Part 6

Martin Lammin teos tuo meidät lähemmäs tätä sielullista probleemia. Hän koettaa osottaa m.m., mitä Svedenborg on perinyt piispallisesta kodistaan, mitä hänen mekanistis-matemaattisessa maailmankuvassaan on yhteistä ajan muiden luonnontieteilijäin kanssa ja mitä hän on oppinut lukuisilla jo nuoruudessa tehdyillä ulkomaamatkoillaan (hän istui m.m. Newtonin luennoilla). Svedenborg näki luonnon suurena mekanismina, joka liikkui ikuisessa kierteessä "rattain, jotka eivät koskaan kuivuneet, akselin ympäri, joka ei koskaan kitissyt". Tätä koneellista maailmankuvaansa sovitti hän luonnontieteellisenä kautenaan arkailematta myöskin sielunelämän alalle. Ihmissielullakin oli tässä järjestelmässä paikallista ulottuvaisuutta. Svedenborgilla oli yhtä kehittynyt kyky kuin Rudbeckillä, "Atlantican" tekijällä, käyttää hyväkseen ja järjestellä mielensä mukaan tosiasioita ja keksiä vertauskuvallisia tarkoituksia vanhojen kirjailijain ja raamatun tekstissä. Samoin kuin Rudbeckissä yhdistyy hänessä tavattomaan oppineisuuteen käytännöllinen järjestelykyky sekä suuri loogillinen todistelutaito. He olivat molemmat ennen kaikkea aikansa lapsia, 1600- ja 1700-luvun vaihteen, jolloin luonnontieteet alkoivat nostaa päätään, jolloin mielikuvitus ja keksimisinto avasi ihmishengelle aina uusia houkuttelevia näköaloja.

Edelleen saamme Martin Lammin esityksessä seurata, miten tämän materialistisen luonnontieteilijän kehitys vähitellen vie teosofiaan ja mystiikkaan. Murroskaudella, joka sattuu samoihin aikoihin kuin Svedenborgin ensimäiset haltio-tilat, lienee Svedenborg saanut voimakkaita vaikutelmia samanaikaisista Ruotsissa puhjenneista hengellisistä liikkeistä, jotka saivat usein omituisia kiihkeitä muotoja. Vastoin useiden oikeauskoisten svedenborgilaisten väitteitä, koettaa Lamm niinikään todistaa, että ulkomaiden mystillisten kirjailijain lukemisella on runsas osansa Svedenborgin teologiassa. Tässä ei ole mahdollista lähemmin kosketella Svedenborgin jumaluusopillisia haaveita, hänen raamatuntulkintaansa ja hänen uutta filosoofista järjestelmäänsä. Viimemainitussa kääntää hän luonnontieteellisen kautensa monismin henkiseksi: koko maailmankaikkeus on hänelle nyt henkeä ja kaikki ruumiillinen on vain vertauskuva jostakin henkisestä. Kirjallishistoriallisesti mieltäkiinnittävää on, että Lammin on onnistunut osottaa Svedenborgin saaneen teoloogiseen oppirunoelmaansa "De cultu et amore Dei" (Jumalan palveluksesta ja rakkaudesta) voimakkaita ja sangen syvälle meneviä vaikutelmia Miltonin suuresta eepoksesta "Kadotettu paratiisi", siis samasta teoksesta, joka on hedelmöittänyt niin monta runoilijamielikuvitusta (m.m., kuten tunnettu, meidän Linnankoskemme). Lukuisilla näytteillä Miltonin runoelmasta osottaa Lamm aivan yksityiskohtaisiakin vastaavaisuuksia englantilaisen runoilijan ja ruotsalaisen mystikon välillä. Suurin merkitys näyttää Miltonilla kuitenkin olleen Svedenborgiin siinä, että viimemainittu häneltä oppi vapaasti käsittelemään raamatun tekstiä ja ottamaan vaaria sen runollisista arvoista. Ja varmaan on juuri heijastusta "Kadotetun paratiisin" runoilijasta kaikessa siinä kauneudessa, jonka Atterbom on nähnyt "De cultu et amore Dei"-teoksessa ja joka on saanut hänen romanttisen mielensä kuohahtamaan seuraaviin innostuneihin sanoihin: "siinä on niin paljon runollista inspiratsionia, että se, jaettuna tusinan runoilijan osalle, riittäisi kiinnittämään heidät kaikki ensi luokan tähtinä runouden taivaalle." Kuten näkyy, ei romantiikan päivinä säästetty voimakkaita värejä enemmän arvostelussa kuin runoudessakaan.

