Part 5

Pienenä valonläikkänä näinä runoilijattaren traagillisina loppuvuosina on v. 1877 Tartossa vietetty Aleksanteri I:n muistojuhla. Läsnä olivat sekä Kreutzwald että Koidula. Virallisten esitysten jälkeen nousi Koidula ja puhui "laulu-isän" kunniaksi. Kreutzwald vastasi puheeseen kohottaen eläköönhuudon "Emajoen satakielelle". Tämä tervehdys oli nähtävästi viimeinen, jonka Kalevipoegin tekijä ja "Eestimaan" runoilijatar vaihtoivat keskenään.

On jo mainittu, että Aino Kallaksen mielenkiinto on kohdistunut pääasiassa tehtävän yksilö-psykoloogiseen puoleen. Tällä alalla onkin "Tähdenlennolla" nähdäkseni paljon ansioita. Joskin tekijä toisinaan tuntuu eksyvän hiukan hedelmättömään psykoloogiseen hiuksenhalkomiseen, joka joskus muistuttaa leikkimistä sanoilla, paljastuu kuitenkin hänen kirjastaan esitettävän persoonallisuuden pääpiirteet selkeinä ja vakuuttavina. Suomalaisella yleisöllä on täysi syy tehdä tuttavuutta veljeskansamme runoilijattaren kanssa sellaisena kuin hän esiintyy suomalaisen kirjailijattaren kuvaamana.

KAUPPIS-HEIKKI:

Savolainen soittaja.

Kauppis-Heikki on harmaiden arkipäivien, pienten kohtalojen ja maaseudun yksinkertaisten ihmisten runoilija. Hänen herkkä, melkein naisellisen pehmeä kirjailija-laatunsa heijastaa valokuvalevyn herkkyydellä niitä vaikutelmia, joita hän on saanut ympäristönsä kansasta ja yksityisistä ihmisistä. Luulenpa, että on vaikea kirjallisuudesta löytää Suomen kansaa tai sanokaamme Savon kansaa väärentämättömämpänä, todellisempana iloissaan ja huolissaan, ajatuksissaan ja tunteissaan kuin Kauppis-Heikin kertomuksissa. Niinpä ovat tämän savolaisen kertojan teokset kaikkien kirjallisten ansioidensa ohella verraton lähde kansansielun tuntemiseen. Ne ovat kuin mieltäkiinnittävä kuvakirja siitä, miltä kappale Suomenmaata ja sen kansaa näyttää ihmistuntijan silmillä katsottuna. Kauppis-Heikiltä puuttuu melkein kokonaan lyyrillistä luonnonkuvausta -- siinä eroaa hän m.m. maakuntalaisestaan Juhani Ahosta -- hänen koko mielenkiintonsa on kohdistettu ihmiseen. Kaikki ikäkaudet, molemmat sukupuolet, valoisat ja pimeät luonteet ovat löytäneet hänessä kuvaajansa, mutta parhaansa on hän; ehkä kuitenkin luonut nais- ja lapsisielun tuntijana. Hänen miestyypeissään on jotain avutonta, nöyrää, pehmeää -- ikäänkuin epämiehekästä -- mutta samassa jotain liikuttavan inhimillistä ja puhdasta, kuten esim. "Uran aukasijain" päähenkilössä. Ehkä Kauppis-Heikki katsoo joskus henkilöitään liian läheltä, ehkä hänen kuvauksestaan puuttuu joskus ilmaa, perspektiiviä -- varmaa on kuitenkin, ettei meillä ole monta hänen veroistaan ihmistuntijaa.

