Part 12

Niin olemmekin jo kajonneet kirjan probleemiin, tendenssiin. Päästäksemme siihen lujemmin käsiksi on meidän kosketeltava eräitä aatteellisia solmukohtia tässä romaanissa.

Helmi Ranta, talollisen tytär, viettää ensimäistä ylioppilaskesäänsä, mutta hänen vaakansa horjuu vielä maalaisemännän kutsumuksen ja korkeamman opintien välillä. Naapurin nuori isäntä Heikki, lapsuuden ystävä, elää yhä toivossa, eikä Helmikään ole vielä tehnyt selväksi itsellensä, valitseeko hän Heikin vai sen toistaiseksi tuntemattoman maailman, johon hänen ylioppilaslyyransa avaa hänelle pääsyn. Silloin tapahtuu jotakin, joka ratkaisee asian. Ylimaan osakunta tulee kesäretkellään Helmi Rannan kotipitäjään ja vierailee myöskin, etupäässä Helmin toimeliaan ja kunnianhimoisen isoäidin alotteesta, Rannassa. Ylioppilaat tuovat mukanaan tuulahduksen huolettomasta vapaudestaan, Helsingin harrastuksista, kirjallisista keskusteluista kahviloissa ja ruokapaikoissa, osakunnan iloisesta toverielämästä, kaikista "suuren maailman" monikirjavista huvitus- ja kehitysmahdollisuuksista, joilla etäältä, välimatkan päästä katsoen on monikertainen loisto ja viehätys. Maaelämän arki Heikin rinnalla tuntuu harmaalta ja ilottomalta verrattuna kaikkeen siihen, minkä yliopisto ja pääkaupunki voivat tarjota. Niin valitsee Helmi Helsingin.

Helsingissä tulee maalaistyttö keskelle huvittelevaa, estetisoivaa toveri-elämää, joka kukoistaa "Alma Materin liepeillä". Varsinkin ovat eräänlaiset keveät kirjalliset askartelut korkeassa kurssissa siinä ahtaammassa toveripiirissä, jonka vaikutuksen alaiseksi Helmi joutuu. Uusi ympäristö ottaa vähitellen Helmin valtaansa, hänen luonnolliset vaistonsa tylsistyvät ja tukahtuvat eikä hän huomaa keinotekoisuutta ja onttoutta uusien ystäviensä dilettanttisissa harrastuksissa. Piirin johtavana sieluna on esteetikko Ruudi Winkler, mutta ehkä juhlituin ja leimaa-antavin henkilö on kirjailija Tauno Nuotio, jonka maine perustuu eräihin vertauskuvallisiin näytelmätekeleihin, joiden symboliikan sekavuus ja älyllinen mielettömyys ei ole esteenä laakerien niittämiseen eikä innostuneiden juhlien viettoon ensi-iltain jälkeen. Kuitenkaan ei Tauno Nuotio, jonka päästä narrinmyssy ei ole kaukana, tule Helmin kohtaloksi, vaan Ruudi Winkler, helsinkiläis-esteetikko, joka todella edustaa hienompaa ja älyllisempää henkistä tasoa. Helmi on nykyajan nainen myöskin siinä mielessä, ettei häneltäkään puutu kaikkia kirjallisia "taipumuksia" ja tämä seikka ynnä lisäksi ja pääasiassa Helmin maalainen tuoreus ja naisellinen viehätyskyky muodostavat luonnollisen sillan Ruudin ja Helmin välille. Ruudi on nimittäin ylioppilasmaailman Don Juan ja nauttii sellaisena mainetta naisten joukossa. Helmin hän hurmaa älyllisellä ylemmyydellään ja hienostuksellaan. Tässä suhteessa tai oikeammin kosketuksessa hiukan turmeltuneen ja onton, vaikka älyllisesti kehittyneen kaupunki- ja ylioppilastyypin ja välittömän ja herkkäuskoisen maalaistytön välillä piilee tragiikan itu.

