Part 8

-- Kyllä, Eufranor. Nimittämällä hänet Narkissokseksi, näytät pahansuoville jumalille, että ehätät heidän kostonsa edelle. Kun joku jumala huomaa aikomuksensa paljastetuiksi, muuttaa hän suunnitelmaa. Hän ei pidä siitä, että päästään hänen tarkoitustensa perille. Miksi ikinä nimitätkin poikaasi, siksi hän ei tule. Oletko milloinkaan voinut tietää etukäteen kohtalosta, joka on tullut osaksesi? Eikö aina ole käynyt niin, että mitä oletkin ajatellut tapahtuvaksi, aina tapahtuu toisin. Mistä luulet sen johtuvan?

-- Sitä en tiedä, Hermofantos.

-- Sanonpa sen sinulle, Eufranor. Jumalat ovat meitä etevämmät kaikessa eivätkä koskaan suostu siihen, että me tietäisimme etukäteen heidän aikomuksistaan meihin nähden. Ole siis ovela ja ajattele tapahtuvaksi kaikki se paha, mitä enin pelkäät. Se ei ole tapahtuva, vaan sensijaan käy aivan toisin.

-- Ja myöskin huonosti.

-- Mutta ei koskaan niin huonosti kuin olisi käynyt, jos se paha olisi tapahtunut, jota ajattelit. Ha! ha! ha! Asia on siinä, että ihmisen täytyy kilpailla jumalien kanssa onnettomuuksien keksimisessä ja ehtiä heidän edelleen. Sillä on olemassa jotain jota ei kohtalo eivätkä jumalat meille salli: että me -- eivätkä he -- olisimme oikeassa.

-- Tahdot siis olla jumalia ovelampi, Hermofantos. Näen, että olet paljon oppinut matkoillasi.

Michaëliksen romaanin parhaita sivuja on kuvaus Narkissoksen tulosta Olympiaan ja siitä hiljaisesta ihastuksesta, joka hänet valtaa hänen nähdessään kuuluisia veistoksia entisistä voittajista. Sensijaan tekee esitys itse kilpailuista kaavamaisemman vaikutuksen. Grillparzer on kuvatessaan "Sapphossa" Phaonin suun kautta olympialaisia kilpailuja saanut esitykseensä, jolle runomuotokin puolestaan lainaa siivet, enemmän väriä ja ennen kaikkea sitä kunnian loistoa, jonka me yhdistämme mielikuvaamme kreikkalaisista maineen otteluista. Ja harhaiskuna täytyy pitää sitä, että Michaëlis antaa Olympian päivinä Leonidaan, spartalaisen, johdatella Narkissosta Afroditen salaisuuksiin.

Kreikkalaisista yhteiskunnista esittää Michaëlis, varovaisesti kyllä, yksityiskohtaisemmin vain Spartaa, jonka läpikuultava, ankarasti keskitetty valtiomuoto tarjoaa kuvaajalle tavallaan helpoimman tehtävän. Narkissoksen oleskelu Spartassa muodostuu lukijalle terveelliseksi historian oppikirjan kertaukseksi, lisättynä luonnollisesti monilla valaisevilla piirteillä ja esimerkeillä. Sen sijaan ei Michaëlis anna juuri minkäänlaista kuvaa Ateenan paljon rikkaammasta ja yhdistetymmästä henkisestä ilmapiiristä. Tämän kautta on helleeninen puoli ehkä jäänyt hänen romaanissaan jonkun verran kärsimään.

