Part 9

Ja mitä koskevat nämä Strindbergin kirjeet? Häntä itseään, ensiksi, toiseksi ja kolmanneksi. August Strindberg on maailman keskipiste, kaikki kieppuu hänen ympäri, kaikki on oikeastaan olemassa häntä varten. Jos jotain maailmassa tapahtuu tai on tapahtumatta, on sillä häneen nähden joku salaperäinen suhde ja tarkoitus. Kun Laura Marholmille syntyy lapsi, tapahtuu se vain kiusanteosta häntä, Strindbergiä, kohtaan, koska hän, Strindberg, oli väittänyt, että kirjailevat naiset eivät voi synnyttää lapsia! Jos joku kysyy häneltä hänen kirjevaihtoaan Nietzschen kanssa, tapahtuu se siinä salakavalassa tarkoituksessa, että tahdotaan selittää hänet hulluksi sillä, että hän on ollut vuorovaikutuksessa mielipuolen kanssa! Tavaststjernan kuurouden takana piili hirveitä suunnitelmia Strindbergin turvallisuutta vastaan -- tämä "kavala suomalainen" kun vaan muka teeskenteli huonokuuloisuutta, voidakseen mukavasti hautoa juoniaan. Kun Lidforss ei kohota pilviin hänen luonnontieteellisiä kannunvalamisiaan, vetää Strindberg siitä sen johtopäätöksen, että hän on huono ystävä, epäilyttävä olento ("ruskig person") ja lopulta konna kaikin puolin. Strindberg "pyyhkii hänet elävien luettelosta" -- miehen, joka kuolemaansa saakka uskollisemmin kuin kukaan taisteli Strindbergin himmenevän maineen puolesta. Przybyszewskin kanssa syntyy myöskin -- nähtävästi erään yhteisen naistuttavan takia -- hankausta, ja kohta riistää Strindberg kirjeissään puolalaiselta kirjailijatoveriltaan kaiken porvarillisen kunnian. Hän on valmis syyttämään entisiä ystäviään toisilleen melkein mistä hyvänsä, esittäen samalla itsensä totuuden vainottuna marttyyrinä, jota tuhoamaan ihmiset ovat ilkeämielisyydessään liittoutuneet. Hänen kirjeissään ei tapaa välähdykseltäkään mitään oman syyllisyyden tuntoa. Kun hänen käy huonosti, ovat siihen aina syynä ulkonaiset olosuhteet ja toiset ihmiset ja hän purkaa raivoaan niitä vastaan. Hänellä on aivan yksinäinen kyky tuntea kaikkia mahdollisia vastenmielisyyden tunteita. Inho, viha ja raivo tuntuvat olevan hänen varsinainen elementtinsä. Kun hän kirjoittaa "ystävistään" mietteitä, on hän usein sellaisen vimman vallassa, ettei hän ehdi käyttää mielikuvituksensa ja suuren sanataituruutensa apua, vaan turvautuu tavallisen katupojan parjaus-sanastoon. Hän näyttää toisinaan olevan valmis myöskin aktiivisiin toimenpiteisiin turvallisuutensa hyväksi. Niinpä saattaa hän muun ohella esittää kirjeessä esim. seuraavan herttaisen kysymyksen: "Eikö Albert Bonnieriä voi myrkyttää?(!)"

Adolf Paulin julkaisemat Strindberg-kirjeet ovat pääasiassa 1890-luvun alkupuolelta. Strindberg kulki niihin aikoihin Inferno-kauttaan kohti. Mutta näissä kirjeissä esiintyvät luonteenpiirteet eivät myöhemminkään olleet hänelle vieraita. Sen todistavat hänen viime vuosinaan tekemänsä hyökkäykset Heidenstamia, Levertiniä, Ellen Keytä, Geijerstamia y.m. vastaan. Kuten tunnettua, syytti Strindberg näitä henkilöitä kaikesta mahdollisesta siveellisestä rappiosta sekä ennen kaikkea katalista salajuonista häntä kohtaan. Kiistelkööt lääkärit kuinka paljon hyvänsä Strindbergin sairaudesta -- hermoston tauteihin perehtymätön lukija saa sen käsityksen, että raivo kuului Strindbergin terveyteen, että hänen sielunsa olisi nääntynyt, jollei se olisi saanut jokapäiväistä annostansa vihaa ja vimmaa.