Ruudi jättää pian Helmin ja liukuu uusiin suhteihin. Avioliitto ei kuulu Ruudin ohjelmaan, hän tahtoo pysyä vapaana, Helmille on se sensijaan kaikki kaikessa. Rakkaus Ruudiin tulee Helmille ratkaisevaksi, suureksi elämykseksi, se irroittaa hänet hänen luonnollisesta maaperästään ja siirtää hänet henkisessäkin suhteessa siihen keinotekoiseen ansari-ilmastoon, jossa Ruudi ja hänen ystävänsä ja ystävättärensä liikkuvat. Hän menettää pohjan jalkainsa alta, heittäytyy virran mukaan, ei tunne olevansa onnellinen uudessa ympäristössään, mutta ei voi palata vanhaankaan. Hän oppii "arvostelemaan ja nauramaan kaikkea". Maaseutu-agronoomi Kalle Riipisen kosintaan, kuten aikaisemmin nuoruudenystävänsä Heikin naimatarjoukseen, ei hän voi vastata muuten kuin kieltäen, vaikka hän kaikin puolin kunnioittaakin tämän rehtiä ja miehekästä persoonallisuutta. Helmillä ei ole enää tietä taaksepäin, hän on polttanut laivansa. Hän yrittää puristaa uudesta ympäristöstään kaikki mitä sillä on annettavaa, mutta hänen terveytensä joutuu vaaraan ja hänen täytyy lähteä maalle kokoamaan voimia. Uudelleen Helsinkiin ja ylioppilaselämään palanneena yrittää hän käydä vimmalla kiinni lukuihin, mutta hänen aivonsa eivät ole luodut kirjallisuushistorian vuosilukuja ja estetiikan hienouksia varten, hän saa reput kerran toisensa jälkeen, hänen terveytensä huononee huononemistaan, hänen on pakko jättää Helsinki, lopullisesti, lähteäkseen kotia riutumaan, kuolemaan. Hänen lyhytaikainen yliopistollinen kautensa -- arviolta neljä viisi vuotta kestänyt -- on sitä ennen ehtinyt surmata hänen rakkauselämänsä, tukahduttaa hänen tulevaisuudentoivonsa ja työilonsa, antaakseen sijaan jotain, joka kaikesta ulkonaisesta kimalluksestaan huolimatta on ollut myrkkyä hänen hengelleen ja ruumiilleen.

"Kultainen lyyra" esittää näin kaikessa ilottomuudessaan tyypillisen tapauksen siitä "vuosisadan sairaudesta", joka varsinkin meillä Suomessa on levinnyt kulkutaudin salakavalalla tuhoisalla sitkeydellä.

Maila Talvio on varhemmin (v. 1910), "Tähtien alla"-romaanissa, kuvannut maalaisylioppilaan, miehisen, vaiheita Helsingin maapohjalla. Tämän kirjan päähenkilön Matti Matariston kehitystaistelu tapahtuu vielä epäedullisemmissa oloissa kuin Helmi Rannan, vaikka hän ei lopullisesti siinä sorru niinkuin hänen naisellinen osasisarensa. Mataristo oli älyllisempi, voimakkaampi, jotavastoin Helmi naisena heittäytyy varomattomammin, koko sydämellään, vaaralliseen leikkiin.

