovat hänelle ominaisimmat, että ne ikäänkuin nousevat hänessä syvemmistä hetteistä. Missä tapaa nykyisessä laulurunoudessa sellaisen palavan hartaan tunteen kuin se on, joka on antanut "Rukoukselle" ensi kokoelmassa ja "Kuolinripille" toisessa niiden järkyttävän kauneuden? Siteeraan jälkimäisestä muutamia säkeitä:

Herra, vielä armon anon, Herra, vielä voimas suo: tuta tahdon elon janon, tahdon rientää elon luo,

jaloin paljain käydä halaan, tieni hurmein kostuttaa, jotta joka askel-alaan verenkukka versoaa;

suudelmin maan tahdon peittää, ihmiselon polkeman, tielle sydämeni heittää, tomuun eteen kulkijan;

maassa matain, sovitusta pyytää pyhän elämän, rukoella siunausta tuonen unhon lempeän!

On mieltäkiinnittävää nähdä, miten elämä yhtaikaa vetää luokseen ja työntää luotaan tätä runoilijaa. Hän "tahtoo tuta elon janon", hän kysyy tietä "elon juhlivan luo", mutta hänen askeettinen luontonsa vetää hänet taas takaisin "tuoksuvista kylistä" ja "välkehtivistä kaupungeista" ja ihmisten pienistä iloista turvalliseen yksinäisyyteen, ja jo seuraavassa hetkessä on hän valmis ylistämään "kapeaa, neitseellistä vuodetta" ja "aatoksen rauhaa", jota hän ei ihmisvilinässä löydä. Kuvaava on tässä suhteessa m.m. seuraava runo paisuvine loppu-akkordeineen:

ELÄMÄN KEMUT.

En kemujasi, isäntä Elämä, kiitä! Näin sameaksi viinis, en tippaakaan ma maistanut siitä. En kiitä, en myöskään soimaamaan pyri sua: min taisit, sen tarjosit kai. Ja mun sieluni sentään ilonsa sai.

En viiniäis juonut, ja karkelo muu oli ahdasta mulle: sun viinittäs sieluni humaltuu, sen aatosten juhlaan ei kuolema tulle, ei harmaa päivä, ei päätös muu. Minun maljani on meri ja aurinko ja kuu: ne jos sammuu, tyhjäks saa, saa murhe vierahaksi mulle!

Tämän runon viime säkeet vievät meidät luonnon maailmaan, joka runoilijalle tuntuu kotoisemmalta kuin ihmisten ja kulttuurin ja josta hänen mietiskelynsä ja tunteensa löytää kauneimmat vertauskuvansa. Jo ensi kokoelmassa on muutamia ihastuttavia luonnonhymnejä -- niin m.m. se joka alkaa sanoilla "Kukkastuoksu, linnunlaulu, sini taivahan" --, mutta toisessa kokoelmassa, joka kaikkineenkin todistaa suurta kehitystä esikoiskirjaan verraten, elää luonto vielä intensiivisempää ja persoonallisempaa elämää. Tuoksuvan vehmas on m.m. kolmiosainen "Kevät"-runo. En tiedä, minkä osan mieluimmin lainaisi näytteeksi, ehkä viimeisen:

Niinkuin arat urvut, niinkuin lehdet hennot toivo toisen jälkeen herää elämään, sydän päivään avaa sadat sala-kennot, pyytäin suven mettä, pyhintään;

luottain elon isään, joka aina pitää murheen vähimmästä matajasta maan, jonka käden alla kaunihisti itää jyvä pienin esiin piilostaan;

jonka kutsu johtaa elon vapahdusta mullan raskaan alta, uumenista yön, jonka joka katse hehkuu lupausta hedelmistä nuoren luomistyön.

Runoilijalle, joka on kirjoittanut "Maan puoleen"-kokoelman, ei luonto ole mikään kuollut mietelmien ja mielialojen kehys, se on panteistiseen tapaan olemassaolon sielu ja ydin, elämä ja jumaluus. Niinkuin Assisin Franciscus personifioi Siljo auringon, se on hänen "Isänsä", hänen "Taattonsa" ja se läheinen suhde, mikä runoilijalla on luontoon, nostaa tämän nimityksen kauas yli koristeellisten epiteettien tason. Tyypillinen on esim. "Paimenen laulu". Paimen vie aamulla karjansa rannalle ja miettii laulua luonnon ylistykseksi. Mutta kuinka hän koettaakin tallentaa sanojaan, vie tuuli ja meri ja auringon kimallus ne hänen käsistään ja ennenkuin hän huomaakaan, alkaa päivä mennä mailleen:

Pian ilta se sai. Mihin lauluni jäi --? En muuta ma muistaa saata: minä aaltoja, tuulia paimensin, minä kuuntelin metsää, maata.

En ole koskaan ilman voimakasta ilontunnetta lukenut tätä pientä kolmisäkeistöistä runoa. Joka kerta kun tulen viimeisen edelliseen riviin -- "minä aaltoja, tuulia paimensin" --, näen ikäänkuin itse meren kimmellyksen aukenevan eteeni ja tunnen hiekalla lahoavien kaislojen ja suolan hajun ja kuulen metsän lainehtivan kohinan. Ja kuitenkin ovat runon sanat ja mielikuvat mitä lakoonisimmat. Harvoin on niin säästeliäillä sanoilla sanottu enemmän.

Siljon runoutta ympäröi kaunis yksinäisyyden ilmakehä. Kuinka sisällisesti eristettynä ja yksinäisenä onkaan se nuoruus eletty, josta hänen tunteensa ja mielikuvansa ovat kasvaneet esiin! Siljon taidekeinot ovat ehkä yleensä liian karuja, liian pidättyviä, liian askeettisia, jotta ne kohta kääntäisivät suuren lukevan yleisön huomion hänen runouteensa. Mutta olen varma, että vähitellen on yhä useampi löytävä tien siihen hienoon, samalla kertaa leppeään ja ankaraan runouteen, joka kätkeytyy Juhani Siljon kahteen kokoelmaan -- leppeään ja uskovaan luonnon, jumaluuden kasvojen edessä, ankaraan ja epäilevään ihmisten edessä. Tunteen aitouden rinnalla puhuvat Siljon runot älyllisesti kehittyneestä mielestä. Goethen elämänviisaus, että "_voi täällä kaikkea kestää, yksin ei hyviä päiviä pääksytyksin_" puhuu usein Siljonkin runoudesta, välittömimmin ehkä pienestä, tekijälleen hyvin ominaisesta laatukuvasta "Kesälämmintä". Siljon runolaadun luonteenomaisimpia piirteitä on sen kaunis vakavuus -- harvasta kirjailijastamme on leikki ja huumori niin kaukana kuin hänestä. Hänellä on suuri kunnioitus sanaa kohtaan, ja vaikka hänen taidevälineensä eivät useinkaan ole häikäiseviä, on hänen sanontansa kuitenkin aina huolellinen. Hänen sanansa eivät useinkaan tapaa lyyrillistä väreilevää mielialaa lennosta, mutta ne tuntuvat sitä helpommin kuvastavan hänen sisäisintä elämäntuntoaan, hänen eetillistä minäänsä. Harvoin hän virittää lyyransa jonkun ulkopuolisen, tilapäisen aiheen kunniaksi, mutta kun hän sen tekee, valitsee hän Paavo Cajanderin elämäntyön muiston ja kirjoittaa "Työn ballaadin", joka muodostaa lakoonisine, kimmeltävine säkeineen pysyvän muistomerkin Shakespeare-kääntäjän haudalle.

En tiedä, miten lopettaisin nämä rivit, joiden tarkoitus on ollut kääntää suuremmankin yleisön huomion siihen hienoon ja syvälliseen runoilijaan, jonka me Juhani Siljossa omistamme, jollen siteeraamalla paria säettä, jotka Siljon kokoelmia lukiessani ovat usein soineet korvissani. Rivit ovat Mickiewiczin (käännös Mannisen) ja olen kuullut ne kaiketi kuin kaukaisena säestyksenä suomalaisen lyyrikon hartaalle, totiselle ja ankaralle runolaadulle:

Runoilijalla, se tietkää, tie yks on vaan, sydämen pyhä into ja pyrkimys jumalaan.

F.E. SILLANPÄÄN ESIKOISTEOS.

F.E. Sillanpää on uusi nimi kirjallisuudessamme ja osaksi uusi tyyppikin -- ansioineen, rajoituksineen.

Hän on epäilemättä lahjakkaisuus, jopa siinä määrässä, että tekisi mieli arvostelijana heti käydä käsiksi hänen rajoituksiinsa ja puutteihinsa, koska ne hänen kieltämättömiä kirjallisia ansioitaan vastaan näkyvät niin mielenosoituksellisen selvinä ja huomiotaherättävinä. Seuratessaan tämän puoli neljättä sataa sivua käsittävän esikoisteoksen loppumattomia lyyrillisiä ja pseudolyyrillisiä vuodatuksia, joissa aitous ja teennäisyys, runous ja kirjallisuus yhtämittaa, itsepintaisesti, sivu sivulta riitelevät keskenään, tuntee lukija usein halua protesteerata, halua tehdä sivunlaitoihin rumentavia muistutuksia ja vastaväitteitä. Sillanpäällä on hiukan vaarallinen tapa kutsua -- pienillä kaunopuheisilla eleillä -- siellä täällä lukija osalliseksi juoneensa ja sen kehittämiseen ja lukija voi puolestaan tuntea tämän johdosta kenties kaksinkertaista halua todella tarttua, siellä täällä, kynän varteen. Jollei muussa tarkoituksessa, niin pyyhkiäkseen.

Tämä Sillanpään esikoiskirjan herättämä mielenkiinto, joka voi kutsua esiin lukijassa näinkin aktiivisia haluja, todistaa, että teos ei ole tavallisen vasta-alkajan. Itse asiassa etsii "Elämässä ja auringossa" muotoa hyvin omalaatuinen taiteilijatempperamentti. Sen erikoisuus ja tavallaan myöskin voima on meidän oloissamme harvinainen eroottisuus. Tekijän mielikuvamaailma kiertää melkein yksinomaan rakkaus- ja vaistoelämän aistimusten ympärillä, kaikki muut perspektiivit ovat ainakin päähenkilöiden kuvauksessa tukossa. Hänen sankarinsa ja sankarittarensa -- Elias, Lyyli, Olga -- elävät kaiken aikaa joutilaassa _dolce far niente_-tilassa, eräänlaisessa puoli-unessa, mistä he havahtuvat vain tuntemaan rakkauselämän aistimuksia tai, mikä tapahtuu sangen usein, älyllisesti erittelemään ja lajittelemaan näitä tuntemuksiaan. Niinkuin yleensä kirjailijoilla, jotka eroottisessa uskontunnustuksessa näkevät elämän syvimmän sisällön ja viisauden, niin laajenee Sillanpäälläkin rakkauden tunne jonkunlaiseksi kosmilliseksi jumalanpalvelukseksi, johon luonto ja itse taivaankappaleetkin ottavat osaa (mihin m.m. kirjan nimikin viittaa). Se tapa millä Sillanpää, varsinkin kirjansa alkupuolella, on kuvannut sitä luonnonelämää, joka kehystää hänen henkilöidensä rakkautta, on luonut tämän esikoisteoksen parhaat, mieleenpainuvimmat sivut ja yksityiset runokuvat. Miten kukat puhkeavat kevätpäivästä toiseen, miten linnut lentävät, miten varjot lankeavat, miten tuuli humisee, miten kuu keinuu taivaalla -- kaikesta tästä on Sillanpäällä runsaasti omilla silmillä nähtyjä havaintoja ja lyyrillisiä mietelmiä. Hänen luonnontajulleen erikoista on sen kiintymys näennäisesti pieniin ja yksityisiin ilmiöihin ja esineihin. Hänellä ei tunnu olevan kykyä antautua ilman refleksionia luonnontunnelmaan, niinkuin esim. Juhani Aholla, ei myöskään taitoa piirtää plastillisesti ja havainnollisesti kokonaismaisemaa niinkuin esim. Maila Talviolla. Sillanpään sekä tunnelaatu että tekotapa on tässä suhteessa äärimmäistä impressionismia. Hänen huomionsa kiintyy yksityiseen kasviin, oljenkorteen, hyönteiseen, kiveen tavalla, joka jossain määrin muistuttaa lapsen tai luonnonihmisen uteliasta mielenkiintoa sitä kohtaan, mihin hänen silmänsä sattumalta osuu. Usein ovat nämä hänen luonnonhavaintonsa sovitetut teoksen pääjuoneen, rakkauskuvaukseen, ja silloin muodostavat ne ikäänkuin tuoksuvan ilmakehän sen ympärille, mutta toisinaan tuntuvat ne olevan siitä kokonaan erillään tai ovat ne siihen aivan mielivaltaisesti liitetyt. Jälkimäisessä tapauksessa raskauttavat ne vain kertomuksen muutoinkin hidasta kulkua ja vaikuttavat hajoittavasti lukijan mielenkiintoon. Vahvin on tunnelma kirjan alussa -- ensimäiset sivut ovat tässä suhteessa aivan verrattomat --, loppupuolella tai oikeammin jo keskivaiheilla alkaa mielestäni teoksen sisäinen kiinteys löyhtyä ja raukeaa muutamilla sivuilla melkein kokonaan ylimalkaiseen mietiskelyyn ja verraten hedelmättömiin kirjallisiin käänteihin.

Sillanpään esikoisteokselle on nim. ominaista, että se, luonnonraikkaista lyyrillisistä yksityiskohdistaan huolimatta, on kokonaisuutena arvostellen sangen "literäärinen" kirja. Tekijä kantaa usein esiin kuin tarjottimella erikoisuutensa, hän ei siitä itse ole suinkaan tiedoton. Hän ei myöskään unohda valmistaa meitä, milloin jotain erikoista on odotettavana. Hän kirjoittaa esim. näin: "Kertomus alkaa. Tulevien tapausten näyttämö on jo hahmoutunut." Tai: "Kuvitelkaamme tässä taitteessa taas tekevämme Eliaksen olennon läpi pienen leikkauksen." Tai: "Meillä... on kuitenkin vielä viimeinen tilaisuus pieneen tunnelmaan." Ja kun hän on johdattanut kaksi nuorta ihmislasta juhannusyössä pariksi tunniksi aittaan -- kohtaus on kirjan ratkaisevin tapaus --, kääntyy hän hienotunteisesti ovelta, vakuuttaen, ettei "ole maukasta seurata noita nuoria ihmisiä suljetun oven taakse", mutta lupaa samalla, että "tulee kyllä vielä enemmän kuin tarpeeksi aikaa eritellä näiden kahden tunnin tapauksia." Kaikki tällainenhan on "kirjallisuutta" sanan karkeimmassa mielessä.

Sillanpään kirjassa kasvavat saviheinät ja villiruusut rinnan. Jos äskeiset näytteemme olivat rikkaruohoja, niin ovat seuraavat epäilemättä katsottavat kukkasiksi. "Yö katsoo kuin lempeä eläin, joka ei osaa puhua." "Siellä istuu rastas eräässä latvassa ja kaikkien ylimpien oksien kerkät ja kävyt pitkin rinnettä saavat nähdä sen rusotäpläisen rinnan ja kurkun käynnin. Rastaan äänen alla leviää vehreä havujoukko, jonka seasta ojentuvat oksat niinkuin onnelliset soreat kädet, näytellen taivaan lakeudelle tulipunaisia käpyjään." "Kaksi sudenkorentoa on tarttunut yhteen, ne lentävät aivan läheltä ohi, niin että ihokilvet natisevat. Alhaalla ketoaukeamalla lekottelee kaksi perhosta, niinkuin kaksi sinistä kukanlehteä, jotka ylikyllästynyt poudan henki on temmannut irti hypiteltäväkseen. Jossain aidaksella on sisilisko päivänpaisteessa. Lähellä koivunlatvaa on yksi lehvä kellastunut. Tämä on kesää." Tekijälleen kuvaava, vaikk'ei esteettiseltä arvoltaan ehkä yhtä ehdoton, on niinikään seuraava palanen: "Sellaisen pienen kukanterän (veronican) muoto ja sisällys ovat nuhteettomat pieneksi siniseksi mottovärsyksi pitenevän kesäpäivän vihreälle kertomukselle elämästä ja auringosta. Jokaisen Veronican vierestä alkaa uusi luku. Jokainen lehti on lause, jokainen kasvi on luvun kappale, hyönteiset ovat välimerkkejä ja tuoksu on tekijän innoituksen tuntu." (Jossain määrin analoogisena mielikuvana tulee muistaneeksi Topeliuksen tunnettuja säkeitä: naturens gröna tankar -- i blåa vågornas hamn.)

Sillanpään esikoisteoksen impressionistinen laatu houkuttelee lukijaa vavahtelemaan yksityiskohdissa. Jos koetamme kerätä vaikutelmamme kirjan henkilöhahmoista, on siitä vaikeampi antaa kokonaisarvostelmaa. Plastillisesti luovaa mielikuvitusta Sillanpäältä nähdäkseni vielä suurelta osalta puuttuu. Hänen henkilönsä ikäänkuin liukenevat omiin tunnelmiinsa ja psykoloogisiin itse-erittelyihinsä, heistä ei jää lukijan mieleen mitään kiinteää kokonaista kuvaa ajattelevina, tahtovina ja toimivina ihmisinä. Poikkeuksen muodostaa kuitenkin Taaven, renkipojan, kuvaus, joka on mielestäni aivan mestarillinen rehevässä ja eloisassa tuoreudessaan. Tämän harvoilla piirteillä kuvatun tyypin takaa aukenee näköaloja kokonaisen yhteiskuntaluokan, renkipoikien, elämään. Päähenkilö, Elias, on eräänlainen myöhästynyt Werther, jonka hiutuvissa rakkauskuvitelmissa rococo'n keikaileva sirous tuntuu vaihtuneen ikäänkuin slaavilaiseen tapaan erittelevään ja psykologisoivaan sanamaalailuun. Myöskin kirjan naishenkilöissä on jotain, joka tuo mieleen venäläisiä romaaneja, jopa niinkin dekadenttisia kuin Artsybashewin. Mutta vaikkakin henkilökuvat näinollen ovat jääneet hiukan epämääräisiksi, on sanottava, että tekijä niissäkin osottaa aina voimaansa, milloin hän joutuu rakkausaistimusten alalle. Aivan verraton on hän varsinkin kuvatessaan kahden ihmisen rakkauskokemuksissa kohtauksia, tilapäisiä lähestymisiä, jolloin "ei mitään tapahdu ja kuitenkin tapahtuu".

