Part 7

Jos kysymme, mikä lopultakin tekee Otto Ludwigin kertomataiteen niin tehoisaksi, ei vastausta ole aivan helppo antaa. Ehkä on Ludwigin kertomatyylin sisin salaisuus hänen syvässä myötätuntemisessaan kuvaamiensa henkilöiden kanssa. Hänen sankariensa ja sankarittariensa ilot ja kärsimykset tapaavat varmaan sentähden lukijassa niin runsaan kaikupohjan, että runoilija on itse ne kerran tuntenut omassa lihassaan. Ludwig on tavallaan realisti, mutta sielullinen todellisuus kulkee hänellä aina ulkopuolisen aineellisen todellisuuden edellä. Hänen luonteensa ovat jonkun verran yksiviivaisia, mutta silti inhimillisiä ja elävästi nähtyjä. Kun lukija tutustuu siihen katonkattajan kotiin, joka muodostaa Ludwigin kertomuksen paikallisuuden, tuntee hän kohta ympärillään sen salaisen jännityksen, joka syntyy, kun eriluontoiset ihmiset joutuvat elämään toistensa läheisyydessä. Ludwigin kertomus kulkee huipulta huipulle, se avaa meille kuvattavien henkilöjen elämän sellaisissa silmänräpäyksissä, missä se on paljaimpana edessämme. Kaikki väsyttävä pikkurealismi on siitä kaukana. Nettenmairen veljesten Apolloniuksen ja Fritzin kaksinkamppailun päättyessä ylhäällä kirkonkatolla kasvaa kertomus melkein jumalaistarustoa muistuttavaan vertauskuvallisuuteen, menettämättä silti inhimillisiä suhteitaan.

Kaikki suuri kertomataide -- siitä puhuu meille Ludwiginkin romaani selvää kieltä -- on yhtä paljon sydämen kuin pään tuote. Se ei ole vain havainnontekoa, erittelyä, harkintaa, se on kaiken inhimillisen myötäelämistä omassa itsessään. Ensiluokkaisia kertomateoksia ei ilmaannu usein, mutta milloin niitä syntyy, voivat ne keskittää itseensä pienoiskuvan koko siitä ympäristöstä ja kansasta, josta ne nousevat. Niinpä on helppo huomata Ludwiginkin romaanissa tulleen lihaksi ja vereksi paljon siitä, mikä on saksalaiselle siveysihanteelle ominaista. Tällöin ajattelee etenkin sitä tapaa millä Otto Ludwig on kuvannut katonkattaja Apolloniuksen hänen suhteessaan veljeensä ja kälyynsä ja hänen harjoittaessaan vaarallista ammattiaan "taivaan ja maan välillä".

GUSTAF MATTSSON:

Samlade Skrifter.

Kun Gustaf Mattsson kuoli, teki julkinen sana yksimielisesti kunniaa hänen paariensa ääressä. Suomen sanomalehdistön sukkelin kynä oli äkkiä lyöty miehen kädestä, miehen, jolla vielä oli sydän kukkurallaan sanottavaa, jonka elämänhalu ja tiedonjano vielä tuntui palavan täydellä liekillä, miehen, jonka koko julkisuutta ympäröi leveä, joviaalinen esiintymisen ilo, onnellinen tietoisuus siitä, että oli osaltaan vaikuttavana tekijänä päivän elämässä.

