Part 14

"Meidän aikamme ei tunne kaunokirjallisuudessa itseään, me emme tapaa siinä mitään sisimmästä olennostamme, kuinka paljon se askarrelleekin meissä, meidän epäilyksissämme, meidän rakkauskokemuksissamme ja meidän psykologiassamme. Me käytämme sitä ajanvietteenä, me luemme sitä huviksemme -- mutta se ei merkitse meille mitään. Jos se jonakin päivänä lakkaisi, tuntisimme tuskin toden teolla kaipuuta."

Myöntäkäämme, ettei juuri selvemmin voi ilmaista kyllästystään nykypäiväin kaunokirjallisuuteen.

Nythän ei tyytymättömyys kirjallisuutta (ja taidetta) kohtaan, kaikissa sen ilmenemismuodoissa, ole eilispäivän ilmiö. Se on yhtä vanha kuin kirjallinen tuottaminen. Se voi olla itsesäilytysvaiston salaista, epämääräistä kammoa taiteen ja runouden välittämiä voimakkaita vaikutelmia kohtaan -- ja tällöinhän siinä on, niinkuin esim. Platonilla, jotain hienoa ja oikeutettua -- mutta se voi olla myöskin ilmaus suuren yleisön pienestä porvarillisesta itsekylläisyydestä, yleisön, joka tekee ihanteensa ja jumalansa itsensä mukaisiksi ja närkästyy, kun se ei taiteessa ja runoudessa tapaakaan omaa kuvaansa monistettuna, kukitettuna, ihannoituna.

Näistä yleisistä tyytymättömyyden syistä, jotka nekin ovat otettavat lukuun silloin, kun taidetta ja kirjallisuutta vastaan näkee esitettävän räikeitä, yleisiä, summittaisia syytöksiä, ei ole kuitenkaan tarkoitus tässä puhua -- kuinka houkuttelevia aiheita nekin lienevät. Tahdomme rajoittua nykyhetken kertovaan kirjallisuuteen ja kosketella eräitä syytöksiä, joita ammatti-arvostelun taholta on tehty sitä vastaan. Läntisessä naapurimaassamme, jonka taide-elämä tarjoaa meille kieltämättä läheisimmän vertauskohdan, on viime aikoina -- ja nähdäkseni ankarammin vuosi vuodelta -- julkisessa arvostelussa käyty käsiksi n.k. moderniin kertomakirjallisuuteen, jonka moraalinen ja esteettinen arvo on löydetty hyvin köykäiseksi. Tämän kirjallisen tyytymättömyyden näkyvin tulkki Ruotsissa on epäilemättä "Svenska Dagbladet'in" arvostelija, Fredrik Böök, suurin väittelijäkyky maansa kirjallisuustuomarien joukossa -- mutta suoranaisimmin on tyytymättömien taisteluhaasteen lausunut Pär Lagerkvist, jonka mielenlaatuun meillä äskeisessä sitaatissamme jo oli tilaisuus tutustua. Vuonna 1913 julkaisi tämä kirjailija lentolehtisen "_Ordkonst och bildkonst_" (Sanataide ja kuvataide), jonka ala-otsakkeessa luettiin m.m.: "_Om modern skönlitteraturs dekadans_" (Uudenaikaisen kaunokirjallisuuden rappiosta). Kirjanen sisälsi ohjelma- (oikeammin pannaan-) julistuksen. Mutta tämä kirjallinen reformaattori on aivan oikein käsittänyt, että toista, on esittää teorioja kaunokirjallisuudesta, toista itse luoda jotain käyttökelpoista. Häneltä ei ole puuttunut rohkeutta näyttää esimerkkiä myöskin jälkimäisessä suhteessa. Vuonna 1914 ilmestyi häneltä pieni valikoima runoa ja proosaa nimellä "_Motiv_" (Aiheita) ja viime jouluksi novellikokoelma "_Järn och människor_" (Rautaa ja ihmisiä), joissa kummassakin hän koettaa antaa näytteen siitä kirjallisuudesta, joka on saava maan periä. Kaikkikin nämä kirjat -- enimmän ehkä kaksi viimemainittua -- antavat lukijalle miellyttävän vaikutelman tekijän pyrkimysten vakavuudesta. Meillä on syytä tutustua hänen tarkoituksiinsa ja ehkä myöhemmin liittää oheen joku reunamuistutus omastakin puolestamme.