Voi asettaa kysymyksenalaiseksi, kuinka suuressa määrässä Helmi Rannan kohtalo todella on tyypillinen ja kuvaava ja missä määrin siis kirjan moraalilla on sovellutusta olevissa oloissa. Luultavaa on, että Helmi Rannan tapauksia sattuu useammin kuin mitä pintapuolisesti tarkastaen voisi aavistaa. Joka tapauksessa on sen henkisen sairauden olemassa-olo, joka nostaa nuoret ihmiset heidän luonnollisesta ympäristöstään vieraaseen, useinkin pelkän näkökulttuurin maaperään, jossa he jäävät iäksi kitukasvuisiksi, henkisesti epävapaiksi, rikkinäisiksi ja ilottomiksi -- joka tapauksessa on tämä "kultaisen lyyran" harhakuva varmaan usein tullut kalliiksi sekä yksilölle että yhteiskunnalle. Tämä ajatushan ei ole uusi. Vastavirtausta on jo huomattavissa pedagoogisellakin taholla. Varsinaisimmin kääntyy Maila Talvion romaani yksipuolista kirjasivistystä vastaan, joka on kehittymässä tyranniseksi muodoksi ja joka etenkin naiselle voi kääntyä onnettomuudeksi ja vaaraksi. Sillä tuskinpa ymmärrämme väärin kirjan tarkoitusta, kun olemme näkevinämme myöskin Helmin toverin, Martta Kilpisen kohtalossa jotakin yksilön onnentarpeen kannalta vähemmän kadehdittavaa. Ja kuitenkin onnistuu Martta Kilpisen suorittaa kandidaatti-tutkinto ja päästä opettajattarena yhteiskunnan palvelukseen.

Paitsi Helmi Rantaa, on romaanissa muutamia elävästi nähtyjä tyyppejä. Naisylioppilas Birgit Linnamäki, liikanimeltä Pirsta, "uudenajan nainen" periaatteiltaan ja elämäntavoiltaan on kuvattu harvoilla piirteillä ja vuorosanoilla, mutta jää silti kaikessa huolettomassa pintapuolisuudessaan sekä yksilönä että tyyppinä lukijan mieleen. Hän on Ruudi Winklerin naisellinen vastaavaisuus, älyllisesti kehittymättömämpi kuin Ruudi, mutta omistaen saman taituruuden olla antautumatta kokonaan millekään ja pelastuen siten perikadosta. Sattuvalla ivalla on kuvattu estetisoivan ylioppilasryhmän kukka, kirjailija Tauno Nuotio, joka mielikuvituksessaan on luonut uuden naistyypin, toisen Eevan, puolittain taivaallisen, puolittain maisen olennon, jolla hän on hankkinut mainetta varsinkin naisten maailmassa. Yksityisiä eloisia episoodeja on runsaasti tässä romaanissa, jonka toiminta yleensä edistyy suurissa laineissa, sysäyksittäin. Varsinkin on ensimäisessä luvussa kuvattu kesäinen ylioppilas-juhlan vietto tavattu suurella realistisella näkemyskyvyllä. Joissakin myöhemmissä luvuissa, ehkä etenkin toisessa, on kirjailijan iva syönyt itse henkilöpiirrokset jonkun verran ontoiksi, samalla kun ympäristö- ja tapahtuma-kuvaus on menettänyt uskottavuudestaan. Missä satiiri on saanut yksinvaltiaammin sanella, on henkilökuvaus niinikään kadottanut jotain täyteläisyydestään ja tuoreudestaan. Samoin vie kirjailijan liian runsaasti käyttämä tapa kuvailla realistisilla vuorosanoilla joskus kertomuksen tarpeettoman yksityiskohtaiseen, eepillisen juonen kulkua ehkäisevään maalailuun.

Sanoimme, että "Kultainen lyyra" vaikuttaa kokonaisuutenaan kuin puhe, kaunokirjallisesti kuvitettu puhe. Voisimme ehkä yhtä hyvällä syyllä sanoa, että tämä "tendenssiromaani" on kuin lentolehtinen, joka sisältää väitteen, teesin, ja sen puolustuksen. Ehkä on "Kultainen lyyra", jonka suhteellinen suppeus ei salli probleemin koko laajuudessaan kehittyä eteemme, käsitettävä samalla harjoitelmaksi, esitutkielmaksi jotakin leveämmälle pohjalle rakennettua teosta varten.

Sinänsä on "Kultainen lyyra" kaunokirjallisena tuotteena ja "tendenssiromaanina" rohkea kosketus erääseen nuoren sivistyselämämme arkaan hermokohtaan. Kirja muodostaa mieltäkiinnittävän renkaan siinä yhteiskunnallisten romaanien sarjassa, jotka kerran jättävät jälkiajalle kuvan siitä, mitä meidän ajassamme on liikkunut.

