Part 4

Runoteos sellainen kuin Heidenstamin "Nya Dikter" ei ole tyhjennetty yhdellä tai parilla lukemisella. Siinä on säkeitä, jotka jäävät kohta mielessä soimaan, toisia, joiden sisäinen totuus vain vähitellen avautuu, taas toisia, jotka ehkä jättävät meidät kylmemmiksi, mutta jotka saavat merkitystä ja painavuutta siinä filosoofisessa kokonaisuudessa, johon ne kuuluvat. Joskus kohoavat hänen tilapäärunonsakin, esim. tervehdys Ibsenille ja ennen kaikkea "Tervehdys Suomelle v. 1900" nousuun, joka tuo mieleen Tegnérin kauniin paatoksen. Ajattelemme etenkin jälkimäistä runoa. Suomalainen ei voi liikutuksetta lukea sellaista runoilijatervehdystä kuin esim.:

Ett tack för fackelflamman, de höjt från sin vrå på jorden, för allt vi ägde samman av Hellas och Rom i Norden!

(Kiitos soihdun tulesta, jonka he ovat korottaneet kolkastaan maailmassa, kaikesta, mitä omistimme yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa.)

Joskus vievät Heidenstamin säkeet ajatuksen Karlfeltiin ("Apostlarnas resa"), mutta kun taalalais-runoilijan sanamaalaukset usein jäävät pelkiksi koristeellisiksi kuvasarjoiksi, tapaa Heidenstamin runo sisäisemmän, psykoloogisemman totuuden. Kylmimmäksi jättävät kokoelman varsinaisesti lyyrillisistä runoista sellaiset kappaleet, joissa tekijä liikuttelee skandinaavisesta jumalaistarustosta lainattuja aiheita sekä sellainen kuvitelma kuin "Första natten i kyrkogården", joka hedelmättömässä pessimismissään viiltää kokoelman miehekästä, filosoofisesti alistunutta, kosmillisia näköaloja tapailevaa runoutta vastaan.

* * * * *

Heidenstamin "Nya Dikter" palauttaa -- eikä suinkaan ainoastaan siteeraamissamme tervehdyssanoissa Suomelle -- todella mieleen paljon siitä, mitä meillä suomalaisilla on ollut ruotsalaisten kanssa yhteisosaa kulttuurissa, "yhteistä Hellaasta ja Roomasta Pohjolassa". Se johtaa m.m. mieleen mitä olemme aikojen kuluessa saaneet Ruotsin kirjallisuudesta -- mitä olemme sille omissa runoilijoissamme lahjoittaneet, sehän on tuttua. Ruotsin kirjallisuus ei ole voinut antaa meille sitä turvallista, kypsää, sisällisellä auktoriteetillaan valloittavaa filosofiaa ja runoutta, jota olemme saaneet ammentaa Saksan klassikoilta ja osaksi myöskin Englannin, ei myöskään sitä kehittynyttä muotoihannetta ja älyllistä valppautta, jota Ranskan kirjallisuus on tarjonnut, mutta kuitenkin tunnemme, että maailman kirjallisuus ja me itse olisimme köyhempiä ilman Ruotsin osuutta.

Mitä siis pidämme arvossa ja ihailemme Ruotsin kirjallisuudessa?

Sitä _lyyrillistä salamaa_, joka silloin tällöin -- ei kovin usein mutta kirkkaana -- on välähtänyt sen taivaalta. Ajattelemme silloin m.m. Svedenborgin henkinäkyjä, Tegnérin voitollista kirkkautta ja sananhallintaa, Stagneliuksen dionyysistä herkuttelua ja kaipuuta, Strindbergin näytelmien mystillistä kauhua ja Frödingin Hades-unia. Heidän lyyrillisyytensä välähdys on joskus, häipyvänä sekuntina, näyttänyt meille jotain, jota ei vuosikymmenien arkivalaistus ole voinut paljastaa. Heidenstam on tällä hetkellä todistus siitä, että tämä salama vieläkin välähtää.