Edellämainittu teos ilmestyi v. 1745 ja muodostaa se tavallaan käännekohdan tekijänsä tuotannossa. Kaikki mitä Svedenborg sen jälkeen eli noin 57:stä ikävuodestaan lähtien kirjoitti, kuuluu hänen mystikkoja henkiennäkijäkauteensa. Hän tuntee tästä lähtien vain puolittain kuuluvansa tähän maailmaan. Hän uskoi saaneensa jumalallisen ilmoituksen raamatun opin oikein selittämiseksi, mutta suoranaisesti ei hän toimi perustaakseen seurakuntaa ja hankkiakseen itselleen kannattajia. Hän antaa teoksensa vaikuttaa omalla tehollaan. Eläessään näyttääkin hän herättäneen enemmän uteliaisuutta ja ihmettelyä kuin kannatusta. Hän elää erakkoelämää pienen puutarhansa keskellä, ravitsee itseään pääasiassa leivällä, maidolla ja kahvilla, paneutuu levolle säännöllisesti seitsemän aikaan illalla. Hänen vastustajansakin myöntävät, että hän puhui mitä erilaisimmista käytännöllisistä harrastuksista erinomaisen viisaasti -- että hänen järkensä uskon asioissa oli sokaistu, siitä olivat he luonnollisesti yksimieliset -- ja että hänen persoonallisuutensa teki miellyttävän, puhtaan, lapsimaisen uneksivan vaikutuksen. Svedenborgin päiväkirjoissa ilmenevä voimakas sukupuolitunne on antanut aiheen sille jotenkin yleiselle otaksumalle, että Svedenborg olisi voimansa päivinä ollut suuri hurjistelija ja että hänen vanhuutensa olisi saanut maksaa nuoruusvuosien synnit. Tälle otaksumalle ei Lamm löydä mitään pätevämpää tukea. Asettaapa hän hyvin kylmään ja verraten epäromanttiseen valoon myöskin Svedenborgin niinikään paljon puhutun rakkauden Polhemin tyttäreen.

Lempeämmin ei Lamm kohtele myöskään erästä juttua Svedenborgin seurustelusta henkien kanssa, muuatta pientä kuvaelmaa, jossa m.m. eräs suomalainen -- eikä kukaan vähempi kuin Porthan -- on tullut osalliseksi roolien jaossa. Koska juttu ainakin Suomessa on yleisesti levinnyt, mainittakoon se tässäkin, mutta näytteenä siitä, minkälaisia Svedenborgin henki-seurustelut _eivät_ olleet. Tarina on luettavana Atterbomin teoksessa "Svenska siare och skalder". Tämän kertomuksen mukaan sai Porthan kerran, käydessään Svedenborgin luona, odottaa häntä vierashuoneessa, samalla kun hän kuuli sisähuoneesta Svedenborgin keskustelevan helisevällä latinalla jonkun kuvitellun olennon kanssa "Rooman muinaismuistoista", henkilön, jonka hän jonkun ajan kuluttua, innokkaasti kumarrellen, saattoi vierashuoneen läpi. Tätä tehdessä nyökäytti hän sivumennen päätään Porthanille. Kun hän vielä uudistuvin kumarruksin oli saattanut näkymättömän vieraansa ovelle, kääntyi hän Porthanin puoleen ja ilmoitti tälle, että Vergilius juuri oli ollut hänen vieraanaan -- muutoin "kerrassaan mukava mies". Tämä romantikon pikkujuttu on, kuten Lamm osottaa, valitettavasti täydelleen epähistoriallinen. Svedenborg ei kuvitellut henkiä todella ympäristössään liikkuviksi, vielä vähemmin olisi hänen mieleensä juolahtanut kehoittaa niitä istuutumaan hänen tuoleilleen y.m.s. Uskomatonta on myöskin, että hän samalla kertaa kuin hänellä oli tällainen henkinäkemys, olisi voinut tuntea suomalaisen vieraansa ja tervehtiä tätä. Svedenborg oli henkien kanssa seurustellessaan, kuten yleensä kaikki hänen kaltaisensa näkijät, eräänlaisessa haltio-tilassa, mikä sulki hänen aistimensa kokonaan ulkomaailmalta. Hän ei myöskään paikallistuttanut näkemyksiään ruumiillisiin silmiinsä, vaan olivat ne hänelle sisäistä laatua.