Fredrik Böök on sattuvasti osottanut, miten Strindbergin panettelut kääntyvät varsinkin niitä henkilöitä vastaan, jotka ovat tehneet hänelle palveluksia ja joihin hän kuvitteli olevansa jonkunlaisessa riippuvaisuussuhteessa. Vaikka hänen kirjeensä osottavat, ettei hän suinkaan arkaillut turvautua toisten apuun, kärsi hänen vapaudenrakkautensa syntyneestä kiitollisuudenvelasta ja hän kuittasi sen likaisilla juoruilla ja panetteluilla. Tämä Strindbergin riippumattomuus-vaisto, joka kehittyi Infernoaikana täydelliseksi vainohulluudeksi, selittää osaksi Strindbergin menettelyä, tekemättä sitä silti puolustettavaksi tai kauniiksi.

Strindbergin ihailijat -- "Mestari Olavin", "Punaisen huoneen", "Pääsiäisen" ja saaristokuvausten tekijällä ei ole suotta ihailijoita -- etsivät luonnollisesti selitystä ja lieventäviä asianhaaroja hänen vihaansa ja raivoonsa myöskin häntä kohdanneissa kärsimyksissä ja vastoinkäymisissä. Että ne enemmän johtuivat hänestä itsestään, hänen luonteestaan, kuin ulkonaisista olosuhteista, sitä ei voine kieltää. Hänen suhtautumisensa kirjailijatovereihinsa on kuvaava. Hänelle eivät antaneet rauhaa Heidenstamin, Levertinin ja Ellen Keyn laakerit, mutta näyttää siltä kuin hän olisi kadehtinut myöskin kaikkia Akatemian palkitsemia pikkurunoilijoita, Klinckowströmiä ja mitä he lienevätkin nimeltään. Hänen "Puheensa Ruotsin kansalle" sisälsivät muutamien asiallisten huomautusten rinnalla jatkuvaa kiukuttelua sen johdosta, että Ruotsissa muutkin ovat saaneet tunnustusta ja mainetta kuin August Strindberg. Yksin Sven Hedininkin tibetiläinen tähti oli hänelle liian kirkas. Että elämä ei aina hymyillyt tällaiselle luonteelle, sitä ei voi ihmetellä. Tavallisen maailmanjärjestyksen mukaiselta tuntuu sekin, että elämä puolestaan usein, sangen usein kolhi August Strindbergiä.

MARCEL PRÉVOST:

L'Adjudant Benoît.

"Puoli-Neitsyiden", "Naiskirjeiden", "Naisellisuuksien" ynnä monien muiden, aiheiltaan usein hiukan uskallettujen kirjojen henkevä, pintapuolinen ja laverteleva juttelija on tuntenut lukemattomien virkaveljiensä tavoin tarvetta kirjoittaa romaanin, joka käsittelee sotaa. "L'Adjudant Benoît" ilmestyi talven kuluessa ensin Prévost'n toimittaman aikakauslehden "Revue de Paris'n" kaunokirjallisena liitteenä sekä myöhemmin itsenäisenä niteenä, saapuen meidänkin kirjakauppoihimme noin parisen kuukautta sitten. Kun muistaa, kuinka vallitseva asema ranskalaisilla keltakantisilla 3 fr:n 50:n niteillä on ollut ja on yhä edelleen romaaniuutuuksien joukossa, lienee otaksuttavaa, että meilläkin Marcel Prévost'n uusi kirja on jo löytänyt, sen maineen johdosta, mikä kirjailijalla on aikaisempien teostensa perustalla, monta velvollisuudentuntoista lukijaa ja ennen kaikkea lukijatarta. Epäillä sopii kuitenkin, eivätkö varsinkin jälkimäiset ole tällä kertaa saaneet kokea pientä pettymystä. Jos he ovat odottaneet jotain Prévost'n rakkauskuvausten samalla kertaa moraliseeraavan ja epäkainon puol-äänekkään juttelun tapaista, niin ovat he kyllä erehtyneet. Silti olisi mielestäni väärin sanoa, että "Adjutantti Benoît" olisi mikään voimakas tai alkuperäinen romaani, tai väittää, että se ajankuvauksena loisi erikoisen uutta valaistusta niihin elämänehtoihin, joita Ranska sodan kestäessä on kokenut.