VICTOR HUGO:

Parisin Notre-Dame.

Victor Hugon "Notre-Dame" tulee meille 84 vuotta jälkeen syntymänsä. Parempi myöhään kuin ei koskaan.

"Parisin Notre-Dame" on niitä kirjoja, jotka eivät vanhene. Tai paremmin: siinä on jotakin, joka ei vanhene. Kun loistavatkin kyvyt luovat vain omaa aikakauttaan varten, tyydyttävät sen henkisiä tarpeita, täyttävät sen kauneuskäsityksen mitan, tulkitsevat sen tunteita, ajatuksia ja mielitekoja, voi sattua, että nerot, itse aikansa lapsia, samalla satuttavat johonkin yleisinhimillisempään, johonkin, joka löytää kaikupohjaa vielä silloin, kun heidän sukupolvensa on mennyt hautaan. Heidän teoksensa kohoavat näkyviin vielä vuosisatojen päästä, kun ajan lentohiekka jo on peittänyt kaiken pienen ja hauraan niiden ympärillä. Sellaiset teokset yhdistävät toisiinsa historian aikakausia, maailmankäsityksiä ja kirjallisia kouluja. Ne ovat renkaita kehityksen ketjussa, ne eivät koskaan käy tarpeettomiksi, koska ilman niitä puuttuisi yksi väliaste syyn ja seurauksen jatkuvassa sarjassa. On runoteoksia, joiden ohi ihmiskunta voi kasvaa, mutta joita se ei kuitenkaan koskaan tahdo kieltää. Ne kuuluvat toiseen ikäkauteen, mutta ne osottavat uskollisesti ja lahjomattomasti mistä kehitys on kerran kulkenut.

Victor Hugon suuri proosarunoelma, jonka hän on ristinyt kuuluisimman goottilaisen kirkon nimellä, tuo mieleen tällaisia ajatuksia, koska se on mitä suurimmassa määrässä oman aikakautensa, ranskalaisen romantiikan, tuote samalla kun se kuitenkin on säilyttänyt viehätysvoimansa vielä vuosisadan taakse. Kun Victor Hugo kirjoitti "Notre-Dame'insa", oli hän vielä nuori, tuskin 30:n vuotias, mutta neronsa -- ja suuren turhamaisuutensa -- koko voimalla tunsi hän jo silloin kutsumuksensa romantiikan ylipappina ja kirjallisena päällikkönä. Hänen mahtava kaunopuheinen runoutensa, joka enemmän loisti kuin lämmitti, oli kerännyt kuin aurinko ympärilleen pienempiä kiertolaisia. Ajan runoilijat tunsivat hyvin tien Victor Hugon asunnolle Rue de Vaugirard'in varrella. Hän antoi heille päivän kirjalliset tunnussanat ja esteettisen teorian. Ranskalaisen romantiikan kuuluisa kriitikko Sainte-Beuve, itse runoilija, istui hänkin nuoruudessaan Hugon jalkojen juuressa ja vihdoin Hugon kauniin rouvan jalkojen juuressa, mikä jälkimäinen seikka teki lopun ystävyydestä romantiikan suurimman runoilijan ja suurimman arvostelijan välillä. Minkälainen sädekehä ympäröi Victor Hugota jo hänen kirjailijatoimintansa alkuvaiheissa voi päätellä esim. Théophile Gautier'n kertomuksesta, että hän kolkuttaessaan ensi kertaa Hugon ovelle kääntyi kahdesti takaisin kynnykseltä sydämentykytyksen takia ja että hän nähdessään silmästä silmään ihailemansa mestarin oli vähällä pyörtyä "kuin Esther seisoessaan Ahasveruksen edessä". Koko pitkän elämänsä aikana, kuolemaansa saakka, joka tapahtui v. 1885, säilytti Hugo tämän näkyvän asemansa Ranskan parnassolla. Hänen elämänsä aikana ehti Ranskan valtiomuoto vaihtua monet kerrat ja ehkä vielä useammin vaihtoi Hugo poliittista väriä. Hän oli bourbonisti, bonapartisti, liberaali, tasavaltalainen, sosialisti -- kaikkea yhtä intohimoisesti. Runoilijana sensijaan ei hän muuttanut väriä. Hän oli sama haltioitunut näkijä, sama suuriin sanoihin mieltynyt kaunopuhuja, sama loistoa, räikeitä värejä, vastakohtia rakastava maalari ja lopuksi sama kielen kaikki sointuvarat tunteva runoilija kirjoittaessaan kahdenkymmenen vanhana ensimäiset oodinsa ja julkaistessaan enemmän kuin puoli vuosisataa myöhemmin "Vuosisatojen legendan" jälkimäisen osan. Oman mielikuvituksensa taipumuksesta epätodellisiin, samalla kertaa kauniihin ja rumiin, yleviin ja groteskimaisiin kuvitelmiin, teki hän romantiikan teorian, jota hän selitteli teostensa huomiotaherättävissä esipuheissa.

