Part 2

Kirjansa ensi sivulla mainitsee Brandes, ettei hän ole kirjoittanut tätä teosta Goethen vaan itsensä tähden, "kootakseen vaikutelmansa miehestä, joka koko elämänajan on ollut hänen ajatuksissaan". On näin ollen luonnollista, että Brandes pyrkii ensi sijassa antamaan _oman_ käsityksensä, _oman_ kuvansa Goethestä, että hän vain ohimennen viipyy sellaisissa kohdissa, joihin nähden ei mitään erimielisyyttä ole olemassa, ja että hän toiselta puolen panee, kokonaisuuden kustannuksellakin, suurempaa huomiota sellaisiin seikkoihin, jotka sallivat hänen esittää jonkun uuden näkökohdan, jonkun uuden mielipiteen. Tämä persoonallinen aines, joka joskus saa melkein poleemisen luonteen, tekee, että Brandesin kirja ehkä kaipaa muutamissa kohdin täydennyksekseen toisia Goethe-elämäkertoja. Brandesin mielenkiinto on esim. siinä määrin kohdistunut Goethen rakkauksiin, etenkin myöhempiin, että runoilijan muu yksityinen elämä -- m.m. hänen tavallinen päiväjärjestyksenä kodissaan Weimarissa --, josta Bielschowsky antaa jotenkin seikkaperäisen kuvan, jää niiden rinnalla varjoon. Goethen kaikkein viimeisistä vuosista ja hänen kuolemastaan emme myöskään saa tietää juuri mitään. Samalla tapaa mielivaltaisesti on Brandesin harrastus jakaantunut niinikään Goethen elämäntyön osalle. Kun Goethen väriteoria saa erinomaisen huolellisen ja yksityiskohtaisen selvittelyn, sivuutetaan Faustin ensi osa sensijaan jotenkin keveästi. Goethen yksinäisen, maailmankirjallisuudessa saavuttamattoman nuoruudenlyriikan arvosta ja merkityksestä ei siitäkään ole annettu yhtä elävää kuvaa kuin eräistä hänen myöhemmistä runoelmistaan. Näin on teos tullut jossain määrin suhdattomaksi samalla kun tämä persoonallinen valinta on tavallaan lisännyt teoksen viehätystä -- sillä milloin Brandes ottaa itselleen pitemmän puheenvuoron, on hänellä jotain erikoista sydämellään. Ja tämän erikoisen sanoo hän omalla erikoisella tavallaan.

Huvittavia ja opettavia ovat kohta teoksen alussa Brandesin vihjaukset siitä, missä järjestyksessä Goetheä olisi luettava, vaikka tässäkin, omituista kyllä, nuoruudenlyriikka on jäänyt liian vaatimattomalle tilalle. Hauska on myöskin se tapa, millä tekijä kuvailee, pitäen "viinilinjaa" jonkinlaisena henkisenä vedenjakajana, Pohjois- ja Etelä-Saksan erikoisuutta. Viinirajan eteläpuolella on elämänilo synnynnäinen, viinirajan pohjoispuolella on se muualta tuotu. (Tämä viiniraja-juttu ei kuitenkaan taida olla Brandesin keksintöä, vaan ovat siitä muutkin Goethen syntymäkaupungin, Frankfurtin yhteydessä huomauttaneet.) Muutamilla pikaisilla vedoilla kuvataan frankfurtilainen koti sekä Goethen isä ja äiti. Jälkimäisen olento esiintyy Brandesilla, kuten yleensä Goethen elämän kertojilla, erinomaisen miellyttävänä, avoimena ja sydämellisenä. Kun Brandes Ranskassa kuulemansa huhun perustalla asettaa eräässä viivanalaisessa kysymyksen, olisiko Goethen äidillä ollut suhde talossa majailevaan ranskalaiseen kreivi Thoranc'iin, tuntuu myönteinen vastaus hänen oman kuvauksensa perustalla sangen vähän todenmukaiselta. Mitään todistuskappaleita ei Brandesilla tässä suhteessa olekaan -- ainoastaan jotenkin epämääräinen (ja tarkoituksellinen?) ranskalainen "_on dit_".