"Elämä ja aurinko" on hyvin ansainnut sen huomion, minkä se on arvostelun taholta saanut osakseen. Sen tekijällä on oma estetiikkansa ja hän pitää kiinni sen eriskummaisuuksistakin itsepintaisuudella, joka melkein kutsuu esiin kunnioituksen tunteita. Hän antaa usein kylmän luonnontieteellisen havainnon käydä luonnonnäkemyksestä, älyllisen erittelyn mielialasta, fysiologian psykologiasta. Hänen teoksensa on kuin nuorenmiehen päiväkirja, kuumissa, ehkä myöskin hiukan joutilaissa aivoissa syntynyt, helteisinä päivinä ja valoisina öinä, lyhyenä ajanjaksona, joka kuluu koivunlehden puhkeamisesta sen kellastumiseen. Hän on ehkä vielä liian kalevalaisesti monisanainen, mutta hänen lukuisien kirjallisesti paisutettujen sivujensa keskeltä tapaa verrattoman kiinteitä ja tuoreita yksityiskuvauksia. Kuka osaa niinkuin hän kuvata kylän raitteja ja kaikkea sitä salamyhkäistä, mikä niillä kesäyössä tapahtuu? Ja kuka osaa niinkuin hän laulattaa rastasta, kun pojat kulkevat yöjalkaan?

Sillanpäällä on oma erikoisuutensa, oma tempperamenttinsa, joka tekee, ettei hänen "Elämänsä ja aurinkonsa" huku kirjojen tulvaan.

"KANSALLISTA ITSETUTKISTELUA".

Volter Kilpi nimittää uutta teostaan itsetutkisteluksi. Hän olisi voinut kutsua sitä yhtä hyvin uskontunnustukseksi: se sisältää mitä päättävimmällä ja elävimmällä persoonallisella vakaumuksella suoritetun kannanoton tärkeimmissä kulttuurikysymyksissämme. Uskontunnustuksen luonne on kirjalla lisäksi sikäli, että sen väitteet perustuvat enemmän tekijän sisäisen näkemyksen ja kokemuksen tietä saavuttamaan varmuuteen kuin lukijalle esitettyyn todistus- ja esimerkki-ainehistoon.

Mikä elinvoimainen, ajatuksia, myötämieltä, vastustushalua synnyttävä kirja, kirja, jonka jokaiselta riviltä tapaa tekijän persoonallisuuden, keskittyneenä noihin usein uhitteleviin, aina virkistäviin: "minä väitän", "minä uskon"!

"Arvostella" Volter Kilven teosta tietäisi samaa kuin arvioida omalta kannaltaan suhteensa kaikkiin niihin kansallisiin kysymyksiin, jotka ovat sen tutkistelun esineinä. Se taas vaatisi kokonaisen kirjan kirjoittamista, yhtä laajan kuin Kilven oma teos. Toivottavasti sellaisiakin syntyy. Arveluttavaa laimeutta sivistyselämässämme osottaisi todellakin, jos vain puoluepäivien ponsilauseet kykenisivät panemaan mieliä ja kyniä liikkeelle, mutta ei kansallisia elinkysymyksiämme niiden juuressa, niiden psykoloogisessa perustassa tapaileva selvitys-koe. Ruotsissa levisi Gustav Sundbärgin lentokirja "Om det svenska folklynnet", jota tarkoitukseltaan voi verrata Volter Kilven uuteen teokseen, lukuisina painoksina ja se herätti henkiin kokonaisen pienen poleemisen kirjallisuuden.

Seuraavassa vain muutama reunahuomautus Volter Kilven kirjaan.

Volter Kilven teoksen hedelmällisin ajatus on nähdäkseni ajatus Suomen kulttuurin yhtenäisyydestä. Hän näkee mitä suurimman vaaran uhkaavan kansamme elämää, jos se käsitys pääsisi juurtumaan, ettei Suomi muodosta mitään sivistyskansallista kokonaisuutta, vaan että täällä elää rinnan kaksi kulttuuria, kaksi rotua, joilla molemmilla on oma tehtävänsä ja joiden täytyy käyttää kaikkia itsesäilytysvaiston tarjoamia keinoja suojellakseen omaa luulloiteltua erikoisuuttaan. Tekijä koettaa sekä historiallista, kansatieteellistä että psykoloogista tietä todistaa, että tällainen kielipoliittisten taistelujemme synnyttämä käsitys on mitä turmiollisin "näköharha". Käytännössä on ajatus Suomen sivistyksellisestä ja rodullisesta kaksinaisuudesta vienyt viime aikoina ruotsinkielisten n.k. eristäytymiseen, jopa suorastaan "aktiiviseen ruotsalaisuuteen", ja suomenkielisellä taholla on se toisinaan johtanut m.m. ruotsinkielellä suoritetun kulttuurimme enemmän tai vähemmän julkiseen vieromiseen, niin että esim. Runebergin asema Suomen kansallisrunoilijana ei ole enää yhtä kiistämätön kuin kymmenen, toistakymmentä vuotta sitten. Kuta kiinteämmin ruotsinkieliset linnoittautuvat omiin leireihinsä, sitä vieraammiksi käyvät suomenkieliset heidän sivistysharrastuksilleen, sitä vähemmän he yleensä joutuvat kosketuksiin ruotsinkielisten ja heidän pyrkimystensä kanssa, ja niin voi helposti tapahtua ja on jo osaksi tapahtunutkin, että se vuosikymmenien kulttuurityö, mikä meillä on ruotsinkielellä suoritettu ja jonka läheisimmiksi perijiksi nykyiset "eristäytyneet" ovat ilmoittautuneet, ei suomenkielisten taholla enää tunnu yhtä kotoiselta kuin ennen. Kielirajasta suomea- ja ruotsiapuhuvien välillä on syntymässä ja on jo osaksi syntynyt myöskin henkinen vedenjakaja, joka uhkaa silpoa kahtia meidän kansamme. Tämä kahtia-jako, jossa Kilpi näkee viimeisten vuosikymmenien kansallisen historiamme päävirtauksen, "on aiheuttanut suomenkielisellekin sivistyksellemme -- joskaan ei korvaamatonta elinvammaa kuten ruotsinkielisen sivistyksemme ennen pitkää on havaittava kärsineen -- niin ainakin sangen vakavan kasvuvaurion. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on tässä eristäytymisessä menettänyt juurensa, niin on suomalaiselta sivistykseltä siinä mennyt menetyksiin sen kukasto ja hedelmä. Jos ruotsinkielinen sivistyneistömme on eristäytyessään irroittautunut siitä maaperästä, josta sen olisi saatava yhäti uusiutuvat elinnesteensä, niin on suomalainen sivistys ruotsinkielisen sivistyneistön siitä vierautuessa ja elimellisesti irroittautuessa menettänyt vuosisataisen historiallisen työn luoman ja kehittämän henkisen työn elimen: vuosisatoja kootun jo kartutetun sivistyksellisen ja aineellisen vaurauden ja valmiuden".

Kansallisen herätysajan miehet näkivät, kuten tunnettu, Suomen kulttuurin ja kansan yhtenä. Runebergille ja Snellmannille oli tuntematon se kuilu, joka nykyään ruotsalaisessa kielenkäytössä ja ruotsalaisissa aivoissa on alkanut ammottaa "finnen" ja "finländaren" välillä. Sivistysrintaman yhtenäisenä säilyttäminen, kielirajoihin katsomatta, kuului niinikään m.m. Aspelin-Haapkylän kulttuuriohjelmaan (mikä käy ilmi esim. hänen erinomaisella taidolla käymästään polemiikista Runeberg-kysymyksessä "Ajan" vuosikerrassa 1909), ja tämän vuoden helmikuussa on Danielson-Kalmari puheessaan Yleisessä Ylioppilasyhdistyksessä lausunut mieleenpainuvia sanoja saman asian puolesta, kehottaessaan suomenkielisiä ylioppilaita liittämään suurten ruotsinkielisten runoilijaimme muiston "pysyväisesti tulevankin Suomen aateliskilpeen." Välillisestihän kuitenkin sekä Aspelin-Haapkylän polemiikki että Danielson-Kalmarin kehoitus todistavat, että suomenkieliselläkin taholla, varsinkin nuorten keskuudessa, se ajatus on alkanut voittaa alaa, että ruotsinkielellä tässä maassa suoritettu kulttuurityö on epäsuomalaista, on vierasta. Jos kaivataan lisätodistuksia, saa niitä riittävästi m.m. sanomalehtien palstoilta, varsinkin Kalevala- ja Snellman-juhlien tienoilla.

Omasta puolestani pitäisin sitä kantaa oikeana, joka puolustaa kulttuuririntamamme yhtenäisyyttä kielieroon katsomatta. On mielestäni jotain epähistoriallista, sivistyksemme entisyyttä kieltävää siinä, että on esim. koetettu järkyttää Runebergin asemaa suomalaisena runoilijana sillä perusteella, että hän kirjoitti silloisen sivistyneen säätymme valtakielellä ja ettei hänellä kansallisuuskysymyksessämme ollut samaa ohjelmaa kuin Yrjö-Koskisella tai Agathon Meurmanilla. Me tarvitsemme Kalevalan ja Kiven rinnalla Runebergin tietoista sankari-mieltä ja kehittynyttä muoto-ihannetta. Ruotsinkielisten runoilijaimme, pääasiassa juuri Runebergin välityksellä, on meidän kulttuuriimme niinikään langennut säde antiikin kauneusmaailmasta. Runebergin runous on kerran tavannut kaikupohjakseen koko kansan ja se joka kieltää "Vänrikki Stoolin" runoilijan, kieltää myöskin sen Suomen, joka hänet kerran on omakseen omistanut ja tunnustanut. Outo on näiden rivien kirjoittajalle myöskin käsitys, että se kieli, jolla suuri osa kulttuuripääomaamme on luotu ja jolla kansallista herätystämme on kerran julistettu, olisi "vieras" siinä merkityksessä kuin mikä ulkomaalainen kieli hyvänsä.

Kuten sanottu, ajatus Suomen kansan ja sivistyksen yhtenäisyydestä on mielestäni Volter Kilven teoksen voimakkain, hedelmällisin ajatus. Se muodostaakin sen ytimen, jonka ympärille tekijän muut väitteet ryhmittyvät. Näillä väitteillä on enimmäkseen hyvin paradoksimainen muoto eivätkä ne yleensä ole mairittelevia enemmän suomen- kuin ruotsinkieliselle sivistyksellemme. Käyttäen vuoroin ivan, vuoroin retoorisen rangaistussaarnan aseita, lausuu tekijä tuomionsa suorasukaisuudella, joka ei jätä tilaa epäilyksille siitä, että täällä on vuohia enemmän kuin lampaita -- jos jälkimäisten, ankarasti ottaen, lainkaan voi sanoa olevan edustettuina. Jos taivaan valtakuntaan on vaikea päästä, niin ei totisesti ole helppoa päästä Volter Kilvenkään paratiisiin. Jollei syntisparalla ole pahempia kuolemansyntejä omallatunnollaan, niin kai hänen, ollakseen rehellinen, täytyy tunnustaa hiljaisessa itsessään, joskus langenneensa muodossa tai toisessa siihen "aatteelliseen harrasteluun", johon Kilpi tuhlaa niin paljon mefistomaista ivaa. Tekijän syytöskirjelmien osotteet ovat valitettavasti usein niin ylimalkaiset, niin laajalle tulkinnalle alttiit, että sopii peljätä, etteivät ne läheskään kaikki saavu tarkoitettuun maaliinsa. Yksi esimerkki: tekijä käyttää mielellään näissä osotteissaan m.m. tuota verraten helppohintaista, sisällöltään hyvin epämääräistä mainesanaa "kaunosielu", samaa mainesanaa, jonka varjossa hän itse on jo vuosien kuluessa saanut -- aiheettomasti -- vastaanottaa sanomalehtikirjoittajain kohteliaisuuksia! En usko, että tällaisilla voimatermeillä on paljon voitettu.

Yhteen sivistyselämämme arimmista kohdista on Kilpi osunut, puolustaessaan yksilöllistä työtä komiteatyön edellä. Aivan varmaan painaa julkista elämäämme liiaksi persoonattoman puolue-, valio- ja johtokuntamielipiteen tyrannia. Yksilöllinen alotekyky lyödään helposti lamaan, kun sitä on aina kontrolloimassa ja vakoilemassa tasapäinen komitea varovaisine, usein hedelmättömine kompromisseineen suuntaan ja toiseen. Terveitä, elinvoimaisia ajatuksia esittää Kilpi niinikään puolue-elämästämme, näyttämötaiteestamme sekä länsi- ja itäsuomalaisen kulttuurivirtauksen psykologiasta. Lukija huomaa joka rivillä, ettei tekijä ole saanut päätelmiään lahjana kynänsä kärkeen, vaan että niiden takana voi aavistaa vuosikausien henkisen työn ja elävän harrastuksen sitä kulttuuria kohtaan, josta me suomalaiset olemme vastuussa, ja jonka tulevaisuus, mitä valtiollisia vaiheita kohti kansamme kulkeneekin, on yksistään meidän omissa käsissämme.

"Kansallista itsetutkistelua" on persoonallinen, elävä kirja. Esseistinä muistuttaa Kilpi sekä arvostelun aforistisessa rohkeudessa että sanontatavan hiukan papillisessa kaunopuheisuudessa amerikkalaista Emersonia. Jonkun verran oudon vaikutuksen tekee se kielellinen seestymättömyys ja raskaus, joka yhä edelleen kaikesta ilmehikkyydestä huolimatta rasittaa Volter Kilven tyyliä. Epäilemättä se rajoittaa hänen lukijakuntansa piiriä. Toisinaan saa sen vaikutelman kuin hänen lauseensa vääntelisivät synnytystuskissa, saamatta ajatusta ilmoille. Mutta toiselta puolen tarjoaa Kilven lausetyyli kieltämättä omalaatuisen viehätyksen: lukija tuntee siinä mitä välittömimmin sen hengen käynnin, joka tekijässä tapahtuu, lukija kutsutaan ikäänkuin itse osalliseksi siihen kamppailuun ja etsintään, jonka tekijä suorittaa, koettaessaan vangita ideoita kaikilla kielenkäytön keinoilla.

GUSTAV PHILIP CREUTZ.

Siinä suurpiirteisessä, älyllisen kimaltelevassa runossa, jonka Tegnér kirjoitti Ruotsin Akatemian viisikymmenvuotiseen juhlaan, on omistettu myöskin Ruotsin ainoalle paimenrunoilijalle, suomalaissyntyiselle Gustav Philip Creutzille muutamia säkeitä, jotka nerokkaassa lakoonisuudessaan sisältävät mitä sattuvimman määritelmän Creutzin runolaadusta, samalla kun ne osottavat kuinka korkealle Tegnér arvioi Creutzin merkityksen Ruotsin kirjallisuudessa. Hän sanoo Creutzin runouden olemuksesta m.m. että se on "länsituulta ja aamukastetta" ja että se on "suloinen kuin leivojen laulu keväällä". Mutta jo paljon ennen Tegnériä oli Franzén viisikolmatta vuotiaana juhlinut maanmiestään Creutziä runossa, joka sai Akatemian palkinnon siitä huolimatta, että se soti "kaikkia tunnustettuja sääntöjä vastaan", ja jota syystä vieläkin pidetään nuoren Franzénin mestariteoksena. Myöskin kolmas huomattava ruotsinkielinen runoilija, Levertin, on eräässä hienossa esseessä tunnustanut ihailuaan Creutzin sirolle rococo-runottarelle. [Gunnar Castrén: Gustav Philip Creutz, Albert Bonnier. Stockholm, 1917.]

Tegnér valitti jo, että Creutz oli unohdettu ja mainitsee syyksi hänen "yksinkertaisuutensa ja viattomuutensa". Meidän päivinämme lienevät Creutzin lukijat etsittävät yksistään Ruotsin kirjallisuuden tutkijain ja erikoisharrastajien joukosta. Siinä puolessatoista sadassa vuodessa, mikä on kulunut Creutzin ajasta, on pohjoismaiden runous elänyt niin monta vaihetta ja tunnustanut niin erilaisia ihanteita, että Creutzin runoelmat nykyaikaisten kirjojen joukossa epäilemättä tekevät yhtä vieraan vaikutuksen kuin paimenetarta leikkivä rococo-markiisitar tekisi meidän asfalttisilla, bentsiinituoksuisilla kaduillamme. Mutta silti voi syyllä väittää Creutzin runoudella olevan yhä vielä muutakin arvoa ja mielenkiintoa kuin vain historiallista. Se joka voi tunkeutua sen kirjallisen, ajan hengen ja maun inspiroiman kuvakielen taakse, löytää Creutzin runoudesta herkän lyyrillisen suonen, ei kovin vahvan eikä voimakkaasti sykkivän, mutta välittömän ja aidon. Varsinkin luonnontunteen runoilijana voi Creutz vieläkin välittömästi vaikuttaa nykyaikaiseen lukijaan.

Tri Castrénin uusi teos on suurin erikoistutkimus tästä suomalais-ruotsalaisesta runoilijasta. Ennemmin on myöskin toinen suomalainen tutkija, tri Hultin, julkaissut Creutzin koottujen teosten yhteydessä runoilijan elämäkerran.

Creutzin runollisesti tuottava kausi ei ole pitkä, se ulottuu vain hänen 32:een ikävuoteensa, minkä jälkeen diplomaattiset kirjeenvaihdot tulevat runonteon tilalle. Creutz syntyi v. 1731 ja eli lapsuutensa Malmgårdissa, Pernajan pitäjässä. Myöskin äidin puolelta, joka oli syntyään Wrede, oli Creutz suomalaista sukujuurta. Hänen enonsa, tunnetut Hattu-päälliköt Henrik ja Fabian Wrede pitivät itseään suomalaisina ja katsoivat olevansa oikeutettuja Ruotsissa esiintymään Suomen edustajina. Niinpä käytti Fabian Wrede v. 1743 ritarihuoneessa taistellessaan tanskalais-puoluetta vastaan sanontatapaa "me suomalaiset vapaasyntyisenä kansana j.n.e." Enojen Hattu-politiikka ja ranskalais-ystävyys tuli myöskin Creutzin ojennusnuoraksi hänen myöhemmässä valtiollisessa toiminnassaan, mutta sensijaan ei hänessä voi huomata Wrede-veljesten suomalaisharrastuksista jälkeäkään. Creutz piti itseään ruotsalaisena.