Benoît Castain on eteläranskalainen tilanomistajan poika. Hänen isänsä tahtoo tehdä hänestä, sitten kun hän on suorittanut ylioppilastutkintonsa, maanviljelijän ja lähettää hänet siinä tarkoituksessa Saksiin, koska isä pitää maanviljelystä organisatsionikysymyksenä ja hänen mielestään saksalaiset kulkevat siinä suhteessa muiden edellä. Poika tuntee kuitenkin kutsumuksensa vetävän toisaalle ja kun hän palaa Saksasta suorittaakseen kotimaassaan asevelvollisuuttaan, jääkin hän sotilaaksi tykkiväkeen. Isä pitää pojan päätöstä hulluutena eikä voi käsittää, miten 155 mm:n kanuuna voi huvittaa poikaa enemmän kuin uusimallinen puimakone.

Sodan aattona, heinäkuun lopulla 1914, joutuu Benoît kersanttina pienen komennuskunnan kanssa ulkovarustukseen Ranskan, Luxemburgin ja Lothringin rajoille. Täällä haavoittuu hän toiseen jalkaansa aivan sodan alussa, jo ennen varsinaista sodanjulistusta. Saksalaiset ulaanit ovat Luxemburgin puolelta, mistä heitä vähimmin odotettiin, hyökänneet rajan yli ja heitä karkoittaessaan saa Benoît ensimäisen tulikasteensa ja ensimäisen haavansa. Benoît joutuu erään maasta lähteneen puolalaisen paronin linnanvartijan Joze Archerin tai oikeammin tämän tyttären Gertrude'in, nuoren vaaleatukkaisen kaunottaren, hoitoon. Archer on vanha sotilas vuodelta 1870 -- hän nauttii yleistä luottamusta paikkakunnalla, luottamusta, jota on ollut omiaan lisäämään hänen useille kylän asukkaille näyttämät kunniakkaat sotilaspaperinsa. Benoît'n jalka paranee, mutta hän saa Gertrude'in hoidossa toisen haavan, sydämeensä: hän rakastuu tyttöön.

Tästä rakkaudesta antaa Prévost kehittyä olosuhteiden pakosta Benoît'lle suuren traagillisen elämyksen. Archerin hoidossa olevassa linnassa tapahtuu yön aikaan jotain, joka on omiaan herättämään Benoît'n epäluulon: hän on huomaavinaan yläkerrasta salaperäisiä valosignaaleja, joita voisi käsittää merkinannoiksi viholliselle. Raja on nim. aivan lähellä ja linnasta annetut merkit voivat näkyä vihollisen asemille saakka. Benoît pitää velvollisuutenaan saada asiassa täyden selvyyden -- hänen epäluulonsa ovat jo kohdistuneet Archerin palveluksessa olevaan elsassilaiseen Rimbachiin. Eräänä yönä lähtee Benoît läheiseen metsään seuratakseen miehen jälkiä, jota hän luulee Rimbachiksi, ja saadakseen varmuutta. Hiipiessään metsässä joutuukin hän näkymättömänä todistajaksi saksankieliseen keskusteluun, jota kaksi miestä ylläpitää salaisessa kohtauspaikassa. Heidän puheestaan, jonka hän kätköstään kuulee varsin selvästi, ymmärtää hän, että miehet keskustelevat hänen haltuunsa uskotun kylän sotilassalaisuuksista ja että he odottavat kolmatta henkilöä, jonka tulisi antaa heille arvokkaita tietoja. Benoît päättelee kätköstään, että tuo odotettu henkilö on Rimbach ja että siis hänen epäluulonsa elsassilaista kohtaan ovat olleet oikeutetut. Kauhukseen saa Benoît kuitenkin pian omin silmin nähdä, että odotettu mies ei olekaan Rimbach vaan Joze Archer, hänen vierasvarainen ystävänsä ja hänen rakastettunsa Gertrude'in isä. Hänen keskustelustaan saksalaisten kanssa saa Benoît niinikään selviä todistuksia siitä, että Archer toimii vihollisen vakoilijana.