Kuvaus Goethen yliopistovuosista suoritetaan varsin ripeästi. Kuitenkin saamme elävän vaikutelman siitä aivan tavattomasta lumousvoimasta, mikä nuorella Goethellä on ollut persoonalliseen ympäristöönsä. Kuvaavia ovat tässä suhteessa varsinkin viisaan ja kokeneen Wielandin suorasanaiset ja runomuotoiset suitsutukset tälle nuorelle Apollolle. Kas tässä muutamia irtireväistyjä säkeitä tilapäisenä suomennoksena eräästä Wielandin Goetheä juhlivasta runosta:

Hän silmänsä jumal-katsehin tais hurmata, surmata -- kumpaakin -- -- -- -- -- Kuin hengenkuningas keskellemme hän astui ja kysynehet emme: ken oli hän? Ens hetkestä sen me tunsimme kohta jokainen, sen tunsimme kaikin vaistoinemme, se virtasi kautta suoniemme; niin astunut Luojan maailmaan ei ihmislapsi milloinkaan j.n.e.

Goethe oli tällöin kahdenkymmenenseitsemän, Wieland neljänkymmenenkolmen vuotias eikä ollut kulunut pitkää aikaa siitä kuin ensinmainittu oli jälkimäisestä tehnyt veristä pilkkaa!

Kuinka suuri Goethen vaikutuskyky miehiin lieneekin ollut, oli hänen lumousvoimansa naisiin nähden kuitenkin, kuten tunnettu, vielä suurempi. Hänen valloituksensa naisten maailmassa vievät hyvän osan hänen kaikkienkin elämäkertojensa sivumäärästä ja aivan erikoisen huomattavalla sijalla ovat ne Brandesin teoksessa. Varsinkin viipyy Brandes kahdessa naisessa, jotka ovat näytelleet osaa Goethen elämässä: Charlotte von Steinissä ja Marianne von Willemerissä. Brandesin kuvaus rouva von Steinistä, hänen luonteestaan ja hänen suhteestaan runoilijaan kiinnittää huomiota sentähden, että se täydellisesti eroaa tavaksitulleesta käsityksestä. Brandesin antama kuva on nim. rouva von Steinille mitä epäedullisin. Veisi liian pitkälle mainita niitä todistuskappaleita, joiden perustalla Brandes katsoo voivansa näin muuttaa yleistä tuomiota. Ehk'ei lukija kuitenkaan saata olla panematta merkille, että Brandes osottaa melkein liian näkyvää harrastusta rouva von Steiniä vastaan. Hiukan huvittavaa on m.m. huomata, ettei tekijä esim. tahdo nähdä, kuinka loukkaava on se kohta Goethen kirjeessä rouva von Steinille, missä hän syyttää Charlottea liiallisesta kahvinjuonnista, mikä vain muka tekee hänet hermostuneeksi. Ja tämä Goethen kirje oli vastaus rouva von Steinin kirjeeseen, missä jälkimäinen moittii (syystä) ihailijaansa uskottomuudesta! Mutta jos Brandes on silminnähtävän epäkohtelias rouva von Steinille, on hän sensijaan erinomaisen ritarillinen esittäessään meille Marianne von Willemerin. Kun frankfurtilainen porvarinrouva Marianne tuli Goethen elämään, oli edellinen 33:n, jälkimäinen 66:n ikäinen. Tämä suhde on ehkä kaikista Goethen rakkauksista ollut enimmän hänen arvoisensa, henkinen vuorovaihto on siinä ollut rikkain, jopa niin huomattava, että Mariannesta, joka ennen oli kirjoittanut tilapäärunoja pientä piiriä varten, kehittyi Goethen auringossa todellinen runoilijatar (-- suurin mitä Saksa ja Itävalta ovat synnyttäneet, sanoo Brandes). Että Mariannen runolahjat todella ovat olleet merkilliset, käy ilmi m.m. siitä, että hänen tuotteitaan on voitu pitää Goethen runoina. (Goethe on nim. ottanut niitä omiensa joukkoon itämaisiin runoelmiinsa, kuten myöhemmin on näytetty toteen.)