1749 tuli Creutz ylioppilaaksi Turkuun ja kahta vuotta myöhemmin tapaamme hänet Ruotsissa, missä hän kohta, nähtävästi enojensa vaikutuksesta, pääsi ylimääräiseksi virkamieheksi kansliakollegioon (ministeriöön) ja jonkun ajan kuluttua prinssi Fredrik Adolfin kavaljeeriksi. Hän tuli tällöin myöskin jäseneksi runoilijatar rouva Nordenflychtin ympärille kerääntyvään, valistusajan filosoofien hengessä toimivaan kirjalliseen seuraan n.k. "Tankebyggarordeniin" ja siinä kehittyy hänestä runoilija. Kaikki mainittavimmat tuotteensa painatti hän tämän seuran julkaisemissa albumeissa.

Sen, joka tahtoo muodostaa itselleen käsityksen Creutzin mielikuvamaailmasta -- ja rococo'n estetiikasta --, on luettava hänen laajin runoelmansa "Atis och Camilla". Sen näyttämönä on arkadialainen maisema tuuheine lehtoineen, sirisevine lähteineen ja hivuttavine auringonnousuineen: rococo'n runollinen yhteismaa, jonka lukemattomat ajan runoilijat olivat kansoittaneet rakkaudenkaihoisilla papittarilla ja paimenettarilla ja rohkeilla ja tulisilla paimenilla ja metsämiehillä. Rakkaus on tämän paikallisuuden jumaluus ja me aavistamme hänen temppelinsä siron pylväsrivin jokaisen polun ja käytävän päässä, jonka yli etelän laakerit tai pohjolan haavat ja lehmukset ojentavat oksiaan. Tämä Arkadia ei ole löydettävissä miltään kartalta eikä se tiedä mistään historiallisesta ajasta, se on uneksittu vanhojen kirjojen ja vanhojen taulujen mukaan aivoissa, jotka olivat väsyneet kulttuuriin ja seuraelämään ja mielellään lepuuttivat itseään yksinkertaisen, vapaan elämän ja luonnon kuvitelmilla. Creutzin "Atiksen ja Camillan" aihe on paimenrunoissa tavallinen: ensi rakkaus herää kahdessa nuoressa sydämessä, jotka monien koettelemusten ja onnettomuuksien ja monien huokausten jälkeen löytävät toisensa. Sirotekoisella aleksandriini-mitalla kertoo runoilija rakkausparinsa kokemukset, lainaten vertauskuvansa klassillisen ja jälkiklassillisen, varsinkin ranskalaisen kirjallisuuden yhteisistä asevarastoista. Creutzin ansioksi on luettava se keveys ja luontevuus, millä hän tuo ruotsinkieleen tämän mielikuvamaailman, sekä useat yksityiset kohdat, joissa sovinnaisen kuvakielen alta kuultaa todellinen lyyrillinen luonnonnäkemys ja todellinen tunne. Jälkimäisiin kuuluu varsinkin Camillan rakkaudentunnustus Atikselle, jonka Castrénkin on teokseensa lainannut.

Kohta "Atiksen ja Camillan" ilmestymisen jälkeen eli v. 1763 nimitettiin Creutz Ruotsin lähettilääksi Madridiin ja kolme vuotta myöhemmin Parisiin. Tämän jälkeen runoilija kokonaan väistyi diplomaatin tieltä. Matkallaan Madridiin poikkesi hän Ferney'ssä, tervehtimässä Voltairea, runoutensa epäjumalaa. Filosoofi-patriarkka, joka ei ollut tunteeton pohjoismaisen vieraansa mairitteleville ylistyksille, ihastui siinä määrin Creutziin, että kirjoitti hänen käyntinsä jälkeen, että olisi mielellään viettänyt kokonaisen elämän sellaisessa seurassa. Parisissa hankki Creutz itselleen hovin erikoisen suosion: sekä Ludvig XV ja tämän vaikutusvaltainen rakastajatar du Barry että Ludvig XVI ja Marie Antoinette kohtelivat häntä huomaavaisemmin kuin useimpia ulkovaltain ministerejä. Creutz ei jättänytkään käyttämättä mitään tilaisuutta juhliakseen niitä, joilla oli valtaa ja vaikutusta. Myöskin Ranskan johtaviin ministereihin tuli hänen suhteensa pian läheiseksi kuin mieskohtaisen ystävän. Tämä olikin hänelle suureksi eduksi hänen valvoessaan Ruotsin lähettiläänä isänmaansa etuja. Hänen voimia ja taitoa kysyväksi diplomaattiseksi tehtäväkseen oli ennen muuta tullut saada Ranskaa ylläpitämään Ruotsin kanssa sopimusta, jonka mukaan Ruotsi nautti Ranskan valtiovaroista melkoista vuotuista avustusta. Monta kertaa näytti asema jo uhkaavalta, mutta Creutzin onnistui saada välikirja aina uudistetuksi, vaikka Ranskan suorittama erä ei enää myöhemmin ollut niin pyöreä kuin aikaisemmin. Varsinaisten diplomaattisten toimien ohella sai Creutz kuninkaaltaan ja ystävältään Kustaa III:lta tehtäväkseen suorittaa myöskin yksityislaatuisempia asioita. Hän sai hankkia kuninkaalle hänen tarvitsemansa jalokivet, ja milloin Kustaa halusi tilata itselleen hienomman puvun, sai Creutz kääntyä Parisin räätälien puoleen ja itse valvoa niiden valmistusta. Myöskin Ruotsin pääministeri uskoi hänelle samanlaatuisia tehtäviä.

Mutta diplomaattisen toimintansa ohella -- joka ei ollut niinkään vähän voimia ja aikaa kysyvä, sillä entisen runoilijan tuli kaksi kertaa viikossa lähettää kotimaahansa tarkat raportit poliittisesta asemasta ja mikäli mahdollista myöskin hovin skandaalihistorioista -- ehti Creutz laajasti seurustella naisten kirjallisissa salongeissa ja filosoofien ja taiteilijain parissa. Hän oli ajan kuuluisien sinisukkien, rouva Geoffrins'in ja rouva Deffand'in vastaanotoissa ja seurusteli tuttavallisesti ensyklopedistien, kuten Diderot'n ja Marmontelin, kanssa. Itse antoi Creutz niinikään loistavia päivällis- ja iltakutsuja, joissa nähtiin ajan huomattavimpia diplomatian ja taiteen edustajia. Tämä suomalainen runoilija on aikoinaan pitänyt Parisissa hovia, joka tuskin missään suhteessa on jäänyt jälkeen hienoimmista ja loistavimmista mitä Seinen maailmankaupungilla oli tarjota. Creutz katsoi velvollisuudekseen "edustaa" kuningastaan ja isänmaataan ja hänen tapansa olivat sentähden joka suhteessa suuren herran. Kun hän lähti Fontainebleau'hon kuninkaan vastaanottoon, antoihan valjastaa kuusi hevosta vaunujensa eteen ja otti mukaansa hovimestarinsa, kaksi kamaripalvelijaa, kolme lakeijaa, lukuunottamatta ajuria, tallirenkiä y.m. tarpeellista palveluskuntaa. Suurina juhlapäivinä antoi hän asuntonsa edessä olevan suihkukaivon ruiskuttaa viiniä kansan iloksi. Nuorenmiehenkotiinsa hankki hän mytoloogisia alastomuuksia esittäviä tauluja tunnetuilta mestareilta, suuren kirjaston ja kallisarvoisia hopea-kalustoja. Mitään perintöä ei Creutzilla ollut eikä hänen lähettiläs-palkkansa luonnollisesti riittänyt tähän komeuteen, vaan sai Ruotsin valtio myöhemmin, Creutzin lähdettyä Parisista, kauniisti suorittaa mitä lähettiläs oli jäänyt velkaa. Castrén sanoo, että Creutz pysyi suhteissaan rahaan runoilijana elämänsä loppuun saakka. Ehkä yhtä hyvällä syyllä voisi kysyä, eikö hänen leveässä elämäntavassaan vielä hänen lähettiläsvuosinaan Parisissa ilmene hitunen suomalaista rusthollaria?

Olisi väärin sanoa, että Creutz olisi osottanut diplomaattisessa toiminnassaan mitään erikoista nerollisuutta, hänen suurimmaksi ansiokseen lienee luettava hänen järkkymätön uskollisuutensa herraansa ja kuningastansa kohtaan. Mitään voimakkaampaa vaikutusta ei nähtävästi hänen persoonallisuutensakaan tehnyt niihin kirjallisiin ja diplomaattisiin piireihin, joiden kanssa hän seurusteli. Pieni huumorin varjo lankeaa hänen ylitseen esim. filosoofi Diderot'n kertomuksesta, että hän, Creutz, joka aamu lankesi polvilleen erään Venusta ja Adonista esittävän taulun eteen. Sokea, teräväpäinen ja -kielinen rouva du Deffand antaa hänestä sen todistuksen, että hän oli "pedantti" ja "imartelija" ja Creutzin kutsujen johdosta valittaa hän, että "on hirveää lähteä Creutzin luo, mutta viettää iltansa yksin on vielä hirveämpää." Tällä runoilija-diplomaatilla on ollut harvinainen mukautumiskyky ympäristöönsä, mutta tuntuu siltä kuin hän olisi katsonut velvollisuudekseen ylen suuressa määrässä omistaa itselleen ranskalaisten rakastettavuutta, koskapa useat aikalaiset ovat panneet merkille hänen tavattoman kohteliaisuutensa ja imarteluhalunsa.

Kustaa III palkitsi Creutzin lähettilästoiminnan kutsumalla hänet kansliapresidentikseen (pääministeriksi), mitä korkeaa virkaa Creutz hoiti kaksi vuotta eli kuolemaansa saakka (v. 1785). Mitään suurempaa omintakeisuutta ei hän tässäkään toimessaan osottanut, mutta kyllä lahjomatonta uskollisuutta ihailemaansa kuningasta kohtaan sekä suurta loiston-halua, sillä hän tahtoi, samoinkuin lähettiläänäkin, häikäistä ulkovaltain edustajat. Valistusajan filosoofien oppilaasta oli vähitellen karsiutunut pois koko määrä vapaamielisyyttä, mikä ilmenee m.m. siinä, että hän, entinen kirjailija, kansliapresidenttinä tuskitteli sitä hetkeä, jolloin Kustaa oli suostunut -- painovapauteen.

Harva suomalainen on noussut sellaisille yhteiskunnan huipuille kuin Creutz. Hänen menestyksensä avain ei ollut erikoisessa lahjakkaisuudessa, vaan oli se hänen syntyperässään, joka hankki hänelle pääsyn hovin läheisyyteen, ja hänen harvinaisessa, vaivattomassa mukautumiskyvyssään. Helposti, kuin leikitellen, omisti hän valistusajan aatemaailman ja runoteorian, keveästi, ja taaskin kuin leikitellen, puki hän rococo'n yhteisen mielikuvamaailman kirkkaihin, ilmaviin ruotsalaisiin aleksandriini-säkeihin. Tämä vaatimattomassa suomalaisessa pietistikodissa kasvanut nuorukainen oppi kohta suureen maailmaan tultuaan suuren herran eleet ja tavat. Creutz oli epäilemättä suuri taituri, virtuoosi, runoudessaan ja elämässään. Hänen luonteessaan vallitsi käytännöllinen sopusuhtaisuus, mikä oli varmaan enemmän onnenlapsen kuin filosoofin tasapainoa. Se helppous, millä hän jätti, voipa miltei sanoa unohti runouden, osottaa jo sinänsä, ettei hänessä runoilija koskaan elänyt aivan voimakasta elämää. Hänestä voisi ehkä väittää, että hän on ollut pintapuolinen tavalla, joka on ulkonaisen menestymisen ehtoja. Hänen rakkauselämyksistään emme tosin tiedä mitään, mutta se, minkä hänestä yleensä tunnemme, osottaa, ettei hän kokenut koko elämänsä aikana mitään järkyttävämpiä kriisejä. Kihti oli hänen vakavin onnettomuutensa ja se hiukan varjosti loppu-iällä hänen epikurealaista elämänkatsomustaan. Hänen virka-uralleen oli eduksi, että häneltä riitti innostusta kaikkia esimiehiään kohtaan. Hänellä oli erinomaisen helppo kumartaa kuninkaita ja ministereitä ja heidän rakastajattariaan, eikä hänen kumarruksensa ollut syvä siinä mielessä, mitä hänen nuorempi runoilijaveljensä Leopold tarkoitti, kun hän kehoitti kumartamaan _niin_ syvään, ettei "ylhäinen houkka" huomannut hymyä kumartajan suupielissä. Creutz kumarsi sielunsa vakaumuksesta.

C. A. Ehrensvärd on sanonut, että "kaikki ruotsalaiset, joilla on ollut makua, ovat olleet käyränenäisiä" ja että "Creutz oli suomalainen ja pystynenäinen". Syyllä väittää Creutzin viimeinen elämänkertoja, ettei Creutzin nenä ollut ainoa, joka eroitti hänet tyypillisesti ruotsalaisesta. Ellen Key on kerran Ateneumissa (v. 1898) julkaisemassaan kirjoitelmassa Tavaststjernasta antanut mielestäni sattuvan luonnekuvan suomen-ruotsalaisen runouden asemasta Ruotsin kirjallisuudessa. Se, mitä hän pitää Suomen runoilijaan erikoisuutena ruotsalaisiin verraten -- lämpimämpi ja välittömämpi tunteellisuus ja köyhempi, mutta myöskin yksinkertaisempi kuvakieli -- pitää paikkansa Creutziinkin nähden. Suomalaista perintöään saanee Creutz niinikään kiittää siitä, että hänestä tuli, kuten Castrén, tietääkseni täydellä syyllä, väittää, Ruotsin kirjallisuuden ensimäinen luonnonrunoilija.

Meillä suomalaisilla on syytä muistella, että Suomi on antanut Ruotsille sen siroimman rococo-runoilijan, samoinkuin yhden sen valistusajan tyypillisimmistä diplomaateista ja hyvinkasvatetuista kavaljeereista. Tri Castrénin laaja, perusteellinen tutkimus on mitä viehättävintä lukemista sille, joka haluaa hetkeksi unohtaa nykyisyyden ja retkeillä paimenrunouden arkaadisille maille tai seurata runoilija-lähettilästä Ranskan rococo-hovin juonilla täytettyyn ilmapiiriin.

TOPELIUS LYYRIKKONA.

Kukaan Suomessa syntynyt ei ole siinä mielessä eikä siinä määrässä kuin Topelius ollut viime sukupolvien seuralainen niiden eri ikäkausina. Hänen satunsa ja Luonnon- ja Maamme-kirjansa ovat tehneet hänestä lapsien liittolaisen ja uskotun -- suuren "sedän", jonka kaltaista ei todennäköisesti koskaan enää tule --, hänen historialliset seikkailukertomuksensa ovat säestäneet satojen tuhansien nuoruusvuosia ja hänen runoutensa on saavuttanut laajaa ja sydämellistä vastakaikua myöhäisiin ikäkausiin saakka. Sadunkertojana ja nuorisokirjailijana ei hänellä varmaan olekaan maailmankirjallisuudessa monta vertaistaan ja vain harvat ovat hänet tällä alalla voittaneet. Jälkimäisiin lienee luettava vain sellainen saturunoilija kuin H. C. Andersen, jonka kertomuksiin kätkeytyy filosoofisesti syvempi ja runollisesti hienompi vertauskuvallisuus. Läheskään yhtä suureksi ei Topeliuksen merkitystä laulurunoilijana voi arvioida, lieneepä hänelle vaikea vaatia lyyrikkona mitään yleiseuroppalaisesti tunnustettua asemaa, mikä hänellä saturunoilijana kieltämättä on.

Meidänkin kirjallisuudessamme varjostaa kaksi runoilijaa Topeliusta lyyrikkona: Runeberg ja Stenbäck. Heidän välillään seisoo Topelius, vailla Runebergin syvää persoonallista luomisvoimaa ja vailla Stenbäckin lyyrillistä tulisuutta, taiturimaisempana ja myöskin älyllisesti liikkuvampana kuin kumpikaan heistä. Topeliuksen lyriikassa on kirjallisilla herätteillä ja vaikutuksilla suurempi sija kuin hänen molempien samanaikaisten runoilijaveljiensä tuotannossa: vahva suoni aikakauden yhteisiä romanttisia aiheita ja mielikuvia kulkee läpi Topeliuksen laulurunouden samoinkuin hänen proosakertomustensakin. Jos jälkimäisissä voimme havaita varsinkin Walter Scottin vaikutusta, niin tarjoo edellinen sensijaan useita ja hyvinkin helposti havaittavia yhtymäkohtia Victor Hugon ja Heinrich Heinen runouteen. Suuremmassa määrässä kuin Runeberg ja Stenbäck oli Topelius samalla maailmanporvari: tuskinpa kenenkään suomalaisen runoilijan tuotannossa heiastuu siinä määrässä kuin Topeliuksen aikakauden historialliset tapahtumat ja yleiseuroppalaiset aatevirtaukset. Topelius ei niitä tulkitessaan useinkaan mennyt syvälle, mutta hänen taiturimainen lyyransa vangitsi aina jotakin siitä kaiusta, joka oli lähtöisin mahtavammista ja voimakkaammista runosoittimista. Hänen Napoleon-runonsa ovat tässä suhteessa kuvaavia. Niiden kirkas mutta heikko ääni kalpenee sen ihailun, rakkauden ja vihan paatoksen rinnalla, jonka korsikkalaisen haamu on herättänyt Europan suurimpain runoilijain rinnoissa.