Maailma pimenee nuoren sotilaan silmissä, kun hän saa nähdä ja kuulla, minkä petoksen keskellä hän on elänyt. Pian voittaa hän kuitenkin takaisin kylmäverisyytensä ja kun Archer on eronnut saksalaisista ystävistään, hyökkää Benoît äkkiä takaapäin hänen kimppuunsa ja sitoo hänen kätensä. Archer koettaa aluksi teeskennellä viattomuutta, mutta kun hän huomaa Benoît'n kuulleen hänen keskustelunsa saksalaisten kanssa, rupeaa hän avomieliseksi ja tunnustaa kaikki. Hänen puheistaan tulee Benoît vakuutetuksi, ettei Gertrude tiedä mitään isänsä maanpetturuudesta, seikka joka tuottaa hänelle suurta helpotusta. Niinikään saa hän tietää, ettei Archer olekaan ranskalainen, vaan saksalainen, että hän on ottanut osaa 1870:n sotaan, mutta ei Ranskan puolella vaan badenilaisten riveissä ja että hänen paperinsa ovat alkuaan kuuluneet sodassa kaatuneelle ranskalaiselle, jolta ne ovat riistetyt. Kun Benoît varomattomasti vapauttaa Archerin kädet, luottaen miehen sanaan ja omaan ruumiilliseen ylivoimaansa, tempaa Archer esiin revolverinsa ja ampuu Benoît'ta, kuitenkin osaamatta. Jännittävän ottelun jälkeen onnistuu Benoît'n, joka on itse aseeton, riistää Archerilta tämän revolveri ja tyhjentää sen jälellä olevat panokset vakoilijan ruumiiseen.

Surmattuaan näin rakastettunsa Gertrude'in isän, joutuu Benoît syvällisten ristiriitojen ja omantunnon epäilysten uhriksi, mutta rakkaus ja nuoruus voittavat hänessä pian muut äänet, hän salaa tapauksen Gertrude'ilta ja jo lähinnä seuraavana aikana muuttuvat heidän suhteensa miehen ja vaimon suhteeksi. Vihollinen tulee kuitenkin pian väliin häiritsemään tätä idylliä ja Benoît'n täytyy lähteä komennuskuntansa kanssa etsimään yhteyttä pääjoukkojen kanssa. Gertrude seuraa hänen mukanaan. Tällöin joutuvat he vihollisen tulen piiriin, Gertrude haavoittuu kuolettavasti ja heittää henkensä Benoît'n sylissä. Benoît joutuu vielä Gertrude'in vetäessä viime hengenvetoja valehtelemaan hänen isästään. Myöskin Benoît on haavoittunut ja joutuu sairashuoneeseen kauas rintaman taakse. Täällä kertoo hän ystävälleen kapteenille surullisen tarinansa. Kuinka kauan hän eläneekin, sanoo hän, on hänen elämänsä myrkytetty. Omantunnon vaivat, pahemmat kuin luotien repimät haavat, eivät anna hänelle rauhaa. Hänen ensimäin en syntinsä oli se, ettei hän luovuttanut, Gertrude'in tähden, teosta tavattua vakoilijaa laillisesti tuomittavaksi. Hänen toinen syntinsä oli, että hän surmattuaan vakoilijan, omisti hänen tyttärensä. Ja tämä hänen tekonsa on tuonut mukanaan vielä, että hänen viimeinen sanansa Gertrude'ille oli valhe.

En ole nähnyt, miten Marcel Prévost'n uutta kirjaa on tekijän kotimaassa arvosteltu -- arvatenkin on sen isänmaallinen, traagillinen tunnelma ja juonen vaivaton, taiturimainen juoksuttelu herättänyt vastakaikua. Aiheensa puolesta lienee "L'Adjudant Benoît" siinä suhteessa yksinäinen tekijänsä kirjojen joukossa, ettei siinä rakkausmotiivi näyttele aivan yksinvaltiasta osaa. Luonteenkuvauksena on tämä romaani kuitenkin kalpea. Kirjan sankarilla enempää kuin hänen naisellisella valitullaankaan ei ole mitään syvempää yksilöllistä elämää -- he ovat kuin ajan kuohunnasta temmattuja, hetken valaistuksessa havaittuja ja hetkessä kuvattuja tyyppejä, joiden inhimillisyyttä ei panna missään suhteessa laajemmin koetukselle. Mieltäkiinnittävämpi on sittenkin Paul Bourget'n uusi sotaromaani "Le sens de la mort", joka ilmestyi muutamia kuukausia ennen Prévost'n kirjaa ja jossa tekijän katolilainen uskonnollisuus on antanut romaanille kiitollisemman aatteellisen taustan. Bourget puolustaa romaanillaan erästä teesiä -- teesiä, joka jotenkin tarkkaan langennee yhteen katolilaisen uskontunnustuksen kanssa --, Prévost sensijaan kertoo vain tapauksen, episoodin, ilman filosoofisia tarkoituksia.