Martin Lammin teos Svedenborgin kehityksestä on tavallaan tutkielma intuitsionin, sisäisen näkemyksen, anastamasta herruudesta järjen, logiikan yli. Se sisältää samalla kertaa taiteilijan, henkiennäkijän ja uskonnonperustajan psykologiaa, s.o. sielullisia havaintoja siitä mitä näille kaikille on yhteistä: usko että on olemassa joku välittömämpi tie olemisen tuntemiseen kuin järki ja aistimin saatu kokemus. Tämä runollinen usko Svedenborgissa onkin maallikolle ehkä ainoa auringonsäde, joka lankee Svedenborgin teoloogisten järjestelmien jäiseen aavikkoon.

Tämä ruotsalaisen kirjallisuushistorioitsijan tutkielma on syntynyt, kuten tekijä itse esipuheessaan lausuu, tarpeesta etsiä romantiikan juuria 1700-luvun mystillisestä kirjallisuudesta. Tekijä on niin ollen pitänyt silmällä pääasiassa kirjallis-filosoofista puolta aiheessaan, jättäen mikäli mahdollista syrjään m.m. varsinaiset elämäkerralliset ainekset. Viimemainituista on jokunen vuosi sitten Helsingissä pitämissään esitelmissä ruotsalainen kirkkohistorian professori Hj. Fr. Holmquist antanut seikkaperäisen ja mitä mieltäkiinnittävimmän kuvan. Ne luonteenominaisuudet ja se persoonallisuus, joka Martin Lamminkin niukoista Svedenborgin henkilöllisyyttä ja elämää kuvaavista piirteistä käy ilmi, valaisevat välähdyksittäin myöskin eräitä muita arvoituksellisia runoilijoita Skandinavian myöhemmässä kirjallisuudessa. Sangen usein tulee Martin Lammin Svedenborg-esitystä lukiessa mieleen m.m. kolme toisistaan varsin kaukana olevaa kirjailijaa, jotka tuntuvat kukin perineen ikäänkuin kipinän Svedenborgin hengestä: Kierkegaard, Stagnelius, Strindberg.

JOHANNES LINNANKOSKI:

Kootut Teokset.

Kun kirjailija kuolee, suremme joko etupäässä taiteilijaa tai etupäässä ihmistä, persoonallisuutta. Jälkimäisessä tapauksessa on menetyksemme korvaamattomampi.

Linnankosken kirjallinen tuotanto oli hänen persoonallisuutensa peilikuva. Me luimme hänen kirjoistaan koko hänen ihmisyytensä, hänen taistelunsa mieskohtaisten eetillisten ihanteiden hyväksi, hänen pyrkimyksensä selvittää itselleen omia ja kansansa elämänkysymyksiä, hänen rajun kamppailunsa usein hiukan vastahakoisten kirjallisten ilmaisukeinojen kanssa -- sanalla sanoen, me tapasimme joka sivulla hänen kirjoissaan määrätyn persoonallisuuden, keskittyneen kokonaisuuden, pienoismaailman, joka seurasi omia ratojaan. Sen tähden tunsimme menettäessämme Johannes Linnankosken, kirjailijan, menettäneemme ennen kaikkea persoonallisuuden, ihmisen. Niille, jotka mieskohtaisesti tunsivat Linnankosken, merkitsi hänen poismenonsa varsinkin Vihtori Peltosen menetystä.

Johannes Linnankoski -- Vihtori Peltonen!

Kun ajattelen näitä nimiä, joista toinen on julkisen henkilön, toinen yksityisen, en voi olla panematta merkille, että vaikka edellinen on "Ikuisen taistelun" ilmestymisestä lähtien kaikunut korvissani, jälkimäinen siitä huolimatta sanoo minulle enemmän. Selitän tämän itselleni siten, että Linnankoski-Peltosessa persoonallisuus oli suurempi taiteilijaa. Ilmaisukeinot kävivät usein riittämättömiksi sille voimakkaalle siveelliselle tahdolle, jonka kaikki sisällytämme käsitteeseen Johannes Linnankoski. "Ikuisen taistelun", "Simsonin ja Delilan" ja "Pakolaisten" tekijään voi syyllä sovittaa sen usein väärinkäytetyn lauselman, että hän oli siveellisen tahtonsa ja pyrkimystensä suurpiirteisyyden puolesta päätään yläpuolella omia kirjallisia saavutuksiaan.

