Part 3
Knut Hamsunin uuden romaanin kannesta luen, että "Segelfoss By" on hänen kuudeskolmatta kirjansa. Tasan yhtä monta vuotta on kulunut hänen esikoisteoksensa ilmestymisestä. Siitä lähtien kuin Hamsun keksi olevansa kirjailija -- tai oikeammin siitä lähtien kuin yleisö ja arvostelu sen keksi -- on hän siis korjannut keskimäärin yhden sadon vuotta kohden. Jos joskus on sattunut vuosi väliin, on sato seuraavana ollut kaksinkertainen.
Niin on siis itse Hamsunkin, luonnonrunoilija, ulkoilma-ihminen, oppositsionimies alistunut siihen yhteiskunnan tapaan, joka saa aikaan sellaisia ihmeitä, että runoteokset ilmestyvät säännöllisten väliaikojen kuluttua, aivan kuin sanoma- ja aikakauslehdet!
Hamsunin lukijakunta on luonnollisesti tervehtinyt ilolla näitä runottaren määräaikaisia vieraissakäyntejä. Nuoriherra X. on jo alkusyksystä voinut joltisellakin varmuudella luvata nuorelle ystävättärelleen: -- Minulla on sinulle jo tiedossa kirja jouluksi, kaunis kirja, paljon rakkautta.
Hamsunhan ei ole enää nuori -- hän on jo ehtinyt puoliväliin kuudetta vuosikymmentä -- mutta hänessä on jotain, joka varmaan aina tulee runsaimmin löytämään vastakaikua nuorissa. Se joka, niinkuin Hamsun, on vaistojen runoilija, ennen kaikkea rakkauden, tulee aina ensi sijassa etsimään yleisönsä nuorten keskuudesta. Hamsunin vaistorunous on alituisessa kapinassa yhteiskunnan tapoja ja tottumuksia vastaan, kuuluen siihen luonnon ikuiseen oppositsioniin kulttuuria vastaan, joka ei koskaan laske alas aseitaan. Mutta hänen runoudessaan on jotain muutakin, joka antaa sille sen tuoreen, nuorekkaan värin, ja se on sen kevyt iva, sen lyyrillinen ironia, joka kuin kultapöly joskus kimaltaa sen ihmiskuvauksen yllä.
Kuinka vuolaana tulvehtiikaan Hamsunin luonnon- ja vaistorunous sellaisissa romaaneissa kuin "Pan" ja "Victoria"! Ne sisältävät samaa välitöntä, tulvilleen patoutunutta rakkauslyriikkaa kuin Goethen nuoruudenrunot ja Heinen "Laulujen kirja". Näitä varhaisemman kehityskautensa teoksia saaneekin Hamsun kiittää useimmista oppilaistaan (joita ei meilläkään ole puuttunut). Mutta toiselta puolen, kuinka leikkivän kevyt, ehkä samalla hiukan hauras, onkaan se ironia, jolla Hamsun kuvaa esim. "Ny Jord"-romaanissaan vuosisadanlopun nuorten kirjailijain ja taiteilijain päiväperhos-elämää Kristianian kaduilla ja kahviloissa! Harvalla on ollut niinkuin hänellä kykyä tavata lyyrillinen tunnelma lennosta ja vangita se paperille muutamalla sanalla. Mutta niin onkin hänen elämänfilosofiansa omiaan antamaan kaikelle, millä on hetken tunnelma-arvoa, täyden oikeutensa: me olemme kuin leikkikaluja kohtalon (sokeiden tunteiden ja vaistojen) käsissä ja meidän asiaksemme jää vain puristaa hetkestä kaikki mitä se voi antaa. Hamsunin henkilöt, tai ainakin ne niistä, joihin hän on tuhlannut enimmän runoudestaan, ovatkin usein kuin unissa-kävijöitä, elämän käytännöstä vieraantuneita, tahdottomia tunnelma-ihmisiä, heidän elämänsä muodostuu sarjaksi vaikutelmia, kirjavaksi filmiksi, joka liukuu heidän ohitseen, mutta jossa heillä itsellään ei ole mitään osaa.