On väitetty -- sensuuntaisia lausuntoja on näkynyt ranskalaisissa aikakauslehdissäkin -- että 3 fr:n 50:n romaanit ovat taiteellisen keskitasonsa puolesta huomattavasti laskeneet viimeisen kymmenkunnan vuoden kuluessa, että niiden henkilökuvaus on käynyt yhä kaavamaisemmaksi ja niiden aatteellinen pitoisuus yhä ohuemmaksi. Ylituotannon mukana on myöskin tavaran arvo ja maine ulkomailla joutunut vaaraan. Ja tottahan on, että ankarammin arvostellen eivät esim. Marcel Prévost'n kirjavat rakkausjutelmat ole juuri olleet omiaan korottamaan uudemman ranskalaisen romaanin arvoa -- siksi teeskentelevän syvämielisiä, siksi mielikuvituksettomia ovat ne olleet silloinkin kun ne, niinkuin esim. "Puoli-Neitsyissä", ovat verhoutuneet moraalin kaapuun. Mutta ajan merkkinä voi pitää, että Marcel Prévost'n uudessa kirjassa olemme todella tuntevinamme jotain, joka paikoin vaikuttaa mieskohtaisesti eletyn ja koetun pettämättömällä voimalla. Tässä kirjassa on sivuja, jotka sisältävät todella traagillista tunnelmaa, heijastusta Champagnen ja Flanderin verisiltä kentiltä.

GEORGES RODENBACH:

Kuollut Brügge.

Suomalainen käännöskirjallisuus potee ja on aina potenut eräänlaista aktuaalisuuden puutetta: ulkomaiset teokset tulevat usein kieleemme joko liian myöhään tai liian varhain. Edellinen tapaus sattuu, jos teos käännetään silloin kun se jo europpalaisessa kirjallisuudessa on elänyt yli-ikäiseksi, siirtynyt ohi polttopisteensä, jälkimäinen tapaus, kun vieraskielinen kirja suomennetaan ennen kuin sille vielä on olemassa maaperää kotoisissa oloissamme. Vika ei ole helposti korjattavissa. Europpalaisen päivän-kirjallisuuden samanaikainen kääntäminen -- mikä vielä Skandinavian maissa huomattavimpiin teoksiin nähden voi kutakuinkin käydä päinsä -- edellyttäisi yleisöltä paljon vilkkaampaa vuorovaikutusta suurten sivistyskansain henkielämän kanssa kuin mitä meillä vielä on olemassa. Kirjallisuutta seuraavan yleisön harvalukuisuus panee myöskin rajansa yksityisten suomentajain ja kustantajain yritteliäisyydelle tässä suhteessa. Mikään kirja ei meillä saa olla "blot til lyst", mikään ei myöskään saa etsiä yleisöään kirjallisessa suhteessa vain kaikkein valikoidumman kymmenkunnan keskuudesta, mikä on vielä mahdollista suuremmissa oloissa. On luonnollisesti aivan asianmukaista, että tavaran kysynnän ja tuotannon tulee olla järkevässä suhteessa toisiinsa -- seikka, joka ei kuitenkaan sulje pois sitä mahdollisuutta, että monessa yksityistapauksessa olisi kustantajan ja suomentajan vaali myöskin tässä suhteessa voinut sattua onnellisemmin.

On nim. siten, että kirjat, joilla ei ole mitään elimellistä yhteyttä siihen aikaan ja ympäristöön, jossa elämme, unohtuvat pian. Ne -- tai niiden käännökset -- eivät ole syntyneet mistään sisäisestä tarpeesta ja ne jäävät sentähden muukalaisiksi, ikäänkuin kutsumattomiksi kuokkavieraiksi, kirjallisuudessa. Mutta toisinkin voi joskus käydä: voi sattua, että näennäisesti aivan vierashenkinen, epäaktuaalinen teos sisäisillä, yleisinhimillisillä ominaisuuksillaan valloittaa lukijansa -- aivan kuten kuokkavieraskin voidaan joskus keksiä hauskaksi ja rattoisaksi ja viedä kutsuvieraiden pöytään.