Ja mitä parempaa voi kirjailijasta sanoa? Kauppis-Heikki on aikoja sitten -- ja ehkä suuremmassa määrässä kuin kukaan hänen ammattitovereistaan -- tehnyt luonnottomaksi ja tarpeettomaksi sen raja-aidan, joka määritelmiä ja iskusanoja rakastavan yleisön mielikuvituksessa erottaa kansankirjailijan taidekirjailijasta. Jos vertaamme Kauppis-Heikin kertomatyyliä useankin n.k. taidekirjailijan sanontaan ja tekotapaan, voi helposti sattua, ettemme n.k. taiteellisuudessa löydä muuta eroa kuin että se edellisellä tuntuu olevan vaistomaisempaa ja varmempaa kuin jälkimäisellä. Kuitenkin on Kauppis-Heikin kirjallisessa tekniikassa huomattavissa eräänlainen vanhoillisuus, mikä ehkä tekee esteitä hänen romaaniensa laajemmalle levenemiselle. Hän on yhä edelleen mitä uskollisin realisti tai naturalisti. Hän syventyy yksityiskohtaisella harrastuksella pikkuseikkoihin, kaikkeen arkiseen ja jokapäiväiseen, kokonaisuuden kannalta näennäisesti merkityksettömään. Hän ei tyylittele koskaan, hänen mielikuvituksensa ei taida kulkea huipulta huipulle, vaan se laskee ja kapuaa hiukan kiusallisella tarkkuudella kaikki ala- ja ylämäet. On kirjailijoita, joiden teoksissa vuodet ja vuosikymmenet vilahtavat silmien ohi, Kauppis-Heikin kirjoissa olemme kuulevinamme erikseen jokaisen tunnin lyönnit ja kellonheilurin yksikantaisen nakutuksen.

Kauppis-Heikin uuden romaanin nimi ei ole aivan onnistunut: "Savolainen soittaja" maistuu kirjalliselta, mitä itse romaani ei suinkaan tee. Sitäpaitsi ei nimihenkilö, "soittaja", mitenkään hallitse kertomusta, vaan esiintyy hänen rinnallaan joukko muita, tavallaan suuremmalla näkemyskyvyllä kuvattuja henkilöitä. Se mitä tässä romaanissa on tai pyytää olla taiteilijasielun kuvausta, tuntuu kalpealta ja jää ehdottomasti varjoon muun henkilökuvauksen rinnalla.

Romaanin alkupuolta hallitsee kaksi naista, Kustaava ja Heta. Edellinen on leski ja hänellä on poika, Ville, ulkopuolelta avioliiton. Hän karkoitetaan talosta, jota hän ennen on asunut emäntänä, ja tulee lapsineen Hetan, Kivimäen emännän luo, missä hän löytää turvapaikan. Kivimäellä on kaksi lasta, Veerti ja Otto. Kaikki mainitut henkilöt ynnä Kivimäen isäntä, Haverinen, torppari, myöhemmin kolportööri Simo Kurkinen ja entinen talonemäntä Annastiina muodostavat yhdessä sen ihmisaineksen, jota tekijä liikuttelee. Kustaava ja Heta ovat erinomaisia näytteitä Kauppis-Heikin luonnekuvauksesta. He ovat monessa suhteessa sukulaisluonteita -- ennen kaikkea velvollisuudentunnossaan -- ja kuitenkin on tekijä saanut hyvin näkyviin heidän erilaisuutensa: edellisen toimitarmoisen päättäväisyyden ja jälkimäisen alistuvan, nöyrän mielenlaadun. Romaanin toinen luku, jossa nämä molemmat naiset kehräten ja lapsiaan tuuditellen keskustelevat tämän maailman asioista yleensä ja naimis-kysymyksestä erikoisesti, on kuvattu erinomaisen havainnollisella sielullisella näkemyskyvyllä. Me saamme Kauppis-Heikin kuvauksessa m.m. panna merkille, miten harras uskonnollisuus ja mitä karkein taikausko sekaantuvat aivan erottamattomasti näiden kansannaisten mielikuvituksessa. Että suvaitsemattomuus kuuluu tämänlaiseen uskonelämään, on itsestään selvää. Tässä romaanissa ilmenee se m.m. Veertin, alkavan soittoniekan, viuluharrastusten vainoamisena hänen äitinsä puolelta.