Yhtä valaisevia kuin Brandesin reunahuomautukset Goethen elämän romaaniin, ovat hänen käsityksensä ja väitteensä Goethen teoksista, alkaen Götzistä ja Wertheristä aina Faustin toiseen osaan saakka.

Brandes omistaa suuressa määrässä, mitä hän itse on ihaillut Heinessä, "juutalaisen vitsin" lahjan, ja tämä tekee hänen esityksensä aina hauskaksi, sukkelaksi. Hän kiinnittää huomiota pikkuseikkoihin -- yksin kankeihin runojalkoihinkin --, joiden ohi toiset ovat kulkeneet, koska hän niissä näkee jotain kuvaavaa (toisinaan myös siksi, että hän niiden avulla saa tilaisuuden johonkin sukkelaan sanakäänteeseen). Mutta ensi sijassahan lukija kuitenkin etsii teoksesta kokonaiskuvaa runoilijasta, määritystä, selitystä sille monimutkaiselle, yhdistetylle, näennäisesti itseäänvastaansanovalle ja kuitenkin eheälle ja sopusuhtaiselle ilmiölle, joka sisältyy käsitteeseen Goethe. Kun lukija koettaa teoksesta etsiä sitä sanaa, joka avaisi hänelle Goethen maailman, joka antaisi hänelle jonkun selityskokeen, vaikka kuinkakin vaatimattoman, tapaa hän Brandesin kirjassa useimmin sanan "luonto". Goethe on Brandesille kaiken luonnollisuuden, itsestään kukkivan ja puhkeavan, kaiken vaivattoman ja tasapuolisesti kehittyneen sielunelämän perikuva, "hän on pienoiskuva maailmankaikkeuden luovasta, järjestävästä, säilyttävästä voimasta. -- -- Hän on luonto luonnossa, niinkuin me puhumme valtiosta valtiossa". Brandes käyttää usein Goethestä sanaa "vitkastelija" ("Noler") ja tällä tarkoittaa hän, että Goethe ei tahtonut koskaan kiiruhtaa luonnon edelle, oman kehityksensä edelle. Hänen kypsyytensä tuleentui varmasti ja aste asteelta kuin luonnonhedelmän. Kaikki kasvoi hänessä sisältäpäin. Sentähden on hänestä tullut yksi niitä ydinsoluja, joiden ympäri vuosikymmenien kulttuurikehitys on kasvanut.

* * * * *

Että säästö sellaisen ihmisen ja runoilijan kuin Goethen elämäkerran lukemisesta aina jää huomattavaksi, on luonnollista, mutta ehkä en aivan erehdy, jos edellytän, että moni lukija olisi Brandesin "Goethestä" odottanut ehkä vielä enemmän kuin mitä se todellisuudessa antaa. Niin loistavalla taituruudella kuin kaikki onkin merkitty paperille, niin älykkäitä ja iskeviä kuin lukemattomat yksityiset huomiot ovatkin, on teoksen ytimessä mielestäni kuitenkin jotain onttoa ja tyhjää. Tämän huomion tekee luullakseni varsinkin teosta toista kertaa lukiessa, kun kaikella sillä pinnallisella, mikä ensi hetkessä häikäisee, ei enää ole samaa vaikutusta. Niin taiturimaista kuin Brandesin proosa aina onkin, puuttuu siltä ehkä sittenkin syvemmässä mielessä luonteita ja elämää luova kuvauskyky. Niin pitkälle kuin hienostuneen älyn ja luontaisen arvostelevan maun aseilla voidaan päästä, on Brandes voittamaton, mutta missä hänen tulisi antaa yhtenäinen, synteettinen kuva henkilöstään, käy hän epävarmaksi. Ehkä tuntien itse tämän rajoituksensa, kuormittaa hän esitystään vähäpätöisillä, joskin usein hauskoilla kaskuilla. Tämä antaa hänen proosalleen joskus selvästi naisellisen luonteen. Hän ei tahdo mitään unohtaa, joka hänen mielestään on valaisevaa, eikä hänen mietelmä- ja kasku-mosaiikeistaan kuitenkaan synny yhtenäistä, synteettistä kuvaa.