Kun nykyaikainen lukija käy käsiksi Victor Hugon "Notre-Dame'iin", täytyy hänen varata itselleen kärsivällisyyttä ja aikaa. Meidän päivinämme pidettäisiin syntinä kirjoittaa niin paksuja romaaneja kuin "Notre-Dame", romaaneja, joissa olisi, vaikkapa useidenkin elävien, runoudella täytettyjen sivujen rinnalla, niin paljon kuolleita lehtiä kuin "Notre-Dame'issa" -- sillä niitä siinä on todella! Mutta sittenkin: jollei lukija ole erittelevän naturalistisen romaanin koulussa menettänyt kykyä siirtyä mielikuvituksessaan etäisiin aikoihin ja oloihin, kauas nykyhetken todellisuudesta, antautua runoilijafantasian ohjattavaksi maailmaan, missä kaikki mittasuhteet ovat toiset kuin siinä arkisessa ympäristössä, jonka me kaikki tunnemme -- niin, jos hänellä itsellään on mielikuvitusta, ei hän ole palkinnotta lukeva tämän suuren romantikon suurta kirjaa kannesta kanteen. "Notre-Dame'in" yksityiskohdat ovat usein väsyttäviä historiallisine yleiskatsauksineen, mutta suurissa piirteissä sulavat nämä eri episoodit kokonaisuuteen. Victor Hugon romaani on kuin suuret goottilaisen rakennustaiteen tuotteet: sitä on arvosteltava, ei yksityisten osiensa puolesta, vaan kokonaisuutena, välimatkan päässä, joka sallii teoksen rakennetta hallitsevien suurpiirteisten rytmien tulla oikeuksiinsa.

Victor Hugon proosarunoelmalla ei ole pienempää tarkoitusta kuin rakentaa uudelleen 1400-luvun Parisi, herättää henkiin keskiaika, josta kaikki romantikot ovat uneksineet. Se akseli, jonka ympäri Hugon mielikuvitus tässä romaanissa kiertää, on Notre-Dame-kirkko Cité-saarella, Parisin vanhimmassa osassa. Tämä valtava goottilaisen rakennustaiteen tuote kaariholveineen, sokkeloineen, fantastisine kiviveistoksineen, jotka esittävät noitia, eriskummaisia eläimiä, enkeleitä ja piruja, on Victor Hugolle lihaksitullut keskiaika samalla kun se on hänen räikeitä kuvitelmia rakastavan runoutensa vertauskuva. On kuin Hugo olisi tahtonut romaanissaan antaa puheenvuoron yhdelle niistä romanttisista pirunpäistä, jotka enemmän kuin puolen vuosituhannen ovat miettivinä tuijottaneet yli Seinen kaupungin.