Lagerkvist -- ja hänen kanssaan tunnettu arvostelija August Brunius, joka on kirjoittanut hänen lentolehtiseensä hyvin suosittelevan esipuheen -- on kytkenyt kysymyksen kaunokirjallisuuden rappiosta kysymykseen kuvaamataiteiden nykyisestä tilasta. Hän väittää, ettei mitään sellaista uudistusta, joka on tapahtunut ja paraikaa tapahtuu maalauksessa ja joka hänen mielestään on takeena tämän taidealan elinvoimaisuudesta, ole ollut huomattavissa kirjallisuuden tai oikeammin kertomakirjallisuuden alalla. Emme tahdo poiketa varsinaisesta aiheestamme seuraamalla hänen esitystään maalaustaiteen uutis-pyrkimyksistä, vaan kohdistamme huomiomme siihen, mitä hänellä on sanottavaa kirjallisuudesta. Runoilijan, sanan taiteilijan tehtävä on jättää meille ja jälkimaailmalle taiteellinen ilmaus aikakauden ajatuksista ja tunteista. Tätä tehtävää ei nykyinen kertomakirjallisuus ole voinut täyttää. Se on pyrkinyt yksilöllisyyden ahtaimmille poluille, se on sukeltanut ihmissielun hämärimpiin sokkeloihin ja kadottanut tajunsa sitä kohtaan, mikä on tervettä, yleistä, tyypillistä. Se on yhä edelleen realistisen koulun kahleissa. Se tutkii luontoa jäljitelläkseen sitä. Se todentaa asioita kuin reportteri ja pitää kunnianaan voida siirtää elävästä elämästä kirjoihin henkilöitä, situatsioneja, vuorosanoja. Ajan kertomataiteelta, romaanilta ja novellilta, puuttuu kompositsioni, rakenteellinen selkeys ja suurpiirteisyys. On tullut tavaksi kirjoittaa "temperamentin" mukaan siinä onnellisessa uskossa, ettei se voi pettää eikä viedä harhateille. On annettu tilapäisten vaikutelmien määrätä romaanin tai novellin kasvua suuntaan tai toiseen ja niin on syntynyt muodottomia, sekasortoisen kirjavia teoksia, joilla ei tunnu olevan mitään kokonais-aatetta. Romaanikirjailija ei enää hallitse henkilöitään, vaan henkilöt hallitsevat häntä, ja leveä, tarkoitukseton ympäristökuvaus ottaa yhä suuremman tilan. Pelkälle psykoloogiselle huomiokyvylle ja tietämiselle, sielunelämän luonnottomimpienkin erikoisuuksien selvittelylle, ajatuksen kouluuttamiselle ymmärtämään ihmissielun salaisimpia taipumuksia -- kaikelle tälle pannaan pääpaino, ja nykyaikainen kirjailija kasvattaa siis itseään tavalla, jonka lähinnä luulisi kuuluvan modernille lakimiehelle. Ajan henki, ajan tahto- ja tunne-elämä jää siten hänelle syvimmässä mielessä vieraaksi, eikä hänen kirjansa anna mitään kuvaa siitä, mitä hänen ympärillään todella liikkuu ja tapahtuu merkitsevää ja suurta. Asettaapa Lagerkvist suorastaan kysymyksenalaiseksi, onko olemassa mitään "modernia" kertomakirjallisuutta, s.o. kirjallisuutta, johon nykyhetki olisi painanut tunnettavan leimansa.

Näin herra Pär Lagerkvist. Tähän tapaan myöskin August Brunius ja Fredrik Böök. Ja ehkä hyvin monet heidän kanssaan.