Myöskin lapsikuvauksen alalta on "Savolaisessa soittajassa" hyviä näytteitä, jopa sellaisia, joita tekee mieli verrata Pakkalan hienoihin, herkullisiin lapsi-novelleihin. Pakkalan älyllistä valppautta ja leikkivää huumoria ei Kauppis-Heikillä tosin ole, joten edellisen pohjalais-poikaset tuntuvat saaneen plastillisemman kuvauksen kuin jälkimäisen savolaiset ihmis-alut. Mutta Kauppis-Heikissä on jotain synnynnäisen naivia, herkästi myötätuntevaa, joka antaa hänen lapsikuvauksilleen eräänlaisen välittömyyden tuoksun, mikä ei ole vaikuttamatta lukijaan. Tällöin ajattelen etupäässä hänen kuvaustaan Villestä, Kustaavan pojasta. Kuinka oikeaan osattu onkaan esim. mieliala pienessä metsätorpassa, minne poikanen jää yksin viettämään talvipäivää, äidin lähdettyä kylään hankkimaan ruokavaroja! Myöskin poikasen suhde uskontoon on sattuvasti kuvattu. Sensijaan on vaikeampi saada havainnollista kuvaa Veertistä, soittaja-pojasta. Hänen vaalea ihanteellinen luonnonlaatunsa tuntuu jääneen vaille varmoja piirteitä.

Romaani seuraa poikasten elämänvaiheita pitemmältikin, tehden kuitenkin eräässä kohden noin vuosikymmenen käsittävän hyppäyksen. Veertistä tulee viuluniekka ja vanhan kotitalonsa isäntä ja hän suunnittelee lapsuudenystävänsä Villen kanssa turvakotia isättömiä poikia varten. Tämä aihe, joka kasvaa esiin romaanin loppupuolella, tuntuu kokonaisuuden kannalta etsityltä ja vieraalta. Se särkee romaanin rakennetta ja panee aavistamaan, että tekijällä on ollut eräitä, jos niin saa sanoa, ihmisystävällisiä sivutarkoituksia romaanillaan. Tendenssi ei luonnollisesti ole itsessään luvaton -- harvapa lienee se kirja, jossa ei ole mitään "tendenssiä" -- mutta jos tämä sivu- (tai pää-) tarkoitus ei ole elimellisesti kasvanut yhteen teoksen taiteellisen henkilökuvauksen kanssa, joutuu kokonaisuus kärsimään. Romaaninsa viime sivuilla tuntuu Kauppis-Heikki taas ottavan ikäänkuin vahinkonsa takaisin. Poikakoti-unelmat sortuvat, Veerti kuolee äkkiä ja Ville ajetaan yhdessä erään työmiehen kanssa talosta. He joutuvat kulkemaan "samaa polkua, jota Kustaava ja Annastiina olivat astelleet noin kaksikymmentä yksi vuotta aikaisemmin".

Tämä romaanin päätös johtaa mieleen lopun René Bazinin "Donatiennessa", joka ilmestyi suomeksi samoihin aikoihin kuin Kauppis-Heikin romaani. Niinkuin Bazinin sankaritar ottaa jalkaansa puukengät siitä, mihin toinen, velvollisuuksiaan paennut nainen oli ne jättänyt, niin ottaa Kauppis-Heikin romaanissa sukupolvi toisensa jälkeen kantaakseen sen työn ja velvollisuuksien taakan, jonka edellinen on luovuttanut perinnöksi. "Savolaisen soittajan" yllä lepää harmaa, alakuloinen mieliala. Se pitkä, yksitoikkoinen työpäivä, jonka Kauppis-Heikin sankarit suorittavat retkellään kehdosta hautaan yksinkertaisissa, ahtaissa elämänoloissa, nälän ja pakkasen vaaniessa ovien takana, painaa leimansa hänen kirjoihinsa. Niin tunnemme "Savolaisessa soittajassakin" laahustavien minuuttien ja sekuntien raskaan verkkaisen kulun. Mutta tästä tunnelman alakuloisesta harmaudesta huolimatta antaa Kauppis-Heikin uusinkin teos kauniin todistuksen velvollisuudentuntoisesta ja työteliäästä kansasta. Saarijärven Paavo on moninkertaistunut Kauppis-Heikin ihmiskuvauksissa, saanut lihaa, verta, muuttunut tyypistä yksilöksi, inhimillisine tunteineen, ajatuksineen, hyveineen ja heikkouksineen.