Topelius on epäilemättä enimmän omaa itseään yhdistymättömien, lapsellisen yksinkertaisten tunteiden tulkkina. Suomalaisen sisämaaluonnon hentoa kauneutta on Topelius laulanut tuoksuvissa säkeissä, ennen kaikkea Sylvia-runoissaan. Runeberg oli oikeassa väittäessään, ettei kukaan osannut niinkuin Topelius kuvata sitä "ilmaa", joka ympäröi suomalaisia maisemia. Topeliuksen kirkkaassa ja usein hiukan ilakoivassa sanonnassa ja keveissä rytmeissä onkin ikäänkuin linnunlaulua ja suviauringon kimallusta. Kuinka verrattoman suomalaisen maiseman piirtävätkään kohta ensi säkeet "Kevätpäivässä Kangasalla", säkeet, joissa sanonnan yksinkertainen sulo yhtyy poljennon hilpeään helinään:

Jag gungar på högsta grenen af Harjulas högsta ås; vidt skina de blåa vatten så långt de af ögat nås! Af Längelmänvesis fjärdar der skimrar ett silfverband, och Roines älskliga vågor i fjärran kyssa dess strand.

Tällaiset säkeet ovat, kahdella kielellä, laulaneet itsensä jokaisen suomalaisen korvaan ja ne nousevat vaistomaisesti huulille suomalaisen seistessä sisämaaluonnon idyllisen kauneuden lumoissa.

Myöskin uskonnollisten tunteiden tulkkina on Topelius huomattava, vaikka hän ei saavutakaan Stenbäckin virsirunouden mieltäjärkyttävää voimaa. Kaikki syvempi tragiikka, syvemmät ristiriidat, syvempi suru löytää vain harvoin Topeliuksen runoudessa ilmaisun. Ilo ja tuska leikkii hänen tuotannossaan ikäänkuin pinnalla, ne eivät tunkeudu niin syvälle, että ne paljastaisivat persoonallisuuden ytimen, sen mikä ihmisessä on keskeisintä ja minkä teho on toisiin ihmisiin vaikuttavin ja suurin. Yksi Tegnérin tai Stagneliuksen säepari, luettuna Topeliuksen runouden lomassa, voi pitkäksi aikaa viedä maun Topeliuksen lyriikalta, jos runoudesta etsii ensi sijassa persoonallista erikoisuutta ja voimaa. Mutta kieltämättä on Topeliuksen lyriikalla oma alansa, romanttisen haaveen ja idyllin, jossa sitä vaikeasti kenenkään toisen laulurunous voisi korvata.

Topeliuksen runouden korkeimmat huiput ovat mielestäni etsittävät varsinaisen lyriikan ulkopuolelta: ne ovat ballaadit "Den resande studenten" (Matkustava ylioppilas) ja "Vintergatan" (Linnunrata) -- kaksi runoa, jotka sekä aiheeltaan että muodoltaan ovat sangen kaukana toisistaan ja jotka kumpikin suunnallaan merkitsevät Topeliuksen runouden äärimmäis-saavutuksia. "Matkustava ylioppilas" lähentelee aivan harvinaisessa keskityksessään pienen ballaadin ihannetta. Jokainen säe, jokainen sana vie aihetta eteenpäin ja ennenkuin lukija arvaakaan on keveästä, melkein karkeloivasta alusta kasvanut pieni tragedia, joka piirtyy lähtemättömästi mieleen. Tällä runolla on samalla jokin erikoissuomalainen, ikäänkuin kulttuurihistoriallinen tuoksu, jonka aitoudesta on mahdotonta erehtyä. Tämä Topeliuksen ylioppilas on sama, jonka tunnemme Runebergin "Hannasta" ja Ahon "Papin tyttärestä", "Papin rouvasta" ja "Keväästä ja takatalvesta". Topelius on antanut hänelle suppeudessaan ehkä kaikkein nerokkaimman ilmaisun. Kuinka verrattomasti maalailevatkaan kohta ensi säkeet (joita on toivotonta koettaa kääntää) sekä kuva- että rytmi-kielellään ylioppilaan tuloa maalaistaloon. Me kuulemme hänen piiskaniskunsa viuhinan ja näemme hänen kärryjensä vierivän pihalle:

Hans röst man hörde på afstånd ren, hans gyllne lyra i solen sken, hans piska small, och i raskt galopp han körde till gården opp.

Aiheeltaan paljon suurempi runo on kuitenkin "Linnunrata", joka kuuluu kaikkein parhaimpaan mitä ruotsinkielellä on kirjoitettu. Se ei ole ainoastaan Topeliuksen suurpiirteisin runo, vaan se on samalla erinomaisen kuvaava tekijänsä ajatus- ja tunnemaailmalle. Runo on yleisesti tuttu, mutta meidän on syytä siinä viipyä, koska se paljastaa kaikkein keskeisimpiä puolia Topeliuksen maailmankatsomuksessa ja persoonallisuudessa.

Runo kertoo, kuten tunnettu, kahdesta rakastavasta, Salami ja Zulamith, jotka kuoleman jälkeen tuomittiin asumaan eri tähdillä taivaan äärettömyydessä. Heidän rakkauden kaipuunsa oli kuitenkin niin suuri, että he alkoivat, kumpikin suunnallaan, rakentaa siltaa toisensa tähteen ja niin syntyi tuhansien vuosien jälkeen Linnunradan "Tähtisilta", jota myöten rakastavat juoksivat toistensa syliin. Mutta keruubit riensivät kauhuissaan kertomaan Jumalalle Salamin ja Zulamithin työstä. Silloin hymyili Jumala kirkasta hymyä:

"Mit' ompi luonut rakkaus, sit' en ma tyhjäks tee."

Tämän runon ulkonaisessa aiheessa on yhtäläisyyttä antiikin kenties kauneimman rakkaustarinan, Hero ja Leander -tarinan kanssa. Se mikä jälkimäisessä erottaa rakastavia toisistaan ei tosin ole mikään tähtinen avaruus, ainoastaan Hellesponto, mutta molemmissa näyttelee "este" samaa osaa ja molemmissa uhmaa mainen rakkaus jumaluutta. Antiikkista on Topeliuksen runossa niinikään se, että siinä edellytetään jotain voivan tapahtua jumaluuden tahdosta riippumatta. Salami ja Zulamith ovat tässä mielessä eräänlaisia kristillisiä titaaneja. Mutta se mikä näitä aiheita erottaa toisistaan, on kuitenkin ehkä Topeliukselle luonteenomaisinta. Kun antiikin rakastavat saavat surmansa Hellesponton aalloissa rangaistukseksi siitä, että he olivat uhmanneet jumalia, hyväksyy Topeliuksen jumaluus heidän tekonsa, koska se on tapahtunut rakkaudesta. Tuskin missään tulee Topeliuksen kristillisesti optimistinen runoilijalaatu niin paljaasti näkyviin kuin tässä ballaadissa ja sen loppukäänteessä, missä Topeliuksen runoilija-innostus levittää siipensä leveämmälle kuin kenties missään muussa runossa. --

"Kanervakukkien" runoilijan asteikko on sangen laaja. Se soittaa rinnan isänmaan, vapauden, rakkauden ja luonnon ylistystä, aina keveästi ja puhtaasti, kaikuvilla säkeillä, joiden sointu, kerran kuultuna, jää usein elämän ajaksi mieleen. Topeliuksen säkeissä on ikuista juhlamieltä, runo-sunnuntaita, joka virittää mielen hilpeäksi ja keveäksi. Niissä soi harvoin syviä kohtalo-tunteita eivätkä ne juuri koskaan kutsu lukijaa ankarampaan eetilliseen tilintekoon. Niiden näkemykset ovat usein liian heikot avatakseen lukijalle elämää ja todellisuutta. Niiden ajatukset ovat liian haaleat jakaakseen syvempää viisautta. Mutta Topeliuksen säkeillä on oma leikkivä, taiturimainen sulonsa, jota ei toinen voi jäljitellä ja jossa siis piilee jotain persoonallista. Ne piirtävät meille niinikään kuvan tekijästään, runoilijasta, jota olemme lapsina rakastaneet ja ihailleet ja jonka sopusointuisen, hilpeän ja hienon henkilöllisyyden läheisyys ei kadota viehätystään meihin silloinkaan, kun olemme jo vieraantuneet sen yksinkertaisesta perustunnelmasta.

Niinpä voi Topeliuksen syntymän satavuotis-päivänä syyllä ennustaa, että hän vielä kauan tulee olemaan sukupolvien uskollisimpia seuralaisia Suomenmaassa.

Topeliuksen syntymän 100-vuotispäivänä.

ARVOSTELUSTA JA ARVOSTELUN ARVOSTELUSTA.

"Valvojan" maaliskuun vihkoon [1916] painetussa, erinomaisen voimakkaalla kädellä luonnostetussa kirjoitelmassa "Katsaus arvosteluoloihimme" on _Volter Kilpi_ tuonut päiväjärjestykseen kysymyksen julkisen kritiikkimme arvosta ja merkityksestä. Aivan varmaan ovat ne kerettiläiset mielipiteet, joita kirjoittaja kukkuraisesta sydämestään esittää, tavanneet kiitollisen kaikupohjan lukuisissa kirjailijoissa ja kirjallisuudenharrastajissa. Taide-elämämme on epäilemättä potenut ja potee yhä edelleen julkisen arvostelun kypsymättömyyttä, tilapäisyyttä ja mielivaltaisuutta, kroonillista sairautta, joka ei ole voinut olla hyvin epäedullisesti vaikuttamatta luonnollisen, terveen taide-käsityksen ja maun syntymiseen sekä yksityisten taide- ja kirjallisuusilmiöiden oikeudenmukaiseen arviointiin. Niin vähän mairittelevan kuvan kuin Volter Kilpi antaakin kirjallisen kritiikkimme keskitasosta, ei hän kuitenkaan viskaa lasta pellolle pesuveden mukana. Hänen yksityiset karakteristiikkansa arvostelijoista -- ainakin toiset niistä -- ovat kaikessa subjektiivisuudessaan useissa kohdin iskevän sattuvia ja todistavat osaltaan, niinkuin kaikkikin, mitä Kilpi on kritiikin alalta kirjoittanut, mikä harvinainen, herkässä ja niin sanoakseni aktiivisessa vastaanottavaisuudessaan aivan yksinäinen arvostelijavoima hänen suhteellisen vaitiolonsa takia on kirjallisuudeltamme mennyt hukkaan.

Mutta tarkoitukseni ei ole näillä riveillä "vannoa mestarin sanoihin" enempää kuin merkitä joka kohtaa, missä käsitykseni vievät hiukan erilleen Kilven mielipiteistä -- tarkoitukseni olisi esittää vain eräitä aivan yleisiä näkökohtia ja ajatuksia. Onhan nostettu esiin kysymys, joka mitä läheisimmin koskee sekä kirjailijan että arvostelijan ammattia. Monet niistä kriitikoista, joita "Valvojan" kirjoituksessa mainitaan, ovat samalla kertaa sekä arvostelijoita että kirjailijoita ja on heissä siis samassa persoonassa edustettuina, edellyttäen, että he yhtyvät Kilven yleisiin moitteihin, sekä "kantaja" että "vastaaja". Sillä kirjallisuuden, runouden menestyksestä ja oikeuksista on luonnollisesti ensi sijassa kysymys, yhtä varmaan kuin kritiikki on olemassa taidetta ja kirjallisuutta varten eikä taide ja kirjallisuus arvostelua varten. Usein ovat meillä epäilemättä hyvin kypsymättömät ja epäpätevät kynäilijät saaneet leikitellä kirjailijain kohtaloa. Yksityisen kirjan vaiheet, sitten kun teos on lähtenyt maailmaan kirjailijan ja kustantajan käsistä, tapahtuvat, mikäli ne ovat riippuvaisia arvostelusta, hyvin oikullisten tähtien alla, jopa siinä määrin, että kirjailija luullakseni usein tuntee ottavansa osaa jännittävään hasardipeliin, jossa voiton ja tappion mahdollisuudet ovat yhtä laskemattomat kuin ruletin heilahdukset.

Vaikka arvostelun tehtävä, verrattuna kirjallisuuteen, onkin välittäjän ja palvelijan, voi sillä silloin, kun se on suurpiirteisemmin ja syvemmin käsittänyt velvollisuutensa, olla suuri herättävä ja liikkeellepaneva merkitys. Tällöin kasvaa kritiikki runouden rinnalla itsenäiseksi taidemuodoksi, sisartaiteeksi, joka ei ainoastaan poimi tähkäpäitä runouden vainioilta, vaan myöskin kylvää itse siementä. Mitä ovatkaan esim. sellaiset suuret ajattelija-kriitikot kuin _Lessing_ ja _Herder_ saaneet aikaan Saksan klassillisen kirjallisuuden luomisessa jo pelkällä kriitillisellä ja teoreettisella toiminnallaan. He olivat runouden pappeja, joiden seurakunnassa itse Goethe on istunut sanankuulijana. Tai mennäksemme myöhempään aikaan: sellaisen arvostelijan kuin _Georg Brandesin_ elämänpaatos on nostanut pohjoismaissa esiin kokonaisen kirjallisuuden. Tällaisten kirjallisten kylväjien kunnianhimo ei voi olla muu kuin että heidän oppilaansa kasvavat heitä suuremmiksi ja toteuttavat mielikuvituksella ja taiteessa, mitä he ovat älyllään ja vaistollaan aavistaneet ja uneksineet. Heidän vaikutuksensa on niin kantava, että voi sanoa suureksi osaksi heistä riippuvan, ketkä, minkälaatuiset ja millaisilla lahjoilla varustetut henkilöt heidän ajankohdallaan katsovat olevansa kutsutut kirjailijoiksi. _Sainte-Beuve'in_, Ranskan romantiikan loistavimman kriitikon, valtikan alla tunsivat lyyrikot ja uneksijat kuuluvansa runouden valittuihin, _Taine'in_ ja brandesianismin vaikutusaikana ovat taasen käytännölliset, todellisuustajuiset, yhteiskunnallisesti valveutuneet luonteet tunteneet, että heidän aikansa astua kirjalliselle arenalle on tullut. Kriitikko tämän sanan ihanteellisessa mielessä on eksponentti aikakauden koko henkisestä kulttuurista ja hän voi, jos hänellä on kehittyneet vaistot, kellonviisarin tarkkuudella ja täsmällisyydellä osottaa historian hetkeä kirjallisuudessa ja taiteessa. Hänen teoksensa ja elämäntyönsä ei tavallisesti ole ikuisuutta varten. Hänen tehtävänsä rajoittuu usein määrättyyn aikakauteen, mutta ei ole silti vähäisempi. Hänen ajatuksensa itävät toisissa aivoissa vielä vuosisatojen päässä._Boileau'n_ kuivan ratsionalistisen estetiikan aurinko on jo ammoin mennyt mailleen, mutta vielä tämän hetken ranskalaisessa kirjallisuudessa voimme tavata hänen kylvöään. Brandesianismin päivät alkavat niinikään olla luetut, mutta kuinka mahtavana ja kunnioitusta herättävänä seisookaan Brandesin elämäntyö sen oppositsionin edessä, joka on noussut sitä vastaan! Mutta tällaiset arvostelija-nerot eivät tuo ilmi ja toteuta ainoastaan sitä mitä kussakin historian ajankohdassa liikkuu, he saattavat myöskin nostaa päivänvaloon sitä, mikä on kansansielulle ominaisinta ja läheisintä. Sen teki aikoinaan Herder ja sellainen estetikko ja arvostelijahan oli meillä _Fredrik Cygnaeus_, joka innostuksella nosti kansan nähtäviin sekä Runebergin että Kalevalan ja Kiven suomalaiset runoaarteet.

Myöskin toisia huomattavia, vaikutusvaltaisia arvostelijatyyppejä on olemassa, kriitikoita, jotka eivät siinä määrässä kuin mainitut ole uutisraivaajia ja kylväjiä, arvostelijoita, jotka tulevat valmiiseen kirjallisuuteen, toimivat välittäjinä sen ja suuren yleisön välillä ja pukevat omaan käsite- ja kuvakieleensä sen, minkä he ovat runoilijoilta ja kirjailijoilta vastaanottaneet. Tällaisilla arvostelijoilla on suuri käytännöllinen merkitys, he voivat ajaa tuottavien kirjailijain taide- ja tyyli-ihanteiden asiaa, taistella ennakkoluuloja vastaan ja avata tietä yksityisille kirjoille ja kirjailijoille. Kokemus on luullakseni osottanut, että tämänkin lajin arvostelijat voivat pätevimmin suorittaa tehtävänsä, päästä helpoimmin vuorovaikutukseen kirjallisuuden ja yleisön kanssa silloin, kun he itse ainakin _jossain mielessä_ ovat taiteilijoita. Mielikuvitukseton käsite-ihminen tulee aina jäämään platooniseksi suhteessaan runouteen. Välittävän kriitikon avu on luonnollisesti ensi sijassa herkkä mielikuvituksellinen vastaanottokyky ja toisessa sijassa kyky itse antaa muotoa vaikutelmilleen. _Oscar Wilde_ on sattuvasti määritellyt tällaisen kriitikon tehtävän aforismissaan: "Arvostelija on se joka kykenee siirtämään sen vaikutelman, jonka kaunis häneen tekee, toiseen tyyliin ja toiseen aineeseen." Tämänlaisista kriitikoista ehkä kaikkein tyypillisimpiä oli meilläkin yleisesti tunnettu ruotsalainen runoilija-arvostelija _Oscar Levertin_. Hänen feminiinisesti herkkä kykynsä vastaanottaa runouden vaikutelmia oli yhtynyt kuvarikkaaseen tyylitaitoon. Pyrkien, joskus hiukan huolestuneelta tuntuvalla kiireellä, pysymään ajan virtausten tasalla ja suhtautuen virka veljellisellä lempeydellä nuorimpiinkin ja hapuileviimpiinkin yrityksiin runouden alalla, nautti hän suurta suosiota ja mainetta kirjailijain kesken. Myöskin yleisöön taisi hän usein suggereerata loistavalla proosallaan eloisan, voimakkaan tunnelman. Hänelläkin oli kuitenkin omat rajoituksensa arvostelijana, ja ilmenivät ne etenkin siinä, että hän liiaksi hurmautui runoluoman yksityisistä artistisista kauneuksista, kysymättä riittävässä määrässä taideteoksen sisäistä persoonallisinta ydintä. Niinikään tulee hänen arvosteluistaan ja esseistään näkyviin, ettei hän ollut ajattelijana erikoisen voimakas, vaan useinkin yksipuolisten ja dogmaattisten filosoofisten oppien johtama. -- Toista miehekkäämpää ja karheampaa lajia edustaa Levertinin perinnönottaja "Svenska Dagbladetin" arvostelijana _Fredrik Böök_, Ruotsin tällä hetkellä ehkä huomattavin kriitikko. Hänen arvostelutoimintansa, joka ei ole kestänyt vielä kovinkaan monta vuotta, osottaa hyvin määrätietoista kannanottoa kirjallisiin ja yhteiskunnallisiin kysymyksiin nähden eikä suinkaan todista, niinkuin Levertinin, mitään erikoisen kollegiaalista myötätuntoa kirjailijoita ja runoilijoita kohtaan, missä hahmossa he esiintynevätkään. Böökille on kirjailijamaailma vuohien ja lampaiden yhdyskunta ja hän tahtoo eroittaa nämä eri ainekset toisistaan. Hän on dogmaatikko samaan tapaan kuin Ruotsin Akatemian entinen peljätty ja vihattu, aina taisteluintoinen sihteeri _C. D. af Wirsén_, vaikka hänen dogminsa ovat toisenlaiset ja vaikka hänen henkinen joustavuutensa on paljon laajempi kuin Wirsénin. Böökille on jokainen kirjallinen teos ennen kaikkea ilmaisu määrätystä siveellisestä tahdosta, elämänkatsomuksesta, voisimmepa melkein sanoa yhteiskunta-poliittisista ja filosoofisista mielipiteistä. Moralistina ihailee hän tahtoa, tietoista toimintaa, germaanisesti miehisiä traditsioneja ja politiikassa on hänellä huomattava kallistus oikealle. Hänellä on hallussaan erinomaisen vuolas, rakenteeltaan kirkas ja loogillinen, älyllisesti kehittynyt proosatyyli, jonka hän asettaa suojelevana kilpenä niiden eteen, joita hän pitää aatteellisina henkiystävinään, tai heiluttaa sitä kuin tomahawkia niiden päiden yli, joita hän lukee vihollisikseen ja vastustajikseen. Hänen arvostelunsa tarjoavat aina virkistävää lukemista, mutta eivät useinkaan anna väärentämätöntä kuvaa esitettävän ansioista ja puutteista. -- Yleensä on sanottava, että läntisessä naapurimaassamme kirjallisuuskritiikki on kehittynyt hyvin korkealle, tarjoten epäilemättä terveellisen koulun alottelevalle suomalaiselle arvostelulle. Loistavimmat edustajat ja opettajat tältä alalta löydämme kuitenkin Ranskasta, missä useiden kriitikkojen nimet kilpailevat suurten runoilijanimien kanssa. Ennen kaikkea on uusimmasta Ranskasta muistettava _Jules Lemaître_, Renan'in oppilas, n.k. subjektiivisen arvostelun mestari, joka ei luokitellut ja lajitellut runoluomia, vaan eritteli hienosti ja vastaanottavasi niiden vaikutusta, ja _Emile Faguet_, joka henkevällä, herkästi satuttavalla proosallaan pyrki ennen kaikkea määrittelemään sitä taiteilijapersoonallisuutta, joka kätkeytyi runoteoksen taakse.