V. TARKIAINEN:

Aleksis Kivi.

Kun Aleksis Kivi kuoli, aavistivat vain harvat mitä Suomen runous hänessä menetti, hänen eläessään vielä harvemmat, mitä se hänessä omisti. Ei ole sentähden kumma, että hänen onnistui säilyttää mieskohtainen inkognitonsa, tuntemattomuutensa, ihmisten keskellä siihen määrin, että meidän, jotka nyt näemme nurmijärveläisessä räätälinpojassa suomenkielisen kirjallisuuden suurimman nimen, täytyy tunnustaa tietävämme hänestä itsestään erinomaisen vähän. Kuin varjo on hän liukunut meidän luotamme, jätettyään käsiimme kalliin, kulumattoman aarteen. Vaikka Kiven sukupolvea on vieläkin elossa -- hänen viimeinen veljensäkin kuoli vasta pari vuotta sitten -- on Kiven oma yksityinen elämä monessa suhteessa hämärän peitossa, ikäänkuin vuosisadat erottaisivat hänet meistä. Hänellä ei ollut Eckermanniansa, niinkuin Goethellä, eikä Strömborgiansa, niin kuin Runebergillä. Me löydämme hänet vain hänen omista teoksistaan. Mitä hän niiden ulkopuolella on itsestään tunnustanut, on suurelta osalta joko häipynyt ihmisten mielistä tai mennyt hautaan hänen ystäviensä mukana tai on se puhuttu yksinäisyydelle, silloin kun runoilijan mieli oli synkkä "kuin syksy-iltanen autiomaa". Muutamia mieskohtaisia muistelmia runoilijasta on sentään säilynyt, muutamia kirjeitä sekä muitakin todistuskappaleita, joiden avulla voidaan siellä täällä seurata hänen jälkiään. Mutta ainoastaan mielikuvitus voi näiden niukkojen asiatietojen perustalla luoda kokonaiskuvan Kiven persoonallisuudesta. Kiven elämä ja luonne ei ole mikään tarkkaan mitattu ja kartoitettu maa-alue, se on kuin auerten ympäröimä saari, jonne vain mielikuvitus voi osottaa meille tien. Kiven omissa teoksissa joudumme usein tälle mielikuvituksen saarelle, siellä kasvaa "himmeitä halavia" ja "unisia koivuja", sinne näkyy kaukomaista ihmeellisiä kangastuksia ja sen viidoissa voimme tavata kalpean erakon, jonka silmissä palaa tuli, vuoroin lempeä ja ilakoiva, vuoroin kaamea ja polttava: runouden tuli.

Nykypolven käsitykseen Aleksis Kivestä ihmisenä on -- paitsi luonnollisesti hänen omia teoksiaan -- aivan määräävästi vaikuttanut kaksi todistuskappaletta: Aspelin-Haapkylän kertomus runoilijan elämänvaiheista, joka jo v. 1877 julkaistiin Kiven "Valittujen Teosten" ensi painoksessa sekä E. A. Forsellin piirtämä kuva, joka on tehty runoilijan maatessa jo arkussaan. Edellinen, joka sisältää paitsi Kiven elämäkertaa, myöskin arvioinnin hänen tuotannostaan, on kirjoitettu erinomaisen lämpimästi ja on varmaan ollut omiaan avaamaan Kiven runoutta monelle, jolle se vielä oli suljettu kirja. Tämä elämäkerrallinen kuvaus sisältää myöskin eräitä persoonallisia piirteitä Kivestä ja ennen kaikkea asettaa se Kiven kohtalon traagillisuuden lukijan silmien eteen. Forsellin tekemä kuva, ainoa varmasti oikea, jonka Kivestä omistamme, on antanut meille Kiven ulkonaiset piirteet, tosin sangen karusti ja harvaviivaisesti ja lisäksi hetkellä, jolloin niissä elämä jo oli sammunut. Tämä synkkä, yleisesti tunnettu kuva on ollut omiaan lisäämään sitä traagillista käsitystä, joka nykypolvella on Kivestä. Mutta _ihmisestä_ antavat nämä molemmat todistuskappaleet vain katkelman, ääriviivat, eivät enempää. Kun nyt Kiven erikoistuntija, tri V. Tarkiainen julkaisee yli 600 sivua käsittävän teoksen "Nummisuutarien" ja "Seitsemän veljeksen" runoilijasta, on itsestään selvää, että tämä kirja on niitä, joita ei ensi hetkessä laske käsistään.