Mutta jos hätä on näin suuri, niin ei apukaan ole kaukana. Pär Lagerkvistin mukaan on kirjallisuuden opittava uudenaikaiselta maalaustaiteelta pyrkimysten vakavuutta, arkkitektoonista rakentamiskykyä, opittava luopumaan luonnon jäljentämisestä. Primitiivisestä taiteesta ja vanhojen kulttuurikansain kirjallisuudesta -- Homerokselta, Vanhasta Testamentista, Avestasta, Eddasta, Kiinan ja Jaappanin runoudesta j.n.e. -- on sen edelleen opittava yksinkertaisuutta ja suurpiirteisyyttä, opittava näkemään todellisen suuren taiteen silmillä. Jos näin tapahtuu -- ja ruotsalainen reformaattori on, niinkuin yleensä reformaattorit, tässä suhteessa hyvin optimistinen -- niin on kirjallisuus taas löytävä tien todellisen taiteen lähteille. Silloin on se myöskin antava oikean kuvan siitä, mikä meidän ajankohdallemme on oleellista ja merkitsevää.

Ennenkuin menemme tarkastamaan, mitä tässä ruotsalaisessa ohjelmajulistuksessa mahdollisesti on varteenotettavaa, lienee meidän sanottava, ettei se suinkaan sisällä mitään yllättävää, mitään erikoisen uutta tai nerokasta. Samantapaisia arvostelmia saa kyllä kuulla usein suuren kirjallisuutta seuraavan yleisön taholta -- seikka, joka ei luonnollisesti vähennä, vaan päinvastoin lisää lentokirjasen arvoa symptomaattisena, tunnusmerkillisenä, ajanilmiönä. Lisäksi on omiaan kiinnittämään huomiota Lagerkvistin ohjelmaan se seikka, että hän itse on tehnyt vakavan kokeen näyttää, millä tavoin tai mihin suuntaan hänen teoriojaan voi kirjallisuuteen sovittaa.

Sekä "Motiv" että "Järn och människor" osottavat ilmeisiä taiteellisia taipumuksia, vaikka olisikin synti sanoa, että toivoisi kirjallisuuden laajemmalta kulkevan niiden jälkiä. Niinkuin ymmärrettävää on, on näihin kirjoihin jäänyt paljon ohjelmallista, laskettua, tarkoituksellista, ne eivät ole siinä määrin kuin toivoisi vapaan taiteellisen mielikuvituksen tuotteita. Mutta samalla on mielestäni myönnettävä, että tekijän on todella onnistunut, varsinkin viimeisessä kirjassa, saada kuvauksensa keskitetyksi sellaisiin oleellisiin, harvoihin, mutta mieleensyöpyviin piirteihin, jotka yksinkertaisuudessaan ja aatteellisessa selkeydessään muistuttavat "primitiivisten" mestarien taidetta. "Järn och människor" sisältää puolikymmentä sotanovellia, kaikki kerrottuja kylmäverisellä, epäsenttimentaalisella proosatyylillä, joka antaa kuoleman ja kauhun aiheillekin viileän esineellisyyden ja kirkkauden. Tila ei salli esimerkeillä osottaa, mihin keinoihin tekijä lähinnä turvautuu tällaisen vaikutuksen aikaansaamiseksi. Käyttämällä monikkoa siinä missä nykyaikainen kertoja käyttäisi yksikköä, antamalla jokaisen vaikutelman kiihtyä ja kasvaa aste asteelta ja ennen kaikkea jättämällä pois kaiken epäoleellisen, kaiken "huonekaluston", kaiken asiaankuulumattoman ympäristökuvauksen, on hän luonut oman tyylinsä, joka joskus muistuttaa kansanballaadin tapaa kulkea huipulta huipulle, joskus taas -- silloin kun kuvaus tuntuu kalseimmalta -- nykyaikaista, harkiten tehtyä pikkudraamaa matemaattisesti laskettuine suhteineen.