Mutta onhan väärin moittia Brandesia siitä, ettei hänellä ole Goethen tai Kellerin tai Balzac'in elämää ja luonteita luovaa kykyä. Hän on joka tapauksessa tällä hetkellä pohjoismaiden, ehkä koko Europan nerokkain runouden tulkitsija ja hänen kirjansa Goethestä, joskaan se ei ole hänen parhaansa, on kaikin puolin hänen asemansa ja suuren maineensa arvoinen.

JOHN GRAND-CARTERET:

Zola en images.

Sattumalta joutui äskettäin käsiini eräs ranskalainen kuvateos, joka, vaikkakin ilmestynyt jo jokunen aika sitten, ei ole menettänyt mitään viehätyksestään. Tämä yhtä opettavainen kuin hauska kuvakirja on nimeltään "_Zola en images_" (Zola kuvissa). Teos sisältää lähes kolmesataa muotokuvaa ja karikatyyria Emile Zolasta, josta on syyllä sanottu, että hän hetken ajan oli Europan omanatuntona, toistaaksemme hänestä tämän ehkä liiankin tutun mainesanan. Teoksen on julkaissut _John Grand-Carteret_, varustaen kuvat lyhyellä selittävällä tekstillä.

Tämä kuvateos sisältää runsaasti mieltäkiinnittäviä "inhimillisiä todistuskappaleita", antaen useinkin eloisamman vaikutelman suuren kirjailijan persoonasta ja hänen vaiheistaan sekä ennen kaikkea yleisön suhtautumisesta häneen kuin seikkaperäisinkin elämäkerrallinen kuvaus. Seuratkaamme muutamia niistä piirteistä, jotka tuntuvat astuvan etualalle tässä teoksessa. Niissä kuvastuu kappale Ranskan kulttuuri- ja kirjallisuushistoriaa 19:n vuosisadan viime vuosikymmeniltä.

Suurimman osan kirjan ainehistosta muodostavat karikatyyrit, pilakuvat. Ne osottavat ennen kaikkea, kuinka leppymättömän huomion esineenä Zola on elänyt sekä yksityisenä ihmisenä että julkisuuden henkilönä, kuinka ihailtuna ja varsinkin kuinka vihattuna, paneteltuna, häväistynä. Zola-karikatyyreistä voi sanoa, että ne, joskaan eivät aina säkenöi ja loista, ainakin sähisevät. Niiden alkulähteenä on useinkin viha, suuren joukon hämärä, vaistomainen raivo rauhanhäiritsijää, persoonallisuutta vastaan. Kaikki ne intohimot, joita hän aikoinaan herätti, ensin rohkeilla naturalistisilla romaaneillaan, sitten juutalaisen Dreyfusin pelottomalla puolustuksella, puhuvat näissä karikatyyreissä kylläkin selvää kieltään. Muutamat pilakuvista ovat sattuvan humoristisia -- toiset ovat piirustuksina erinomaisia --, mutta enemmistö on ilkeämielisine salaviittauksineen käsitettävä kostoksi, tosin suuresti katsoen vaarattomaksi, mutta joka tapauksessa haavoittamisen tarkoituksessa tehdyksi, kostoksi, jossa vihan sokeus on yhtynyt luontaiseen kyvyttömyyteen ymmärtää vastustajan tarkoituksia.