Se keskiaika, jota Hugo romaanissaan kuvaa, on taikauskon, raakojen kansanhuvien, yöllisten rosvo-veljeskuntien, kullanteon ja noitavainojen aikaa. Ihmiset, jotka liikkuvat tässä villeillä vaistoilla kyllästetyssä ilmapiirissä, edustavat enemmän erilaisia läpileikkauksia keskiajan yhteiskunnasta kuin yksilöllistä psykologiaa. He ovat monessa suhteessa epäinhimillisiä luonteidensa rajussa yksipuolisuudessa. Kuitenkin kiinnittävät he lukijan mieltä sen havainnollisen runoilija-mielikuvituksen takia, jolla he ovat esitetyt. Kuinka suurenmoisella tavalla tuokaan runoilija näyttämölle esim. Quasimodonsa, ramman, kuuron, kyttyräselkäisen ja yksisilmäisen Notre-Dame'in kellonsoittajan, ihmishirviön, jonka sielussa palaa yksi suuri, puhdas tunne. Oikeuspalatsin suureen saliin on kerääntynyt kansaa juhlimaan eräitä korkeita ruhtinaallisia vieraita, jotka ovat saapuneet kaupunkiin. Runoilija Gringoire on tilaisuutta varten kirjoittanut näytelmän ja sitä esitetään par'aikaa. Kuitenkaan ei se jaksa kiinnittää joukon huomiota, joka hyvin mielenosotuksellisella tavalla kääntyy toisaalle. Kokonaan lyö runoilijan laudalta flaamilaisen porvarin -- tietysti flaamilaisen! -- ehdotus, että käytettäisiin yhdessä-oloa samaan tapaan kuin esim. Gentissä vastaavaa tilaisuutta: että valittaisiin narripaavi! Se joka osaa virnistää julmimmin, se valittakoon paaviksi. Kilpailu olkoon vapaa kummallekin sukupuolelle. Gentin porvarin ehdotus saavuttaa parisilaisten hyväksymisen ja kilpailu alkaa. Runoilija odottelee näytelmineen levottomana ottelun päättymistä -- "saadaanpa nähdä, kumpi lopulta voittaa, virnistyksetkö vai kaunokirjallisuus" -- ja se päättyy todella hänen tappiokseen. Monen hylkäystuomion jälkeen hyväksytään voimakkailla mielenosotuksilla, joihin itse gentiläinenkin asiantuntijana ottaa osaa, narripaavi. Oli saatu nähdä jotain virnistyksen alalla ennen saavuttamatonta. Huippuunsa nousee kuitenkin joukon ihailu, kun kävi selville, että luultu virnistys olikin valitun narripaavin luonnollinen kasvojenilme. Narripaaviksi valittu oli Quasimodo, Notre-Dame'in kellonsoittaja.

Yllä kerrottu pieni välikohtaus antaa aavistaa, minkälaisista aineksista Hugon romaani on kokoonpantu. Ylevää ja naurettavaa, kaunista ja rumaa rinnan vieri vieressä ja samassa olennossa. Victor Hugolla ei voi juuri sanoa olevan taipumuksia komiikkaan, mutta eräänlaista hirsipuuhuumoria tapaa kyllä tässä romaanissa. Kun runoilija Gringoire lähtee saman päivän ehtoona, jona hän oli kärsinyt musertavan tappion kilpailussaan narripaavin kanssa, vaeltelemaan Parisin katuja, etsien rauhallista nurkkausta yöpaikakseen ja sopivaa kiveä päänalaisekseen, joutuu hän rosvoliiton käsiin. Parisin yöritarit, nykyisten mainehikkaiden apashien edeltäjät, tuomitsevat Gringoiren rahattomana miehenä kuolemaan. Runoilija pakoitetaan nousemaan eräänlaisille hiukan horjahteleville hirsipuulaitteille. Näille noustessaan ei hän kuitenkaan ole vielä unohtanut kaikkia ammattiinsa kuuluvia asioita -- mikä käy ilmi hänen huudahduksestaan: "Piru vieköön! Minähän taitan niskani. Teidän tuolinne ontuu niinkuin Martialiksen distikonit. Siinä on yksi heksametrinen ja yksi pentametrinen runojalka." Tällaista lienee lupa kutsua hirsipuuhuumoriksi tämän sanan kaikkein ensimäisessä merkityksessä.