Meillä on lupa olettaa, etteivät ruotsalaiset Pär Lagerkvist, August Brunius ja Fredrik Böök ole ainoat tyytymättömät. Ei ole pitkä aika siitä kuin meillä n.s. "dagdrivare"-kirjallisuuden johdosta kutsuttiin kirjailijat tilille. Kysymys ei ole siis suinkaan uusi tälläkään puolen Pohjanlahden. Kun sillä Ruotsissa, varsinkin Lagerkvistin edustamana, on ollut enemmän esteettinen luonne, on sillä meillä ollut pääasiassa moraalinen. Se kirjallisuus, joka on ollut väittelyn esineenä, on suurimmalta osalta samanlainen. Syvimmältä juureltaan on nykyinen romaani- ja novellikirjallisuus eri maissa aivan yleiseuroppalainen ilmiö. Vivahdukset voivat vaihdella, mutta ydin on sama.

Näiden monien syytösten ja muutamien positiivisten uudistus-yritysten johdosta lienee meillä aihetta kysyä itseltämme, mitä omalta osaltamme tahtoisimme sanoa nykyhetken kertomakirjallisuudesta, puolesta ja vastaan.

II

Ne ankarat sanat, joita ruotsinmaalainen arvostelu on omistanut nykyhetken kertomakirjallisuudelle, sisältävät kieltämättä paljon vaarinotettavaa. Aivan varmaan lienee meillä, niinkuin muuallakin, jotenkin yleinen se huomio, että romaani- ja novellikirjallisuuden paisuessa vuosi vuodelta ja muuttuessa yhä enemmän kustantajan ja ostajapiirin väliseksi asiaksi, kauppatavaraksi, on tuotannon laatu madaltunut samoinkuin koko taide-muoto on ikäänkuin hajoamassa liitteistään, muuttumassa yhä epämääräisemmäksi kirjailuksi, leikittelyksi sanoilla, käsitteillä, tunteilla ja aatteilla. Romaanista ja novellista on yhä suuremmassa määrässä tullut kirjallinen yhteismaa, jossa taiteelliset harrastelijat, miehiset ja naiselliset, voivat tavata toisensa, kilpakenttä, jolle moni katsoo jo kohtalaisen sivistysmääränsä ja virheettömän oikeinkirjoitustaitonsa perustalla olevansa kutsuttu. Näin syntyy kirjoja, niteitä, jotka kalenterivuoden mukaan, pääsiäisen ja joulun alla täyttävät kirjakauppojen näytepöydät, mutta vähän ilmestyy sellaista, jonka yli hyvällä omallatunnolla voi asettaa otsakkeen "runoutta".

Jossakin merkityksessähän on aina kirjallisuudessa jyvät olleet poimittavat akanoiden paljoudesta. Tavallisesti ei kirjailijain oma aika ole voinut tyydyttävästi tätä valintaa suorittaa, vaan on se tapahtunut vähitellen, vuosikymmenien ja -satojen kuluessa. Yksikään Goethen teoksista ei saavuttanut hänen aikanaan, tuskinpa vieläkään, sitä yleisömenekkiä ja -menestystä, joka tuli Goethen langon Vulpiuksen rosvoromaanin "Rinaldo Rinaldinin" osalle. Painovoiman luonnonlain mukaan kuplii vaahto pinnalla ja se mikä on tiivistä ja raskasta menee pohjaan. Olisi sentähden väärin arvostella nykyhetken kertomakirjallisuutta niiden tusinatuotteiden mukaan, jotka lukumäärällään hallitsevat kirjamarkkinoita. Kun siis tässä puhumme ajankohdan kertomakirjallisuudesta, emme ajattele ensi sijassa huonoimpia vaan parempia romaani- ja novellituotteita ja ennen kaikkea sellaisia, jotka tuntuvat tyypillisiltä ajalle.