Olen juuri lukenut Tarkiaisen teoksen ja riennän esittämään siitä eräitä vaikutelmiani, jotka eivät pyydä käydä varsinaisesta arvostelusta. Kirjan lukee mitä suurimmalla mielenkiinnolla, eikä yksistään sen aiheen takia. Varsinkin tehtävän kirjallinen puoli -- Kiven teosten syntyhistoria, vieraat vaikutelmat ja yksityisten suoritusten erittely -- tuntuu luovan runsaasti valaistusta Kiven runoluomien ymmärtämiseen niiden suhteessa runoilijan elämyksiin, ajan henkeen sekä vanhempaan ja uudempaan kirjallisuuteen. Kaikkihan ei ole varsinaisesti uutta. Tri Tarkiainen on jo yliopistollisessa väitöskirjassaan "Seitsemästä veljeksestä" sekä useissa pikkujulkaisuissa antanut etukäteen näytteitä tutkimustensa tuloksista. Mutta paljon on tässä teoksessa sellaista, jota en ole huomannut tri Tarkiaisen ennen esittäneen, m.m. seikkaperäiset ja sangen mieltäkiinnittävät erittelyt "Kullervosta", "Nummisuutareista" ja Kiven lyriikasta. Kiven henkinen suhde Shakespeareen, Cervantesiin ja Danteen on selvästi todistettu. Tämä riippuvaisuus renessanssin neroista on yksi Kiven psykologian mieltäkiinnittävimpiä tartuntakohtia. Mikä hänet veti renessanssin vapaan, rikkaan mielikuvitus-maailman lumopiiriin, oli luonnollisesti syvä, vaistomaisesti tunnettu henkinen sukulaisuus -- aivan kuin antiikki veti puoleensa Runebergin sopusuhtaista, viileää luonnetta, kuten Tarkiainenkin osottaa. Paitsi näitä renessanssin kirjailijoita, on Tarkiainen näyttänyt Raamatun, Virsikirjan, Runebergin (kansanelämän kuvaukset), Holbergin (komediat) ja Stagneliuksen (lyriikka) vaikuttaneen Kiveen. Mitä viimemainittuun tulee, voisi käsittääkseni osottaa hänen vaikutuksensa olleen vieläkin paljon olennaisemman kuin mitä Tarkiaisen mainitsemat esimerkit näyttävät. Jos lukee rinnan Stagneliuksen ja Kiven lyriikkaa ja antaa tulla mielessään eläväksi niiden rytmien melodian ja runokuvien kangastukset, niin ei luullakseni voi olla panematta merkille, kuinka herättävää laatua "Saaronin liljojen" runoilijan vaikutus on ollut. Kivi ja Runeberg ovat molemmat kunnioittaneet hänessä yhteistä oppimestaria. Ja _lyyrillisenä_ runoilijanahan Stagnelius onkin kieltämättä heitä kumpaakin suurempi -- (seikka, jota en huomaa Tarkiaisen missään suorastaan myöntävän ja jonka aikoinaan Estlander, Runebergin esteettinen tulkki, suorastaan kielsi).