Persialais-kuvauksissaan on Michaëlis historiallinen fresko-maalaaja suurta tyyliä. Xerxeen kuningaslinnan koko silkki- ja jalokiviloiston, hänen puutarhansa, hänen pukunsa, hänen sotajoukkonsa kuvaa Michaëlis suurella silmien ilolla. Maalauksena loistavin on mielestäni Xerxeen laivaston vilinä Hellespontossa, merimahti, jonka muodostavat egyptiläisten, foinikialaisten, sidonilaisten ja lukemattomien muiden vasallivaltioiden sota-haahdet -- näky, jota Xerxes ihailee rantakallioon veistetyltä valtaistuimeltaan. Tällaisissa ulkopuolisissa kuvailuissa on Michaëliksen voima, sensijaan ei hän voi yhtä vakuuttavasti esittää sitä sisäistä ponninta, joka pani persialaisjoukot vyörymään Kreikkaa kohti. Niinpä jää Michaëliksen esityksessä "helleenin" ja "barbaarin" sielullinen eroavaisuus verraten hämäräksi, ja kun kreikkalaiset ja persialaiset tapaavat toisensa Thermopylain vuorisolassa ja barbaarien nuolet helähtävät helleenien kilpiin, ei lukijalla ole sitä tunnetta, että vastakkain seisoisi todella kaksi maailmankatsomusta, kaksi kulttuuria, kaksi rotua.

Tässä on Michaëliksen romaanin heikkous, sama heikkous, jota historialliset romaanit ja novellit niin usein potevat. Psykolooginen perustelu jää riittämättömäksi, ulkonaisten tapausten todellisuus tukahduttaa syvemmän, sielullisen todellisuuden. Henkilöihin tulee jotain automaattista. He saavat pukunsa, aseensa, sananpartensa, jumalaistarustansa historian käsikirjoista, mutta historian käsikirjat eivät voi puhaltaa elävää henkeä heidän sieraimiinsa. Luova taiteellinen mielikuvitus on mustasukkainen vieras, se viihtyy huonosti siellä, missä sen rinnalle asetetaan jo tunnustettuja suuruuksia: historian tosiasioita. Historialliselle romaanikirjailijalle on usein puku, ulkoasu, kaikki, mikä kuuluu jonkun määrätyn aikakauden tyyppiin lähtökohta ja hän etsii tälle ulkonaiselle varustukselleen sopivaa kannattajaa, sopivaa henkilöä. Todellinen runoilija-mielikuvitus luo sisältäpäin, sen lähtökohta on ihminen, vaistot, tunteet, ajatukset ja jokainen ulkonainen tapaus on sille mieltäkiinnittävä vain sikäli kuin se kuvastaa sisäisiä tapahtumia, sielullisia arvoja.

Sophus Michaëliksen harvinainen tyylillinen kyky antaa hänen kirjalleen huomattavan arvon, mutta psykoloogisena kuvauksena on se kova ja kalsea. Niinpä voi suomalainen lukija todeta, että hän saa elävämmän kulttuurikuvan samasta aikakaudesta sellaisen tieteellisen teoksen välityksellä kuin O. E. Tudeerin "Kreikan kansa persialaissotien aikana". On kuin itse historia olisi Michaëliksen esityksessä tullut pienemmäksi ja epäpsykoloogisemmaksi.

Vertasimme Michaëliksen esitystä mosaiikkityöhön. Voisimme käyttää siitä myöskin toista ja kenties sattuvampaa kuvaa: voisimme verrata tätä loisteliasta historiallista romaania pakotetusta metallista taottuun seinäkilpeen. Ja jollen väärin muista, kukoistaa tällainen herkullinen metallityö juuri Tanskassa. Se on kieltämättä hienoa taiteellista käsityötä.

A. R. NIEMI:

Tutkimuksia liettualaisten kansanlaulujen alalta. 1.