Jotenkin yleisesti voi luullakseni tehdä sen havainnon, että realismin teoria vielä tuntuu hallitsevan valtavinta osaa novellikirjallisuudesta. Ulkonaisia piirteitä valokuvaileva pikkurealismi, luonnonmukaisuuden tavoittelu niin läheltä kuin suinkin, aina mielikuvituksettomaan, luettelevaan tarkkuuteen saakka käy yhä edelleen suuresta hyveestä. Niinpä pyritään uudenaikaisessa novellissa, jonka asianmukaisin muoto olisi kaiketi kertova esitys, _oratio obliqua_, henkilöiden keskusteluja kuvattaessa suoraan esitykseen _oratio recta_'aan, ja tässä koetetaan saada vuorosanat "valokuvatuiksi" niin tarkkaan luonnosta, jokapäiväisestä puhekielestä kuin mahdollista. Tällainen luonnollisuuden tavottelu on taideteoksessa luonnotonta. Ikäänkuin taideteos kokonaisuudessaan tai mikään sen yksityinen osa olisi luonnon jäljentämistä! Jos niin olisi -- jos tämä jyrkimpien naturalistien hullunkurinen, vaikka hyvin kansantajuinen oppi olisi oikea -- olisi siis, on sattuvasti huomautettu, taiteilijan korkein kunnianhimo oleva siinä, että hän luo kaksoiskappaleen luonnosta tai jostakin sen osasta!

Uutis-pyrkimyksiä on olemassa sisäisempää ja suurpiirteisempää taide-käsitystä kohti, niinhyvin meillä kuin muuallakin, mutta ne tuntuvat kirjallisuudessa vielä aroilta ja hapuilevilta. Luullakseni piilee tässä realistisessa taide-ihanteessa ainakin osaksi syy siihen, että aika, niinkuin yleensä on arvostelun taholta valitettu, ei tunne kirjallisuudessa itseään. Tulee mieleen Heidenstamin vanhan kreikkalaisen Damonin murhaava arvostelma aikalaisistaan, joilla ei tarttuessaan lyyraan ollut mitään sydämellään josta laulaa, vaan sensijaan matkivat mitä ympärillään kuulevat ja näkevät:

Nöjsamt härmar deras tunga åsnans skrik och folk som träta, grisens grymtning framför träget. _Blott hur allt ser ut de veta_: så ser brunnen ut med tåget, så ser gubbar ut, när fromma de sin ull på landet spinna; kvinnan hon är lik en blomma, blomman hon är lik en kvinna.

(Hauskasti matkii heidän kielensä aasin huutoja, riiteleviä ihmisiä ja porsaan öhkinää kaukalon edessä. _He tietävät vain miltä kaikki näyttää_: tuollainen on kaivo vinttineen, tuollaisia ovat ukot, jotka siivosti kehräävät maalla villoja; nainen hän on kuin kukkanen, kukkanen hän on kuin nainen.)

Jos viime vuosikymmenien novellikirjallisuudelle on ollut luonteenomaista elävä tieto siitä, "miltä kaikki näyttää", ulkonaisessa suhteessa, pikkupiirteitä myöten, niin on sille toiselta puolen ollut kuvaavaa myöskin psykolooginen tietäminen ja tarkkuus. "Psykoloogi" on jo kauvan aikaa ollut kirjallisen arvostelun parhaita mainesanoja ja tässä mielessä on viitattu varsinkin Dostojevskin ja Tolstoin esikuviin. Sieluntoimintain, kaikkein salatuimpienkin tunteminen ja kuvaaminen, sehän on jo enemmän kuin pelkkien ulkonaisten asiain todentaminen, mutta kysyä saattaa, eikö tässä psykoloogisessa harrastuksessa ole menty liian pitkälle, vahingolliseen yksipuolisuuteen, sälyttämällä kertomataiteelle tehtäviä, jotka kuuluvat tutkimukselle ja tieteelle. Se sielunelämän erittely, joka novellikirjallisuudessa on nostettu suureen maineeseen, on luonut joukon hyvintehtyjä, melkein tieteellistä ainehistoa sisältäviä kirjoja, mutta tuskin yhtään suurta synteetistä, yhtenäistä kertomateosta, jossa voimakkaasti tuntisimme ajan hengen pyrkimyksen ja sykinnän. Erittely, analyysi on lamauttanut kirjailijain kykyä tajuta kokonaisuutta, nähdä suuresti, tuntea tahdon ja toiminnan aaltoliikettä, verenkiertoa yksilössä ja yhteiskunnassa. Pienet sielulliset eriskummaisuudet, tunnelmat, rakkaus- ja vaistoelämän vähäpätöisyydet ovat saaneet heidän tuotteissaan arveluttavan laajan tilan, kun sensijaan paljon siitä, mitä ajassa liikkuu luovaa, tahtovaa, päämäärästään tietoista toimintaa ja pyrkimystä on jäänyt heille vieraaksi. Tälle tahdottomalle, mielialojen, yksityispiirteiden, erittelyn merkeissä liikkuvalle kertomataiteelle on kuvaavaa, että teonsana, verbi, on sen tyylissä menettämässä yhä enemmän merkitystään painopisteen siirtyessä maalailevaan, mutta liikkumattomaan laatusanaan, adjektiiviin. Täten on itse kertomatyyli kadottamassa jotain siitä eteenpäin kuljettavasta, motoorisesta voimastaan, joka vanhan ajan kertojilla oli heidän taiteensa hermona ja sieluna. Aivan oikein onkin sanottu, että tyypillinen nykyaikainen novellisti kaikkine tyylitaitoineen varmaan joutuisi aivan voimattomaksi esim. historiankirjoituksen objektiivisten tehtävien edessä.