Yllämainituilla arvostelijatyypeillä ei ole mitään tekemistä niiden dilettanttisten kirjallisuusparasiittien kanssa, joiden Volter Kilpi näkee "köynnöstävän kaikkia taideilmiöitä" ja jotka kieltämättä muodostavat meillä -- ja kaiketi muuallakin -- n.k. resensenttien enemmistön. Missä nämä kirjallisuuden loiset harhautuneen kunnianhimonsa, yhteiskunnallisen asemansa, tutkintojensa tai vain rehellisten ja arvostelukykyisten neuvonantajien puutteen eksyttäminä joutuvat maun tuomareiksi, voivat he pitkäksi aikaa rakentaa sulkuja todelliselle runoudelle ja taiteelle. Mikään ei ole liian korkealla heidän toimeliaalle tietämättömyydelleen. Pikkutärkeällä tuomarinilmeellä mestaroivat ne runoluomia, joiden sisäisen arvon tajuamiseen heiltä usein puuttuu synnynnäiset edellytykset. Heidän lajinsa on Goethe nerollisella lakoonisuudellaan esittänyt seuraavassa pikkurunoelmassa:

Mies mull' oli vieraana muuankin. Oli sopumme mitä parahin: näki pöydässä ruokani tavallisen ja söi sitä vatsan-täydellisen ja jälkiruokahan tultuaan söi senkin suuhunsa makeaan. Niin lankes paulaan Pirun ja Pahan, rupes ruokiani moittimahan: "Ei sako soppaa haitannut, oli paisti hiukan palanut --" Pyhä sakramentti! Ulos mies! Se koira! Hän on resensentti.

Kuka ei tuntisi tässä runoilijan kestiystävän pöytäpuheessa -- "ei sako soppaa haitannut j.n.e." -- sitä kylmäkiskoista, unettavaa, epäintreseerattua johtomotiivia, joka humisee meilläkin läpi resensenttien kuoron ja joka nähdäkseni on ensi sijassa antanut Volter Kilvelle aiheen hänen kirjoitelmaansa. Vaikka suomenkielinen kritiikkimme sekä muotonsa että sisällyksellisen kypsyytensä puolesta on epäilemättä paljon jäljessä produktiivisesta kirjallisuudesta, on sen vallitseva sävy kirjallisuutta kohtaan yleensä isoisällisen holhoava, milloin se ei ole ylhäisen alentuvainen tai yliolkainen.

Kysyä saattaa kuitenkin, palatakseni "Valvojan" kirjoitukseen, eikö se arvostelun ihanne, joka kuultaa läpi Volter Kilven artikkelin, muistuta liiaksi sitä mitä taiteilijain kesken sanotaan atelieri-kritiikiksi. "Valvojan" kirjoittajan mielestä, jos olen hänet oikein ymmärtänyt, tulisi kriitikon kaikella sillä voimalla ja ponnella, mihin hän on mahdollinen, antaa yleisön tuntea sen riemun tai suuttumuksen, minkä hänen "taiteellinen näkemyksensä" on hänelle välittänyt. Mitkään sanat eivät ole tämän käsityksen mukaan liian voimakkaita kuvaamaan niitä hetkellisiä sensatsioneja, joita taideluoma on arvostelijan tunne-elämässä herättänyt. Tästä seuraisi, että etevä romaani olisi ilmoitettava yleisölle ikäänkuin uusi maanosa olisi keksitty, ja huono runokokoelma taas esitettävä tavalla, josta yleisö ymmärtäisi, että jotakin uhkaavaa ja pelottavaa on tapahtunut, että Jack Halkaisija on ilmestynyt keskuuteemme. Tässä suhteessahan voi arvostelijan sanavalinta olla tempperamenttikysymys. Pelkään kuitenkin, että ylen voimallisilla sanoilla yleisö pian huudettaisiin kuuroksi, niin ettei se lopulta uskoisi enempää uuteen maanosaan kuin Jack Halkaisijaankaan. Arvostelijan ammattihan edellyttää useiden käytännöllisten näkökohtien vaarinottamista: sanomalehti-kriitikko ei puhu kirjalliselle valioyleisölle, hänen tulee ottaa huomioon myöskin lukijainsa käsite- ja mielikuvapiiri, hänen on usein puettava kylmään ja karuun mutta konkreettiseen proosaan, mitä runoilija on lausunut hehkuvissa rytmeissä ja loistavalla kuvakielellä. Hänen on muistettava, että hän on välittäjänä runoilijan ja yleisön välillä ja että hän, jos hän käyttää liiaksi edellisen etuoikeutta, luovaa mielikuvitusta, pian itse tarvitsee välittäjän itsensä ja lukijainsa välille. Mutta nämähän ovat selviöitä, vaara ei suinkaan yleensä uhkaa arvosteluamme tältä taholta. Volter Kilpi on oikeassa: vaara uhkaa juuri mielikuvituksettomien, epäintreseerattujen, laimeiden, tietämättömien, uneliaiden taholta, henkilöiden taholta, jotka sovittavat taiteeseen vieraita arvosteluperusteita, jotka mittaavat räätälin kyynärkepillä samotrakelaisen Niken siipienväliä ja leipurin punnuksella "Faustin" ja "Hamletin" painavuutta.

On alettu puhua, meilläkin, arvostelun runottaresta. Liian varhain! Helikonin "sisarukset" eivät ikinä myöntäisi sitä huonotapaista, vaikka hyväätarkoittavaa, kömpelöä, hidasveristä talonpoikaismorsianta, joka komeilee meidän julkisessa arvostelussamme, heimokseen ja verekseen.

Miksemme tunnustaisi mekin, kirjailijat ja arvostelijat, että kritiikillämme on vielä matkaa Muusain yhdyskuntaan!

II

ERÄS KIRJA KANSANVALLASTA.

(Emil Faguet: Le culte de l'incompétence.)

Yllämainittu kirja joutui käsiini päivinä, jolloin demokratia maailman kansanvaltaisimmassa maassa vietti lainsäätäjänä suurimpia voittojaan, lisäksi aikana, jolloin painettu porvarillinen sana oli mykkänä ja jolloin (seikka, joka ehkä sittenkin antoi kaikkein kiitollisimman taustan luettavalleni) ajanmukaiset sensorit eli n.k. lakkovahdit, vartioimalla kustantajien varastoja, pitivät huolta siitä, ettei yleisö lankeaisi kiusaukseen lukea, mitä maassa ennen on painettu. [Latoja-lakon aikana kesällä 1917.] Kansanvallan kirjasensuuri on siksi uusi ilmiö, etteivät sen periaatteet liene vielä yleisemmin tunnetut, mutta jos se joskus tulevaisuudessa haluaa suorittaa jotakin valintaa, on sillä syytä kohdistaa huomionsa sellaisiin teoksiin kuin Emile Faguet'n "Epäpätevyyden palvelus".

Tämä tunnetun ranskalaisen akateemikon ja kirjallisuushistorioitsijan teos on nim. tutkimus demokratiasta ja sen tulokset eivät ole suinkaan kansanvallalle yksinomaan mairittelevia.

Se demokratia, jonka Faguet parhaiten tuntee, on luonnollisesti Ranskan kolmannen tasavallan, jonka kansalainen hän itse oli. Mutta historioitsijana ja moralistina on hän pyrkinyt katsomaan kansanvaltaa psykoloogisemmalta ja yleisinhimillisemmältä kannalta kuin paikallinen päivän politikko, joka helposti taistelun kuumuudessa eksyy pitämään tietämättömyyttään asiantuntemuksena ja intohimojaan perusteltuina mielipiteinä. Faguet on pelottavan kylmäverinen. Hän on kuin lääkäri, joka on päättänyt suorittaa loppuun vaikean leikkauksen huolimatta potilaan kirkunasta. Hänen logiikkansa on ankaran latinalaisen ajatuskurin kasvattama ja hänen väitteillään on niin ollen se miellyttävä eikä suinkaan tavallinen ominaisuus, että ne ovat syy- ja seuraussuhteessa hänen perustelujensa kanssa. Yhteiskunnallisena ajattelijana on hänellä kaksi suurta edeltäjää, joita hän tavantakaa siteeraa: toinen on valistusajan moralisti Montesquieu, toinen on itse Aristoteles. Esimerkkinsä ja todistusainehistonsa lainaa hän ensi sijassa lähimmästä ympäristöstään, Ranskasta, toisessa sijassa muinaisajan Kreikasta. Se mikä kuitenkin syvimmin kiinnittää hänen mieltään, ei ole demokratian yksityiset ilmiöt jossakin määrätyssä maassa määrättynä ajankohtana, vaan demokratian psykologia ja periaatteet, jotka ovat kansainvälisiä ja aikainvälisiä ja joita Aristoteleella jo oli yhtä hyvä tilaisuus tutkia kuin kenellä hyvänsä nykyhetken sosialismin teoreetikolla.

Emile Faguet kysyy kirjansa ensi sivuilla, mikä on demokratian periaate, prinsiippi, mikä on johtava idea kansanvaltaisessa hallitusmuodossa? Ja ilman suurempaa ponnistusta sanoo hän tulleensa siihen johtopäätökseen, että se on -- _sic veniunt verba_ -- epäpätevyyden, inkompetensin palvelus.

Hänen todisteluketjunsa on suunnilleen seuraava. Kansa, joka valitsee jäsenet eduskuntaan, on itse epäpätevä arvostelemaan valittaviensa kypsyyttä lainsäädäntötyöhön. Mutta vaikka kansalla olisikin tämä pätevyys, mikä siltä Faguet'n mukaan kuitenkin ehdottomasti puuttuu, ei sillä olisi paljon voitettu, sillä kansa ei pane arvoa valittavien tiedoille ja taidoille, vaan ainoastaan siveellisille ominaisuuksille. Jälkimäisessä suhteessa pitää se arvossa niitä henkilöitä, joita pääasiassa tuntuu elähyttävän samat intohimot ja tunteet kuin sitä itseäänkin. Täten jää myöskin demokratian siveellinen mittapuu edustaja-ehdokkaita arvostellessa hyvin kysymyksenalaiseksi, koska ei anna vielä mitään objektiivista taetta edustajan moraalisesta pätevyydestä se seikka, että hän joka suhteessa ajattelee ja tuntee samalla tavalla kuin valitsijansakin tai ainakin antaa kansalle itsestään sen käsityksen, että hän sitä tekee. Kansa haluaa edustuksen, joka mahdollisimman suuressa määrässä muistuttaa kansaa itseään. Se on kansalle tunneasia, mutta siihen sisältyy samalla demokratian sisin ja syvin pyrkimys: pyrkimys tehdä kaikki samanlaisiksi, hävittää kaikki sekä keinotekoiset että synnynnäiset erilaisuudet. Se ei kärsi sukuperän, perittyjen ominaisuuksien ja historiallisten olosuhteiden luomaa eroa ja se suhtautuu epäluulolla myöskin harvinaiseen älyllisyyteen, taitoon ja rohkeuteen yksilössä. Jälkimäisiä ominaisuuksia ei se voi hävittää, koska ne ovat synnynnäisiä, mutta se voi tehdä ne vaarattomiksi sulkemalla niillä varustetun henkilön niistä julkisista toimialoista, joita se hallitsee. Näin joutuu demokratia työntämään luotaan kompetentit, pätevät juuri sentähden, että he ovat päteviä eli, niinkuin kansanvalta itse ehkä sanoisi, sentähden, että täytyy epäillä heidän, ollen itse poikkeuksia, kuuluvan tasa-arvoisuuden vastustajiin. Demokratia tahtoo edelleen tehdä itse kaikki, se suhtautuu vihamielisesti toimialojen spesialisoitumiseen, erikoistumiseen. Ateenassa oli aikoinaan tuomioistuin, joka oli kokoonpantu laintuntevista, huolellisen kasvatuksen saaneista miehistä, mutta kansa ei kärsinyt tätä lainkäyttäjien ammattikuntaa. Se tahtoi itse myöskin sovittaa lain, jonka se oli säätänyt. Se perusti kansan oikeus-istuimen, jonka tunnetuin tuomio on Sokrateen kuolemantuomio.

Demokraattis-parlamenttaarisessa hallitusmuodossa pyrkii kansaneduskunta olemaan yhdenarvoinen niiden kanssa, jotka se on valinnut hallitsemaan, se tahtoo hallita hallituksen asemasta. Se valitsee hallituksen -- mikä sille hätätilassa suotakoon --, mutta voimatta kärsiä sitä mahtia, jonka se itse antaa, asettaa se sen kohta painostuksensa alaiseksi hallitakseen itse sen sijasta. Lakkaamattomilla välikyselyillä sanelee se hallitukselle mitä tämän kussakin tapauksessa tulee tehdä, s.o., se hallitsee. Mutta se ei tyydy hoitamaan ainoastaan korkeinta hallintovaltaa, se pitää huolta myöskin virkamiehistön kokoonpanosta, se tahtoo tehdä virkamiehet, niihin luettuina tuomarit ja järjestysvalta, riippuvaisiksi itsestään, jottei valtiossa millään asteella olisi mitään muuta tahtoa kuin kansantahto. Sentähden kammoo Demos (kansa) virkoja, joiden haltijat ovat erottamattomia ja jotka siis suovat virkamiehelle turvapaikan kansan mahdilta. Erottamaton virkamies on vapautettu orja eikä Demos kärsi mitään vapautettuja. Jos maassa, missä demokratia tulee valtaan, on tällaisia erottamattomia virkamiehiä, on kansanvallan ensi toimenpiteitä tehdä näiden virkamiesten erottamattomuus hyvin suhteelliseksi, jollei kokonaan olemattomaksi.

Tutkiessaan edelleen demokraattisen valtion koneistoa, sanoo Faguet tehneensä sen huomion, että sitä eivät hallitse lait, vaan säännökset, dekreetit, ja tilapäälait. Laki on hänen määritelmänsä mukaan vanha määräys (réglément), joka on saanut pyhityksen pitkän käytännön kautta, jota totellaan melkein tietämättä, seurataanko lakia vaiko tottumusta ja joka muodostaa loogillisen, sopusointuisen osan lakikirjan kokonaisuudesta. Laki on luonteeltaan ylimyksellinen, se on edesmenneiden sukupolvien perintö jälkeentuleville, se ei muutu taikka se muuttuu huomaamatta. Tällainen henkinen aristokratia, mikä lakiin pohjimmaltaan sisältyy, on kansanvallalle luonnostaan vastenmielinen. Sentähden pyrkii demokratia hallitsemaan tilapäislakien kautta. Se on kuin Demosteneen taisteleva barbaari, joka aina koettaa suojella sitä ruumiinosaa, jota juuri on satutettu: joka saatuaan iskun olkaansa, vie kilpensä sinne, tai tultuaan haavoitetuksi reiteensä, vie kilpensä sinne. Se panee toimeen nopeita ja varmistamattomia uudistuksia hetkellisten puutteiden ja hälyytysten painosta.

Demokratian periaatteiden mukaan valittu eduskunta on kuin mikäkin sanomalehti tai kahvila, missä jo illalla käsitellään "päivän polttavat". Eduskunta on suurentava peilikuva puheliaasta kansasta. Mutta sitä ei lakiasäätävä kamari saisi olla. Sen tulisi olla kansan sielu ja aivot. Mutta syistä, jotka jo ovat mainitut, edustaa demokraattinen eduskunta Faguet'n mukaan pääasiassa vain kansan intohimoja, eikä sentähden voi olla muuta kuin mitä se on.