Jos nuoret, meillä viime aikoina ruotsalaisella taholla usein mainitut "dagdrivare"-kirjailijat kerran valitsevat itselleen suojeluspyhän, niin on hänen nimensä varmaan oleva Pyhä Knut. Mutta on vaarallista tuomita opetuslasten mukaan mestaria. Epäilemättä on Hamsun alkuperäinen runoilija, voittamaton omassa laadussaan. Suuremmassa määrässä kuin kukaan nykyisistä pohjoismaisista runoilijoista on hän perinyt "suuren Panin" intohimoisen huilun, täynnä voimakasta luonnontunnetta, metsien kammoa ja tyydyttämätöntä kaipuuta ja ikävää. On kuvaavaa, että Hamsun juuri Venäjällä, dionyysisen vaistorunouden maassa, Dostojevskin ja Tolstoin kotimaassa on tavannut ehkä hartaimman ja laajimman lukijakuntansa. Venäjällä ilmestyvät Hamsunin teokset suurina koottuina painoksina ja yksin hänen verraten toisarvoiset näytelmänsäkin ovat siellä saaneet osakseen innostuneen tulkinnan.
Sen joka ei tunne Hamsunin kaikkia viimeaikaisia teoksia on mahdotonta päättää, mikä asema "Segelfoss By"-romaanilla on hänen tuotannossaan kokonaisuutena. Kuitenkin jättää tämä laaja kaksiosainen romaani sen vaikutelman nuoruuden teoksiin verrattuna, ettei hänen mielikuvituksensa voima ole heikontunut, joskin ehkä suuntautunut osittain toisille aloille.
Segelfoss By on pieni pohjoisnorjalainen ihmisyhteiskunta, lähinnä kai verrattava siihen mitä me sanoisimme kauppalaksi. Se on samoinkuin Gottfried Kellerin Seldwyla mielikuvituksen kaupunki, joka asukkaineen päivineen edustaa pienoiskuvaa koko maasta ja kansasta. Hamsun liikuttelee uudessa romaanissaan varsin monipäistä ihmiskuvausta. Kun on lukenut hänen kirjansa, kannesta kanteen, tuntuu kuin olisi tehnyt tuttavuutta erikseen jokaisen yksilön kanssa tässä pienessä yhteiskunnassa, alkaen hotellipalvelijasta asianajajaan, pappiin ja mahtavaan tehtailijaan saakka.
Romaanin alkupuolella, ennenkuin eri henkilöiden piirteet ovat erottautuneet toisistaan, vaikuttaa tämä ihmispaljous raskaalta. Mutta vähitellen, sivu sivulta, perehtyy lukija tähän ihmisvilinään, tutustuu paikalliseen ympäristöön ja löytää yhä enemmän mielenkiintoa niissä tyypeissä, joita hän romaanissa tapaa. Vaikka paikallisväri on joskus hyvinkin norjalainen, on henkilökuvaus kuitenkin siksi psykoloogista, että sen pätevyys ulottuu kauas yli Norjan rajojen. Suomalainen pikkukaupunki elää monessa suhteessa yhtäläistä elämää kuin Segelfoss.
Hamsunin pienen yhteiskunnan henkisenä ja ennen kaikkea taloudellisena keskipisteenä on tehtailija Holmengraa, vanha herra, jolla on takanaan vaiherikas nuoruus vieraissa maissa. Hän on ollut naimisissa meksikolaisen naisen kanssa ja tästä avioliitosta on hänellä tytär Mariane, jolla on intiaani verta suonissaan. Jos isä on paikkakunnan "kuningas", kuten häntä hänen suuren vaikutusvaltansa vuoksi kutsutaan, niin on tytär se keskus, jota miesten tunteet, lähempää ja kauempaa, kiertävät. Hän on oikea hamsunilainen nainen, yksi niitä pieniä sfinksejä, joiden arvoitus niin vastustamattomalla tavalla kiihoittaa miesten tunteita ja ajatuksia. Hän on oikullinen, hetkellinen, epäloogillinen (oikeammin irratsionaalinen), niitä naisia, joissa totuus ja valhe, luonnollisuus ja teeskentely, sekaantuvat erottamattomasti toisiinsa. Yksi niitä, jotka tavoittelevat Marianen kättä, on paikkakunnalla ajoittain asuva säveltäjä Willatz Holmsen -- yksi romaanin päähenkilöitä --, ylimysmielinen, epäkäytännöllinen taiteilijaluonne. Hänen läheisimpänä kilpailijanaan esiintyy hänen ystävänsä Anton Goldevin, häikäilemätön, ranskalaiseen tapaan suorapuheinen mies, jonka käytännöllinen kylmäverisyys ja selkeäjärkisyys ei ole vaikuttamatta Marianeen. Näiden miesten välillä puhkeava mustasukkaisuus saa, kuten niin usein Hamsunilla, kiivaita, raivokkaita muotoja. Niiden joukossa, joiden tunteet kauempaa, kunnioittavan välimatkan päästä kiertävät Marianea, on "Theodor paa Bua", nuori kauppamies, oikea Mercuriuksen palvelija, joka käytännöllisyydessään, pienessä oveluudessaan ja huonosti salatussa kunnianhimossaan samalla edustaa nousukasta, häntä, jolle tulevaisuus kuuluu.