Runoilijan pelastaa hirrestä mustalaistyttö Esmeralda, Victor Hugon romaanin omituinen hengetär, puoleksi katutyttö, puoleksi pyhimys, joka herättää niin monen miehen intohimot. Quasimodon kiintymys Esmeraldaan, josta ei kuolemakaan häntä eroita, on tämän runoelman suuri, onneton, romanttinen rakkaus. Se muistuttaa, niinkuin niin moni muukin motiivi tässä romaanissa, kansansadun aiheita, se on etäinen toisinto onnettomasta ja rumasta vuorenpeikosta, joka rakastuu kauniiseen maan tyttäreen. Parisin suuri sokkeloinen katedraali on se vuorenlinna, johon Quasimodo hetkeksi saa riistetyksi aarteensa suojaan taikauskoisen tuomarivallan ja hurjistuneen roskajoukon ulottuvilta. Hänen onnensa ei tule pitkäaikaiseksi. Esmeralda tuomitaan ja hirtetään noitana ja vasta kuolemassa kuuluu hän kokonaan Quasimodolle, joka ei enää eroa hänen ruumiinsa äärestä.

Victor Hugon romaani on myöskin aaterunoelma. Tekijä on kätkenyt kuvauksiinsa käsityksensä historiasta ja ihmiskunnan kehityksestä. Toisinaan hän kaunopuheiseen tapaansa unohtaa taiteilijan varsinaisen tehtävän, kuvaamisen, ja kääntyy lukijan puoleen suoranaisilla historiallis-filosoofisilla esityksillä. Hän johtaa meidät valtavaan historialliseen taulukokoelmaansa, jossa varsinkin joukkokohtauksia esittävät laatukuvat ovat hyvin edustetut, mutta hän ei jätä meitä oman onnemme nojaan, hän seuraa itse koko ajan mukana toimeliaana ja innostuneena oppaana. Hänen hiukan liian kaunopuheinen tapansa selittää ja täydentää valaisevilla yleiskatsauksilla historiallisia maalauksiaan, muistuttaa melkein tungettelevaa italialaista _ciceronea_. Toisinaan väläyttelee hän nerokkaita näköaloja ihmissuvun kehityksestä, kuten esim. Claude Ferron tunnetussa lauseessa: "Tämä on surmaava tuon. Kirja on surmaava rakennuksen." Victor Hugon käsityksen mukaan oli rakennustaide se suuri kirja, johon ihmiskunta halki vanhan- ja keskiajan vuosisatojen kirjoitti ajatuksensa. Tähän graniittikirjaan, joka alotettiin Itämailla ja jota jatkettiin Kreikan ja Rooman päivinä, on keskiaika kirjoittanut viimeisen lehden. Kirjapainotaidon välityksellä riisuu ihmisajatus yhden muodon pukeutuakseen toiseen. Painettu kirja, "tuo rakennusta kalvava mato", imee arkkitehtuurilta mehun ja voiman. Goottilaisuuden mukana laski iäksi rakennustaiteen aurinko. Sen tilalle on astunut kirja, kirja, joka on kestävämpi kuin rakennus, kirja, joka on kaikkialla yhtaikaa kuin kaikkiin ilman ääriin lentävä lintuparvi. Kirja on saavuttamaton, hävittämätön, se sekoittuu ilmaan. Se on luotu kestävyyttä ja kuolemattomuutta varten.