Mutta veisi liian pitkälle, jos koettaisi merkitä tähän jokaisen pienen reunamuistutuksensa, jonka on tehnyt tämän laajan, oppineen teoksen sivunlaitoihin. Tarkiaisen "Aleksis Kivi" laskee suurimman suomenkielisen runoilijan kirjallisuushistoriallisen tutkimuksen vankalle, hyvin perustetulle pohjalle. Mitä yksityiskysymyksiä Kiven teoksista aikojen kuluessa selviteltäneenkin, niin uskon, että tuleva tutkimus on voiva runsain määrin käyttää hyväkseen niitä esitöitä, joita Tarkiainen on kirjassaan suorittanut. Se on sitä helpompaa kun Tarkiaisen esitys perustuu tavallisesti tarkkoihin, yksityiskohtaisiin todistuskappaleihin. Varsinkin ovat tekijän tyylitutkimukset osottautuneet hedelmällisiksi.

Paljon vähemmän kuin kirjallishistoriallisessa suhteessa, antaa teos sen sijaan, kuten arvatakin saattoi, Kiven elämäkertaan ja psykologiaan nähden. Kirjan ala-otsakkeessa -- "Elämä ja teokset" -- on epäilemättä jälkimäisellä sanalla pääpaino. Monia ennen tuntemattomia "lähteitä", kaskuja, kirjeitä y.m.s. on Tarkiaisella luonnollisesti ollut käytettävänään, moni luonteenpiirre Kivessä tulee niiden avulla selvemmin näkyviin, mutta aivan elimellistä, yhtenäistä kuvaa Aleksis Kivestä ihmisenä ja luonteena ei niistä rakennu. Tekijä on ehkä tahallaan pidättänyt mielikuvitustansa antamasta sitä yhteenvetoa, jota yksityisten huomioiden ja päätelmien täydennykseksi odottaisi, mutta jos tässä synteesin puutteessa onkin jotain tarkoituksellista, osottaa se mielestäni samalla tekijän taipumusten luonnetta. Tarkiaisen voima on pikkuseikoissa, detaljissa, todistelun huolellisuudessa ja tarkkuudessa, kun sen sijaan synteesi, kokonaiskuva, usein jää hänellä niinsanoakseni avoimeksi. On kuin hän toisinaan katsoisi aihettaan liian läheltä eikä sentähden näkisi metsää puiden takia. Täten selitän sen seikan, että hänen kirjansa, huolimatta ainespaljoutensa suhteellisesta rikkaudesta, huolimatta monista loistavista yksityishuomioistaan ja -päätelmistään ei kuitenkaan anna kuvattavastaan -- ei ainakaan yhdeltä lukemalta -- sitä vapauttavaa kokonaisnäkemystä, joka on mielikuvituksen ja tutkimustyön yhteistulos. Tekijän sanonnalta, joka sekin on harkittua, tyyntä ja asiallista, puuttuu niinikään sitä eepillistä kertojaniloa, joka puolestaan vetoaisi lukijan mielikuvitukseen.

Kirjoja ja kirjailijoita. -- 17

Niin kauan kuin Suomenmaassa kirjallisuutta harrastetaan, on varmaan "Seitsemän veljeksen" runoilija houkutteleva löytöretkeilijöitä aarniometsiinsä. Ne tiet, jotka Tarkiainen on raivannut, eivät varmaankaan jouda kasvamaan umpeen. On suuri ilo seurata tri Tarkiaista hänen sielutieteellisilläkin retkeilyillään. Kuinka moni puoli Kiven luonteessa tuleekaan hänen esityksessään valaistuksi! Niinpä -- mainitakseni monien joukosta yhden piirteen -- on Kiven hieno suhde ystäviin yksi niitä luonteenominaisuuksia, joista Tarkiaisen kirja antaa meille todistuksia. Kuinka kauniisti Kivi tunsikaan esim. kiitollisuudenvelkansa Kaarlo Bergbomia kohtaan! Tarkiainen kertoo Kiven loppuvuosilta tässä suhteessa kuvaavan kaskun. Kivi tuli eräänä iltana Kaarlo Bergbomin luo, mutta kun tämä ei ollut kotona, pyysivät hänen sisarensa kirjailijaa odottamaan Bergbomin huoneessa. Sattumalta ei B. tullut kotiin koko yönä, jonka Kivi vietti hänen huoneessaan, kulkien edes takaisin. Kun ei B:a vielä aamulla kuulunut, kääntyi Kivi hänen sisartensa puoleen ja tulkitsi heille kiitollisuutensa siitä kohtelusta, joka hänen osakseen oli perheen puolelta tullut koska, kuten hän sanoi: "kenties en tule enää toista kertaa." Tämän sanottuaan puhkesi hän itkemään ja lähti talosta.