Kuinka paljon Hamsun lieneekin tuhlannut näihin henkilöihin mielenkiintoaan ja harrastustaan, on kuitenkin tässä romaanissa hänen runoutensa polttopisteessä telegraafivirkamies Baardsen. Tämä mies, jolla on paljon ja helposti huomattavia "vikoja" -- hän on innokas Bacchuksen palvelija, hän verottaa omiin tarkoituksiinsa hänelle uskottuja varoja -- on kaikesta huolimatta ikäänkuin hienompaa ainesta kuin muut romaanin henkilöt. Hän on Hamsunin hiljaisia filosoofeja, elämäntaiteilijoita, jotka kaikessa ulkonaisessa vaatimattomuudessaankin ovat suolana ympäristössään. Kuinka mestarillisesti kuvaakaan Hamsun tämän filosofoivan vanhanpojan rakastumista vierailevan teatteriseurueen kaunottareen! Se hieno ironia, joka väikkyy Baardsenin ja näyttelijättären kohtauksen yllä, on luonut kirjan kaikkein parhaimpia sivuja. Aivan erinomaisella tavalla saa Hamsun näkyviin pikkuvirkailijansa filosoofisen piittaamattomuuden tästä maailmasta, kun hän antaa Baardsenin kerätä kirkkomaan haudoilta ne kauniit ruusut, jotka hän eron hetkenä ojentaa näyttelijättärelleen.
Mutta "Segelfoss By" ei ole ainoastaan psykolooginen vaan myöskin yhteiskunnallinen romaani. Se koskettaa paikoin varsin läheltä sellaisia kysymyksiä kuin työnantajan ja työntekijän. Hamsun ei kuitenkaan tarkastele niitä niin paljon sosialipolitikon kuin ihmistuntijan silmällä. Se kuva, minkä hän antaa uudenaikaisesta työmiehestä, "toverista", joka ei vastaantullessa tervehdi isäntäänsä, joka etsii kaikkia mahdollisia tilaisuuksia laiskotteluun, ja joka sanomalehtensä kautta tuntee edustavansa "yleistä mielipidettä", ei suinkaan ole lohdullinen. Myöskin kansannaisten siveellisestä tilasta antaa Hamsunin romaani jotenkin huonon todistuksen. Yleensä näyttää "Segelfoss By" tarjoavan tukea sille käsitykselle, että se aines, joka saa vallan periä, ei suinkaan Hamsunin mielestä ole kypsä tehtäväänsä yhteiskunnan johtavana kansanluokkana. Päinvastoin tuntuvat Hamsunin harrastukset ja myötätunto olevan monessakin suhteessa sen aineellisen ja siveellisen kulttuurin puolella, jota tämä sosialismin elähyttämä aines työntää tieltään.
On mahdotonta lyhyen selonteon puitteissa antaa käsitystä siitä ihmiskuvauksen runsaudesta, jota tässä romaanissa liikutellaan. Yksi parhaiten kuvattuja tyyppejä on, edellisten lisäksi, kovapintainen "Per paa Bua", vanha halvauksen saanut kauppamies, joka on tuomittu liikkumattomana makaamaan vuoteessaan, mutta yrittäen sieltäkin vielä sauvallaan hallitsemaan liikettään, joka on luisunut pojan käsiin. Kun pappi tulee valmistamaan Periä kuolemaan, alkaa tämä synnintunnustuksen sijasta luetella ansioitaan tässä maailmassa. Etenkin huomauttaa hän papille siitä, ettei hän ollut koskaan kironnut _joutsenia_, vaikka nämä "olivat niin vietävästi kirkuneet ja häirinneet häntä"!
Tällaisissa pikku piirteissä tunnemme koko Hamsunin. Kuoleva kauppamies laskee hyväkseen sen, ettei hän ollut kironnut joutsenia! Se olisikin varmaan Hamsunista ollut kuolemansynti: kirota luontoa, Pania ja hänen lintujaan.