Kuinka monilla näkymättömillä langoilla onkaan jokainen kirjateos sidottu omaan aikaansa! On olemassa kirjoja, joilla ei ole yhtymäkohtia mihinkään muuhun kuin omaan ilmestymis-hetkeensä, sen harrastuksiin, mielitekoihin, tunteihin ja ajatuksiin, ja jotka menevät hautaan ja unohdukseen sen sukupolven mukana, joka on nähnyt niiden syntyvän. Ne ovat kirjallisuuden sudenkorentoja, päiväperhoja, joiden lyhyitä elämänhetkiä usein kultaa yleisön mielisuosion aurinko. On taas toisia kirjoja, jotka, vaikkakin aikansa lapsia, luovat siltoja menneisyyteen ja tulevaisuuteen, osottaen ihmisajatukselle tien niiden kuilujen yli, jotka erottavat toisistaan aikakausia, sukupolvia ja vuosisatoja. Ne ovat mestariteoksia, jotka omasta ajastaan, kaiken satunnaisen, pintapuolisen hetken kuohunnan alta keksivät ikuisesti inhimillisen valtasuonet. Ainoastaan alkuperäisen neron lahja on se virpi, jonka avulla tällaiset salassa kulkevat lähdesuonet löydetään. On vielä kolmatta lajia kirjoja, kirjoja, joilla ei syvemmässä mielessä ole nykyisyyttä eikä tulevaisuutta, kirjoja, jotka ovat syntyneet ilman sisäistä tarvetta, ilman inspiratsionia, taiteellista tai tieteellistä, ja jotka elävät vain varjoelämää siinäkin ajassa, johon ne syntymähetkensä puolesta kuuluvat. Ranskalaiset kutsuvat julmalla ironialla tällaisia kirjoja "satakieliksi": sentähden, että ne saavat viserrellä omia aikojaan yössä ja hiljaisuudessa -- kirjakauppojen hyllyillä.

Olisi kuitenkin liian optimistista uskoa, että jokaiselle kirjalle edes ajan mittaan tapahtuisi oikeus (tai se, mitä me pitäisimme oikeana). Sattuma, joka leikkii ihmisillä, on huvitettu myöskin kirjoista. Monen teoksen kohtalo on varmaan sattuman huomassa. Uskoisimme liian hyvää ihmisestä, jos luottaisimme hänen muistinsa kiitollisuuteen ja hänen tuomionsa lahjomattomuuteen. Myöskin historian kirjanpito on ihmiskäsissä. Kirjallisuushistoria kuljettaa varmaan vuosisadasta toiseen kuolleitakin kirjoja kuin ruumissaattueessa, sillä aikaa kun moni elävä ikiajoiksi unohtuu tiepuoleen. Tunnustakaamme siis, ettei meillä ole mitään objektiivista, yleispätevää mittaa arvostellaksemme kirjoja, että meidän välitöntä suhtautumistamme niihin vaikeuttavat ajan ennakkoluulot ja omamme, ja että meidän jälkiaikammekin voi erehtyä. Oikulliset tähdet vaalivat kirjojen kohtaloja eikä meillä ole muuta neuvoa kuin toivottaa kirjoille, toisten kirjoille ja omille, jos meillä on sellaisia, että jumalat olisivat niille suopeat!

* * * * *

Että tällaisia ajatuksia -- toivon, että lukija myöntää niille jonkunlaisen oikeutuksen -- tulee sen mieleen, jonka velvollisuuksiin kuuluu kirjoittaa toisten kirjoista, ei liene luonnotonta. Varsinkin tulevat nämä ajatukset etualalle, jos sattumalta saa käsiinsä kirjan, josta löytää paljon enemmän kuin olisi odottanut, kirjan, jolle esim. hetken tapahtumat antavat väriä ja mielenkiintoa, ja joka yhtäkkiä paljastuu uudessa huomiota herättävässä valossa. Ei ole esim. mikään varmempaa kuin että nykyinen maailmansota, kaikkien arvojen uudestaan arvioija, on suorittava myöskin kirjallisuuden alalla uusia arviointeja. Luulen, että jokainen kirjallisuuden harrastaja on jo omalta osaltaan meidänkin syrjäisessä maassamme tehnyt sen huomion, että toiset kirjat ovat ikäänkuin saaneet uutta elämää, toiset taasen tuntuvat kadottaneen viimeisenkin mielenkiintonsa. Sekä tieteellinen että kaunokirjallisuus on tässä suhteessa saman kohtalon alaista.