Ruotsinmaalaiset arvostelijat ovat kehoittaneet kertojia ottamaan esimerkkiä nykyaikaisen maalaustaiteen uutispyrkimyksistä, ekspressionismista, kubismista j.n.e., mutta tässä suhteessa on mielestäni vaikeampi kuin paljoon muuhun nähden yhtyä heidän hyväätarkoittaviin neuvoihinsa -- osaksi siksi ettei lainkaan ole varmaa, että eri taidelajit voivat ilman vahinkoa suorastaan ottaa oppia toisiltaan, vielä vähemmän jäljitellä toisiaan. Sensijaan on kyllä aivan ilmeistä, että kertomakirjallisuudessa on huomattavissa paljon vähemmän tietoisia pyrkimyksiä kuin maalauksessa. Onhan itsestään selvää, sitä tuskin tarvinnee sanoa, että teoriat ja koulut eivät sinänsä voi luoda taidetta ja runoutta, vaan että kaikki lopultakin jää sen mieskohtaisen inspiratsionin varaan, joka on runottarien lahja taiteilijalle ja kirjailijalle, mutta siitä huolimatta voivat tietoiset taidepyrkimykset ja -käsitykset suuresti vaikuttaa, jopa painaa aivan lähtemättömän leimansa aikakauden taiteeseen ja kirjallisuuteen. Realismin käsitystapa on epäilemättä madaltanut kirjallisuutta. Sellaisilla teorioilla kuin että taide on "kappale luontoa nähtynä tempperamentin läpi" on se tehnyt asian helpoksi. Kuka ei osaisi nähdä luontoa, elämää -- kenellä ei olisi tempperamenttia!

Luonnonmukaisuuden tavoittelusta ja tempperamentin yksinherruudesta varmaan osaksi johtunee se seikka, että uudessa romaani- ja novellikirjallisuudessa vain harvoin tapaa rakenteellisesti suurpiirteistä, aaterikasta teosta, kun sensijaan taiturimaisesti tehtyjen vähäpätöisyyksien luku on legio. Uusin kertomakirjallisuus on luonteeltaan likinäköistä. Kuinka tyhjänpäiväisen, väsyttävän ja tympäisevän vaikutuksen tekevätkään esim. uudenaikaisessa novellissa ja romaanissa erinomaisen runsaasti esiintyvät autobiograafiset ainekset, joissa kirjailija usein hyvin lievästi naamioitettuna ja suurella hartaudella juhlii itseään!