Mikä näistä kohtaloista tulee Rodenbachin "Kuolleen Brüggen" osaksi, sitä on ehkä vaarallista mennä sanomaan. Eräissä suhteissa on tämän kirjan ilmestyminen suomenkielellä varhainen, eräissä suhteissa myöhäinen. Meillä on tuskin _vielä_ tarpeellista kaikupohjaa tämän teoksen riutuvalle, ylihienostuneelle, väsyneelle lyriikalle -- ja toiselta puolen ei tämän kirjan aihe _enää_ Europan kirjallisuudessa ole tuore eikä uusi. Brüggen runollisuutta on nim. viimeisen parin vuosikymmenen aikana pasunoitu joka ilmansuuntaan.

Georges Rodenbachin "Kuollut Brügge" on kirjallisuuden syyskukkia. Se on vanhan sivistyksen tuote, kulttuurin, joka jo on sivuuttanut keväänsä ja kesänsä ja jonka henkisessä elämässä tuntuu syysauringon niukka, säästeliäs lämpö ja luomiskyky. Ei ole vaikeaa huomata jo talven kuuraa tämän syyskukkasen terälehdillä.

Rodenbach oli syntynyt Tournaissa, Belgiassa v. 1855. Kuten niin monet muut runoilijat, tuli hän lakikirjojen äärestä runouteen. Hänen mietiskelevä, lyyrillisen kaihomielinen, hento ja väsynyt laatunsa on mitä läheisimmässä sukulaisuussuhteessa sen runouden kanssa, jota kerran kutsuttiin "vuosisadan lopun" kirjallisuudeksi. Hänen runoutensa kasvaa esiin raunioista ja muistoista kuin muratti. Se etsii ravintonsa kaikesta, mikä on jo elänyt aikansa, kaikesta hiutuvasta ja kuolevasta, unista, jotka taiteilija vuosisatoja sitten on ikuistanut kiveen ja kankaalle, hiljaisista kaupungeista, joiden historia kerran on ollut suuri ja loistava. Hän on perinyt jotain maanmiehensä Memlingin, Pyhän Ursulan maalarin, elämää-kieltävästä mielenlaadusta ja katolilaisesta hartaudesta. Rodenbachin runous on kuin hautakappeli tummien sypressien varjossa. Sen goottilaisten holvien alle ei eksy yksikään ääni kuumeisesta, pauhaavasta, arkisesta elämästä. Ainoa tunne, joka sitoo Rodenbachin runouden elämään, on eräänlainen aistillinen nautinnonhimo, mikä sekin pukeutuu usein varsin epäluonnollisiin muotoihin.

Rodenbachin pääteosten "Le carilionneur'in" ("Kellonsoittajan") ja "Bruges-lamorte'in" ("Kuolleen Brüggen") varsinaisena aiheena on läntisen Flanderin vanha pääkaupunki Brügge, sen historialliset muistot, sen rakennus- ja maalaustaide, sen kuolleet kadut ja kanavat, koko se tunnelma-arvo, mikä voi sisältyä muinaiseen, loistavaan elämänkeskustaan, joka olosuhteiden takia on joutunut unohduksiin ja varjoon. Rodenbachin kellonsoittaja hirttää itsensä Brüggen Beffroi'n suureen malmikelloon, ja sama kellotorni varjostaa myöskin sitä tragediaa, jota Rodenbach kuvaa "Kuolleessa Brüggessä". Näiden molempien romaanien kertova aines on ikäänkuin koottu siitä tunnelmasta, minkä Brügge kaikkine historiallisine ja taiteellisine muistomerkkeineen voi herättää lyyrillisesti vastaanottavassa mielessä.