Tohtori A. R. Niemen teos liettualaisista kansanlauluista -- tullakseni siihen kirjaan, johon seuraavilla riveillä tahtoisin kääntää lukevan yleisön huomion -- on niitä kirjoja, jotka, ollen itsessäänkin mieltäkiinnittäviä, saavat nykyhetkellä aivan erikoisen merkityksen ja arvon. Niistä monista kansoista, jotka sodan tulisoihtu on kuluvan vuoden aikana valaissut loimullaan, on Liettuan kansa vähimmin tunnettuja. Tämä kansa, jota historia ei totisesti ole hemmotellut, ei omista sellaista valtiollista eikä sivistyksellistä menneisyyttä, että se sen perustalla olisi voinut vaatia itselleen huomiota ihmisten tietoisuudessa hallitsevien kulttuurikansojen rinnalla. Mutta Liettualla on oma kansallinen olemassaolonsa, joka viittaa vuosituhansia taaksepäin, sillä on oma historiansa, omat traditsioninsa ja kulttuuriperintönsä, jotka se uskollisesti on säilyttänyt ja jotka muodostavat sen erikoisuuden kansojen joukossa. Se muoto, jossa tämä perintö on säilynyt, ei ole niin paljon kirjallinen traditsioni -- mikä ei ole ihmeteltävää, kun muistaa, että painatus Venäjän Liettuassa on ollut kielletty v:sta 1866 v:teen 1904 -- kuin suusanallinen, muistin kautta säilynyt. Tämän liettualaisen kulttuurin välittäjänä on kansanlaululla huomattava sija.

Sen joka tahtoo tuntea ja ymmärtää kansanlaulua, kuten kirjallisuutta ja taidettakin, täytyy olla selvillä niistä elinehdoista, jotka ovat olleet ja ovat kysymyksessä olevalle kansalle ominaiset. Kun Liettuaa koskevat painetut historialliset ja kansatieteelliset lähteet ovat verraten niukat, perustuu se kulttuurikuvaus, jonka tri Niemi kirjassaan antaa Liettuasta, usein ensi käden tutkimuksiin ja havaintoihin. Rohkenen uskoa, että meillä suomalaisilla on eräitä edellytyksiä ymmärtää tätä kansaa, jonka olemassaoloa on vuosisatojen aikana uhattu sekä lännen että idän puolelta ja joka vaikeimpinakin aikoina on säilyttänyt ainakin sen osan kansallisesta pääomastaan, joka sisältyy isiltä perittyyn kieleen ja laulu- ja taruaartehistoon. Tässä ei luonnollisesti ole oikea paikka seurata sitä mieltäkiinnittävää esitystä, jonka hra Niemi antaa Liettuan vaiheista esihistoriallisena aikana, "historian aamuhämärässä" sekä maalaisväestön asemasta ja tilasta eri ajankohtina, s. o. sen kansanluokan elämänehdoista, jonka keskuudessa juuri kansanlaulu on syntynyt ja säilynyt. Liettuan talonpoika on elänyt joka puolelta tunkeutuvien vieraiden kansallisuuksien keskellä. Nykyään -- s.o. kysymyksessä olevan teoksen syntymäaikaan -- näyttää Liettualle olevan koittamassa paremmat ajat ainakin sikäli, ettei, kuten varhemmin, kaikki sen sivistyneet pojat ja tyttäret mene kansalta hukkaan. Enin osa pappissäätyä, joka syntyperänsä puolesta on lähtöisin talonpojista, jää mieleltään ja kieleltään uskolliseksi kansalleen. Papisto muodostaa täten parhaimman osan kansallisten valistusharrastusten kannattajista. Varsinainen sivistynyt sääty on, kuten tunnettu, Liettuassa ollut puolankielinen. (Jotenkin pitkälle meneviä vastaavaisuuksia puolankielelle Liettuassa löytää ruotsinkielen asemasta menneinä vuosisatoina Suomessa.) Puolankielellä valloitti asemansa maailmankirjallisuudessa Liettuassa syntynyt Adam Mieckiewicz, "Herra Tadeusz'en" tekijä, yksi viime vuosisadan suurimpia runoilijoita, joka alkaa kuuluisan eepoksensa syntymäseudulleen omistetuilla sanoilla: "Liettua, synnyinmaani, sinä olet kuin terveys! Kuinka kallis sinä olet, sen voi tietää vain se, joka sinut kadotti."