Minkälaisia tulisi siis lainlaatijain olla? Faguet'n mukaan täydellisiä vastakohtia niille, joita demokratia luo. Ihanteellisen lainsäätäjän tulisi olla tietorikkaan ja taitavan ja kokonaan vapaan intohimoista. Hänen tulisi perinpohjin tuntea sen kansan luonne ja tavat, jolle hän säätää lakia, hänen tulisi tuntea kansansa yleiset taipumukset, mutta olla itse niiden yläpuolella, koska hänen asiansa on niitä osaksi tyydyttää, osaksi vastustaa. Tyydyttää -- sentähden, että laki, joka kokonaan sotii kansan luonnetta vastaan, on kuolleena syntynyt, vastustaa -- sentähden, että lain tarkoitus on hillitä onnettomuutta tuottavia taipumuksia, intohimoja ja itsekkäisyyttä. Demokraattisessa lainsäädännössä lait, sen sijaan, että ne hillitsisivät ja vastustaisivat kansan intohimoja, ovat juuri niiden ilmaus. Lait syntyvät tuloksina puoluemanöövereistä, joita toinen puolue tekee toista vastaan. Lakiehdotus tietää samaa kuin haaste taisteluun, säädetty laki on voittavan puolueen saalis. Tämä on seuraus siitä, että kansa valitsee edustajansa silmälläpitäen heidän mielialaansa ja intohimojaan (joiden tulee olla samat kuin kansankin), toisin sanoen valitsee heidät sillä perusteella, jolla sen juuri tulisi heitä karttaa.

Inkompetenssi, epäpätevyys levittää loogillisella johdonmukaisuudella valtaansa demokraattisessa yhteiskunnassa. Kansanvalta ei usko traditsioniin, uskoakseen sensijaan hiukan liiaksi edistykseen. Vanhoja, jotka koettavat suojella perinnäistapoja ja joiden vaikutus olisi terveellisenä vastapainona sille käsitykselle, joka kaikessa muutoksessa näkee edistystä, pitää demokratiaa vihollisinaan. Se yllyttää nuoria vanhoja vastaan ja tahtoo varata edellisille kaiken ratkaisu- ja toimivallan. Vanha rakastaa kunnioitusta, ennen kaikkea siksi, että hän itse tahtoo sitä osakseen. Hän kunnioittaa uskontoa, mainetta, isänmaata ja sen historiaa. Demokratia ei rakasta kunnioitusta, se on tunne, jota se alati pelkää. Joukko ei tunne kunnioitusta, se rakastaa, innostuu, hurmaantuu, mutta se ei kunnioita, ei edes sitä, jota se rakastaa. Kant on vastannut kysymykseen, mitä meidän tulee itsessämme totella: vain sitä mikä ei vaadi rakkautta eikä herätä pelkoa, vain sitä meissä, joka näyttää meistä kunnioitettavalta. Samalla tavalla, jatkaa Faguet, tulee meidän yhteiskunnallisessa elämässä pitää arvossa ja kuunnella niitä miehiä, jotka herättävät kunnioitusta. Vanhat ovat yhteiskunnan omatunto, tosin ankara, ärtyisä, pikkumainen, itsepintainen ja riidanhaluinen omatunto, toisin sanoen juuri sellainen kuin omatunto on. Voitollinen demokratia asettaa mielellään vanhat häpeäloukkoon Ja niin käy vanhuuden kuin omantunnon, johon ei kiinnitetä huomiota: se huononee. Se ikäänkuin pyytää anteeksi viisauttaan, se tulee teeskenteleväiseksi ja tahtoo lopulta, nähdessään ympäriltään katoavan kaiken mitä se oli pitänyt arvossa, kieltää oman vanhuutensa.

Silloin tällöin voi kuulla kysyttävän, miksi kohteliaisuus on päivä päivältä häviämässä maailmasta. Se on demokraattista, vastataan nauraen ja selitys pitää paikkansa. Montesquieu sanoo, että "vapautua kohteliaisuuden laeista on samaa kuin hankkia suurempaa vapautta vioilleen." Kohteliaisuuden pohjalla on kunnioitusta toisia ja itseään kohtaan. Mutta se ei ole demokraattista, sillä kansanvalta ei tunnusta mitään ylemmyyttä (supériorité) eikä sen tähden tunne myöskään kunnioitusta. Osottaa kunnioitusta toiselle on samaa kuin asettaa itsensä alistettuun asemaan toiseen nähden ja se sotii demokratian henkeä vastaan. Kansanvallan ensimäisiä periaatteitahan on, että kaikki ovat joka suhteessa samanarvoisia. Kohteliaisuuteen sisältyy ikäänkuin lupaus palvelevaisuudesta, ja sitä ei voida kärsiä. Kansalainen on velvollinen palvelemaan vain yhteiskuntaa, hänen ei ole lupa palvella ketään yksityistä. Mutta jos pidämme puuttuvaa kohteliaisuutta tilaisuutena "hankkia suurempaa vapautta vioilleen", niin on se eräässä merkityksessä erinomaisen demokraattista. Demokraatti ei suinkaan ole tyytyväinen vikoihinsa tai ylpeä niistä, eipä suinkaan, mutta hänelle on ominaista, että hän luulee, ettei hänellä ole mitään vikaa. Vika, puute tietää, niinkuin nimikin osottaa, jotakin alemmuutta toisiin nähden, jotakin, jota minulta puuttuu, mutta jota toisella on. Mutta nythän ovat kaikki samanarvoisia. Siis ei minulla ole mitään vikoja eikä minun niinollen tarvitse sovittaa itseeni sitä mitä sanotaan kohteliaisuuden vaatimukseksi, vaan voin huoleti antaa luulotelluille vioilleni vapaat ohjakset, koska ne itse asiassa todennäköisesti ovatkin hyveitä. Oikeastaan on demokraatti vakuutettu siitä, että kaikki ihmiset ovat samanlaisia ja että vikoja, jotka merkitsisivät jotakin alemmuutta toisiin nähden, ei ole olemassa. Se, mitä jotkut kutsuvat vioiksi, ovat mieltäkiinnittäviä luonteenpuolia, joita ei suinkaan ole syytä salata, vaan joille on suotava vapaa ilmaisu. Luonteenviat ovat itse asiassa pappien ja vallanpitäjien levittämiä ennakkoluuloja, joiden tarkoituksena on pitää kansaa nöyryyden tilassa. Kohteliaisuus ei ole muuta kuin ylimyksellinen ansa ja tyrannin ase. Epäkohteliaisuus on demokraattista.

Demokratia viimeisissä johtopäätöksissään vie kommunistiseen yhteiskuntaan, jossa ei kukaan itse omista mitään eikä voi hankkia itselleen mitään. Faguet'n mukaan on jokaisen yhdenvertaisuuden vilpittömän kannattajan välttämättä jouduttava kommunismiin eli kollektivismiin (hän käyttää näitä sanoja samassa merkityksessä). Mutta kollektivismi on harhakuva, on mahdottomuus. Kaikki toimintahalu katoaisi maasta, joka koettaisi sitä toteuttaa. Kukaan ei tekisi mitään ponnistuksia parantaakseen asemaansa, jota ei koskaan voisi parantaa. Koko maa muuttuisi seisovaksi lätäköksi. Kun kaikki olisivat yhteiskunnan virkailijoita, pyrkisivät kaikki vain toteuttamaan sitä virkamiehen ihannetta, jota Goncourt'it ovat määritelleet seuraavasti: "Hyvällä virkamiehellä ymmärrän miestä, joka taitaa laiskuuteen yhdistää täsmällisyyden." Maa, joka olisi tällaisten yksilöiden kokoomus, joutuisi ennen kymmentä vuotta kunnianhimoisemman naapurin saaliiksi.

Tällaisen kuvan antaa Faguet demokratiasta. Mutta hänen pessimisminsä on liian energinen, jottei se etsisi myöskin keinoja kurjuuden hillitsemiseen (pelastukseen ei hänellä näytä riittävän uskoa). Vaikkakin on ylenmäärin uhkarohkeaa koettaa saada demokratiaa vakuutetuksi muusta kuin sen erehtymättömyydestä, olisi kuitenkin, muun puutteessa, koetettava muistuttaa sen asianajajia siitä, että valtiomuodot rappeutuvat yhtä paljon luopuessaan periaatteistaan kuin liioitellessaan niitä. Ne kukistuvat luopuessaan periaatteestaan, koska periaate on historiallinen syy niiden syntymiseen, ne kukistuvat niinikään liioitellessaan periaatettaan, koska ei ole olemassa mitään periaatetta, joka olisi _yksin_ hyvä ilman toisten tukea ja joka voisi tyydyttää yhteiskuntakoneiston kaikkia erilaisia tarpeita. Mitä ymmärretään hallitusmuodon periaatteella? Se ei ole vain luonteenpiirre hallitusmuodossa, se on, niinkuin Montesquieu sanoo, "se mikä panee koneiston käymään, se on ne inhimilliset intohimot, jotka antavat sille elämän". On ilmeistä, etteivät tasa-arvoisuuden ja epäpätevyyden intohimot yksistään riitä antamaan voimaa ja tukea hallitusmuodolle ja että kansanvalta liioitellessaan niiden merkitystä valmistaa omaa rappiotaan. Myöskin pätevyys, kompetenssi olisi otettava huomioon. "En tahdo väittää", sanoo Faguet hiukan iroonisella vaatimattomuudella, "että kompetenssilla olisi joitakin oikeutettuja vaatimuksia, olen vain sitä mieltä, että se on yhteiskunnallinen välttämättömyys". Olisi syytä kiinnittää huomiota pätevyyteen, älylliseen, teknilliseen, siveelliseen, silläkin uhalla, että kansanvallan yksinoikeutta ja tasa-arvoisuutta sen kautta rajoitettaisiin.

Demokraattinen aines on yhteiskunnassa välttämätön, koska kansa ei saa tuntea olevansa tuomittu passiivisuuteen. Kansan tulee tuntea, että se on tärkeä osa yhteiskuntaruumiissa. Kansan hallinnossa kaivataan demokraattista ainesta senkin takia, että on vaarallista, että kansasta tulisi arvoitus. On tärkeää tietää, mitä se ajattelee, tuntee, kärsii, toivoo ja pelkää ja kun yksin kansalta itseltään voidaan saada tämä tietää, on sen saatava äänensä kuuluviin. Mutta yhtä ehdottomasti tarvitaan myöskin ylimyksellistä ainesta kansassa ja kansan hallinnossa, jottei kaikki mikä kansassa on selkeää ja järjestynyttä hukkuisi sekasortoon. Näiden molempien ainesten on päästävä vaikuttamaan yhteiskunnassa. Terve on Faguet'n mukaan yhteiskunta silloin, kun kansa on ylimysmielistä ja ylimystö kansan ystävä.

Tämä on Faguet'n kirjan pääasiallisin sisältö. Sen suomentaminen ei tällä hetkellä olisi vailla aktuaalisuutta. Kirjan tekijä ei tosin ole kyllin naivi luottaakseen siihen, että demokratiaa voisi saada vakuutetuksi muustakin kuin sen omasta erehtymättömyydestä, eikä sitä tarvitsisi suomentajankaan olla. Ehkä meidän demokraattimmekin lukisivat tämän teoksen _huvikseen_. Samoinkuin historiasta tiedämme, että suurimmillakin hallitsevilla tyranneilla on ollut rakastettavana tapana antaa viisaiden narriensa joskus huvittaa heitä lausumalla suorasukaisesti totuuksia, joita toiset tuskin kiertoteitä ovat rohjenneet koskettaa, samoin uskaltaisimme kenties olettaa, että itse _Democratia Imperatrix_ valtansa korkeudessa voisi olla huvitettu kuulemaan mitä on sanottavaa miehellä, jolla on se nykyhetkellä epäilemättä narrimainen ominaisuus, että hän koettaa puolustaa mielipiteitä, joista tuskin voi sanoa, että ne ovat demokraattisia.

LEO TOLSTOI JA VENÄJÄN VALLANKUMOUS.

Venäjän vallankumoushan on kaaos, jonka käymistilan tuloksista on mahdotonta vielä mitään sanoa. Se on kaaos myöskin aatteellisen sisältönsä ja päämääriensä puolesta. Kaikki Ranskan suuren vallankumouksen käsitteet ja iskusanat kummittelevat myöskin siinä vallankumouksessa, jonka läheisiksi todistajiksi me olemme joutuneet, mutta niiden rinnalla esiintyy joukko uusia, osaksi keskenään ristiriitaisia vaalilauseita, joita olemme tavailleet viime kevään punaisista lipuista, mitkä kulkueiden etunenässä ovat liehuneet meidänkin kaduillamme. Ne ovat vaatineet vapautta ja maata, sotaa ja sodan lopettamista, kuolemanrangaistuksen lakkauttamista ja kuolemaa samassa hengenvedossa, ne ovat sisältäneet eläköönhuutoja kansojen vapaudelle ja Venäjän valtakunnallisuudelle, järjestykselle ja anarkialle. Yhtä helposti kuin tsaarivallan kukistus tapahtui, yhtä vaikeasti, voipa melkein sanoa tuloksettomasti on vallankumouksen positiivinen puoli suoritettu, uutta järjestystä, uutta yhteiskuntaa ei olekaan syntynyt vanhan raunioille. Niinkuin Krylovin tarinassa joutsen, krapu ja hauki, niin vetävät vallankumouksen voimat eri suuntiin ja koko Venäjä vapisee liitteissään.

Aivan varmaa on, että nykyisen venäläisen kaaoksen syntymisen on huomattavassa määrässä vaikuttanut, paitsi luonnollisesti kansansivistyksen alhaisuus, myöskin voimakkaiden, johtavien persoonallisuuksien puute. Ranskan vallankumouksellehan ei antanut sen selväpiirteistä ja draamallista luonnetta vain se syvällinen ja monipuolinen filosoofinen valmistus, joka kulki sen edellä, vaan myöskin, toiminnan hetkenä, rohkeiden, hallitsevien persoonallisuuksien mieskohtainen osuus vallankumouksen tehtävissä ja vaikutus joukkoihin. Ranskan vallankumouksessa oli jotain klassillisen näytelmän kirkkaudesta, toiminnan kiinteydestä ja nopeudesta, kun sitävastoin Venäjän vallankumous uhkaa kehittyä loppumattomaksi epopeaksi, jossa sankarien puheet ja itsetunnustukset ottavat paljon suuremman tilan kuin heidän tekonsa ja toimintansa. Epäilemätöntähän on, että esim. Kerenski, vallankumouksen näkyvin henkilö, on suuri kaunopuhuja, jonka loistavia esityksiä aina seuraavat kättentaputukset, niinkuin jyrinä seuraa salamaa, mutta hyvin kysymyksenalaista sensijaan lienee, onko hän se suuri ja voimakas persoonallisuus, jonka ympärille yhteiskunnallinen ja valtiollinen mahti ja järjestys todella voi kristallisoitua. Hänen viimeinen puheensa Moskovan kokouksessa oli "suuri" enemmän yksityisten sanojensa ja pituutensa puolesta kuin asialliselta sisällöltään, jos jälkimäisessä suhteessa sovitamme siihen käytännöllisen ohjelmapuheen vaatimuksia. Kieltämättä on jotain puoleensavetävää hänen ihanteellisessa ja tulisessa mielenlaadussaan, mutta sen vaikutusta on suuressa määrin ollut omiaan vähentämään se epäjohdonmukaisuus ja ristiriitaisuus, mihin se usein on hänet vienyt. Hänen rinnallaan ovat jääneet varjoon gruusialaiset sosiaalidemokraatit _Tseidshe_ ja _Tsereteli_, vallankumouksen johtavia sieluja hekin, sekä bolsheviki-sosialisti _Maxim Gorjki_, joka esiintymättä valtiollisena toimihenkilönä taistelee lehdessään pelottomasti marxilaisten ihanteittensa puolesta. Näihin neljään nimeen voisi ehkä vielä lisätä muutamia, mutta tuskin ketään, joka olisi mainittuja vaikuttavammassa asemassa. On kuin Venäjän vallankumoukselta puuttuisi suurta yhdistävää persoonallisuutta.

Tämä persoonallisuus _on_ sillä, ei tosin elävänä sen keskuudessa tai elävänä vain siinä mielessä kuin suuri kirjailija elää vielä kuolemansakin jälkeen: _Leo Tolstoi_.

Leo Tolstoi on vallankumouksen suuri taustahenkilö. Hän on Venäjän Voltaire ja Rousseau samassa persoonassa. Kaikki mikä nykyis-Venäjässä on vallankumouksellista, kapinallista, uusia muotoja etsivää, on käynyt, suuremmassa tai pienemmässä määrässä, Tolstoin opissa. Ja vielä enemmän: yksin taantumuskin lainaa häneltä aseitansa ("älkää tehkö vastarintaa pahalle"). Hänellä ei ole tätä asemaa oppiensa loogillisen todistusvoiman perusteella, vaan sentähden että hänen laatunsa niin täydellisesti vastaa venäläistä kansansielua, sentähden, että hän itse _on_ tämä kansansielu. Tuskin on millään kansalla uudemmalla ajalla ollut kirjailijaa, joka siinä määrin kuin Tolstoi todella edustaisi, ansioineen ja heikkouksineen, kansaansa, tuota kansaa, joka sellaisellekin slaavilaissyntyiselle tutkijalle kuin böömiläinen Masaryk on ongelmallisempi kuin kaikki muut Europan kansat. Tolstoin pahin venäläinen vastustajakin, Mereshkovski, on niin täydellisesti hänen rehevän persoonallisuutensa lumoissa, että hänen kritiikkinsä, niinkuin norjalainen Chr. Collin sattuvasti on huomauttanut, pikemmin on Tolstoin ylistystä kuin moitetta.