"Savolainen soittaja" muistuttaa uudelleen jokaiselle kirjallisuutemme ystävälle, mikä verraton kansansielun kuuntelija meillä on Kauppis-Heikissä.

ALEKSIS KIVI:

Kootut Teokset IV.

Aivan joulun alla ilmestyi kauppaan Suomalaisen Kirjallisuuden Seuran toimesta Aleksis Kiven "Runot ja kirjeet", täydellinen kirjallisuustieteellinen painos, muodostaen ensimäisen julkisuuteen tulleen osan Kiven Kootuista Teoksista. Tämä runoutemme merkkijulkaisu, jonka toimittamiseen Kirjallisuuden Seura päätti ryhtyä keväällä 1912, tulee neliosaiseksi, käsittäen I osa "Seitsemän veljestä", II kirjailijan eläessä julkaistut näytelmät, III jälkeenjääneet näytelmät ja IV -- ensimäisenä ilmestynyt -- runot ja kirjeet. Julkaisutyö on ollut uskottu Kirjallisuuden Seuran valitseman toimikunnan huostaan. Nyt ilmestyneen IV osan toimitustyön ovat suorittaneet E. A. Saarimaa ja V. Tarkiainen, joista edellinen on pitänyt huolta runojen, jälkimäinen kirjeiden järjestämisestä ja selityksillä varustamisesta.

On sanomattakin selvää, että nyt alulle pantu Kiven teosten ja omakätisten kirjallisten todistuskappaleiden täydellinen kriitillinen julkaisu tulee tuntuvasti edistämään ja helpottamaan kotimaista kirjallisuustutkimusta, samalla kun se varmaan suuressa yleisössäkin löytää monta kiitollista lukijaa. Vasta kun tämä julkaisu on valmis, voimme saada täydellisen kuvan siitä alasta, jolla Kiven mielikuvitus on liikkunut, kaikista hänen sanontansa omituisuuksista, joita "Valituissa Teoksissa" on tasoiteltu, koko hänen runollisen luomistyönsä laadusta, sellaisena kuin kukin teos lähti hänen käsistään. Lisäksi sallivat useat säilyneet toisinnot meidän seurata eräiden runoluomien syntyhistoriaa eri kehitysasteiden kautta. Näin on meillä pian käsissämme suurimmasta suomenkielisestä runoilijasta teos, joka toimitustapansa tarkkuuden puolesta täysin tullee vastaamaan niitä kirjallisuustieteellisiä julkaisuja, joita suurilla sivistysmailla on klassillisista kirjailijoistaan.

Nyt valmistunut viisisataa sivua käsittävä nide sisältää jo runsaasti pieniä, ennen tuntemattomia sielullisia todistuskappaleita -- ajattelen varsinkin kirjeitä -- jotka ovat omiaan tuomaan Kiven persoonallisuuden meitä lähemmäs. Ne täydentävät sitä kuvaa, jonka Tarkiaisen äsken ilmestynyt Kivi-elämäkerta antoi "Seitsemän veljeksen" ja "Nummisuutarien" tekijästä ihmisenä ja kirjailijana.