Liettuan kansanlaulu on kauttaaltaan lyyrillistä tai lyyrillis-eepillistä, mitään varsinaista kertovaista runoutta eivät liettualaiset tunne. Heidän kansanlauluissaan eroitetaan kaksi päämuotoa, n.k. giesme ja daina. Sisällyksen puolesta eivät nämä kaksi lajia eroa niin paljon toisistaan kuin laulutavassa. Nykyään tarkoitetaan giesmellä pääasiassa kirkollista laulua, dainalla pääasiassa maallista. Kehdosta hautaan on laulu seurannut liettualaista. Työssä, juhlissa, arkena ja pyhänä on liettualainen laulanut, heinä- ja peltotöissä, pellavaa nyhtäessä ja käsikiveä väännettäessä. Se on lyyrillisellä, haikean alakuloisella, joskus, vaikka harvemmin, leikkivällä sävelellään säestänyt kesää ja talvea, raskaita ja iloisia päiviä.

Liettualaisten dainojen keräyksen historia vie kauas taaksepäin ajassa. Niinsanoakseni europpalaiselle näyttämölle tulivat ne Herderin välityksellä, joka käänsi kahdeksan näytettä kansanlaulu-kokoelmaansa. Mutta kaksi muutakin Saksan suurmiestä kiinnitti jo 1700-luvulla huomionsa Liettuan kansanlauluun, eivätkä ketkään vähemmät kuin Lessing ja Goethe. Viimemainittu sovitti laulunäytelmäänsä "Die Fischerin" yhden liettualaisen dainan, mikä kävi täydelleen Goethen runosta. Tri Niemi ei mainitse, mikä tämän näytelmän lukuisista kansanlaulua lähentelevistä runoista on juuri kysymyksessäoleva, mutta erehtyisin suuresti, jollei se olisi se pieni runonen, jossa tytär tulkitsee äidilleen ikäväänsä miehelään ("Ich hab's gesagt j.n.e."). Myöskin muulla tavalla on suurin saksalainen runoilija osottanut mielenkiintoaan dainoja kohtaan, m.m. ilmoittamalla Rhesan kokoelman liettualaisia kansanlauluja. Niiden europpalaisten suurmiesten lisäksi, joiden tri Niemi mainitsee tavalla tai toisella harrastaneen Liettuan kansanlaulua, voimme vielä mainita Chopin'in, joka eräissä laulusävellyksissään on käyttänyt liettualaisia aiheita.

Hra Niemi esittää edelleen seikkaperäisesti liettualaisten kansanlaulujen keräyksen historiaa, viipyen pitemmältikin eräissä tämän työalan edustajissa. Jälkimäisten joukossa kiinnittää lukijan mieltä 1800-luvun alkupuolella puolalaissyntyinen koulunopettaja Eduard Gisevius, piintynyt vanhapoika ja idealisti, joka näyttää suhtautuneen Liettuaan ja liettualaisiin aivan iso-isällisellä hellyydellä. Tämän syrjäisen, maailman unohtaman kansan keskuudessa siirtyi Gisevius mielikuvituksessaan klassilliseen muinaisuuteen, Homeroksen aikoihin. Ja nähdessään Liettuan naiset juhlatamineissa, kuvitteli Gisevius suorastaan olevansa Bithynian kuninkaan Prusiaan hovissa! Tällainen ihanteellinen runouden- ja kansanystävä innostuvine lapsenmielineen on tuttu edelläkävijä-tyyppi kaikkienkin nuorten kansojen kulttuurissa, ei vähimmin meidän suomalaisten. Kuvaavaa onkin, että Giseviuksen ansioita kansanruno-keräyksen alalla on aivan liian vähän huomattu ja että voinee sanoa vasta hra Niemen tekevän hänelle oikeutta. Giseviuksen jälkeen on kansanrunouden harrastajien huomio usein kääntynyt Liettuaan. Niistä ulkomaalaisista, jotka ovat keränneet muistiin liettualaisia lauluaarteita, mainitsee tri Niemi m.m. rouva ja prof. J. J. Mikkolan, jotka vv. 1894 ja 1895 Liettuasta toivat toista sataa dainaa ja yli puolisataa kansantarinaa käsittävän kokoelman. Itse on tri Niemi kirkkoherra Sabaliauskaksen kanssa julkaissut Suomalaisen Tiedeakatemian kustannuksella ilmestyneen laajan liettualaisen kansanlaulukokoelman.