Linnankoski tuli kirjallisuuteen omia teitään: elämän käytännön kautta. Hän oli mahdollisimman kaukana siitä kirjailijatyypistä, joka koulupenkillä tulee tietoiseksi runollisesta kutsumuksestaan ja jonka kirjallinen esikoinen syntyy kuumeisimpien kehitysvuosien sähköisessä, levottomassa ilmastossa. Linnankoski tuli kansanvalistus- ja sanomalehtityöstä kirjallisuuteen. Kun Johannes Linnankoski v. 1903 "Ikuisella taistelulla" käänsi yleisön huomion uuteen kirjailija-yksilöllisyyteen, oli Vihtori Peltosella jo takanaan pitkä ja monipuolinen päivätyö Uudenmaan suomalaisen kansan herättäjänä. Kielsikö Vihtori Peltonen vanhat jumalansa astuessaan runottaren palvelukseen? Kaukana siitä. Se on huonosti lukenut Linnankosken teoksia, joka ei niissä ole tavannut Vihtori Peltosta. Siirtyminen paikallisesta sanomalehti- ja kansanvalistustyöstä vapaaseen kirjalliseen toimintaan tiesi toiselta puolen sitä, että probleemit olivat syventyneet, muuttuneet mieskohtaisemmiksi, toiselta puolen, että ne vaativat laveampaa kaikupohjaa kuin Porvoon seudun ja Uudenmaan yleisö. Yleisen herätystyön harrastaja antoi tilaa kirjailija-yksilöllisyydelle ja Porvoon ja Uudenmaan sijalle tuli Suomen kansa.

Linnankosken kirjallisesti tuottava kausi muodostui ennenaikaisen kuoleman takia odottamattoman lyhyeksi -- se käsittää vain noin kymmenen vuotta eli suunnilleen yhtä paljon kuin Aleksis Kiven. Tämä vuosikymmenen aika -- "Ikuisen taistelun" syksystä "Sirpaleiden" kevääseen (1903-1913) -- ei varmaankaan ollut kyllin pitkä vakiintuneen arvioinnin syntymiseen Linnankosken tuotannosta. Yhtä yksimielinen kuin kirjallinen arvostelu oli ollut korottaessaan "Ikuisen taistelun" merkkiteokseksi suomalaisessa kirjallisuudessa, yhtä erimielinen se oli hänen myöhempiin kirjoihinsa nähden, kuitenkin "Pakolaisia" ja "Taistelua Heikkilän talosta" lukuunottamatta, jotka molemmat teokset muistaakseni otettiin kiitoksella vastaan joka taholla. Useimmiten sisälsivät moitteet huomautuksia tyylivirheistä, joskus teoksen koko rakennetta koskevista, mutta tavallisesti vain yksityisiin lauseihin kohdistuvista. Linnankosken pateettinen, intomielinen, kirjailijalaatu ei punninnut aina sanojaan kulta-vaa'alla ja hänen lausetyylinsä antoikin usein oikeutettua aihetta yksityiskohtaiseen muotokritiikkiin. Mutta toiselta puolen olen vakuutettu siitä, että tyylitarkastelun tietä ei koskaan päästy eikä päästä Linnankosken ominaisimman, persoonallisimman sanottavan perille. Luonnollisemman tien löydämme varmaan, jos koetamme tarkastaa niitä probleemeja, joita Linnankoski on kirjoissaan käsitellyt.

Linnankoski oli ennen kaikkea moralisti. Kysymys hyvästä ja pahasta kaikkine niine muotoineen, joissa tämä ikuinen ongelma voi esiintyä, oli hänen tuotantonsa ydin. Tämän keskustan ympäri kasvoivat kaikki hänen teoksensa, lainaten aiheita milloin mielikuvituksesta, milloin todellisuudesta, sukeltaen sekä yksilön- että kansansieluun, etsien itselleen draamallisen, eepillisen tai lyyrillisen muodon, esiintyen ikuisesti samana ja aina uutena: sfinksinä, jonka silmistä voi lukea monta vastausta. Yksinkertaisimmassa, niin sanoakseni filosoofisimmassa muodossaan esiintyy tämä siveellinen probleemi Linnankosken esikoisteoksessa.