Ennen kuin tulemme karikatyyreihin, tarjoaa "Zola en images" meille eräitä valoja muotokuvia kirjailijasta hänen eri kausiltaan. Useimmille lienevät Zolan leveät, täyteläiset kasvot, jotka ennen kaikkea näyttävät ilmaisevan sitkeää voimaa, pääpiirteissään tutut. Kuitenkin osottavat kuvat eri ikäkausilta ja melkeinpä samoiltakin vuosilta suurta eroavaisuutta. Meillä on ensinnäkin Zolan ystävän Manet'n muotokuva kirjailijasta hänen 28:lta ikävuodeltaan, taideteos, joka antaa meille eräänlaisen lyyrillisen Zolan, nuorukaisen, jonka unelmat ja suunnitelmat eivät vielä ole kypsyneet teoksi. Tässä kuvassa, joka vastoin tavallisuutta esittää meille Zolan piirteet profiilissa, on jo silmiinpistävänä korkea, kaartuva otsa -- Bourget sanoi siitä myöhemmin, että se "muistutti tornia" --, voimakas nenä sekä varsinkin tavallista suurempi ja kehittyneempi korva, joka kuin kuulotorvi tuntuu keräävän itseensä kaikkia elämän ääniä. Kahdeksan vuotta myöhemmin otetusta valokuvasta tapaamme jo toisen tyypin: kaikki uneksiva ja etsivä on siinä muuttunut määrätietoiseksi pyrkimykseksi, kasvot ja vartalo ovat vankistuneet, silmien ilme on tuima, melkein kova ja suun ympärillä on luja, päättäväinen piirre. Zolalla ei vielä ole silmälaseja, jotka myöhemmin niin erottamattomasti yhtyvät hänen kuvaansa, otsa on, kuten usein valokuvissa, sileä ja vain sen korkeus antaa taaskin aavistaa, että sen takana piilee harvinainen ajatusvoima. Kokonaisuutena esittää tämä kuva meille, ehkä täydellisemmin kuin mikään muu varhaisempi tai myöhempi, miehen, jota luullakseni naiset sanoisivat kauniiksi. (Samaa arvosanaa he tuskin antaisivat enää Zolasta hänen sivuutettuaan 50:n vuotensa.) Ajan mukana, ehkä osaksi tukan harvenemisen takia, tuntuu otsa käyvän yhä vallitsevammaksi, häiriten jonkun verran kasvojen suhteita. Se ei ole enää sileä, ajatustyö kyntää siihen uurteita pitkin ja poikin, silmien väliin syntyy ryppyjä, parta kasvaa suun ympärillä tuuheammaksi, voimatta kuitenkaan kokonaan peittää lujaa, päättävää ilmettä kasvojen alaosassa. Nenä on leveänlainen, päästä hiukan halki (seikka, joka näkyy useissa kuvissa eikä ole omiaan kaunistamaan kasvoja), kaula on lyhyt ja jäntevä, korvat suuret, silmien katse enimmäkseen sisäänpäin kääntynyt, miettivä. Ehk'eivät Zolan kasvot enää 50:n vaiheilla vastanneet naisten kauneudenihannetta -- joka tapauksessa antavat ne elävän vaikutelman miehestä, jolla on tehtävää maailmassa ja joka on täysin tietoinen tästä tehtävästään, miehestä, jonka kokonaan täyttää hänen työnsä. Hänen rinnallaan tuntuvat sellaiset tyypit kuin Daudet ja Goncourt'it hennoilta (kenties samalla sielukkaammilta). Lähinnä muistuttavat Zolan kasvot levollisessa voimassaan Victor Hugota ja Balzac'ia. Myöskin kädet ovat Zolalla olleet sangen puhuvat -- siitä on olemassa monien aikalaisten todistuksia. Useat taiteilijatkin ovat kuvissaan antaneet niiden tulla näkyviin, mutta he ovat kukin käsitelleet niitä eri tavoilla, niin että on vaikea löytää kahta kuvaa, jossa ne olisivat nähdyt aivan samanlaisina. "Ajattelijan otsa ja työmiehen kädet" -- se on Armand Silvestren lyhyt arvostelma Zolan ulkonäöstä.