Hugues Viane, kertoelman päähenkilö, on, kuten niin monet muut hänen jälkeensä, tullut Brüggeen hautaamaan elämänsä surua: nuoren vaimonsa menetystä. Brüggen hiljaiset kadut ja torit, kanavat liikkumattomine vesineen, ankarat beguiniläisnunnat, vakavat kirkolliset kulkueet -- kaikki tämä yksitoikkoinen, elämää vierova hartaus on soinnuttanut Hugues'in surun hiljaiseksi, rauhalliseksi kaihoksi. Hänelle ovat tulleet omat tapansa, joita hän päivä päivältä noudattaa tässä surunsa jumalanpalveluksessa. Silloin sattuu, viiden vuoden päästä, hänen tielleen nainen, joka siinä määrässä muistuttaa hänen, kuolluttaan, että tämä yhdennäköisyys järkyttää hänen mielensä ja saattaa hänet koko kaipuunsa voimalla tavottamaan tätä tuntematonta. Heidän välilleen syntyy suhde, jota Hugues'in puolelta yhä ylläpitää naisen erehdyttävä ulkonainen yhdennäköisyys hänen vaimonsa kanssa. Nainen, näyttelijätär, on kuitenkin sielultaan kaivatun kuolleen täysi vastakohta, mikä pian paljastuu Hugues'ille koko pelottavassa todellisuudessaan. Näyttelijättären sielun raakuus repii kaikki unen kudokset Hugues'in surun ympäriltä. Tämän sairaalloisen harhakuvan särkyminen muodostaa romaanin tragiikan. Aste asteelta elää Hugues kauniin surunsa alennuksen ja häpeän, kunnes hänen raivonsa puhkeaa väkivallan tekoon ja hän kuristaa näyttelijättären. Kuolemassa muistuttaa nainen taasen Hugues'in vaimovainajaa. Murhatyön yli soittavat Brüggen kellot väsyneitä, laahustavia sointujaan, siroittaen kaupunkiin ikäänkuin "rautaisia ruusuja".

Rodenbachin kuollutta Brüggeä, sellaisena kuin hän sen näki ja kuvasi, ei enää ole olemassa. Hiljaisuuteen, jota ennen katkaisivat vain kellojen äänet, viiltävät nyt raitiovaunujen rämistykset ja kirjavien matkailijalaumojen ihmettelyhuudot. Uudistunut on myöskin vanhan Brüggen veri. Kukaan Brüggen porvareista ei tunnustaisi Rodenbachin kaupunkia omakseen. Niinpä voi sattua, että matkailija, joka kuljeskelee Brüggen kaduilla ja poikkeaa kirjakauppaan, tapaa siellä hyvin lajitellun varaston maailmankirjallisuutta -- mutta Rodenbachin "Bruges-la-morte" on huolellisesti kätketty matkailijan silmiltä.

WERNER SÖDERHJELM:

Oscar Levertin.

Oscar Levertin, ruotsalainen runoilijakriitikko, jonka elämäkerta ilmestyi viime jouluksi suomalaisen kirjallisuushistorioitsijan kirjoittamana, oli, kuten kaikkikin huomatummat ruotsalaiset kirjailijat, sangen yleisesti luettu ja arvossapidetty myöskin tällä puolen Pohjanlahden. Kun Levertin tammikuussa 1904 teki luentomatkan Suomeen, sai hän runsaasti osakseen sekä ystävyyttä että ihailua ja hän palasi kotimaahansa kiitollisuudesta "täysin sydämin", kuten hän itse mainitsee kirjeissään ystävilleen. Suomenkielelle käännettiin niinikään jo verraten varhain kokoelma hänen valittuja runojaan (v. 1896). Levertinin tapaturmaisen kuoleman tunsi sentähden kirjallinen yleisö meilläkin mieskohtaisena menetyksenä, sitä korvaamattomampana kun hänen persoonallisuutensa oli yht'aikaa sekä runoilijana että arvostelijana painunut yleisön tietoisuuteen. Ja varmaa on, että nyt, kun myöskin Fröding on kuollut ja kun Heidenstamin lyyra, kuten näyttää [syksyllä 1915], on vaiennut, ei Ruotsilla tällä hetkellä ole ketään tuottavaa lyyrikkoa, jota meilläkin kuunneltaisiin samalla tarkkaavaisuudella kuin aikoinaan "Legendain ja laulujen" ja "Kuningas Salomon ja Morolfin" raskasmielisen runoilijan säkeitä, jotka taiturimaisen, joskus hiukan oudolta vaikuttavan kuvakielensä taakse tuntuivat kätkeneen niin toden ja tulisen runoilijatempperamentin.