Tässä haltioituneessa ylistyslaulussa Gutenbergin keksinnölle on Victor Hugo kokonaan omaa itseään. Hänellä jos kellään oli taikauskoinen luottamus sanan voimaan. Sentähden oli hänelle myöskin runoilijan tehtävä vakava kuin uhritoimitus. Juhlallinen ja ankara on myöskin hänen Notre-Dame-romaaninsa sävy. On kuin sitä lukiessa todella siirtyisimme Parisin tuomiokirkon valtavien suippokaarien alle, salaperäiseen hämärään, minne valo tunkeutuu vain värikkäiden ikkunamaalausten siivilöimänä, epätodellisena, unenomaisena. Ja niinkuin Parisin Notre-Dame'issa ja sen edustalla voi vielä tänä päivänä nähdä kaiken katolilaisen hartauden ohella seurakunnassa välittömiä ilmauksia maallisista harrastuksista ja iloista, niin sekoittuu Victor Hugon romaanissa ylimaalliseen romanttiseen urkusoittoon säveliä suuren Panin villistä huilusta.

* * * * *

Victor Hugon romanttinen proosaeepos, jolle runoilija Huugo Jalkanen on antanut oivallisen suomenkielisen asun, tulee meille aikana, jolloin kirjallisuutta harrastava yleisömme ja varmaan suuri osa kirjailijoista elää vielä realististen taideteoriojen lumoissa. Luulen, että meillä on sangen yleinen se käsitys, että pieni realistinen erittelevä novelli on kaiken runouden viimeinen sana. "Terve realismi" -- sehän on meillä päivän tunnus. Ehkä on yleisöllä kuitenkin syytä suhtautua eräänlaisella varovaisuudella näihin esteettisiin iskusanoihin. Siinä kirjallisuudessa, missä realistinen novelli on kehitetty huippuunsa ja missä meidänkin kirjailijamme ovat käyneet opissa, on jo realismin jälkeen huudettu valtaistuimelle monta kirjallista -ismia, vanhan säännön mukaan, joka kuuluu: kuningas on kuollut, eläköön kuningas! Se mikä kirjallisuudessa ei kuitenkaan koskaan kuole, todellisen runoilija-mielikuvituksen tuote, elää kaikkien kirjallisten vallankumousten uhallakin. Sellainen on m.m. Victor Hugon "Notre-Dame", ranskalaisen romantiikan suurin proosarunoelma, joka raskaiden ja hiukan väkivaltaisten muotojensa taakse kätkee salaperäisen, mielikuvituksen ja runouden temppelin.

AINO KALLAS:

Tähdenlento.

Koidula, virolainen runoilijatar, on romantiikan naisia, Rahelin, Bettinan ja Carolinen henkisisar, yksi noita uudenajan sinisukkia, joiden elämäntyötä ja merkitystä ei voi arvostella yksistään heidän omien kirjallisten saavutustensa perustalla. Heidän vaikutuksensa säteilee tavallisesti välittömimmin heidän persoonastaan, heidän yksityisissä suhteissaan, seuraelämässä ja kirjevaihdossa. Heidän asemaansa aikansa kulttuurissa on aina vaikea määritellä -- heidän merkitystänsä tulee helposti arvostelleeksi joko liian suureksi tai liian pieneksi. Usein ovat näiden hengettärien lahjat sitä lajia, että ne pääsevät täysiin oikeuksiinsa vain keskustelussa, henkevässä juttelussa, ja kun mikään fonograafi ei ole ikuistanut heidän seurallisia hyveitään, joutuu jälkiaika helposti epäilemään aikalaisten arvostelua. Kun lukee esim. mitä ylistyshymnejä niin erilaiset henkilöt kuin Heine ja Grillparzer ovat kirjoittaneet Rahelista ja vertaa niitä Rahelin ainoaan jälellejääneeseen teokseen, hänen kirjekokoelmaansa, ei oikein tiedä, uskoako omien silmiensä ja oman järkensä vaiko aikalaisten todistuksia. Naiset alleviivailevat luonnollisesti mielellään, varsinkin tänä naisliikkeen aikakautena, näiden hengettärien merkitystä. Tarjoutuuhan heille tässä tilaisuus osottaa, miten huomattavassa määrässä naiset ovat ottaneet osaa ajan hengen luomiseen ja miten väärin on rajoittaa heiltä siihen tilaisuutta siinä ajassa, jossa elämme. Niinpä on Ellen Key kirjoittanut juuri Rahelista, "ensimäisestä uudenaikaisesta naisesta", pikkuisen nerokkaan kirjan, joka elämäkerrallisen suorituksensa ohella tuntuu raivaavan tietä vielä uudenaikaisemmille naisille. Myöskin Carolinesta olen lukenut innostusta uhkuvan naiskirjailijan kuvauksen, mutta kuka tämän kirjan tekijä oli, se ei ole jäänyt mieleeni. Vaikka emme olisikaan sitä mieltä, että ainoastaan nainen voi naista ymmärtää, niin ei sovi kieltää, ettei joskus mielellään lukisi naisten, varsinkin lahjakkaiden naisten, kuvauksia kanssasisaristaan. Tällaisista kirjoista opimme ainakin sen, millä tavalla naiset _tahtovat_ että heidän osuutensa kulttuurielämässä ymmärrettäisiin.