Tri Niemen teoksen ehkä painavimmat luvut -- liettualaisen ja lättiläisen kansanlaulun kehityshistoriasta ja liettualais-lättiläisistä runokosketuksista -- tarjoavat varmaan vertailevan kansanruno-tutkimuksen tuntijoille arvokkaan ja monipuolisen tieteellisen ainehiston. Niiden arvosteleminen on alan erikoistuntijain tehtävä. Mutta ne piirteet, jotka olen tri Niemen kirjasta yllä esittänyt -- ja jotka olen pääasiassa lainannut teoksen historiallisesta puolesta -- riittänevät perustelemaan sitä väitettäni, että tämä teos ansaitsee myöskin suuren yleisön huomion ja että nykyhetken maailmantapaukset tekevät siitä tavallaan päivän kirjan. Mainitaan, että Njemenin rannat, Liettuan viidakot, missä tykit ovat viime viikkoina paukkuneet, ovat satakielten laulumaita. Missä satakielet nyt ovat, emme tiedä, mutta Liettuan laulu elää. Se välittää -- niinkuin vain kansanlaulu voi välittää -- tervehdyksen niistä elämänoloista, siitä ilmapiiristä, missä tämä historian lapsipuoli-kansa, Liettuan kansa, elää ja kärsii.

ADOLF PAUL:

Strindberg-minnen och -brev.

Se joka sattuu kesälukemisekseen saamaan niteen Strindbergin kirjeitä tai muita "mestarin" intiimimpiä sielullisia todistuskappaleita, tekee viisaimmin, jos hän, ennenkuin hän käy kirjaan käsiksi, koettaa asettua tuolle puolen hyvän ja pahan, kauniin ja ruman, ylevän ja inhottavan. Muutoin voi sattua, että valmistumaton lukija syventyessään tähän kirjallisuuden-lajiin, jossa kaikki siveys- ja kauneusarvot käännetään päälaelleen, jossa pelkuruus, taikausko ja vainohulluus näyttelevät pääosia, jossa parjaus ja juoru levittelevät upeaa kasvistoaan -- että lukija alkaa tuntea kesäisen hyvinvointinsa järkytetyksi ja huomata itsessään oireita kuin meritaudista. Ne kauniit harhakuvat, joita mielellään liittää "Mestari Olavin" ja "Punaisen huoneen" tekijän persoonaan, raukeavat auttamattomasti sen todistuksen edessä, minkä Strindberg itse antaa itsestään ja luonteestaan. Harvoin on niin suuri kyky asustanut niin pienessä sielussa. Kuinka epäluotettava hän onkaan ollut ystäviään ja ammattitovereitaan kohtaan, varsinkin sellaisia kohtaan, jotka joskus tai jatkuvasti tekivät hänelle palveluksia! Hänen "Puheensa Ruotsin kansalle", hänen romaaninsa "Mustat liput", mutta ennen kaikkea Adolf Paulin hiljan julkaisemat kirjeet puhuvat siitä kyllin selvää kieltä. Missä määrin Strindbergin tavan takaa räjähtävä hurjapäisyys kaikkia ystäviään kohtaan on patoloogista laatua, on vaikea sanoa. Huomiota ansaitsee kuitenkin tässä suhteessa sellaisen kauttaaltaan Strindbergiä ihailevan kirjailijan kuin Gustaf Uddgrenin ("Boken om Strindberg", "En ny bok om Strindberg") huomautukset, että "mestarin" ajoittainen hermosairaus kuului häntä hoitaneiden lääkärien lausunnon mukaan kaikkein lievimpään lajiin.

Oli miten oli, lieviä eivät ainakaan olleet Strindbergin huonon tuulen ulkonaiset merkit. Sen saivat kyllä kirjailijaa lähellä olleet henkilöt tuntea nahassaan.