Ilmoittaessani Otto Ludwigin erinomaista novellia "Taivaan ja maan välillä" oli minulla tilaisuus esittää, minkä tähden asettaisin juuri sentapaisen yksinkertaisen, karun, suurpiirteisen kertomataiteen yläpuolelle Anatole France'in edustaman juttelevan koseria-tyylin. Samassa mielessä haluaisin väittää, että Victor Hugon "Notre-Dame" on aaterikkaudessaan, mahtavassa kuvitusvoimassaan ja rakenteellisessa kirkkaudessaan merkitsevämpi runoluoma kuin Maupassant'in "Une Vie" tai joku muu realistisen koulun ihailtu tuote pikkutarkassa, tunteellisessa mutta jotenkin mielikuvituksettomassa elämänkuvauksessaan. Niinikään sisältää mielestäni Gottfried Kellerin "Seldwylan asukkaat" avarassa idyllisessä päiväpaisteisuudessaan enemmän runoutta, tunnetta ja mehua kuin Strindbergin tarkkapiirteiset, mutta sielullisesti ahtaat ja kylmähköt novellit.

Meillä suomalaisilla ei ymmärtääkseni ole mitään aivan erikoista syytä, muiden rinnalla tai ennen muita, olla tyytymättömiä kertomakirjallisuutemme laatuun. Suomalainen novelli ja romaani on varmaan läpimitaten tuoreempi, psykoloogisempi, sielullisilta arvoiltaan alkuperäisempi kuin esim. tavallinen skandinaavinen kertomakirjallisuus, joskin muodollisesti epävarmempi. Mutta aivan ulkopuolella emme mekään ole yleisestä kirjallisesta verenkierrosta: samat käsitykset, ihanteet, koulut ja taideopit, jotka ovat vallalla Europassa, saapuvat säännöllisesti meillekin, vaikka usein vähän myöhästyneinä ja haalistuneina ja pyrkien jäämään sijoilleen yli-ikäisyyteen saakka. Niinpä taitavat meillä useimmat kirjailijat vielä jyrsiä koulu-realismin kovaa kannikkaa, vaikka uudet hyötyisemmät kirjallisuuden vainiot ovat jo Europassa siellä täällä kantamassa tähkää ja siementä. Paljon voisi epäilemättä vielä sanoa nykyhetken kaunokirjallisuudesta, puolesta ja vastaan, mutta kirjoituksemme tarkoitus ei ole mennä yksityiskohtaiseen lajitteluun, vaan kosketella vain kaikkein yleisimpiä, hallitsevimpia piirteitä. Se ajankohta, jossa elämme, maailmansodan aika, ei voi olla merkitsemättä myöskin kirjallisuudessa suurta murroskautta. Sodan tulisoihtujen loimussa joutuvat sadat yksilön ja yhteiskunnan elinkysymykset uuteen, voimakkaaseen valaistukseen, mittasuhteet muuttuvat, se mikä ennen on ollut näkyvintä ja tärkeintä, painuu taka-alalle ja uusia arvoja nousee esiin. Kirjallisuus saa uusia tehtäviä, se joutuu vakavammin kuin koskaan elämän ja kuoleman probleemin eteen, se saa vastatakseen kysymyksiä, jotka ennen vain kaukaisena kaikuna ovat tulleet sen tietoisuuteen, mutta jotka nyt äkkiä esiintyvät läheisinä ja pakottavina. Miten kirjallisuus on näistä tehtävistä suoriutuva, mitä muotoja se on etsivä, mitä elämänarvoja se on tuova näkyviin, mitä painava alas -- sitä olisi liian rohkeaa mennä vielä ennustamaan. Varmaa on, että se on riisuva yltään jotakin naturalistisesta arkipuvustaan, kun sen on kuvattava ja saatava muotoa sille tuskalle ja kärsimykselle, sotilaan kuoleman halveksunnalle, kaikelle sille itsensäunohtavalle inhimillisyydelle, jonka sota on nostanut näkyviin. Kuten realismin harmaina päivinä katsoo kirjailija todellisuutta silmiin, mutta hän on varmaan huomaava, että tämä uusi todellisuus on syvempi, sisältörikkaampi, aavistamattomampi kuin entinen ja hän on ymmärtävä, että hyvin vähän tuntee elämästä ja maailmasta -- se joka "tietää vain miltä kaikki näyttää".

End of Project Gutenberg's Kirjoja ja kirjailijoita I, by V. A. Koskenniemi