Kun ajattelee tällaisia naisten kuvauksia naisista -- ja nimenomaan esim. juuri Ellen Keyn kirjaa Rahelista -- täytyy myöntää, että Aino Kallas suhtautuu erinomaisen kylmäverisesti kuvattavaansa. Hänen mielenkiintonsa "Emajoen satakieltä" kohtaan tuntuu paikkapaikoin niin "tieteelliseltä", että se tässä suhteessa joskus lähentelee aivan päinvastaista äärimmäisyyttä. Sille joka tuntee Aino Kallaksen novellituotannon, onkin ilmeistä, ettei hänellä ole mitään sukulaisluonteen synnynnäistä myötätuntoa (eikä ennakkoluuloja) sellaista haltioituvaa, sairaalloista, tekisi mieleni sanoa dionyysistä runoilijatarta kohtaan kuin Koidula. Aino Kallas katselee häntä syrjästä päin, ulkokohtaisesti, pikemmin niinsanoakseni uteliaasti kuin myötätuntoisesti. Hän pyrkiikin kohta uudenaikaisen psykiatrikon tapaan etsimään erinäisistä perinnöllisistä taudinomaisista taipumuksista ja ruumiin tiloista selitystä Koidulan erikoisuudelle. Niinpä antaa tekijä tarkan ja mieltäkiinnittävän selonteon Koidulan "veren" perinnöistä, s.o. niistä taipumuksista, jotka ilmenivät hänen isänsä ja äitinsä suvussa.

Koidula, eli, kuten hänen oikea nimensä kuuluu, Lydia Jannsen oli syntynyt v. 1843 lukkarin virkatalossa Liivinmaalla Vändran pitäjässä. Isän puolelta on hän virolaista juurta, äidin puolelta saksalaista. Hänen sukuperintöään kuvaa Aino Kallas seuraavalla tavalla: "Hän on alkavan perherappeutumiskulun kukka, jonka sairaalloiset ominaisuudetkin hetkeksi ovat pakoitetut korostamaan lyhyen kukoistuksen kauneutta. Hänessä on sekaveren lahjakkuus ja yhtäaikaa tarmon puute. Hänen lähimmässä sukulaispiirissään on itsemurhaajia ja kaatuvatautisia, moraalisesti heikontuneita henkilöitä, mutta hän kasvaa tästä sairaalloisten ominaisuuksien suosta kuin väkevätuoksuinen suoyrtti."