"En sommarfärd till de lyckliga öarna", alkuaan julkaistu matkakirjeinä "Nya Pressenissä", sittemmin kirjan muodossa v. 1907, lienee ollut se Mattssonin kirjoitelma-sarjoista, joka ensi kerran kiinnitti häneen yleisemmän huomion myöskin suomenkielisellä taholla. Sen jälkeen kasvoi hänen saavuttamansa kansansuosio vuosi vuodelta, kunnes hän kruunasi sanomalehtitoimintansa "I dag"-koserioilla, joita hän päivä päivältä julkaisi lehdessään "Dagens Tidning" ja jatkoi "Dagens Pressissä", säännöllisesti, ulkomaamatkan aiheuttamaa keskeytystä lukuunottamatta, kuolemaansa saakka. Nämä pienet jutelmat, joissa Mattsson pisaroittain anniskeli monipuolista elämänviisauttaan ja joita hänen lukijakuntansa oli tottunut nauttimaan aamusämpylän tai ilta-teen ohella, ovat meillä tehneet Mattssonista kaikkien sanomalehtikronikoitsijain ihanteen. Ne edustavatkin epäilemättä parhaalta puolelta hänen sanomalehtitoimintaansa: hänen suuri tietomääränsä, hänen nopea muistinsa, hänen leikillisyytensä ja hänen sanallinen taituruutensa, kaikki hänen kykynsä löysivät näissä päiväpakinoissa sen rajattoman liikkumisalan joka suuntaan, minkä ne tuntuivat tarvitsevan. Omistamatta aina varsinaista filosoofista taustaa, olivat nämä koseriat usein hyvinkin keskipakoisine päähänpistoineen ilmaus kehittyneen miehen ja persoonallisuuden tavasta katsoa ja arvostella maailmaa.

Suuren yleisön tietoisuudessa lienee kosöörin käsite jotenkin epämääräinen, ehkä osaksi verhottu aivan mytoloogiseen hämärään. Että hän on jotain sanomalehtimiehen ja kirjailijan väliltä, lienee kansanomaisin käsitys. Tässähän ei suuri yleisö ole aivan väärässä. Viime aikoina on runottarien lukua pyritty lisäämään, enkä tiedä, mitä esteitä olisi olemassa siihen, että koseriakin saisi oman runottarensa. Johtaen alkunsa Ranskan 17:n ja 18:n vuosisadan salongeista, oikeastaan paljon kauempaakin (sillä mitä ovatkaan esim. useat Lukianoksen kirjoitelmat muuta kuin filosoofisia pikkujutelmia!) on koseria nykyaikaisen sanoma- ja aikakauslehdistön mukana tullut suurissa sivistyskeskuksissa päivän tarpeeksi. Se on se kirjallinen muoto, jossa pikamoottorien aikakauden ihminen mieluimmin sallii itselleen tarjota jokapäiväisen sielunravintonsa. Minuutit ovat kalliita, paksut kirjat ovat riippumattoja varten, suurkaupungin ihminen, jonka päivä ja harrastuspiiri on paloiteltu lukemattomiin pienenpieniin osasiin, jonka aivoille kilpailu ja olemisen taistelu panee suunnattomat vaatimukset, hänen on saatava päivän yhteiskunnalliset, kirjalliset, filosoofiset tunnussanat ilman vaivaa, ilman ponnistusta. Kevyt, älykäs sanomalehtikronikoitsija, kosööri, on hänen paras ymmärtäjänsä ja liittolaisensa. Häneltä saa hän mitä hän välttämättä tarvitsee pysyäkseen hetken tasalla ja voidakseen liikkua ihmisten kesken mielessään turvallinen tietoisuus siitä, ettei mitään, joka kuuluu päivän keskeisimpään harrastuspiiriin, ole singonnut hänen ohitseen. Vaatimukset tällaiselle kosöörille ovatkin sen mukaiset. Hänen tulee olla runoilija, sillä hänen täytyy hallita sanaa ja löytää vertauskuvia kaikelle sille, mitä ei voida sanoin tulkita, hänen tulee olla filosoofi, sillä hänen täytyy nähdä pysyvä ja oleellinen hetken pinnallisten ilmiöiden alla, hänen tulee olla lukenut kaikki kirjat ja hänen täytyy tietää kaikki -- ja lisäksi tulee hänen olla ihminen, tunteva ja toimiva ihminen, voidakseen kokemustensa ja inhimillisyytensä auktoriteetilla arvostella ilmiöitä ja elämää. Mutta huomaan, että alan kirjoittaa hymniä kosöörille, mikä ei ollut tarkoitus. Ja kuitenkaan en ole vielä maininnut kaikkea, mitä tällaiselta ihanne-kronikoitsijalta on vaadittava. Hänen tulee olla rohkea, niin että hänellä on uskallusta olla johdonmukainen ja jos niin vaaditaan, esiintyä myöskin yleistä mielipidettä vastaan, ja omistaakseen tämän uskalluksen tulee hänen olla riippumaton (henkisesti ja taloudellisesti). Hän on luonnostaan herra, ei palvelija, ja sentähden on onnellista, jos hän on (niinkuin esim. Mattsson oli) johtavassa asemassa siinä lehdessä, mihin hän kirjoittaa.