Kiven "Kootut Runot" sisältävät, paitsi toisintoja, nähdäkseni 19 "uutta" kappaletta, (jollemme laske niihin A. V. Koskimiehen toimesta vv. 1904 ja 1911 julkaistuja "Paimentyttöä" ja "Atalanttaa"). Kappaleista, jotka eivät sisälly Godenhjelmin valikoimaan, jää mieleen m.m. kaksi raikasta, eloisan luonnontunteen kehystämää rakkausrunoa "Niittu" ja "Sunnuntai", jotka ovat läheistä sukua "Valituista Teoksista" tunnetulle "Onnelliset"-runolle. Myöskin useita muita suurelle yleisölle tuntemattomia, kauniita, romanttisen mielikuvituksen täyttämiä kappaleita ja yksityisiä säkeistöjä tapaamme tässä uudessa Kivi-niteessä, mutta suuresti katsoen lienee sanottava, että Godenhjelmin valikoima oli suoritettu hyvällä vaistolla ja että siihen tehdyt pienet kielelliset korjaukset ja muutokset yleensä olivat asianmukaisia. Kysymys on, jääkö moni tuttu Kiven runo tulevien sukupolvien tietoisuuteen siinä asussa, johon Kivi ne alkuaan on valanut, vaiko siinä lievästi korjatussa muodossa, jonka ne ovat saaneet "Valituissa Teoksissa". Siinä, missä muutokset ovat tehdyt aivan keveällä kädellä ja koskevat oikaistuja "kielivirheitä", on nähdäkseni "Valittujen Teosten" runoasulla suuremmat kansansuosion edellytykset. Ja onpa usein koettu -- m.m. "Vänrikki Stoolin" suomennoksiin nähden -- että se muoto, missä sukupolvi tai pari on jonkun runoluoman omistanut, pitää sitkeästi puoliaan kaikkia muita laitteita vastaan. Tässä suhteessa, on meidän mielikuvituksemme vanhoillinen.

Vielä suuriarvoisempi kuin varsinaiselle yleisölle on täydellinen runo-julkaisu kirjallisuustutkijoille, joille se nyt, kun vaivoja kysyvä esityö on suoritettu, avaa mahdollisuuksia monen mieltäkiinnittävän esteettisen ja kirjallisuushistoriallisen yksityiskysymyksen selvittelyyn. Sensijaan saanevat sekä kirjalliset ammattimiehet että suuri yleisö yhtä paljon Kiven kirjeistä, joista ennen on julkisuudessa näkynyt vain säästeliäitä otteita. Vaikk'ei Kivi ollut mikään kirjeiden-kirjoittaja siinä mielessä kuin monet suuret runoilijat -- tai oikeammin juuri sentähden, ettei hän sitä ollut! -- antavat hänen lyhyet, usein hutiloiden paperille pannut kirjelippunsa niin välittömän, tuoreen ja elävän vaikutelman tekijästään, että lukija tuntee niissä välähdyksittäin ikäänkuin kasvoista kasvoihin näkevänsä Aleksis Kiven, ihmisen ja runoilijan.