Ei mikään ole Linnankoskelle kuvaavampaa kuin että hän ensimäiseksi kaunokirjalliseksi aiheekseen valitsi juuri Genesis-kirjan neljännen luvun, murhenäytelmän. Ihmiskunnan ensimäinen veljesmurha tarjosi Linnankoskelle hyvän ja pahan kysymyksen alkuperäisimmässä muodossaan. Mistä on synti tullut maailmaan? Onko edistyksen henki myöskin pahan henki? Onko ihminen oikeassa, kun, hän seuraa sisäistä ääntään, vai onko hän oikeassa silloin, kun hän kieltää itsensä? Onko elämä vain sattuman synkkien voimien leikkikalu vai ohjaavatko sitä määrätyt lait ja onko sillä määrätty tarkoitus? Kysymykset ovat yhtä vanhoja kuin ihmiskunta -- vastaukset niinikään. Mitä ovat nekään "vastaukset", joita Linnankoski johtelee Kainin ja Aabelin, Aadan ja Sillan kohtaloista, muuta kuin uusia kysymyksiä! Kun Mikael ja Lusifer näytelmän lopussa vakuuttavat toisilleen, että taistelu hyvän ja pahan välillä on iankaikkinen, olemme oikeastaan tulleet takaisin samaan pisteeseen, mistä näytelmän juoni alkaakin. Linnankosken persoonallisimman vastauksen näihin kysymyksiin luulen voitavan parhaiten lukea Kainin vuorosanoista hänen paetessaan korpeen: "Mik' on se määränpää? Kangastusko, joka ilmaan haihtuu? Lähde, josta sateenkaari juovan näyttää, jota lapsi juosten tavottaa, vaan ei koskaan käsiin saa? Vain juosta, juosta! Kivet leikkaa, okaat repii, piikit pistää -- vain juosta, juosta!"

Linnankosken esikoisteos oli aiheeltaan kokonaan yleisinhimillinen. Hänen toinen kirjansa "Laulu tulipunaisesta kukasta" käsitteli yksilö-psykoloogisempaa kysymystä, samalla kun se paikallisuutensa puolesta oli sijoitettu suomalaiseen ympäristöön. "Ikuinen taistelu" oli suurelta osaltaan käsitteellinen, vertauskuvallinen, "Laulu tulipunaisesta kukasta" oli tai tahtoi olla elävästä elämästä lainattu tapaus. Romaanin "tulipunainen kukka" on rakkaus ja sen ydinkysymys Don Juan-probleemi. Olavin syyllisyys on siinä, että hän rakastaa monta naista, hänen sovituksensa on uhrautuvassa työssä (uutisraivauksessa) perheen ja yhteiskunnan hyväksi.

Kolmannessa teoksessa, "Kiroissa", vetää Linnankosken probleemi-runous hänet taasen todellisuudesta sadun ja mielikuvituksen maille. Tekijä kutsuu itse tätä näytelmäänsä "unelmaksi", mutta niinkuin Hamletin hulluudessa voi tässä Linnankosken "unessa" sanoa olevan järjestelmää: kuten tunnettua, ei "Kirot" sisällä enempää eikä vähempää kuin psykoloogisen selityskokeen yhteiskunnallis-valtiollisista riidoistamme n.k. routavuosien aikana. Se paha, jonka juuria Linnankoski tässä kirjassa etsii, sisältyy sanoihin: "kansa, joka ei ole sisältä kokonainen, ei ole ehjä ulkoapäinkään." Tässä kirjassaan esiintyy Linnankoski kiireestä kantapäähän yhteiskunnallisena runoilijana, hänen "merviensä" ja "veeniensä" taistelut muodostavat tavallaan vain kuin runollisen kuvituksen niille sanomalehtikirjoitelmille y.m. suoranaisille kehoitus- ja varoitushuudoille, joilla Linnankoski tulkitsi käsitystään ajan valtiollisissa ja yhteiskunnallisissa ristiriidoissa. On selvää, että hän tällä näytelmällään tahtoi saada suomalaiset unohtamaan pienet erimielisyydet suuren yhteisen asian vuoksi.