Olisi turhaa kuvitella, että Gustaf Mattsson olisi ollut ihanne-kosööri kaikessa tässä mielessä. Filosoofi tämän sanan ahtaammassa mielessä hän tuskin oli -- ja jos sen myönnämme, olemme jo tinkineet huomattavan osan vaatimuksistamme. Kun lähdemme etsimään varsinaisia suuria kosöörejä, löydämme niitä luonnollisesti ensi sijassa _coseur_-sanan kotimaasta Ranskasta. Jos Montesquieu olisi kirjoittanut "Persialaiskirjeensä" johonkin aikakautiseen julkaisuun, ei sen lehden toimituksella varmaan olisi ollut syytä valittaa lukijain puutetta -- Sainte-Beuve kohosi "Constitutionel"- ja "Moniteur"-lehtiin kirjoittamillaan maanantai-jutelmilla romanttisen koulun vaikutusvaltaisimmaksi arvostelijaksi -- ja Rémy de Gourmont, tullakseni kaikkein uusimpaan aikaan, hankki ennen muita älykkäillä koserioillaan "Mercure de France"-aikakauskirjalle sen valitun kirjallisen yleisön. Saksankielisellä sanomalehdistöllä on tuskin ollut nerokkaampaa kronikoitsijaa kuin Heinrich Heine. Nämä ja muut suuret kosöörit ovat osottaneet, että mikään käsiteltävä aihe ei sinänsä ole arvokas tai arvoton, kaikki riippuu siitä, mitä taustaa vastaan se asetetaan. Näennäisesti pienestä ja tilapäisestä voi tällainen sanan fakiiri houkutella esiin salaperäisiä hieroglyyfejä, joiden selittämiseen hän yksin omistaa tarvittavan avaimen.

Sanomalehti-juttelijan kaksinaisen tehtävän kasvattaa ja huvittaa oli Mattsson osannut onnellisella tavalla yhdistää. Ehkä hänen ilonpitonsa joskus veivät hänen jutelmansa hiukan tyhjään eikä aina erikoisen sukkelaan leikittelyyn sanoilla. Hänen erinomaisen runsaat sana-vitsinsä laskeutuivat joskus hyvinkin vaatimattomalle tasolle. Mutta joskin Mattsson otti tehtävänsä sanomalehtijuttelijana usein enemmän huvittamisen kannalta, toisinaan kenties ajatellen tässä suhteessa liiaksi naislukijoitaan, jotka epäilemättä muodostivat hänen kaikkein uskollisimman yleisönsä, astui kuitenkin hänen persoonallinen sanottavansa siksi selvästi esiin hänen kirjoitelmistaan, että ilman vaivaa voimme niistä lukea hänen harrastustensa suuntaa, hänen ihanteitaan ja hänen "opetuksiaan".