Venäläisen kansansielun silmiinpistävimpiä piirteitä verrattuna länsieuroppalaiseen ajatus- ja tunnetapaan lienee itämaalainen fatalismi, salliman-usko. Tämä fatalismi, jonka vaikutuksia tällä hetkellä voi seurata sekä venäläisten sodankäynnissä että heidän vallankumouksessaan, on Tolstoin historian-filosofiassa saanut mitä väärentämättömimmän ilmaisun. Parhaiten ilmenee se hänen suuressa romaanissaan "Sota ja rauha" -- niinkuin Tolstoi yleensäkin kaunokirjallisissa teoksissaan esiintyy täydellisimmin ja vaivattomimmin omana itsenään. Miten asettaakaan Tolstoi vastakkain Kutusovin ja Napoleonin! Kutusov, joka nukkuu sotaneuvottelussa, missä tehdään Austerlitzin taistelun suunnitelma, ja lukee romaania Borodinon aattona, tämä sotapäällikkö-fatalisti, joka ei kuvittelekaan voivansa mitään omasta alotteestaan vaikuttaa tapausten kulkuun, on hänen sankarinsa ja ihanteensa. Napoleon, joka luottaa omaan voimaansa, Napoleon, joka tietoisesti yrittää vaikuttaa taistelujen menoon, tarttua historian pyörään, on hänestä halveksittava, suorastaan narrimainen. Tässä vastakkainasettelussa löydämme ytimen Tolstoin historian-filosofiasta. Historia on Tolstoin käsityksen mukaan etupäässä ihmiskunnan itsetajuttoman joukko-elämän ilmiö. "Ihminen elää tajuisesti itseänsä varten, mutta palvelee tajuttomana aseena historiallisia, yleisinhimillisiä tarkoituksia. Suoritettu teko on palauttamaton ja sen vaikutus saa langetessaan ajan puolesta yhteen toisten ihmisten tekojen kanssa historiallisen merkityksen. Mitä korkeammalla yhteiskunnallisella asteella ihminen on, mitä suurempaan määrään ihmisiä hän on sidottu, mitä enemmän valtaa hänellä on muiden ihmisten yli, sitä silminnähtävämmin on jokainen hänen tekonsa välttämätön ja edeltäpäin määrätty." "Ihminen, joka näyttelee jotain osaa historiallisessa tapauksessa, ei koskaan käsitä sen merkitystä ja jos hän yrittää sitä tietoisesti käsittää, niin hän kärsii tappion." Yksityiset persoonallisuudet eivät niinollen Tolstoin mukaan ole muuta kuin tahdottomia aseita joukkosielun käsissä. "Vain tajuton toiminta tuottaa hedelmiä." Kansa ei Tolstoin mukaan omista tiedottomana sielussaan ainoastaan historian tahtoa ja tarkoitusta, se omistaa myöskin kaiken inhimillisen viisauden. Ne hänen romaaniensa sankareista, joissa hän on läheisimmin kuvannut itseään, Levin "Anna Kareninassa" ja Bezuchov "Sodassa ja rauhassa", löytävät kansanmiehen suusta tyydyttävimmän vastauksen kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Kansan arvostelu on Toistoille lopulta kaiken taiteellisen maun ja luomistyön mittapuu. Hiukan pisteliäästi, vaikka sattuvasti onkin eräs ranskankielinen kirjallisuushistorioitsija sanonut Tolstoista, että hän erehtyy väittäessään ettei hänellä ole muuta sankaria kuin totuus: hänen ainoa sankarinsa on joukko, kansa.

Käytännöllinen sovellutus tästä tolstoilaisesta historian-käsityksestähän ei voi olla muu kuin että on viisainta antaa joukon johtaa ja että vain se, joka noudattaa joukon tahtoa, palvelee historian tarkoituksia. Sen mukaan on myöskin itsestään selvää, että sotamies on lähempänä totuutta kuin kenraali ja että työläis- ja sotilasneuvosto paljasjalka-filosoofeineen täydellä oikeudella säilyttää itselleen ylimmän ratkaisuvallan kansaa ja yhteiskuntaa koskevissa asioissa.

Mutta paitsi historian-käsityksellään on Tolstoi, kuten tunnettu, myöskin monella muulla tavalla tärisyttänyt venäläisen yhteiskunnan perustuksia ja valmistanut vallankumousta. Pyhä synoodi, kaatuneen yksinvallan paras tuki, ei turhaan lingonnut pannaansa Jasnaja Poljanan runoilija-filosoofia kohti. Hän on kaivanut maata valtionkirkon, oikeuslaitoksen, porvarillisen kulttuuri-traditsionin, niin yksinpä yksityisen omistuksenkin alta. Hän on raskaalla kämmenellään vavisuttanut yhteiskunta-rakennuksen perustuksia. Hän on suuri alas-repijä, johon kaikki tyytymättömät voivat vedota, alkaen anarkisteista, jotka pommi taskussa odottavat ministerin vaunuja, ja lakoilla taistelevista marxilaisista kaunosanaisiin kateederiradikaaleihin saakka. Tolstoin rehevässä, itseään vastaansanovassa, älyllisesti selkeentymättömässä persoonassa tapaavat kaikki nämä tyytymättömät -- eri syistä tyytymättömät -- toisensa kuin Abrahamin helmassa.

Mutta kuinka suuri Tolstoi lieneekin epäilijänä ja kieltäjänä, on hänen aatemaailmansa myönteinen, rakentava puoli kuitenkin epämääräinen ja heikko, ennen kaikkea epäyhteiskunnallinen mitä suurimmassa määrässä. Mutta vallankumous, joka kukistaa vanhan yhteiskunnan luomatta mitään uutta sen sijaan, on kaaos. Tolstoin ihannoima yksinkertainen elämä auran kurjessa luonnon povella ei riitä monimutkaisen yhteiskunnan ohjelmaksi. Niinpä näemmekin nyt niitten, jotka ovat kukistaneet vanhan järjestelmän, seisovan kädet tyhjinä: sitä savea, mistä uusi piti luotaman, ei olekaan.

Vielä paljon pitemmälle ja yksityiskohtaisemmin voisi seurata Tolstoin jälkiä viime päivien Venäjällä. Niitä voisi löytää Maxim Gorjkin lehdestä, Kerenskin puheista ja hänen ministeriapulaisensa, entisen terroristin Savinkov-Ropshinin kirjoituksista. Tolstoi on Venäjän vallankumouksen sielu, sen voima ja heikkous, sen levoton kysyntä ja etsintä, sen hapuileva pyrkimys, sen kaaos.

Syysk. 1917.

GEORG BRANDESIN TEOKSIA.

I

Vuonna 1915 valmistui Georg Brandesin Goethe-teos, lähes 800 sivua sisältävä nidos. Ennenkuin vuosi 1916 oli loppunut, oli ensimäinen osa hänen suurta Voltaire-elämäkertaansa kirjakaupassa ja tämän vuoden alussa ilmestyi, jälkimäinen osa -- yhteensä yli tuhat suurta sivua. [Georg Brandes: Voltaire, 1917.]

Niinkuin Arkhimedes piiritetyssä Syrakusassa, on vanha Brandes sodan melskeen ja hävityksen saartamana tehnyt ajatuksen työtä, sillä aikaa kun maanosan suuret sivistyskansat ovat koettaneet hävittää toisiaan pistimillä, nälällä ja suurilla ja parjaavilla sanoilla. Pienen puolueettoman maan kansalaisena ja Europan valtataistelussa neutraalisen (juutalaisen) rodun jäsenenä on Brandes epäilemättä tuntenut kutsumusta pyrkiä myöskin kulttuuri-arvojen punnitsemisessa siihen puolueettomaan, neutraaliseen pisteeseen, josta Arkhimedes muinoin lupasi vivuta maapallon radaltaan.

Se intohimoinen taistelu, jota sodan aikana on painomusteella käyty kaikissa maissa, on, kuten tunnettu, suurelta osalta koskenut germaanisen ja romaanisen tai varsinaisemmin saksalaisen ja ranskalaisen sivistyksen ja rodun etuja ja heikkouksia. Ranskalaisen kulttuurin arvoa ja merkitystä ei kukaan liene kieltänyt -- joskin sen sisäisestä elinvoimaisuudesta on lausuttu epäilyksiä --, mutta sensijaan on saksalaisen sivistyksen koko olemassaolo usein tässä kolmen vuoden, kynäsodassa tahdottu asettaa epäilyksenalaiseksi ja sen edustajat ovat sekä idästä että lännestä saaneet kuulla itsestään nimityksiä barbarit ja hunnit. Onpa näkynyt sanomalehdissä kertomuksia siitä, kuinka värilliset afrikkalaiset heimopäälliköt entente'in rintamilla ovat ennen hyökkäykseen menoa innostuttaneet joukkojaan puheilla saksalaisten barbariasta.

Brandes joutui sodan alussa polemiikkiin vanhan ystävänsä ja aatetoverinsa Clemenceau'n kanssa. Kun Brandes ei myöntänyt, että Ranskan taistelu Saksaa vastaan oli samaa kuin ihmisyyden taistelu raakalaisuutta vastaan, sanoi Clemenceau irti tuttavuuden.

Ei ole ollut helppoa pitää aivojaan viileinä, kun koko Europpa palaa.

Brandes on epäilemättä niitä, jotka ovat voineet. Ei ole mahdollista löytää viime vuosilta puolueettomampaa, syvemmälle menevää kuvausta siitä, mitä sekä saksalaisessa että ranskalaisessa kulttuurissa on pysyvää, ihmiskunnalle korvaamatonta kuin Brandesin suurista Goethe- ja Voltaire-teoksista. Kumpikin, sekä "Faustin" että "Candiden" runoilija, edustaa mitä suurimmassa määrässä niitä henkisiä ominaisuuksia, joita voi pitää heidän roduilleen tyypillisinä, ja molempien elämäntyöstä tulee ydinsoluja heidän kansansa kulttuuriin. Molempien viisaus, pitkän elämän aikana kerätty, tuli lähteeksi, josta sukupolvet heidän jälkeensä ammensivat. Joka kieltää saksalaisen kulttuurin, kieltää myöskin Goethen, joka kieltää ranskalaisen, kieltää Voltairen.

Voltaire-elämäkerrassa on kuvauksen esine lähempänä kuvaajaansa kuin ehkä missään muussa Brandesin teoksessa. Henkinen sukulaisuus Voltairen ja Brandesin välillä on silmiinpistävä -- voipa saada vaikutelman, että se ulottuu molempien pieniin heikkouksiinkin asti. Joka tapauksessa: jos ketään nykyhetkellä voi verrata siihen mieheen, joka kerran lainasi kokonaiselle vuosisadalle nimensä, niin on Georg Brandes se henkilö. Yhteinen on molemmille väsymätön taisteluilo, jota eivät vuodet voi lannistaa, intohimoinen pyrkimys ennakkoluulottomuuteen, ajatuksen kuulas selkeys, yhdistyneenä hienoon, helposti ärsytettyyn hermostoon, taipumus sukkeluuteen ja leikinlaskuun. Heidän koko hengensuuntansa muistuttaa monessa suhteessa toisiaan, mutta heidän ennätyksensä ovat kuitenkin luonnollisesti erilaiset: Voltairen verratonta vitsin, sukkeluuden lahjaa, joka on luovan mielikuvituksen tuote, ei Brandes ole saavuttanut enempää kuin sitä kristallista lyriikkaa, joka pulppuaa useissa Voltairen runoissa ja näytelmissä ja jota ehkä yleensä on liian vähän huomattu.

Meille, nykyajalle, elää Voltaire pääasiassa satiirisissa romaaneissaan (ensimäinen niistä, "Candide", käännettiin tosin suomeksi vasta v. 1914), mutta Brandesin elämäkerrassa esiintyy hänen persoonallisuutensa koko monisärmäisessä loistossaan: runoilijana, historiankirjoittajana, oppineena, hovimiehenä, rakastajana ja taistelun miehenä. Antamalla laajan eepillisen aikakuvauksen taustaksi Voltairen toiminnalle katsoo Brandes samalla sankariaan historiallisesti. Koko aikakausi, mille keskiaikaiset oikeudenkäyntitavat ja taikausko ovat yhtä luonteenomaiset kuin useat kehittyneet, hienosyiset ja ennakkoluulottomat persoonallisuudet, astuu lukijan silmien eteen rakastavine markiisittarineen, viisaine ja viekkaine kardinaaleineen ja hovimiehineen, toistensa kanssa lakkaamatonta häväistyssotaa käyvine kirjailijoineen, filosoofeineen ja pappeineen. Joskus tuntuu, että tekijä poikkeaa liiankin kauas aiheestaan esim. hänen esittäessään Ludvig XV:nnen rakkaussuhteita de Nesle'in sisaruksiin -- episoodi, joka kylläkin on aikakautta kuvaava, mutta joka ei kuitenkaan varsinaisemmin kuulu Voltairen historiaan.

Ludvig XV:nnen hallituskaudelta ei puutu yhtymäkohtia keisarivallan Venäjään sellaisena kuin me olemme saaneet viimeksimainittua kokea m.m. viime vuosikymmenien aikana. Kaiken laillisen oikeudenkäytön sivulla tapahtuvat hallinnolliset tuomiot ja ennen kaikkea painetun sanan itsepintainen vainoaminen ovat molemmille yhtä ominaiset. Teoksesta, joka tavattiin kansalaisen kirjahyllyltä, tehtiin johtopäätöksiä hänen mielipiteistään ja hänen yhteiskunnallisesta kelpoisuudestaan, ja lievimpiin rangaistuksiin vaarallisen kirjan omistamisesta tai lukemisesta kuului vankikomero. Yksi päätodistuksista Voltairen intohimoisesti puolustamaa, kidutuskuolemaan tuomittua La Barrea vastaan oli se, että hänen luotaan löydettiin eräitä filosoofisia ja kaunokirjallisia teoksia. Jos siis vapaa sana saattoi käydä näin vaaralliseksi lukijoilleen, oli se sitä tietysti vielä suuremmassa määrässä käyttäjilleen, kirjailijoille. Seurauksena siitä oli, että m.m. melkein kaikki Voltairen teokset ilmestyivät salanimen suojassa ja että tekijän, jonka tyyli oli helposti tunnettava, täytyi turvallisuutensa tähden kerta toisensa jälkeen nimenomaan kieltää osuutensa niihin. Mutta huolimatta näistä varovaisuustoimenpiteistä tekijän puolelta ja huolimatta lisäksi hänen lukemattomista vaikutusvaltaisista tuttavuuksistaan, joiden joukossa oli kruunattujakin päitä, sai Voltaire, kuten tunnettu, tehdä monta retkeä Bastille'iin, elää maanpaossa suuren osan elämästään tai asustaa niin lähellä isänmaansa rajoja, että hän milloin hyvänsä voi päästä Ranskan viranomaisten käsien ulottuvilta.

Mutta niin suuri oli Voltairen persoonallisuuden mahti, että, niinkuin Brandes sanoo, missä hän oli, olipa vaikka syrjäisellä maaseudulla, siellä oli Ranska, siellä oli Parisi. Historian aikana ei liene suoritettu monta sellaista työpäivää kuin Voltairen, eikä pantu liikkeelle niin paljon voimia kuin Voltaire. Hänen luonteensa väsymättömyys ja lannistumattomuus tappioiden edessä on omiaan herättämään ihailuamme vielä vuosisatojen perästä samassa määrässä kuin hänen henkevä leikkinsä, joka yhdistää shakespearelaisen narrin viisauden Hamletin mietiskelyyn ja maailmanparanteluun. Hänen aivonsa olivat kuin teräsjousi, joka iloisella taisteluhalulla lennätti joka suuntaan ivansa vasamia. Hänen ajatuksensa ja sanontansa on harvinaisen yksinkertainen ja kirkas, kansantajuinen, mutta se on samalla niin älyllisesti ryyditettyä, että se viehättää ja ärsyttää myöskin kaikkein hienoimpia päitä. Voltairen proosatyyli on läpikuultavassa selkeydessään ranskalaisista ranskalaisin -- tai ehkä oikeammin latinalaisin -- eikä sitä ole vielä esim. saksankielellä lähimainkaan saavutettu.

Enemmän kuitenkin kuin Voltairen taiturimainen älyllisyys ja kielellinen valmius, enemmän kuin mikään hänen yksityinen teoksensa, enemmän kuin koko hänen filosoofinen uskontunnustuksensa viehättää hänen historiansa lukijaa hän itse, hänen persoonansa. Hän kirjoitti tragedioja ja sankarirunoja, mutta viehättävin ja pysyvin on se näytelmä, missä hän itse on sankari, hänen oma elämänsä. Niinkuin yleensä neroja ja esitaistelijoita, joiden toiminta tähtää ulospäin, on Voltairea seurannut läpi hänen elämänsä komeetanpyrstö hartaita ihailijoita ja leppymättömiä vihamiehiä. Edellisten joukossa tapaamme, samoinkuin jälkimäistenkin, aikakauden suurimpia nimiä. Hän askarteli kaikkien ajatuksissa, kukaan ei ollut häneen nähden välinpitämätön, Se, jonka ei ollut onnistunut päästä hänen kanssaan kirjevaihtoon, täytyi ainakin saada nähdä hänet, ja se, jolla oli ollut tilaisuus puhua hänen kanssaan, säilytti siitä muiston koko elämänsä ajan. Hänen mieskohtaisen seurustelunsa tavaton lumousvoima ei varmaankaan johtunut yksistään hänen älyllisestä sukkeluudestaan, niistä loistavista vuorosanoista, joita hän kylvi ympärilleen, se perustui varmaan yhtä suuressa määrässä hänen persoonansa harvinaiseen rakastettavuuteen ja hänen luontaiseen hyvyyteensä. Tämä suuri taistelija ja älyllinen ilveilijä oli ystävän-suhteissaan uskollinen ja luottavainen kuin lapsi, ja hänen avuliaisuutensa tarvitsevia kohtaan sai varsinkin hänen elämänsä loppuaikoina mitä suurenmoisimpia muotoja. Hän, jolla harrastuksen universaalisuudessa on vain harvoja vertaisiaan maailman historiassa, ei laiminlyönyt tilaisuutta tehdä hyvää pienessä. Hänestä tuli, kuten tunnettu, eräänlainen epävirallinen viimeinen tuomioistuin, johon vääryyttä kärsineet ja sorretut vetosivat saadakseen oikeutta. Enemmän kuin ihmiset merkitsivät hänelle kuitenkin ideat, enemmän kuin yksityinen vääryys, oikeuden periaate. Hänestä tuli ihmiskunnan yleinen syyttäjä.