Siinä niukassa romaanisadossa, joka vuoden vaihteessa tuli meille ulkomailta, kuuluu Hamsunin "Segelfoss By" kaikkein ensimäisiin.
WERNER von HEIDENSTAM:
Nya Dikter.
Eihän ole tavatonta, vaikka kylläkin harvinaista, että lyyrillinen produktiivisuus säilyy lähelle kuudetta vuosikymmentä ja pitemmällekin: Goethe, Hugo ja Carducci muun muassa ovat, kuten tunnettu, luoneet laulurunoutta patriarkaaliseen ikään saakka. Kuitenkin lienee sanottava, että heidän, samoinkuin useiden muidenkin vanhenevien lyyrikkojen tuotannossa mietiskelevä ja kaunopuheinen aines kukoistaa välittömän tunteen kustannuksella. Heidenstamin uusi runokokoelma "Nya Dikter", joka ilmestyy tekijänsä 56:na elämänvuonna, on eräissä lyyrillisissä kappaleissa saavuttanut sisäisyyden ja hartauden -- sen minkä saksalaiset vaikeasti käännettävällä sanalla nimittävät _Innerlichkeit_ --, joka voittaa hänen entiset ennätyksensä tässä suhteessa ja todistaa osaltaan, ettei lyyrillisen välittömyyden tarvitse olla sidottu nuoruusvuosiin.
Heidenstamin lyriikka muodostaa epäilemättä, yhdessä Alienus-sikermän kanssa, sen osan hänen tuotantoaan, johon hänen maineensa ensi sijassa perustuu. Jotkut hänen proosateoksistaan, ennen kaikkea "Karolinit", ovat saavuttaneet suuremman kansansuosion, mutta esikoiskokoelma "Vallfart och vandringsår" sekä varsinkin "Dikter" ovat hankkineet hänelle hänen arvoasemansa Ruotsin parnassolla. Heidenstam toi esikoisteoksessaan Ruotsin runouteen -- keskelle Strindbergin ja realismin vuosikymmentä -- vanhat tarumaat, Levantin, Kreikan, Niilin suistamon, Kuolleen Meren rannat, toi Mogulin kuningassormuksen, Isiksen papittaret, indialaiset jumaluudet, Attikan lempivät ja filosofoivat sikopaimenet, toi kokonaisen oudon maailman, jonka hän unessa ja todellisuudessa oli tavannut nuoruutensa vaellusvuosina ja joka oli lainannut hänen aatteilleen taiteellisia symbooleja. Nuori ruotsalainen aatelismies ja oppositsionimies oli pukenut taas ylleen romantiikan runoilijaviitan sellaisena kuin sen oli nähty liehuvan Byronin hartioilla enemmän kuin yhtä miespolvea aikaisemmin, ja moni oli varmaan lukevinaan näistä kauneuden näyillä täytetyistä nuoruudenrunoista saman ajatuksen, jonka Stagnelius aikoinaan lausui runokokoelmansa, yhteydessä: Länge nog har poesien till ovärdiga föremål nedsänkt sin himmelska låga j.n.e. -- kyllin kauan on runous arvottomiin aiheihin alentanut taivaisen tulensa. Runollisen luomisvoimansa huipulle kohosi Heidenstam toisessa kokoelmassaan "Dikter", jossa sellaiset runot kuin kipeän irooninen "Barndomsvännerna", helleeniläisyyttä säteilevä "Den nioåriga freden", torsoksi jäänyt, vaikka suuresti hahmoteltu "Malatestas morgonsång" ynnä jotkut muut, kuuluvat omassa puolittain kaunopuheisessa, puolittain mietiskelevässä ja kuitenkin samalla lyyrillisessä lajissaan ruotsalaisen laulurunouden parhaimpiin. Se mikä antaa useille Heidenstamin runoille niiden suuren arvon, on niissä esiinpuhkeava elämäntunteen täyteläisyys, niiden yksilöllisesti elävöitetty aatteellisuus sekä niiden usein suurpiirteinen orkestraalinen rakenne. Hänen runollisessa filosofiassaan tapaamme stoalaista ylpeyttä ja epikurolaista elämäniloa ja ennen kaikkea germaanis-ruotsalaista miehuuden-ihannetta, jota viimemainittua vastaan voisi kenties huomauttaa, että se hänen runoudessaan joskus tuntuu liian ohjelmalliselta.