Ensinnäkin saamme tehdä sen huomion, että hänen ihanteensa olivat hyvin kansainvälisiä. Millekään erikois-suomalaiselle ei hän ole koskaan uhrannut, pikemmin on hän aina osottanut meille europpalaisia esikuvia. Luulen, että se tyyppi, joka omisti hänen myötätuntonsa, sisältyy jotenkin tarkkaan siihen, mitä kansainvälisellä kielellä kutsutaan nimellä _gentleman_. Tällöin ajattelen etupäässä tämän nykyaikaisessa sivistys- ja suurkaupunki-elämässä syntyneen ja kehittyneen tyypin moraalista puolta: sitä täsmällisyyttä, sanansapitäväisyyttä, suoruutta ja itsensä-hillitsemiskykyä, jonka katsotaan kuuluvan tähän valkean rodun viimeiseen miehiseen edustajaan, ritarin ja kavaljeerin jälkeläiseen. Veisi liian pitkälle koettaa näyttää otteilla Mattssonin jutelmista, miten hän tavan takaa laskee ivansekaista leikkiä maanmiehistään, joilla gentlemanni-hyveet eivät yleensä suinkaan vielä ole veressä -- kaukana siitä! Mutta kuinka paljon gentlemanni-tyyppiin lieneekin kristallisoitunut nykyaikaista kulttuuria, ei se kuitenkaan luonnollisesti yksistään vastannut Mattssonin ihmisyys-vaatimuksia. Moralistina ja maailmanporvarina piti hän tähän tyyppiin sisältyvien hyveiden esilläpitämistä meillä ja meille terveellisinä.

Mattssonin notkea ja vilkas älyllisyys yhdistyneenä hänen harrastustensa monipuolisuuteen aukaisi hänen lukijalleen kulttuurinäköaloja, jotka eivät suinkaan enää mahdu yksistään gentlemannin käsitteeseen. (Gentlemannilla ei ole mitään velvollisuuksia olla älykäs eikä hänellä liioin ole mitään velvollisuuksia ymmärtää kemiaa, tähtitiedettä, runoutta, taidetta, yhteiskuntapolitiikkaa j.n.e.) Mattssonin retkeilyt eri tieteiden aloille, joilta hän toi mukanaan vakavampiin kirjoituksiinsa, esim. Arguksessa, usein aivan kosmillisia näköaloja ja pikkujutelmiinsa hauskoja havaintoja ja sukkeluuksia, todistivat harvinaisen monipuolista ja täsmällistä tietämistä. Siinä tyylin keveydessä ja vivahdusrikkaudessa, jolla hän esitti tieteellisiä jutelmiaan, sivuuttaa hän tunnetun ruotsalaisen luonnontieteilijän ja sanomalehtimiehen Bengt Lidforssin, jota hän jossain määrin muistuttaa. Jos tahtoo etsiä ruotsinmaalaisesta sanomalehdistöstä jotakin vastaavaisuutta sille, mitä Mattsson oli Suomessa noin puolen vuosikymmenen aikana muoto- ja kielitaiturina julkisen sanan palveluksessa, saa luullakseni mennä takaisin aina Daliniin ja hänen Argukseensa saakka.

Mattssonissa oli paljon synnynnäistä esteetikkoa. Se ei ilmennyt ainoastaan hänen tyylitajussaan, vaan myöskin hänen sivistys-sympatioissaan. Hänen mielenkiintonsa piiriin mahtui paljon näennäisesti pinnallista, hän saattoi pitää pieniä enemmän tai vähemmän naamioituja luentoja seuratavoista, esiintymisestä julkisilla paikoilla, puvuista ja epäkauniista puheenparsista. Hänellä oli suuri kunnioitus myöskin kulttuurin ulkonaisia ilmenemismuotoja kohtaan, joita nuori sivistys usein vain vastahakoisesti ja hitaasti omistaa. Luulen, että hän olisi koko sydämestään yhtynyt Voltairen verrattomaan, mutta vaikeasti käännettävään lauselmaan: "_Le super-flu -- chose très nécessaire!_" (Ylellinen: tuiki tärkeä asia!) Tällainen mielenlaatuhan on kulttuuria kannattava mitä suurimmassa määrässä. Kaikki se mikä ahtaan porvarillisen käsityksen mukaan kuuluu ylellisyyteen -- ja mikä on esim. "ylellisempää" kuin kauniit seuratavat, taide ja kirjallisuus! -- löytää tällaisessa mielenlaadussa suojelijan ja löysi nimenomaan juuri Mattssonissa. Vaikkakin hänen arvostelmansa kirjallisissa ja taiteellisissa asioissa useinkin olivat verraten dilettanttisia, kuulti niistäkin aina näkyviin hänen kunnioituksensa esteettistä kulttuuria kohtaan.