Kuinka edullisen todistuksen antavatkaan nämä kirjeet Kiven persoonallisuuden siveellisestä arvosta! Puhdas, omantunnontarkka, hiukan lapsenomainen, kiitollinen ja uskollinen -- sellaisena esiintyy Kiven luonne näissä kirjeissä, jotka tavallaan muodostavat välittömimmän kirjallisen todistuskappaleen, jonka hän on jättänyt itsestään. Mikään ei ole hänestä kauempana kuin tavallinen taiteilija-turhamaisuus, vilpillisyys ja korskeus. Kuten yleensä taiteilijat, on hän epäkäytännöllinen ja passiivinen luonne. Hänen mielikuvituksensa lentää hänen edellään ja hän kuvittelee helpoiksi, melkein suoritetuiksi, tehtäviä, jotka ovat hänelle ylivoimaisia. Itse tuntee hän tämän puolen luonteessaan. Hän kirjoittaa kerran Reinille maksamattomasta velastaan, joka häntä tavattomasti rasittaa, m.m.: "Pahasti on luvata ja ei täyttää, mutta sen huonon työn tekee moni, ennenkuin hän elämässä on oppinut tulemaan lupauksistansa niin kitsaaksi kuin mahdollista. Ja tämän kehnon työn tulevat tekemään enemmitten ne, joilla on hieman kuumempi veri ja vilkkaampi kuvailus, heidän toivonsa tulevaisuuden valkenemisesta kulkee liian vikkelästi, mutta silloin kun olen luvannut, on kuitenkin ollut täysi aikeeni se täyttää." Lönnrotille kirjoittaa hän kaksi kertaa, ensin ruotsiksi, sitten suomeksi, velasta, johon hän on joutunut siten, että Lönnrot on taannut räätälille hänen puolestaan puvun hinnan. Hän nimittää itseään sen johdosta "roistoksi" ja hänen mielipahansa siitä, ettei hän näe kohta mahdollisuutta suorittaa velkaansa, on syvä ja vilpitön. "Seitsemän veljeksen" runoilija kulki toden totta kalliisti maksetuissa vaatteissa! Taloudelliset huolet ahdistavat häntä lakkaamatta -- hän laskee ansainneensa keskimäärin pari sataa markkaa vuodessa --, mutta hän taistelee urhoollisesti puutetta ja köyhyyttä vastaan. Vaikka hän usein mainitsee rahahuolistaan, eivät hänen kirjeensä koskaan ole valittavia. Hän ei tavoittele mitään marttyyriglooriaa. Kun hän joskus puhuu tuskastaan, on hänen sanoillaan hirvittävä vakavuus, josta kaikki hentomielisyys on kaukana. Bacchus ja Venus eivät ole hänelle tuntemattomia, mutta hänen ihanteensa on sangen askeettinen. "Puhtaus on elämäni määräys", sanoo hän eräässä kirjeessään Bergbomille ja toisessa yhteydessä mainitsee hän voivansa tulla toimeen yhdellä aterialla päivässä, kunhan vaan pääsisi ystävänsä Forssellin luo pehtorin-oppiin. Yksin tupakanpolttoakin vastaan käy hän taistelua ja pääseekin niin pitkälle, että voi ilmoittaa Bergbomille polttavansa vain 1 1/2 piippua illalla ja toivovansa päästä pian tästä "hirmuisesta himosta" kokonaan kuitiksi. Eräässä toisessa kirjeessä sanoo hän m.m.: "monenlaisissa oloissa voi olla onnellinen ja iloinen, mutta onnellisin kieltäymyksessä ja kohtuullisuudessa." Hänen suurin maallinen toivomuksensa on päästä kerran pehtoriksi jollekin tilalle ja ansaita niin paljon rahaa, vaikkapa 600 markkaa vuodessa, että pääsisi veloistansa vapaaksi. Ja hän lisää: "Ja yhtä taidan kehua: uskollisen pehtoorin saa minusta se, joka minun saa; ja uskollisuus oliskin paras huvitukseni virkani toimituksessa." Hän lämpenee, ajatellessaan tätä tulevaisuuden kuvaa: "Ja sitten vielä muutaman vuoden palveltuani, taitaisin laskea eloni ankkurin Nurmijärven tantereille, raketa itselleni pienen majan ja elää rauhassa ikäni iltapäivän, välillä kirjoitellen, välillä käyskellen metsissä, lapsuuteni metsissä, kivääri kourassa."