Heidenstamin "Nya Dikter" ei juuri ala erikoisen lupaavasti. Runoilija on liittänyt kokoelmansa alkuun pienen isänmaallisen sikermän, "Ett folk", joka lentolehtisenä on jo ennen julkaistu ja jota sen käytännöllisten tarkoitusperien puolesta voisi ehkä verrata Erkon "Suomalaiseen huoneentauluun". Heidenstamin merkitsevä, iskevä sanonta tulee kyllä siinäkin oikeuksiinsa, mutta ei sovi ihmetellä, jollei lukija runoilijan kotimaan ulkopuolella tapaa itsessään kovinkaan kiitollista kaikupohjaa hänen paatokselleen tässä sikermässä. Suomalainen vetoaa puolustuksekseen, kuten entinen mies, joka ei voinut innostua saarnasta vieraassa kirkossa, siihen, ettei hän "kuulu tähän seurakuntaan". Kun Heidenstam esim. alottaa erään runonsa sanoilla "Sverige, Sverige, Sverige, fosterland" voi muukalaisesta tuntua, että "Sverige" korotettuna toiseen potenssiin vaikuttaa vielä ylevältä, mutta että kolmas potenssi jo sisältää sen pienen, mutta vaarallisen vivahduksen, joka vie subliimin sivu. Kun runoilija puhkeaa hurraahuutoihin ruotsalaisten valtiopäivä-"ukkojen" kunniaksi, tuntee vieras niinikään sangen minimaalista tarvetta yhtyä innostukseen, mutta sensijaan aivan selvää pettymystä, koska todella oli odottanut hiukan toisenlaista sielunravintoa.
Mutta tämä suurruotsalainen sikermä muodostaa vain alkusoiton. Kun olemme kääntäneet parikymmentä sivua, tapaamme sentraalisempaa lyriikkaa. Voimmepa kohta tehdä sen huomion, että Heidenstamin sanonta on tullut entistä välittömämmäksi, tapaillen kreikkalaisen epigrammin kaltaista lyyrillistä suppeutta. Tässä, muodollisessa, suhteessa tuovat useat Heidenstamin uusista runoista mieleen "Ensamhetens tankar"-sikermän esikoiskokoelmasta. Mutta ne seitsemänkolmatta vuotta, jotka ovat näiden kokoelmien välillä, eivät ole kulkeneet jälkeä jättämättä. Mielialan eroavaisuudesta näissä kokoelmissa saamme aavistuksen, jos ajattelemme matkamiestä hänen retkensä alkutaipalella ja hänen lähetessään päämääräänsä. Heidenstamin uudessa kokoelmassa ovat varjot pitenneet, kuin iltaa kohti, ja kuoleman ja katoavaisuuden ajatus on tullut likemmäksi. Se on levittänyt hiljaisuutta ja surumieltä runoilijan säkeihin, mutta myöskin tyyntä valoa. On jotain tyypillisen germaanista, vakavan mietiskelevää, miehekkäästi lempeää Heidenstamin uusien runojen rembrandtilaisessa valohämyssä. On kuin runoilijan väriasteikko olisi pienentynyt, mutta sensijaan valojen ja varjojen leikki käynyt herkemmäksi. Joskus vaikuttavat runot yksinkertaisine viivasointuineen radeerauksilta, tuoden mieleen Rembrandtin laatuaan ainoat saavutukset tämän vaikean ja mahdollisimman vähän aineellisen taiteen alalla.
Heidenstamin runous ei koskaan ole ollut aivan helppotajuista ja ehkä tuntuu monesta hänen uusi kokoelmansakin paikoin vaikeaselkoiselta. Eihän ole kysymys tässä, enemmän kuin lyriikassa yleensäkään, "sanojen merkityksen" ymmärtämisestä, vaan koko sen herkistyneen tunnelaadun vastaanottamisesta, joka on antanut runoelmille niiden vireen ja elämän. Kenties vaikeuttaa lukijan suhtautumista kokoelman sentraali-lyyrillisiin kappaleihin jotenkin jyrkkä ylimeno niiden ja isänmaallisohjelmallisen "Ett folk"-sikermän välillä. Mutta sille, joka voi eläytyä Heidenstamin uuteen mielikuva-maailmaan, hänen yksinpuheluihinsa kuoleman kasvojen edessä, hänen samalla kertaa ylpeään ja nöyrään tilintekoonsa itsensä ja maailman kanssa, koko hänen kehittyneeseen inhimillisyyteensä, aukenee hänen uusissa runoissaan suuri sisäinen rikkaus. Voisi kysyä, onko "Saaronin liljojen" jälkeen ilmestynyt ruotsinkielellä toista runoteosta, jonka sivuilta heiastuisi sellainen kosmillisen runouden hohde kuin Heidenstamin "Nya Dikter"-kokoelman.