Kautta Linnankosken koko kirjallisen tuotannon, teos teokselta, voimme seurata hänen valppaan, väsymättömän siveellisen mielenkiintonsa jälkiä. "Simsonissa ja Delilassa" risteilee aiheita sekä "Tulipunaisesta kukasta" että "Kiroista". Don Juan-Olavi on naisten perikato, Delila miesten tai oikeastaan miehen, Simsonin, jonka elämäntehtävän (tässä kansallisen) tielle hän tulee. Hienoimpina kulkevat tämän siveellisen probleemi-runouden langat "Pakolaisissa", jossa Linnankoski muun ohella on luonut elävimmän ihmistyyppinsä Juha Uutelan.

"Pakolaisten" Juha Uutelan, lähes 70:n vuotiaan hämäläisisännän sieluntaistelu, jonka alkusyy on hänen nuoren vaimonsa uskottomuudessa, on syvästi yksilöllinen ja inhimillinen. Se tapa, millä Linnankoski kuvaa Juhan itsensäkieltämistä, aste asteelta, kunnes hän kuolinvuoteellaan vielä voittaa itsensä, on luonut eräitä kirjallisuutemme ikuisimpia sivuja. Juha Uutelan siveellinen voitto, joka ostetaan tuskalla ja kuolemalla, on nähdäkseni Linnankosken syvin ja ominaisin vastaus kaikkiin tämän maailman kysymyksiin. Siinä vastauksessa on kaikua Kainin epätoivosta -- "kivet leikkaa, okaat repii" -- mutta siinä on myöskin jotain traagillisuuden sovituksesta. Välimatka Kainista Juha Uutelaan sisältää kokonaisen elämän kokemukset ja opetukset. --

Werner Söderström Osakeyhtiö, jolla, kuten tunnettu, on ollut suuret ansiot Linnankosken ymmärtäjänä ja tukijana, on kiitettävän nopeasti toimittanut yleisön käteen hänen Kootut Teoksensa. Tämä neliniteinen julkaisu muodostaa yhden uusimman kirjallisuutemme kulmakivistä. Linnankoski oli ennen kaikkea aikansa lapsi. Suurten siveellisten probleemien rinnalla tapaamme hänen kirjoissaan melkein kaikki ne ajankysymykset, jotka viime vuosina ovat liikkuneet jokaisen mielessä. Hän oli myöskin ennen kaikkea suomalainen ja lisäksi hämäläinen. Hänen mietiskelevällä, hiukan sulkeutuneella luonteellaan on syvät juurensa kansansielussa. Hänen elämän suurimpia kysymyksiä pohtiva, väsymätön, hellittämätön laatunsa on sukua, ehkäkin kaukaista, niille ei aivan harvinaisille kansanmiehille, joita voi tavata mietiskelemässä filosofian viimeisiä perusteita tai suunnittelemassa ikiliikkujaa. Linnankoskella oli erinomaisen kehittynyt oikeudentunto ja hän saattoi olla kiivas asian puolesta, josta hän oli tullut vakuutetuksi. Hänen olennossaan oli jotain yksinäistä, seuraa karttelevaa -- sekin suomalainen piirre. Niinikään pisti hänessä silmiin eräänlainen huumorin puute, kuten hänen teoksissaankin. Kirjailijan ammatti oli hänelle vakava kuin uhritoimitus.

Tämä luonteen pohjainen vakavuus leimaa kaikki mitä Linnankoski on kirjoittanut. Hänen teoksensa ovat mieterunoutta tämän sanan laajimmassa merkityksessä. Kuvaus kuvauksen tähden, tunnelma tunnelman tähden -- tai sanokaamme taide taiteen tähden -- oli hänelle vieraampaa kuin ehkä kenellekään nykyisistä kirjailijoistamme. Probleemi, kysymys oli hänelle lähtökohta. Kuinka pitkälle hän olisi päässyt tässä lajissaan, jollei ennenaikainen kuolema olisi katkaissut hänen rataansa, on vaikea sanoa. Varmaa on, että "Ikuisen taistelun" ja "Pakolaisten" välillä on pitkä kehitystie ja että Linnankoski vuosien kuluessa keksi yhä persoonallisemman -- ja, kuten olisimme taipuvaiset sanomaan, syvemmän -- vastauksen niihin elämänkysymyksiin, jotka antoivat ensi sysäyksen hänen kirjalliselle luomistyölleen.

OTTO LUDWIG:

Taivaan ja maan välillä.