Tätä kautta Voltairen elämässä, viimeistä ja suurinta, jolloin hänestä tuli Calas'in, La Barren y.m. puolustaja, kuvaa Brandes kappaleessa, jolle hän on antanut yhtä loistavan kuin sattuvat otsakkeen: Flammen over Europa -- Liekki yli Europan. Se sukupolvi, joka on elänyt Dreyfus-jutun ajan ja saanut, joskin säästeliäitä, tietoja siitä, mitä keisarivallan Venäjällä viime vuosikymmeninä on oikeudenkäytön varjossa tehty, ymmärtää mitä tämä Voltairen taistelu merkitsi. Se oli isku keskelle taikauskoisen, tyrannisen, julman ennakkoluuloisuuden sydäntä. Se oli suuren vallankumouksen ensimäinen sotatorvi. Se kruunasi Voltairen kirjallisen työn, se osotti maailmalle ja jälkipolville, että kirjailija ja mies oli yhtä.

Voltairen suhde Ranskan vallankumoukseen on yleisesti tunnettu. Aivan varmaa on, että hänen vapaudenkylvöään on itänyt myöskin siinä vallankumouksessa, jonka todistajina me äsken olemme olleet. Katarina II, saksalaissyntyinen kuten Voltairen toinenkin suuri kruunupäinen oppilas, toi voltairianismin Venäjälle. Dekabristien kapinallisissa julistuksissa (v. 1825) esiintyi voltairelaisia ajatuksia. Mutta vielä myöhemmin niissä venäläisissä kirjailijoissa, joiden saattaa sanoa välittömimmin valmistaneen suurta vapaustaistelua, voi varmaan tavata Voltairen vaikutusta. Niin esim. Tolstoin, Rousseau'n oppilaan, radikaalisessa epäilyksessä yhteiskunnallisella ja valtiollisella alalla. Ne vapauden ajatukset, joita Ferney'n kuuluisa erakko kerran lähetti ympäri Europan, ovat olleet kuin vuosisatojen päähän ulottuvia sytytyslankoja, joiden toimintaa voimme aina epäillä siellä, missä vallankumouksen miinat räjähtävät.

Sellainen sytytyslanka on myöskin Voltairen viimeisen kuvaajan, Georg Brandesin elämäntyö. Ei voi olla ihailematta tätä vanhaa vapaustaistelijaa, joka ei ole kadottanut mitään nuoruutensa tulisuudesta lisätessään siihen vuosiensa ja kokemustensa viisauden.

II

Georg Brandesin uuden, hiljan meidänkin kirjakauppoihimme ilmestyneen teoksen nimitys on jonkunverran harhaanjohtava [Georg Brandes: Napoleon og Garibaldi]. Teos on kokoelma henkilökuvia ja kirjoitelmia, joista kaksi ensimäistä on omistettu korsikkalaiselle maailmanvalloittajalle ja italialaiselle vapaustaistelijalle. Näitäkin huomattavampi on mielestäni kuitenkin se "mitali", minkä Brandes on takonut ranskalaisesta valtiomiehestä Jules Favresta, joka 1870-71:n aikana näytteli niin kunniakasta, mutta hänelle itselleen sangen epäkiitollista osaa maansa kohtaloissa. Melkein kaikki teokseen sisältyvät tutkielmat ja kirjoitelmat ovat syntyneet sodan aikana, ja historiallisissa kuvauksissakin kajastaa usein sanojen ja lauseiden takaa nykyinen maailmanpalo -- tuo hirvittävä valonheittäjä, joka lähettää häikäisevän säteensä kauas menneisyyteen ja tulevaisuuteen, kirkastaen rajoitettuja aloja historiaa ja inhimillistä elämää, mutta syventäen ympärillään, niinkuin valojuova tekee, varjot entistäkin syvemmiksi ja pimeyden entistäkin tiheämmäksi. Napoleon, Garibaldi ja osaksi myöskin Jules Favre ovat joutuneet uuteen mieltäkiinnittävään valaistukseen, kun sensijaan monet hengen ja kulttuurityön edustajat, joita Brandes kuvaa, tuntuvat häipyneen varjoon ja pimeyteen -- niin esim. Giordano Bruno, jonka kidutuskuolemaa kuvatessaan Brandes saa aiheen seuraavaan katkeraan ajatelmaan: "Se, mitä hiukan kaunistellen kutsutaan ihmisyydeksi, askarteli 1600:n vaiheilla aivan kuin 1900:nkin ympärillä pääasiassa kidutuksilla ja murhilla -- silloin uskonnon, nyt kansallisuuden nimessä."

Aikomukseni ei ole tässä käydä kappale kappaleelta selostamaan näitä Brandesin pieniä esseitä, jotka hän on ristinnyt mitaleiksi ja piirroksiksi. Kaikkihan niistä eivät suinkaan edusta tekijänsä korkeimpia kirjallisia saavutuksia ja suoranaisia vähäpätöisyyksiäkin on joukossa. Mutta nämä kirjoitelmat, joista useat ovat painetut ennemmin aikakautisissa julkaisuissa, antavat etsimättömän aiheen kosketella Brandesin merkitystä ja toimintaa nimenomaan esseistinä ja sanomalehtimiehenä.

Brandesin vastustajat ja vihamiehet, joiden joukossa on varsin suuri prosenttimäärä pappeja ja professoreja, ovat esittäneet usein väitteen, että hän tiedemiehenä ja tutkijanakin on sanomalehtimies, journalisti. Tällä on luonnollisesti tahdottu sanoa, että hän on pintapuolinen (ikäänkuin sanomalehtiin kirjoittaminen ja pintapuolisuus itsessään olisivat identtisiä käsitteitä!). Brandesin ystävät ovat sensijaan sanoneet, että hän sanomalehtimiehenäkin on tutkija ja tiedemies. Ja monet ovat vielä lisänneet, että hän sekä tutkijana että sanomalehtikirjailijana on taiteilija Jumalan armosta.

Näistä arvostelmista on pintapuolisuuden syytös mieltäkiinnittävin, koska se usein kohtaa henkilöitä, jotka saavat paljon aikaan maailmassa. Nythän Brandes on kolmen vuoden aikana tai tarkemmin sanoen siitä lähtien kuin maailmansota alkoi, julkaissut yli kaksituhatta suurta kirjansivua ("Goethe": 710 siv., "Voltaire": 1,122 siv., "Napoleon og Garibaldi": 331 siv.). Pintapuolisuutta! huudahtavat hänen virkaveljensä, jotka sillävälin ovat päässeet pariin sataan sivuun, ihmeissään siitä, että he laisinkaan "sodan aikana" ovat voineet jotain julkaista -- vaikka sota olisi ollut satojen peninkulmien päässä. Kieltämättä on Brandesin kirjallinen tuotteliaisuus, varsinkin jos otamme huomioon hänen ikänsä, joka jo lähenee kahdeksaakymmentä, poikkeuksellista laatua, poikkeuksellista suurimmassa määrässä, jos vertaamme sitä tavalliseen tuotteliaisuuteen pohjoismaissa, missä yleensä vielä ollaan henkisen työn intensiteetissä paljon jäljessä keskieurooppalaisesta maailmasta. Harva, jos kukaan tiedemies, kirjailija tai taiteilija on meillä saavuttanut todella sitä henkisen tuotteliaisuuden määrää ja kestävyyttä, joka on saavutettu vastaavilla aloilla esim. Saksassa ja Ranskassa. Kuin selittämättömäksi ihmeeksi jäävät meidän kannaltamme katsoen sellaisten kuin Balzacin, Wundtin ja Ostwaldin henkinen joustavuus ja ehtymättömyys. Brandes, juutalainen, kuuluu maailman ehkä henkisesti hedelmällisimpään rotuun. Yksin se, mitä hän jatkuvasti aikojen kuluessa on kirjan muodossa julkaissut, nousee keskimäärin n. 500-1,000:een sivuun vuodessa.

Onko tällainen tulos saavutettavissa vain syvällisyyden kustannuksella, siis pintapuolisuuden hinnalla? Tuskin. On otettava huomioon, että Brandesin teksti ei, ankarasti arvostellen, itse asiassa yleensä ole luovaa laatua, se on suurimmalta osaltaan kuvailevaa, deskriptiivistä, tai älyllisesti erittelevää, analyyttistä. Se on sitä kirjallista tuotteliaisuutta, jota voi hyvällä omallatunnolla harjoittaa runotarta odotellessakin. Syvällisyys ei siinä ensi sijassa riipu siitä, mitä tavallisesti kutsutaan mieskohtaiseksi inspiratsioniksi, vaan älyn valppaudesta ja joustavuudesta, muistin nopeudesta ja tietojen rikkaudesta. Ihmeteltävä on hänessä ennen kaikkea se virkeys, millä hänen muistinsa häntä palvelee: kuin tuhansista raikkaista vuoripuroista tuo se eri haaroilta ainehistoa hänen ajatteluunsa ja tutkimuksiinsa. Verratonta muistiaan saa hän epäilemättä ensi sijassa kiittää siitä, että hän usein vaikuttaa viisaalta ja tietorikkaalta kuin kokonainen yliopistollinen tiedekunta. Mutta hänen päähyveensä lienee sittenkin hänen älynsä selkeys, joka antaa hänen arvostelmilleen niiden nopeuden ja varmuuden. Hänessä ei ole mitään sumuista ja epäselvää, hänen sanontansa ja ajatuksensa lankeavat täsmällisesti yhteen. Itse Cicero ja Voltaire eivät kirjoittaneet kirkkaampaa proosaa kuin hän. Lisäksi on hänellä todellisen "juutalaisen vitsin" lahja, joka on läheisesti sukua Heinrich Heinen sukkeluudelle, vaikkakaan ei sen veroinen. Jos kaikki tämä on pintapuolisuutta -- hyvä, lisätkäämme ainakin, että se on kadehdittavaa pintapuolisuutta.

Moni on varmaan tehnyt saman havainnon kuin näiden rivien kirjoittaja, joka lukiessaan Brandesin esseitä sanomalehden palstoilta, esim. "Politikenissä", mihin hän jatkuvasti kirjoittaa, on pannut merkille, miten vaarallinen on hänen artikkelinsa naapuruus lehden muille kirjoituksille. Jos sanomalehtinumeron toimittamisessa kunnioitettaisiin samaa periaatetta kuin teatterikappaleen harjoittamisessa, missä yhteisesitykselle pannaan suurin paino, niin täytyisi kai myöntää, että Brandes astuu ulkopuolelle puitteiden ja että hän keinoilla, joita muilla ei ole käytettävänään, saa äänensä kuuluviin toisten kustannuksella. Tämän vaikutelman lienevät saaneet m.m. ne, jotka sattuivat lehdestä lukemaan sen kaunokirjalliseen muotoon puetun jutelman "Forseldrenes Confession" (Vanhempain uskontunnustus), jonka Brandes kirjoitti vuotta ennen maailmansotaa sen johdosta, että häneltä oli juutalaisena kielletty pääsy Venäjälle, minne eräs tiede- tai taide-seura oli kutsunut hänet. Tämä kirjoitushan on lähinnä sitä lajia, jota tavallisesti sanotaan koseriaksi ja mikä lehdessä painetaan petiitillä, mutta se on omassa laadussaan pienenä mieleensyöpyvänä satiirina paksujen nidoksien arvoinen. Jos sille tahtoisi etsiä joitakin vertauskohtia muodoltaan tyynessä, mutta sisällöltään kirpeässä ja häijyssä ivassa, niin tulevat ehkä lähinnä mieleen Montesquieu'n "Persialaiskirjeet" valistusajalta. Valistusajan ennakkoluuloton, kuiva ja järkevä henki onkin mitä läheisintä sukua hänen laadulleen yleensäkin ja painaa se etenkin leimansa hänen poleemisiin sanomalehtikirjoitelmiinsa. Omassa elementissään liikkuu hän varsinkin silloin, kun hän saa osottaa, miten keskiaikaisen barbaarinen ihmiskunta on yhä edelleen ja miten kaikki vanhat ennakkoluulot vielä elävät vaikka uusissa muodoissa.

Tärkein osa Brandesin sanomalehtikirjailussa on kuitenkin hänen arvostelutoimintansa. Siinähän hän on ollut jo lähes puoli vuosisataa opettaja ja mestari. Tällä alalla on hän ennen kaikkea tehnyt suuren kulttuurihistoriallisen työn: hän on tuonut länsimaat ja Keski-Europan lähemmäksi Skandinaviaa ja pohjoismaita. Mutta hänen arvosteluillaan on rajoituksensa, jotka näkyvät ehkä hänen oppilaissaan vieläkin selvemmin kuin hänessä itsessään. Hän on usein käyttänyt runoutta ja kirjallisuutta aseena taistelussa vapaus-aatteittensa hyväksi, mutta runous ja kirjallisuus eivät pääse itse omalla vakuutuksellaan, omalla auktoriteetillaan vaikuttamaan, jos toinen käyttää niitä aseinaan. Niinkuin yleensä älynvoittoiset luonteet ei hän ole suinkaan aina täysin tajunnut sitä tulisuutta, sitä tunteen painetta ja hehkua, joka on persoonallisen runouden elämänehto. Sensijaan on hänen puhtaasti esteettinen vaistonsa hyvin kehittynyt. Vapaus on hänen jumalattarensa, mutta kauneus on hänen rakastettunsa.

Eräässä kirjallisessa kiistassa, jota Brandes useita vuosia sitten kävi Höffdingin kanssa, teki Brandes, joka silloin ei itse vielä ollut professori, muun muassa pientä pilaa professoreista. Höffding vastasi rakastettavasti, että koska kaikki eivät voi olla profeettoja, täytyy joidenkin tyytyä olemaan vain professoreja. Nyt on Brandeskin professori, tai on ollut sitä jo aikoja sitten, mutta profeetta hän tuskin enää on, jos hän lienee sitä koskaan ollut. Se kirjallinen koulu, jonka vaikutusvaltaisin julistaja hän aikoinaan oli pohjoismaissa, realismi, on jo elänyt aikansa tai ainakin painumassa mailleen. Hän ei ollut itse tämän kirjallisen suunnan ja sen teorian keksijä, mutta hänen pitkälle kehittynyt todistelu- ja väittelykykynsä teki hänestä sen huomattavimman esitaistelijan. Jos selailemme Brandesin teoksia esim. "Hovedstrømninger'ien" ajoilta aina tämän syksyn uutuuteen saakka, voimme niissä helposti huomata, miten historian ja ennen kaikkea kirjallisuushistorian kelloviisari viime vuosikymmeninä on kääntynyt. Koko se sukupolvi, jonka innostaja ja tulkki hän aikoinaan oli, Ibsenin, Björnsonin, Strindbergin sukupolvi, on poissa, ja muistokirjoitukset kuolleista ystävistä ja taistelutovereista ottavat yhä suuremman tilan hänen kirjoitelmakokoelmissaan. Sukupolvien mukana ovat myöskin kirjalliset ihanteet ja iskusanat muuttuneet. Toiset lausuvat nyt päivän tunnussanat. Mutta Brandesin kunniaksi on luettava, ettei hän, niinkuin varmaan moni vähemmän joustava henki olisi tehnyt, ole muuttunut vihamieliseksi uudelle ajalle, joka säälimättömästi on sysännyt syrjään paljon siitä, mitä hän aikoinaan julisti. Hän on osannut iloita siitäkin laihosta, joka on itänyt toisten kylvöstä. Hänen viimeiseen kirjaansa sisältyvissä muistokirjoituksissa ystävistä voimme huomata pienen katkeran piirteen, mutta se onkin ainoa, missä vanhuus, pettymykset ja epäusko ihmisiin ripittäytyvät yleisölle.

TSHEKKILÄISET MAAILMANSODASSA.

Maailmansodan aikana sanomalehdissä näkyneet niukat tiedot Itävalta-Unkarin eri kansallisuuksien mielialasta ja kohtalosta ovat usein tuoneet näiden rivien kirjoittajan mieleen erään keskustelun aurinkoisessa ja pölyisessä rautatievaunussa, joka omenapuiden, kukkimisaikaan solui Pragista Tonavan keisarikaupunkia kohti. Sodasta ei vielä ollut tietoa. Berlinissä valmistauduttiin juuri viettämään keisarintyttären häitä, joissa sekä liitto- että sopimusvaltain päiden oli määrä tavata toisensa, kaiketi näyttääkseen diplomaattisessa viisaudessaan maailmalle, miten sydämellinen yhteisymmärrys heidän kesken vallitsi ja miten perusteeton oli sodan pelko. Mutta ei tarvinnut olla suuri psykoloogi nähdäkseen, että tämä hetkellinen yleiseuroppalainen sopusointu leikki vain pinnalla ja että syvemmällä kyti tyytymättömyyttä, valloitushalua, kunnianhimoisia pyyteitä ja kostonhimoa kuviteltujen tai todellisten vääryyksien johdosta. Hallittavien ja hallitsevien kansojen välillä ammotti yhä kuilu, joka ei ennustanut hyvää. Tätä viimemainittua koski myöskin keskustelu böömiläisessä rautatievaunussa.

Vastassani vaunussa istui kaksi tshekkiläistä: toinen oli pappi, toinen nähtävästi koulunopettaja, mahtavan kansallis-poliittisen urheiluyhdistyksen "Sokolin" toimihenkilöitä. -- Missä ikänä kahden pienen ja sorronalaisen kansan jäsenet tapaavat toisensa maailmalla, löytävät he helposti toisissaan hermon, joka värähtää samalla tavalla: puhe vapaudesta ja sorrosta on se taikasana, joka ilmaisee tämän hermon. Molemmat tshekkiläiset puhuivat Böömin itsenäisyyden unelmasta ja viimeinen hetki, jolloin sen tuli toteutua, oli keisari Frans Josefin kuolema, mikä heidän mielessään häämöitti kaikkien Itävalta-Unkarin slaavilaiskansojen nousun ja vapautumisen hetkenä. Vanhan keisarin persoonaa ympäröi nähtävästi tilapäisten puhekumppanienikin mielessä eräänlainen koskemattomuuden kunnioitus, koskapa he niin yksimielisesti suostuivat odottamaan hänen poismenoaan. Mutta ei hetkeäkään pitemmälle -- se oli heidän uskonsa ja vakaumuksensa, jota yleensä ei turmellut liian suuri lojaalisuus Itävalta-Unkarin monarkiaa kohtaan.

Wieniin saavuttuani jouduin ensi päivinä samantapaisen, vaikka vielä jyrkemmän tshekkiläisen mielialan-ilmauksen todistajaksi: hotellissa, missä asuin, ampui itsensä eräs böömiläinen upseeri, joka oli myönyt Venäjälle tärkeitä esikunta-salaisuuksia ja jonka kavallus oli tullut