Kappaleessa "Alkanut vaellus" sanoo runoilija, että hän tahtoo irroittaa kenkänsä ja heittää syrjään sauvansa "ja kulkea hiljaa, antamatta pölyn tahrata sitä maailmaa, missä kaikki on puhdasta ja valkeaa kuin lumi". Tästä pyhiinvaeltajan tunnelmasta -- pyhiinvaeltajan, joka tuntee lähenevänsä matkansa määrää -- ovat kokoelman kauneimmat runot vuotaneet. Niinkuin "Malatestan aamulaulussa" kuvittelee hän runossa "Tuhannen vuoden jälkeen" huimaavan kaukaista aikaa tulevaisuudessa, aikaa, jolloin häntä ei enää ole ja jolloin hänen maailmankaikkeuteen palanneessa sielussaan "minän" tietoisuus on hämärtynyt kaukaiseksi, epämääräiseksi muistoksi:
En dallring i en fjärran rymd, ett minne av gården, som sken fram bland höga träd. Vad hette jag? Vem var jag? Varför grät jag? Förgätit har jag allt, och som en stormsång allt brusar bort bland världarna, som rulla.
Tässä ihmeellisessä runossa, jonka voisi ajatella syntyneen vuosituhansia sitten jonkun brahmalaisen panteistin aivoissa -- jollei ehkä "kartano, joka loisti esiin korkeiden puiden lomasta", toisi mieleen ruotsalaista aatelislinnaa -- on kaikki sanottu mahdollisimman säästeliäästi, aivan kuin ilman ulkonaisia keinoja, "ilman sanoja", kuten Verlaine kuvitteli eräistä lauluistaan, ja kuitenkin -- tai oikeammin juuri sentähden -- nostaa tämä pieni runo meidät sellaisten huimaavien näköalojen eteen, jollaisista olemme ehkä tottuneet pääsemään osallisiksi vain suurten filosoofien ja "mystikkojen" seurassa. Joskus tuovat Heidenstamin panteistiset mielialat todella huulille sen intialaisen runoilijanimen, jonka sattuma, varmaan monien joukosta, tällä hetkellä on kantanut meidänkin maanosaamme: Tagoren. Silloin ajattelee sellaisia runoja kuin "I lönnens skymning", "Vårens tid", "Ensam på sjön", "Sommarljuset". Myöskin se runoilija, joka Ruotsin kirjallisuudessa on omistanut ennen muita itämaisen filosofian ja mytologian inspiroiman mielikuvituksen, Stagnelius, kuuluu Heidenstamin heimolaisiin hänen nykyisellä asteellaan. Seuraava kuulas, laulava runo on rytminsä ja mielikuva-maailmansa puolesta niin eksyttävän stagneliuslainen, että se varmaan tuntijallekin voisi käydä jostakin Stagneliuksen myöhään löydetystä, jälkeenjääneestä runoelmasta:
_Paradisets timma_.
När människorna sova i sommarnattens sken och tusen röster lova sin fröjd från gren till gren, då purpras lingonriset av stilla skyars gull; då hägrar paradiset än över jordens mull.
Du äng, låt kalkar glimma kring älvans lätta häl! Du paradisets timma din dagg gjut i vår själ! Än jublar fågelsången kring gryningsljusa sund så klar som första gången i tidens första stund.
Jos tässä laulussa on jotain, jota ei tapaa "Saaronin liljojen" runoilijalla, on se sellainen realistinen sana kuin "lingonriset". Tuskin muuta.