Hallitsevia piirteitä Kivessä on ollut kiitollisuus -- ominaisuus, jonka aina tapaamme kehittyneinä hienoissa luonteissa. Useimmat hänen kirjeistään tulkitsevat hänen kiitollisuuttaan ystäviä kohtaan. A. R. Svanströmille kirjoittaa hän m.m.: "Ensiksi kiitän sinua tervetulleesta kirjeestäsi; kiitollisuuteni sinua kohtaan kaikesta muusta ei mahdu tähän kirjeeseen." Bergbomia, E. A. Forssellia, Th. Forssellia y.m. kiittää hän niinikään useat kerrat "kaiken hyvyyden edestä", "menneitten edestä" j.n.e. Tavallisesti ovat hänen kirjeensä tuttavallisen huolettomasti paperille pantuja, mutta hän taitaa kirjoittaa akateemisemminkin, kuten esim. Cygnaeukselle tämän 60-vuotispäivänä osotettu (ruotsinkielinen) onnentoivotus- ja kiitoskirje näyttää. Cygnaeuksen mahtavaa suojelusta pyytää Kivi eräässä toisessa kirjeessä henkilöä (Ahlqvistia) vastaan, jonka oikeudenmukaisuuteen hänellä ei ole luottamusta.

Useimmissa kirjeissään kertoo Kivi itsestään, tulevaisuuden suunnitelmistaan, kirjallisista aikeistaan, terveydestään ja toimeentulon huolistaan. Täydellisen poikkeuksen muodostaa eräs Th. Reinille osotettu kirje v:lta 1869, missä Kivi esittää ohjelmaansa koulu- ja kielipolitiikan alalla, ehdottaen m.m. uuden ruotsinkielisen, suomalaisuuden asiaa ajavan sanomalehden perustamista. (Tällainen lehti, "Morgonbladet", syntyikin, kuten tunnettu, myöhemmin, v. 1872, ensimäisenä päätoimittajana Kiven ystävä E. A. Forssell.) Tämä kirje osottaa selvästi, ettei Kivi ollut niin vieras "politiikalle" kuin luullakseni yleensä on otaksuttu. Päinvastoin mainitsee hän nimenomaan, että nämä yleiset kysymykset ovat olleet niin lähellä hänen sydäntään, että ne ovat häirinneet hänen yönsä unen. Voimme epäilemättä sanoa, että Kivi nyt julkaistuissa kirjeissään, enemmän kuin neljäkymmentä vuotta kuolemansa jälkeen, on ihmisenä tullut meitä lähemmäksi kuin koskaan ennen. Että hänen luonteensa ja inhimillisyytensä astuu niissä meitä vastaan niin puhtaana ja kauniina, ei ole yllättävää, kun muistamme, että kaikki suuri runous ja epiikka, sellainen kuin Kiven, on myöskin, ja ensi sijassa, sydämen taidetta.

MARTIN LAMM:

Svedenborg.

Sota, suuri koulumestari, on opettanut meille taloudenpitoa myöskin kirjallisuuden alalla. Vain perin säästeliäästi on kirjakauppoihimme saapunut lähetyksiä ulkomailta, ja se, mikä on tullut esim. Ranskasta ja Englannista, on supistunut suurelta osalta siihen kirjallisuuden lajiin, joka välillisesti tai välittömästi käsittelee sotaa. Skandinavian maiden aseellinen puolueettomuus on sensijaan ollut kirjallisesti hedelmällisempää. Sieltäpäin tuli vanhan Georg Brandesin Goethe-elämäkerta -- kirja, jossa sisällön viisaus kilpailee muodon taiteellisuuden kanssa -- ja useita muita kulttuuri- ja kirjallisuushistoriallisia sekä myöskin kaunokirjallisia teoksia. Näyttääpä melkein siltä kuin runottarista nuorin (ja epävirallisin), kritiikin runotar olisi tuntenut vähimmin tarvetta noudattaa Skandinaviassa sitä vanhaa perinnäistapaa, joka kehoittaa runottaria vaikenemaan aseiden keskellä. Ruotsissa ilmestyi viime talvena m.m. lukuisia kirjallisia essee-kokoelmia sekä myöskin suurempia kirjallishistoriallisia tutkielmia. Jälkimäisten joukossa ansaitsee huomiota Upsalan yliopiston dosentin Martin Lammin suuri Svedenborg-teos, joka lienee luettava kirjallisuushistoriaan kuuluvaksi, mutta joka samalla sivuaa kaikkia rajatieteitä aina teologiaan ja psykiatriaan saakka. Tämä oppinut, hiukan raskaasti luettava kirja omituisesta ruotsalaisesta luonnontieteilijästä, teosoofista ja henkiennäkijästä 1700-luvulta, antaa verraten suppealla tilalla elävän kuvan Svedenborgin opeista ja niiden kehityksestä ja voinee sitä sentähden suositella niille, ehkei aivan harvoille, jotka eivät tunne rohkeutta eivätkä tarvetta käydä Svedenborgin latinan kimppuun. Ei sovi nim. unohtaa, että Svedenborgin teokset, julkaisemattomia käsikirjoituksia lukuunottamatta, käsittävät sievoiset puolisataa nidettä.