Adolf Paul -- meilläkin jonkun verran luettu suomalais-ruotsalais-saksalainen kirjailija -- kuului aikoinaan siihen skandinaviseen taiteilijasiirtolaan, joka Berlinissä 1890-luvulla näyttää viettäneen verraten perusteellista myrsky- ja kiihkokautta. Strindbergin, vallankumousmiehen, nuoren lipunkantajan rinnalla loisti sellaisia tähtiä kuin Holger Drachmann ja Edvard Munch. Lähemmän aseveljeyden solmivat Strindbergin kanssa näihin aikoihin puolalainen kirjailija Przybyszewski (Paul kirjoittaa hänen nimensä säännöllisesti väärin), luonnontieteilijä ja leppymätön radikaali Lidforss, runoilija Ola Hansson sekä Adolf Paul. Kaikki nämä miehet olivat Strindbergin ihailijoita ja kaikki he olivat kykynsä mukaan valmiita tekemään hänelle palveluksiaan. Strindberg puolestaan käytti heitä nerollisen-lapsellisessa itsekkäisyydessään astinlautoinaan maineen korkeuksiin. Hän tarvitsi kamariherroja ja lakeijoita ja hänen vaalinsa osui lähimpään ympäristöön. Niinpä näyttää Adolf Paul saaneen Strindbergin taloudessa jonkunlaisen _major domuksen_ toimen -- ja ilman omantunnon epäilyksiä antaa Strindberg maailman tietää, että Paul muka oli hänen palkkaa nauttiva käskyläisensä.

Adolf Paulin hiljan julkaisemat Strindberg-kirjeet ja -muistot sivuavat joskus sangen läheltä niissä kosketeltujen henkilöiden, etenkin kirjailijan itsensä, yksityisintä laatua olevia asioita. Syyllä voi asettaa kysymyksenalaiseksi tällaisten sielullisten todistuskappaleiden saattamisen yleisön tuomioistuimen eteen. Tässä erikoisessa tapauksessa on kuitenkin olemassa joukko _hyvin_ lieventäviä asianhaaroja. Strindberg on häikäilemättömissä itsepaljastuksissaan, eikä suinkaan vähemmän häikäilemättömissä ja perustelemattomissa hyökkäyksissään toisia vastaan, asettanut itsensä erikoisasemaan julkisuuteen nähden. Hän on omassa tuotannossaan, teos teokselta tuonut maailman eteen ilman suojelevia viikunanlehtiä koko siveellisen persoonallisuutensa. Niinpä voisi hänen runoutensa mottona olla ne sanat, joilla eräs häntä suurempi itsetunnustaja, Jean Jacques Rousseau, alotti kuvauksen elämästään: "Minä ryhdyn tehtävään, jolla ei ole vertaistaan ja jolla ei myöskään tule olemaan jäljittelijöitä; tahdon paljastaa maailmalle ihmisen hänen koko luonnontotuudessaan ja se ihminen olen minä itse." Huomiota ansaitsee tässä yhteydessä, mitä Strindberg ajatteli yksityiskirjeistä: hän _möi_ ystäviensä ja entisten ystäviensä kirjeitä, antaen siis ne alttiiksi julkisuudelle.

Muodollisessa suhteessa eivät Strindbergin kirjeet täytä mitään vaatimuksia. Ne ovat sähkösanoman tapaan kokoonpuristettuja, kieliasultaan huolimattomia hetken kyhäelmiä, joiden ainoa voima on niiden välittömässä suorasukaisuudessa. Jos niiden rinnalla lukee vaikkapa muutaman rivinkin esim. Tegnérin kirjevaihdosta, saa elävän mielikuvan siitä, mikä suunnaton ero on todellisen kirkastuneen persoonallisuuden ja sekasortoisessa kuohumistilassa elävän maailmanparantajan välillä. Tegnérin viileän nerokkaat kirjeet, täynnä stoalaista elämänviisautta, vievät lukijan filosoofin ja runoilijan työhuoneeseen, Strindbergin kirjeliput johtavat lukijan hyvin epäjärjestyksessä olevaan varastopaikkaan, missä rihkaman ja rojun seassa tuskin erottaa kelvollisia työkaluja.