Mutta kuinka yleis-europpalaisena, kuinka kulttuurisena ja monipuolisena maailmanmiehenä hän kirjoitelmissaan esiintyikin, eli hänessä kuitenkin syvimmällä luonnonlapsen vaivaton ja terve arvostelukyky. Tämä alkuperäinen suhtautuminen elämän ilmiöihin antoikin ensi sijassa hänen arvosteluilleen niiden tuoreuden ja viehätyksen. Kietoutuneena huumorinsa vaippaan kulki hän kanssaihmistensä kesken, silmät ja korvat avoinna, tehden havaintoja lähimmäistensä hyveistä ja heikkouksista ja kartuttaen alituisesti ihmistuntemuksensa korvaamatonta pääomaa. Hän kehittyi lakkaamatta, hänen "Valituissa kirjoitelmissa" on välimatka ensimäisistä matkakirjeistä viimeisiin sanomalehtijutelmiin sangen suuri. Huomioiden runsaus käy vuosi vuodelta rikkaammaksi ja ilmaisukeinot tulevat täsmällisemmiksi ja sukkelammiksi. Mutta persoonallisuuden ydin pysyy luonnollisesti samana. Kulttuurikerrostumien ja tietomäärien alla elävät humoristin ja luonnonihmisen sympatiat kaikkea sitä kohtaan, mikä on teeskentelemätöntä, suoraa, tervettä ja luonnollista. Kuinka verraton ja kuinka kuvaava onkaan esim. seuraava lauselma Mattssonin viime vuosilta: "Luonto on melkein aina äärimmäisiin saakka ylhäinen. Me ihmiset olemme muodostelleet käsitteen tehdäksemme sen meille mukavammaksi."

Mattsson, kouliutunut luonnontieteilijä sanomalehtimiehenä, toi aina tilapäisiin jutelmiinsakin jotain tieteiden menetelmästä: ennen kaikkea täsmällisyyden ja asiallisuuden. Kuinka laajoille aloille hän ulottikin harrastuksensa ja huomionsa, olivat hänen tietonsa aina luotettavia. Hän oli äärimmäisyyteen saakka tarkka, pikku seikoistakin, esim. muukalaisten nimien oikeinkirjoittamisesta. Tässä suhteessa oli hän sanomalehtimiehenä aivan esikuvaksi kelpaava ja erosi edukseen m.m. viimeisten vuosien ehkä kuuluisimmasta ranskalaisesta kosööristä Rémy de Gourmonfista. Viimemainittu, jonka jutelmat muutoin liikkuivat (hänkin on jo kuollut, viime syksynä) aivan toisessa filosoofisessa tasossa kuin Mattssonin, saattoi olla hyvinkin huolimaton tosiasiain käsittelyssä. Hän onkin kirjoittanut m.m. seuraavan itsetunnustusta sisältävän lauseen: "Jutella asioista, joita tuntee liiankin hyvin, kuinka joutavaa!" Mattsson tahtoi luullakseni jutella vain asioista, joita hän tunsi ja joihin hän oli perehtynyt. Kaikki metafysiikka ja kaikki "psykologiseeraaminen" ranskalaiseen tapaan oli hänelle vierasta. Pohjoismaiseen, hiukan karuun, mutta perinpohjaiseen asiallisuuteen oli hänessä yhtynyt onnellinen muotokyky. Ja molemmissa näissä ominaisuuksissaan, luotettavassa asiallisuudessaan ja keveässä, kehittyneessä muotosaavutuksessaan on Mattssonin sanomalehtitoiminta säilyvä kiitollisessa muistissamme.