Mitä Kiven ulkonaiseen elämäntiehen tulee, ei Tarkiaisen kirja kumoa sitä lohdutonta käsitystä, mikä meillä siitä on. Vielä katkerampaa kuin Ahlqvistin arvosteluja -- joita vastaan aina voi asettaa lukuisat julkiset tunnustukset -- on ajatella, että Kivi ei milloinkaan saanut tuntea aineellista riippumattomuutta. On kuin veristä ivaa suomalaista sivistystä kohtaan sen ensimäisessä alussaan, että suurin suomenkielinen runoilija löysi turvapaikan vanhan ruotsiapuhuvan neidin, Charlotta Lönnqvistin, luona, joka ei edes ymmärtänyt hänen teoksiaan. Että Kivi nälän ja taudin uhkaamanakin jaksoi korottaa mielikuvituksensa sellaisiin vapaisiin korkeuksiin kuin hän on tehnyt, todistaa harvinaista objektiivisuuden voimaa hänen luonteessaan. Kaikki pikkumainen, kaikki itseään-katseleva, kaikki tavallinen kirjailija-turhamaisuus tuntuu olleen hänelle vierasta. Kun hän joskus kirjeissään mainitsee kärsimyksistään, on hänen tuskallaan sellaiset sanat, jotka panevat jokaisen vavahtamaan. Hänen epätoivossaan on jotain Michelangelon suurpiirteisyydestä, hänen, joka "kadehti vainajia".

Ne viisi tynnyriä rukiita, jotka Nurmijärven kunta isänmaan puolesta maksoi viimeisenä vaivaisapuna Kiven ylläpitämiseksi, ovat totisesti kantaneet runsaan sadon. Nykypolvessa, ainakaan nuorimmassa, ei ole ketään, joka ei tuntisi rikastuneensa Kiven perinnöstä. Sentähden on jokainen kirja, joka käsittelee Kiveä, meille niin kallis, ja sentähden asetamme vaatimukset niihin nähden myöskin niin korkealle.

Tarkiaisen teos Aleksis Kivestä on niitä kirjoja, jotka varmaan tulevat hallitsemaan syksyn kirjallisuutta. Kivi-tutkimuksessa on sillä, kuten sanottu, perustusta laskeva merkitys.

VALFRID VASENIUS:

Zacharias Topelius. I & II.

Professori Vasenius on lähettänyt maailmaan kaksi näytettä -- kaksi nidettä -- siitä suurisuuntaisesta kirjallishistoriallisesta teoksesta, jota hän paraikaa valmistelee. Käsillä olevat kaksi nidettä, jotka päällekkäin asetettuina tavoittelevat tuhatta sivua, antavat aavistaa, että teos on kerran kokonaisuudessaan muodostava pikkuisen Mont Blanc'in suomalaisessa kirjallisuudessa. Kuinka leveälle pohjalle prof. Vasenius on rakentanut Topelius-elämäkertansa, siitä saamme jonkun käsityksen, kun mainitsemme, että hän toisen osan lopussa on tullut vasta runoilijan 26:een ikävuoteen. Kun muistamme, että Topelius eli 80:n vuoden ikäiseksi, voimme jako- ja kertolaskun avulla aavistaa, minkälaiset kunnioitusta herättävät mittasuhteet teos on valmistuttuaan saava. Varjoon jäävät sen rinnalla Reinin Snellman-elämäkerta, varjoon Söderhjelmin Runeberg-teos, varjoon Bielschowskyn ja Brandesin Goethe-kirjat.