Kuinka tuoreena onkaan Otto Ludwigin romaani "Taivaan ja maan välillä" säilynyt! Olenpa varma, että moni, joka sen nyt, uuden suomennoksen ilmestyttyä, lukee toiseen tai kolmanteen kertaan, on huomaava sen olevan niitä kirjoja, joista eivät vuodet voi meitä vieroittaa. Tässä romaanissa on kuolleita sivuja (esim. aivan alussa), teknillisiä virheitä ja luonnottoman draamallisia episoodeja, mutta siitä huolimatta ympäröi sitä elämän ja runouden ilmakehä. Vaikkemme tietäisikään, että Otto Ludwig oli suuri Shakespearen ihailija, tulee "Kuningas Learin" ja "Hamletin" tekijän nimi vaistomaisesti huulille Otto Ludwigin romaania lukiessa. Gottfried Kelleriä on sanottu novellin Shakespeareksi -- Otto Ludwig tekee tällä kertomuksellaan kunnian kiistanalaiseksi. Keller on eepillisempi ja rehevämpi, hänen luomistyönsä välittömämpi ja helpompi, Ludwig on karumpi ja yksiviivaisempi, mutta draamallisempi ja keskitetympi. Heidän rinnallaan on hiukan vanhemmasta saksalaisesta kirjallisuudesta mainittava Kleistin raju nero, joka niinikään sekä draaman että kertovan runouden alalla etsi ilmaisua alkuvoimaiselle mielikuvitukselleen. Heidän ohitseen ei myöhempi saksalainen kertomataide ole päässyt. Nykypäiväin saksalaisen romaanin parhaat edustajat, sellaiset kuin Frenssen ja Mann, eivät ole saaneet yhtä valtavaa otetta aiheisiinsa kuin Kleist, Keller ja Ludwig. Heissä on usein etualalla kirjantekijä, kirjailija, kun jälkimäisissä vallitsee näkijä ja runoilija.

Tuskin on mitään epäkiitollisempaa kuin valittaa aikojen huononemista, mutta kertomataiteeseen nähden tekisi mieli langeta tähän vanhaan nuottiin. On kuin oikea suuri epiikka olisi katoamassa, aivan kuin musiikkimiehet väittävät eräiden lauluäänten käyvän yhä harvinaisemmiksi. Hiukan liioitellen voi sanoa, että nykyaikaisella romaanilla on yhteiset hyveet sanomalehtikoserian kanssa: kyky jutella kaikesta mahdollisesta, uskonnosta, filosofiasta, sosialismista, naisasiasta, lastenkasvatuksesta, isänmaallisuudesta, sodasta, kirjallisuudesta, taiteesta, politiikasta, pakanalähetyksestä ja muista hyödyllisistä ja mieltäkiinnittävistä asioista. Nykyhetken romaani kilpailee sanomalehtien kanssa päivän polttavien käsittelemisessä, se on muuttunut agitatsionivälikappaleeksi ja pienellä tottumuksella voi sitä lukija käyttää uutislehtenäkin esim. siihen nähden, mitä se tietää asianomaisen kirjailijan ja hänen läheisen piirinsä kuulumisista. Jos kirjailija on älykäs, tietorikas, sukkela, jos hän omistaa keveän, vaivattoman sanonnan, jos hänessä on makua ja kulttuuria, voi hän tällaisestakin romaanista tehdä luettavan ja nautittavan kirjan. Sellainen romaanintekijä on esim. Anatole France, kaikkien dilettanttien epäjumala. Koskettaa kaikkea vain pinnalta, olla antautumatta millekään, epäillä kaikkea, liidellä mielipiteestä toiseen, niinkuin perhonen liitelee kukasta kukkaan, nähdä ihmisissä vain automaatteja ja elämässä nukketeatteri, omistaa hitunen itse-ivaa, joka koteloi kaikki mieskohtaiset tunnelmat -- kas siinä yleisesti käytetty romaaniresepti. Varsinainen juoni saa olla alkuaan kuinka laiha tahansa, sitä voidaan paisuttaa vilkkailla mietelmillä ja kaikkinaisilla sivuaiheilla, niin että varsin vaatimattomallakin kirjailijalla voi olla -- kun rivit sitä paitsi nykyään ladotaan harvemmin -- takanaan, kuin milläkin Dickensillä, monen sadan sivun romaaneja.