Mattssonin kulttuuri-sympatioilla on huomattava kallistus anglosaksilaisuutta kohti. _Huumorissaan_ hän on ennen kaikkea skandinaavi (ehkä voisi sanoa fennoskandinaavi). Hänen sukulaisuutensa esim. sellaisen leikinlaskijan kuin Albert Engströmin kanssa on aivan ilmeinen. Skandinaavisen vitsin edustajista on Mattsson epäilemättä kaikkein tyypillisimpiä.

SOPHUS MICHAËLIS:

Hellener og Barbar.

Muutamia vuosia sitten eli Napoleonin Moskovan-retken satavuotis-muistopäiviksi julkaisi tanskalainen Sophus Michaëlis historiallisen romaanin "_Den evige Søvn_" ("Ikuinen uni"), joka leveän maalauksellisesti kuvasi "suuren armeijan" marssia, lähtien St.-Cloud'n keisarillisesta linnasta aina Kremlin sipulikirkkojen juurelle, sekä tämän loistavan sotajoukon vaipumista "ikuiseen uneen" Venäjän lumiaavikoilla. Romaani käännettiin vieraille kielille ja saavutti m.m. Saksassa suuren menestyksen. Suomalaisenkin painoksen julkaisemisesta oli aikoinaan puhetta, mutta asia lienee rauennut. Tätä romaania voinee pitää Michaëliksen parhaana saavutuksena -- ainakin kalpenee kaikki, mitä olen sattunut häneltä lukemaan, hänen lyyrilliset runonsa y.m., sen värikylläisen, kuvaavissa ulkonaisissa yksityispiirteissä herkuttelevan esityksen rinnalla, jonka hän antaa "suuren armeijan" kohtalokkaista vaiheista, Smolenskista ja Borodinosta, Moskovan palosta sekä ennen kaikkea ranskalaisten paluutiestä, tuosta hirvittävästä kujanjuoksusta lumiarojen ja kasakkapiikkien välitse. Moni erinomaisen kehittyneellä tyylitaidolla tavattu yksityispiirre muistuu vielä tästä romaanista mieleeni -- kuten kuvaus ratsu-kenraali Murat'n ja kasakkain mielenkiinnosta toisiaan kohtaan, kertomus Njemenin ylimenosta j.n.e. -- mutta sensijaan ei Michaëliksen suuri sanataituruus riittänyt antamaan elävää kuvaa itse Napoleonista. Varsinkin nousevat lukijan vaistot Michaëliksen esitystä vastaan, kun hän kirjansa loppusivuilla tahtoo tehdä Napoleonista jonkunlaisen rakastuneen kuutamosankarin.