Siirtyessämme pilakuviin on meidän muistettava, voidaksemme täysin ymmärtää niiden merkitystä historiallisina todistuskappaleina, kuinka kumouksellista laatua Zolan toiminta oli sekä kirjallisuudessa että yhteiskunnassa ja kuinka pieni itse asiassa se ryhmä oli, joka seisoi hänen ympärillään. Kun Zola kirjailijana ulkomailla jo oli saavuttanut aseman, josta ei kukaan hänen maanmiehistään voinut hänen kanssaan kilpailla, kun koko Europpa jo oli vakuutettu hänen ajamansa asian oikeudesta Dreyfus-jutussa, piti vielä suuri osa, ehkä suurin osa Ranskan kansaa häntä julkeana kirjallisena keinottelijana ja juutalaisten ostamana kätyrinä. Millä tavalla häntä arvosteltiin hänen eläessään, siitä saamme jonkun käsityksen, kun palautamme mieleemme, mitä esim. sellainen mies kuin Léon Daudet, Zolan virkaveli, kirjoitti hänestä vielä viisi vuotta hänen kuolemansa jälkeen. Näin kuuluu m.m. kaikessa koristelemattomassa kaunopuheisuudessaan Léon Daudet'n arvostelu "Ansan" tekijän ja Dreyfusin puolustajan persoonallisuudesta ja elämäntyöstä: "Hän on alhainen ja matala kuin paholainen, todella ikävystyttävä paholainen, joka ei milloinkaan saa sanotuksi sanottavaansa vähemmällä kuin kuudella sadalla kirjansivulla. Hän on saastuttanut limallaan kaikkea mitä me kunnioitamme ja pidämme arvossa, rakkautta, perhettä, lippua ja ristiä. Hän on myrkyttänyt koko aikakautensa." Pahempaahan ei miehestä voi kernaasti sanoa. Mutta jos silmäilemme vähän mitalin toiselle puolen, ymmärrämme, että tämänluontoinen lausunto, jossa mainesanat eivät olisi häpeäksi Antikristukselle, välillisesti osottaa, miten tavattoman syvälliseksi myöskin vastustajat arvioivat hänen vaikutuksensa.

Harmittomimmat Zola-karikatyyreistä ovat ne, jotka esittävät hänen romaaniensa henkilöitä. Pilapiirtäjä on kuvittamalla yhden tai useampia kohtauksia Zolan kirjoista koettanut esittää niiden rumuutta ja -- mikä vielä tavallisempaa -- niiden rivoutta. Kun katselee näitä helppotajuisia piirustustuotteita, voi ymmärtää, että ne suuren yleisön keskuudessa, joka luonnollisesti varsin vähäisessä määrässä tunsi kirjailijaa hänen omista teoksistaan, levittivät sitä käsitystä, että Zola oli epäsiveellisyyden apostoli, jonka mielikuvitus askarteli yksinomaan kaikella, mikä oli rumaa ja alhaista. Useissa karikatyyreissä on kirjailija itse asetettu näyttämölle henkilöidensä keskuuteen. Kun Zolan runohenkeä on tahdottu esittää mahdollisimman yksinkertaisella vertauskuvalla, on kirjailija pantu ratsastamaan siivillä varustetun sian, "naturalismin pegasuksen", seljässä. Tämä aihe toistuu tavantakaa pilapiirtäjien kuvissa, joten saamme olettaa yleisön pitäneen sitä sattuvana. Runsaimman ainehiston ovat Zolan romaaneista antaneet sanomalehtien piirtäjille "Ansa" ja "Nana". Ne käsitettiin naturalismin sodanjulistuksiksi ja pilapiirtäjät ottivat mielihyvällä vastaan tämän taisteluhaasteen.