Kaikki byronismi ja heineläisyys, joiden vaikutusta tuntuu Heidenstamin edellisissä kokoelmissa, on näistä runoista kaukana. Niissä vallitsee melkein dantelainen vakavuus. Ainoastaan _asia_ saa loistaa, ei koskaan älyllinen aforismi tai pelkkä runomuoto. Niin m.m. loppusoinnuttomassa kuvitelmassa "Oidipus kuolemanportilla", missä runoilija Theban onnettoman kuninkaan hahmoon pukeutuneena antaa meidän aavistaa nykyistä elämänfilosofiaansa:
Vad ont är och vad gott är ingen gåta, ty också brottets son i straffets kedja i hjärtat skilnad vet på guld och slagg. Nej, gåtan lyder: när din väg står byggd, vad lockar dig att hellre söka branten? Jag föll. I grubbel blev jag dömd att vandra. Här vid den port, som bjuder frid, se mina sönderstungna, blinda ögon, hur gåtor brista liksom tunna skal, och ur det inre dunklet, som förskräckte, det strömmar upp gudomligt ljus. Kom, du som frågar, jag har svar! Kom, du bedrövade ty jag har tröst! Vart strå, jag rör med handen blir mig kärt, vart ting, som nyss låg stumt, får ord och talar, var mänsklig röst ett djup, som förr var dolt.
(Mikä on pahaa ja mikä hyvää, ei ole arvoitus, sillä myöskin rikoksen lapsi tietää rangaistuksen kahleita kantaessaan eron kullan ja kuonan välillä. Ei, arvoitus on: kun tie on valmiina edessäsi, mikä houkuttelee sinut mieluummin etsimään jyrkännettä? Minä lankesin. Tuomiokseni tuli vaeltaa synkissä mietteissä. Tämän portin luona, joka tarjoaa levon, näkevät puhkaistut sokeat silmäni, kuinka arvoitukset särkyvät kuin ohuet kuoret, ja sisäisestä hämärästä, joka ennen pelotti, virtaa nyt jumalaista valoa. Tule sinä joka kysyt, minä osaan vastata! Tule sinä, joka kannat murhetta, minulla on sinulle lohdutus. Jokainen oljenkorsi, jota kosketan kädelläni, käy minulle rakkaaksi, jokainen esine, joka äsken vielä lepäsi edessäni mykkänä, löytää sanat ja puhuu, jokainen ihmisääni saa syvyyden, joka ennen oli minulta salassa.)
Heidenstamin Oidipus on saanut sen sydämen näön ("hjärtats syn"), josta runoilija puhuu eräässä aikaisemmista tuotteistaan, ja vasta tämä myötätunto ja rakkaus tekee hänet kypsäksi "hallitsemaan ja tuomitsemaan". Kuinka germaaninen onkaan Heidenstamin positiivinen suhde kaikkeen olevaiseen! Sen valossa luki Goethe luonnon ja ihmissydämen kirjaa ja saman hohteen tunnemme esim. Gottfried Kellerin aurinkoisessa kertomataiteessa. Strindbergin nyrkki-filosofia on Heidenstamin täydellinen vastakohta ja tuntuu melkein siltä kuin joskus voisi havaita Heidenstamin vastustajan ja kilpaveljen välillisen vaikutuksen siinä tavassa, millä Heidenstam eräissä runoissa ("Den druckna titanen", "Molnvandring", "Lördagsmarch") pukee sanoiksi ylimyksellisesti lempeän uskonsa elämään. "Heikot ne, jotka herjaavat, voimakkaat ne, jotka ylistävät" -- tämä ajatus toistuu useissa "Nya Dikter"-kokoelman runoista.
Aivan tendenssittömänä, huumorin valaisemana esiintyy Heidenstamin homeerinen elämänviisaus sellaisessa loppusoinnuttomassa, vapaamittaisessa runossa kuin "Stridsguden", jonka lainaamme tähän tilapäisenä suomennoksena:
_Sodanjumala_.
Tuli peikon tyttären tyköä Tjalve, palas loikaten kotiin ja laumaansa etsi, mut säikkyi ja putosi polvillensa. Tor itse, hänen herransa, leveänä rinnaltaan, istui kalliolla ja vuoli paimensauvaa ja hymyili punaiseen partaansa. "Orja", sanoi hän, "älä pelkää! Unohdettu on vasarani, sillä kevättä kukkivat kankaat. Jotta kaikki kävis vihreän maan päällä kuin tulee, ja kukin sais osansa ja nuoret sydämet lyödä vastakkain, me, ankarat urhot, mielellämme joskus paimennamme vuohia."
Kuinka goetheläinen onkaan tämä runo, ja samalla kuinka luonteenomainen "Nya Dikter"-kokoelmalle! Sellaisia runoja ei Heidenstam kirjoittanut kaksikymmentä vuotta sitten, "Dikter"-kokoelman aikaan.