Ei ollut vaikeaa "Ikuisesta unesta" huomata, kenen koulussa Michaëlis oli kehittänyt tyyliään ja tekotapaansa: Gustave Flaubert'in, "Salammbô'n" tekijän. Tämän ranskalaisen mestarin henki liikkuu myöskin Michaëliksen uuden historiallisen kuvauksen yllä. Romaanissaan "_Hellener og Barbar_", nostaa Michaëlis muinaisajan Kreikan ja Persian, Spartan ja Persepoliksen, historian soraläjistä aivan kuin Flaubert loihti esiin puunilaissotien Karthagon rikkautensa koko loistossa erämaan punaisesta hiekasta. Mestarin ja oppilaan tekotapa on sama: mosaiikkityötä, mosaiikkia jalokivistä, kullasta ja marmorista, ajatuksista ja tunteista. Flaubert'in elämäkerrasta tunnemme tämän työlään, kärsivällisyyttä kysyvän menettelytavan: kaikki kirjallisuuden ja arkiston lähteet ovat käytettävät, tulokset ovat merkittävät muistiin, aines on kerättävä pala palalta, ja vasta viime hädässä, kun kaikki muut apuneuvot ovat käytetyt, on lupa turvautua mielikuvitukseen. Vasta lausetyylin luomisessa ilmehikkääksi, kirkkaaksi ja kuvarikkaaksi alkaa taiteilijan työ. Yksityisiltä sanoilta, sana-yhtymiltä ja rytmeiltä on puristettava niiden väri ja mehu. Kaikki voidaan lausua vain yhdellä ainoalla täsmällisellä, täyteläisen asiallisella tavalla ja tämä ainoa tapa on keksittävä. Ei ole katsottava päivää hukkaan kuluneeksi, jos sen aikana on syntynyt yksikin tehoisa lause. Kerrotaan, että Flaubert tyytyi joskus vähempäänkin: että hän saattoi illalla laskeutua tyytyväisenä vuoteeseensa, pyyhittyään sitä ennen lopullisesti käsikirjoituksesta jonkun vastahakoisen lauseen, jonka kanssa hän aamusta aikain oli kamppaillut ja jonka kelpaamattomuudesta hän yhdennellätoista hetkellä tuli vakuutetuksi. Tämä pyrkimys täydellisyyteen on luonut sellaisia sivuja kuin "Salammbô'n" ensimäinen luku -- kuvaus palkkasoturien juhlasta Hamilkarin puistossa -- jota Zola piti loistavimpana tyylinäytteenä Ranskan kirjallisuudessa.

Että tällainen kiintymys kuvauksen yksityiskohtiin ja lausetyylin omituisuuksiin voi kehittyä hedelmättömäksi maneeriksi, voi estää näkemästä metsää puiden takia, on luonnollista. Että niin ei Flaubert'ille yleensä tapahtunut, siitä saa hän kiittää rikasta luovaa mielikuvitustaan, huolimatta siitä, ettei hän periaatteidensa mukaan tahtonut olla sille velkaa. Mitään runoteosta ei synny arkistotutkimuksista ja tosiasiain luettelemisesta. Vasta mielikuvitus, sisäinen näkemys antaa kuvaukselle perspektiiviä ja elimellistä yhtenäisyyttä. Niinpä voi Flaubert'in historiallinen romaani korotettuna kouluksi käydä varsin vaaralliseksi. Mielikuvitukseton oppilas voi ottaa mestarinsa opetuksen täydestä ja kuvitella korvaavansa ahkeruudella ja tietosanakirjoilla varsinaisten taiteellisten, lahjojen puutteen. Häneen nähden voi toteutua vanha totuus kaikesta siitä, mikä on luvallista vain Juppiterille.