Kaikki karikatyyrit eivät luonnollisesti ole syntyneet pahasta tahdosta. Useat osottavat harrasta yksityiskohtaista syventymistä kirjailijan tuotteihin ja ovat kai käsitettävät joskus suorastaan suitsutukseksi naturalismin johtajan kunniaksi. Sellaiseksi lienee ymmärrettävä esim. sen bordeaux'laisen porsliinitehtailijan toimenpide, joka antoi kuvata pöytäkalustoon kokonaisia kohtauksia "Ansasta". Hyvin pian siirtyi "Ansa" niinikään enemmän tai vähemmän väärennetyssä muodossa teattereihin, varieteihin, sirkuksiin ja kahvilojen näyttämöille. Antoipa se aihetta kokonaisten sanomalehtienkin syntymiseen: "Kuvitettu Ansa", "Tasavaltalainen Ansa" j.n.e. Yksin seuratansseihinkin toi tämä romaani uusia aineksia. Toisin sanoen: kaikki mikä yhteiskunnassa kupli ja vaahtosi pinnalla, heijasteli vaikutuksia tästä romaanista. Todella itsessään hyvin kaksimielinen kunnia.

Niissä karikatyyreissä, jotka kuvaavat kirjailijaa itseään, on yksi kiitollisimpia aiheita: Zola etsimässä "inhimillisiä todistuskappaleita". On itsestään selvää, että ne paikat, joista kirjailijan annetaan hakea aineksia romaaneihinsa, ovat mahdollisimman hämäräperäisiä. Viattomimpia on tavallinen rikkaläjä. Muutamissa kuvissa esitetään hän likinäköisenä Diogeneksena kulkemassa lyhty kädessä pitkin katuviertä.

Usein käytetty aihe on niinikään: Zola kolkuttamassa Akatemian portteja. "Nanan" ja "Ansan" päivinä ei Zola luonnollisesti suurestikaan uneksinut tuolista "kuolemattomien" pöydässä -- se joka koettaa uudistaa kirjallisuutta, ei pyri akatemioihin -- mutta myöhemmin lienee hän kaikessa hiljaisuudessa muuttanut kantaansa ja kallistanut korvaansa kiusaukselle. Tässähän tarjoutui kieltämättä verraton aihe karikatyyrintekijöille: "Nanan" kirjoittaja pyrkimässä Akatemiaan. Se romaani, jolla Zolan katsottiin ennen muuta kosineen Akatemian suosiota, oli "Le rêve" (Unelma), joka eroaa sovinnaisen, hiukan hentomielisen aiheensa ja koko tekotapansa puolesta tekijänsä muista kirjoista. Tämä romaani asetetaan lukuisissa karikatyyreissä Zolan akateemisen unelman yhteyteen. Milloin kuvataan Zola trubaduurina harppu kädessä haaveilemassa Akatemian ikkunan alla, milloin esitetään hänet polvistuen Pont des Arts'illa (Akatemian edessä olevalla sillalla) palvelemassa sitä jumalaista valoa, joka säteilee Akatemian kupukatosta, milloin pannaan taivaan enkeli tuomaan hänelle unessa "kuolemattomien" tuolia. Eräässä piirustuksessa saamme nähdä naturalismin päämiehen puettuna munkinkaapuun ja matkasauva kädessä (viittaus "Lourdes"-romaaniin) ja kuvan alta luemme selittävänä tekstinä: "Kun piru tulee vanhaksi, niin hän muuttuu pyhiinvaeltajaksi."