Näiden rivien kirjoittaja ei ole siinä määrin, kuin "Tähdenlennon" tekijä tuntuu olevan, vakuutettu, että suku- ja sairastutkimuksen tietä voidaan paljonkaan "selittää" taiteellisia lahjoja. Monenlaisia sairaalloisia taipumuksia näyttää ilmenneen Koidulassa ja hänen suvussaan, mutta missä suhteessa ne ovat olleet hänen runollisiin kykyihinsä, se kysymys jää nähdäkseni tekijän monien selitysyritysten jälkeenkin jonkun verran avoimeksi. Tästä huolimatta -- ja tämähän onkin sivuseikka -- on Aino Kallaksen esitys virolaisesta runoilijattaresta psykoloogisesti valaiseva. Koidulan sielullinen erikoisuus ja sen kehitys muodostavat kirjan varsinaisen juonen, kun sensijaan ajan virolainen kulttuuriympäristö jää pienemmälle osalle. Luonnollistahan onkin, että Aino Kallas novellikirjailijana suhtautuu sankarittareensa hiukan toisin kuin varsinainen kirjallisuus- ja kulttuurihistorioitsija.

Joka tapauksessa saamme havainnollisen kuvan Koidulan lapsuus- ja nuoruusvuosista, hänen pitkistä työpäivistään isänsä sanomalehdessä, hänen runokokoelmiensa "Kedon kukkien" ja "Emajoen satakielen" syntymisestä ja vastaanotosta, hänen tyttömäisestä kiintymyksestään vanhaan Kreutzwaldiin, hänen elämänsä ehkä täyteläisimmistä hetkistä Viron suurilla laulujuhlilla v. 1869, hänen myöhään heränneistä rakkauksistaan, hänen naimisiin menostaan miehen kanssa, joka ei ymmärtänyt hänen harrastuksiaan, hänen äidiksi tulostaan ja hänen verkkaisesta riutumisestaan ja kuolemastaan. Varmaan on Aino Kallas osannut oikeaan, kun hän pitää haltioitumiskykyä Koidulan perusominaisuutena, "kiinteimpänä kiteytymänä tämän luonteen kristallikerrostumassa". Hänen suhteensa häntä neljäkymmentä vuotta vanhempaan Kreutzwaldiin on kuvaava ja muistuttaa Bettinan suhdetta vanhaan Goetheen, Myöskin hänen runoutensa näyttää vuotaneen tulisena ja välittömänä tällaisista haltiotiloista. Pääasiallisin osa Koidulan lyriikkaa, joka sisältää myöskin paljon mukaelmia ja käännöksiä, on aiheeltaan isänmaallista. Niistä otteista päättäen, joita Aino Kallaksen kirja tarjoo, eroaa se persoonallisen sävynsä ja rohkean kuvakielensä puolesta edukseen tavallisesta juhlarunoudesta. Niiden sankarillinen isänmaallinen paatos antaa aihetta verrata niiden tekijää, kuten Aino Kallas on tehnyt, Jeanne d'Arc'iin. Myöskin jonkun määrän seuranäytelmiä on Koidula kirjoittanut, mutta ovat ne pääasiassa mukaelmia ja taiteelliselta arvoltaan heikkoja.

Koidula eli 43:n vuotiaaksi, mutta vain lyhyt osa hänen elämäänsä kuuluu varsinaisesti kirjallisuus- ja kulttuurihistoriaan. Mennessään n. 30:n iässä naimisiin saksalaistuneen lättiläisen lääkärin Michelsonin kanssa ja muuttaessaan asumaan Kronstadtin "muurikaupunkiin", lakkaa hänen hengetär-kautensa ja hänen tulensa sammuu. Hänen luonteessaan ei ollut kykyä tietoisesti ohjata omaa elämäänsä, vaan ajoi hän avioliitollaan umpikujaan, josta ei enää ollut paluuta. Hänen kotinsa on saksalainen, ainoastaan vanhimmalle pojalleen, joka kuitenkin kuolee aivan nuorena, koettaa hän opettaa vironkieltä. Hänen molemmat tyttärensä saavat saksalais-venäläisen kasvatuksen.