Sophus Michaëlis ei suinkaan koeta salata tätä oppilaan suhdetta Flaubert'iin. Päinvastoin mainitaan hänen teostensa joukossa avoimesti "Salammbô'n" ja "Pyhän Antoniuksen" tanskankieliset käännökset. Kieltämätöntä on, että Michaëlis tulee tyylinsä värikkäisyydessä ja rikkaudessa joskus sangen lähelle mestariaan. Hän käyttää taidolla suurta asiantuntemustaan kulloinkin kysymyksessä olevasta paikallisuudesta ja ajankohdasta, hän nimittää kasvit, jalokivet ja aselajit niiden oikeilla nimillä, hän tietää luonnollisesti, missä helleenin ja barbaarin puvusto erosivat toisistaan, hän tuntee tarpeeksi sekä Kreikan että Persian jumalaistarustoa, uskaltaakseen silloin tällöin pieniä ilmahyppyjä mytologian alalle, hän voi sormella luetella kaikki Spartan yhteiskuntajärjestyksen erikoisuudet -- lyhyesti, hän tietää enemmän kuin lukija voi muistaa historian käsikirjoista eikä mikään siis estä häntä antamasta sitä kuvaa itsestään, että hän tietää vieläkin enemmän kuin hän todella tietää. Huomiota ansaitsevaa on, että hän anniskelee nämä tietonsa taidolla. Hän ei saarnaa, hän juttelee, hän ei aja kummankaan riitapuolen asiaa, hän sallii Xerxeen purkaa inhoaan kuvia-palvelevia, kavalia kreikkalaisia kohtaan ja sallii helleenien puolestaan keventää sydäntään "barbaareihin" nähden, jättäen kummankin vaihtopuolen lukijan vapaaseen valintaan. Mikään ei ole hänen kirjailija-laadustaan kauempana kuin hempeämielisyys. Hän maalaa kylmäverisellä tunteettomuudella kärsimyksiä, kidutuksia ja kuolemaa, hän menee kuvauksissaan "Afroditen esikartanosta" ja muista samanluontoisista asioista niin pitkälle kuin hyvä maku ja säädyllisyys suinkin sallivat, ehkä hiukkaisen pitemmällekin. Hänen lausetyylinsä on kieltämättä harvinaisen täyteläinen, asiallinen. Hänellä ei juuri tapaa merkityksettömiä rivejä, jokainen lause sisältää uuden asian ja vie kuvausta eteenpäin. Piirre liittyy piirteeseen, mosaiikki mosaiikkiin ja kokonaisuudesta rakentuu eräänlainen värikäs antiikkinen friisi, seinämaalaus, josta ei puutu räikeitä värejä eikä juhlallisia ja rohkeita rytmejä.

Michaëliksen uusi romaani alkaa kuvauksella Arkadiasta, jonne hän on sovittanut pienen ihastuttavan paimen-idyllin. Luonnon yksinäisyydessä elää Eufranor, vuohipaimen, vaimonsa Nikareten kanssa, kaukana maailmasta, mistä vain joku kaukomatkainen vieras tuo sanomia. Vuosikausien yhdyselämän katkaisee Nikareten kuolema, joka tapahtuu hänen synnytettyään maailmaan pojan. Tämä Eufranorin miehinen perillinen on Michaëliksen kirjan varsinainen sankari, hän ruumiillistuttaa itseensä kaiken sen mitä historia ja runous on sisällyttänyt käsitteeseen "helleeni". Hänen yksinäinen lapsuutensa Arkadian vuorimailla, missä hän päivin vaanii metsien pukinjalkaista jumaluutta ja öisin kuuntelee satakieltä, Panin lintua, hänen nuoruutensa osanottoineen Olympian kilpailuihin, hänen vaellusvuotensa Spartassa ja hänen sankarikuolemansa Thermopylaissa Leonidaan rinnalla muodostavat romaanin läpi kulkevan aiheen. Mielestäni on Michaëlis onnistunut saamaan kuvaukseensa paljon siitä väristä ja tuoksusta, joka ympäröi meidän mielikuviamme Hellaan kansasta ja kulttuurista. Kreikkalaisten, tai kaiketi oikeammin, persialais-sotien aikaisten kreikkalaisten suhde jumaliin, suhde, jossa naiivi usko sekoittuu hyvin järkeileviin epäilyksiin, on m.m. saanut erinomaisen ilmaisun. Kuvaava on tässä suhteessa kertomus siitä, miten Eufranor suostuu antamaan jo nuorukaiseksi kehittymässä olevalle pojalleen erään filosoofisen lääkärin neuvosta nimeksi -- Narkissos. Poika on elänyt yksinäisyydessä Arkadian mailla, kuullut oman äänensä kaikua, katsellut omaa kuvaansa metsälähteissä ja isä pelkää, että jumalat uhkaavat häntä Narkissoksen (itseensä rakastuneen nuorukaisen) kohtalolla. Eufranorin kestiystävänä vieraileva lääkäri Hermofantos kehoittaa häntä kutsumaan poikaa Narkissokseksi.

Paimenen ja filosoofin välillä syntyy silloin seuraava keskustelu:

-- Nimi, jonka annat pojalleni, ei ennusta hänelle mitään hyvää.