Aivan erikoisen ryhmän pilakuvia muodostavat Dreyfus-juttuun liittyvät aiheet. Niissä esitetään Zola yleensä isänmaan vihollisena (hänet kuvataan mielellään saksalainen kypärä päässä), armeijan ja kirkon häpäisijänä. Vanhoillis-katolilaiset ulkopuolella Ranskankin ottavat osaa Zolan maineen mustaamiseen, m.m. Wienissä ilmestyvä "Kikeriki"-lehti, joka julkaisee muka luonnoksen Zola-patsaaksi, esittäen kivikorokkeelle asetetun sian, jonka eteen on kasattu juutalaisten miljoonia. Muiden maanmiestensä uhrien joukkoon tuo myöskin Judas Iskariot kolmekymmentä hopeapenninkiä. Toisensuuntaisiakin, varsinkin ulkomailla ilmestyneitä karikatyyrejä on Grand-Carteret'n kirjassa Zolan suhteesta Dreyfus-juttuun, pilakuvia, jotka esittäen Dreyfusin puolustajan esim. Davidina taistelemassa Goljathia (armeijaa) vastaan, juhlivat Zolassa totuuden pelotonta ritaria.

Yllämainittujen ryhmien lisäksi tapaamme Grand-Carteret'n kirjassa joukon kuvia, jotka ovat aivan puolueettomia luonteeltaan. Sellaisena lienee pidettävä esim. erästä kuvasarjaa, joka esittää, kuinka Zolan päivä jakaantuu eri haastattelijain kesken. Niiden kysymysten joukossa, joiden selvittelyyn pyydetään Zolan avustusta, huomaamme m.m. kysymyksen Suomen valtiopäivien eripuraisuudesta! (Kuva on v:lta 1893).

Grand-Carteret'n keräämien pilakuvien taiteellinen ja psykolooginen arvo on hyvin erilainen. Oikea karikatyyri pyrkii luonnollisesti tekemään käsittelynsä esinettä naurettavaksi ja naurulla taas, jos saamme uskoa Zolan maanmiestä Bergsonia, on aina rankaiseva tarkoitus. Karikatyyri sisältää siis tavallaan aina arvostelman ja meidän on siis lupa kysyä, osaako se kritiikissään oikeaan tai ainakin, onko sen arvostelun suunta oikea. Mitä Zola-karikatyyreihin tulee, voimme ehkä hyväksyä niiden tarkoituksen, kun ne taistelevat hänen naturalisminsa teoreettista yksipuolisuutta vastaan ja hänen liikaa kiintymystään vastaan epäkauniihin aiheihin, mutta sensijaan tunnemme Zolalle tapahtuneen vääryyden, kun häntä on koetettu yleisön silmissä esittää rivouden ja epäsiveellisyyden puolustajana. Kun karikatyyrintekijät nauravat Zolan rintamakäännökselle Akatemiaan nähden, voimme ilman omantunnon vaivoja yhtyä heidän iloonsa, mutta kun he koettavat Dreyfus-jutun yhteydessä heittää isänmaanpetturin varjon Zolan maineen yli, tunnemme heidän salaviittaustensa huutavan vääryyden ja alhaisuuden.

Aika on antanut Zolalle jo täydellisen hyvityksen. Dreyfus tuotiin takaisin Pirunsaarelta ja taistelee nyt Ranskan armeijassa, "Ansan" tekijän kirjailijamaine on jollei kasvanut niin ainakin vakiintunut ja Zolan tomun on Ranskan kansa säilyttänyt Pantheoniinsa, missä myöskin Voltaire'in, Calas'in puolustajan tomu säilytetään.

Niin ovat Zolan ivaajat ja häväisijät saaneet tehdä sen katkeran kokemuksen, jota Kierkegaard kuvaa sanoilla: _Naar jeg vil spytte, spytter jeg mig selv i Ansigtet_ -- kun koetan sylkeä, syljen vain itseäni kasvoihin.

KNUT HAMSUN:

Segelfoss By.