Tunnetuin esitys Svedenborgista lienee Emersonin v. 1849 julkaisema lyhyt tutkielma kokoelmassa "Ihmiskunnan edustajia" (suomeksi 1909). Tässä henkisiä näköaloja aukaisevassa, mutta hiukan papillisen kaunopuheisessa teoksessa asettaa amerikkalainen filosoofi Svedenborgin tavallaan kunniasijalle, ihmiskunnan suurimpien joukkoon: Platonin, Shakespearen, Goethen, Napoleonin ja Montaignen rinnalle. Svedenborgille antaa Emerson määräyssanan "mystikko" samassa mielessä kuin hän antaa Platonille määräyssanan "filosoofi". Eroa filosoofin ja mystikon välillä kuvaa Emerson erään arabialaisen tarinan avulla, missä edellinen sanoo: "kaiken minkä hän näkee, tiedän minä" ja jälkimäinen: "kaiken minkä hän tietää, näen minä". Emersonille on Svedenborg viimeinen kirkkoisä, "jolla todennäköisesti ei enää ole seuraajaa", hän tuo luonnon seurakuntaan ja antaa sanalle uuden sisällön ja tehon. Ja vaikka Emerson ei suinkaan kannata Svedenborgin jumaluusopillisia järjestelmiä -- hän käy vastoin tapaansa suorastaan ivalliseksi niitä kosketellessaan -- katsoo hän hänen tälläkin alalla tehneen ihmiskunnalle palveluksia. Vielä kunnioittavammin puhuu hän Svedenborgin näkijäkyvystä anatomian, astronomian, kemian ja fysiikan alalla, missä ruotsalainen mystikko on aavistanut paljon sellaista, josta vasta yhdeksännentoista vuosisadan tiede on päässyt selville.

Se, mikä maallikossa -- maallikossa sanan joka merkityksessä -- enimmän herättää mielenkiintoa Svedenborgin persoonaa kohtaan, on epäilemättä hänen omituinen sielullinen rakenteensa. Mies, joka näkee, olkoonpa vaikka sisäisillä silmillään, enkeleitä, ja väittelee vainajien kanssa, ei kuulu tavallisuuksiin. Jokapäiväisenä ei voi myöskään pitää kykyä nähdä Göteborgista Tukholmassa tapahtuvaa tulipaloa, muista yhtäläisistä tapauksista puhumatta. Kun lisäksi tiedämme, että sama mies suoritti Kaarle XII:lle loistavia insinööritöitä, torjui luotaan hänelle tarjotun matematiikan professorintoimen, aavisti vielä keksimättömien kiertotähtien olemassaolon, suunnitteli lentokonetta ja vedenalaista venettä, niin on luonnollista, että vaistomaisesti herää halu tutustua lähemmin tähän omituiseen olentoon, joka kaikkeutta syleilevässä monipuolisuudessa tuntuu kuuluvan itse Goethen ja Leonardo da Vincin ylhäiseen sukuun.