Part 11

Ehkä mieltäkiinnittävimmän osan Tagoren elämäkerrasta muodostavat kuvaukset hänen matkoistaan Himalajan vuoristoon, luonnon yksinäisyyteen. Täällä elää hän erakon elämää, kylpee jäisissä vuoristopuroissa ja elättää itseään maidolla ja teellä. Yöt viettää hän haltioituneessa seurustelussa korkeimman olennon kanssa, aamuisin istuu hän liikkumattomana käsivarret ja jalat ristissä, keskittäen ajatuksensa mietteihin sielun viimeisistä perusteista. "Upanishadien" vanhat totuudet käyvät täällä hänelle yhä elävämmiksi, hänen sisäinen silmänsä tulee tarkemmaksi ja hän näkee "suuren aurinkoasäteilevän olennon" kaiken maisen pimeyden takana. Viehättäviä ovat myöskin ne sivut hänen elämäkerrassaan, joissa hän antaa sananvuoron romanttisesti elävöittävälle luonnontunteelleen. Hänelle tuottaa kuvaamatonta iloa, kun hän tapaa vuoristossa valkeita ruusuja tai tuntee jasmiinien tuoksun tai kun hän löytää pieniä punaisia mansikoita kivien lomasta. Näihin yksinkertaisiin luonnonhavaintoihin yhdistää hän mystillisiä mietteitään korkeimman olennon tarkoituksista. "Silmäni aukenivat ja sydämeni avartui; näin Iki-Äidin käden lepäävän näillä pienillä valkeilla kukkasilla. Kuka oli tässä metsässä, joka saattoi hengittää näiden kukkien tuoksua ja nähdä niiden kauneutta? Kuinka rakastavalla kädellä hän olikaan niitä vaalinut, varustanut ne suloisella tuoksulla ja loistolla ja antanut kasteen sataa niiden yli! Hänen hyvyytensä ja lempeytensä tuli eläväksi sydämessäni."

Tällaiset kohdat itämaisen mystikon elämäkerrasta muistuttavat hänen poikansa Rabindranath Tagoren kaunista ja haurasta, panteistisen luonnontunteen täyttämää runoutta. Sillä, samoinkuin isän mystillisellä filosofialla, on vain etäisiä sukulaisia uudemmassa europpalaisessa kirjallisuudessa. Lähinnä tulevat tällöin mieleen Saksan romantikkojen sinikukka-kuvitelmat, Stagneliuksen gnostillinen uskonnollisuus ja ehkä eräiden Ranskan uuskatolilaisten kirjailijain tuotteet. Mutta kokonaisuudessaan jää varmaan näiden bengalilaisten hento, esteettisluontoinen filosofia ja runous vieraaksi meidän länsimaalaisille, paljon voimakkaampaan sielunravintoon tottuneille aivoillemme. Maapallo on kiertänyt muutamia tuhansia kertoja auringon ympäri siitä kuin se brahmalainen viisaus tuli maailmaan, joka täyttää Tagorein, isän ja pojan, kirjat. Ja uskonpa, että useimmat meistä tuntevat tätä Ganges-virran varsilla syntynyttä filosofiaa lukiessaan ensi sijassa juuri sen kehitysvastaisuuden, sen liikkumattomuuden ja sen ylimyksellisen välinpitämättömyyden elämän käytännöstä.

HIPPOLYTE TAINE:

Taiteen filosofia.

Se kuuluisa esteettinen teos, jonka suomennos hiljan on laskettu kauppaan, on alkuaan muodostettu Parisin Kaunotaiteiden Opistossa (Ecole des Beaux-Arts'issa) pidetyistä luennoista. Pienempinä eri nimisinä osina ilmestyi teos alkukielellä vuosien 1866:n ja 1869:n välillä sekä kokonaisuutena nykyisessä muodossaan v. 1880.

Taine'in "Taiteen filosofia" on, kuten tunnettu, syntynyt ranskalaisen positivismin hengessä. Se tahtoo sovittaa estetiikkaan luonnontieteiden menetelmät ja perustaa taide- ja kirjallisuustutkimuksen niiden, kokemuksen ja erittelyn tietä paljastuvien lakien selvittämiseen, jotka hallitsevat kaikkea taiteellista luomista. Samoinkuin aineellisessa, voi tutkija henkisessäkin maailmassa keksiä sen syyn ja seurauksen ketjun, joka yhdistää ilmiöitä toisiinsa ja antaa niille selityksensä. Tutkijan tehtävä ei ole määrätä sääntöjä vaan panna merkille lakien olemassaolo. Mikään ei ole itsessään kiitettävää eikä mikään moitittavaa, "hyve ja pahe ovat luonnontuotteita samoinkuin sokeri ja vihtrilli". Taine vie taideluoman sen eristetystä asemasta sen yhteiskunnan ja historiallisen ajankohdan keskelle, josta se on lähtöisin. Hän tahtoo osottaa, että jokainen runoteos, maalaus tai kuvanveistos ja jokainen taiteellinen koulu on lukemattomilla siteillä yhdistetty edelläkäyneihin ja samanaikaisiin ilmiöihin luonnossa, kansansielussa, historiassa. Kolme päätekijää, joiden avulla jokaisen yksityisen taideluoman erikoisuus voidaan selittää, ovat Taine'in mukaan: ympäristö (_milieu_), rotu ja ajankohta.

Näitä kolmea selitysperustetta -- ympäristön, rodun ja ajankohdan -- sovelluttaa Taine vuorottain valaistakseen taidehistorian eri kehityskausien syntyä ja luonnetta. Niinpä hän selittääkseen Italian renesanssitaidetta lähtee, tutkittuaan ensin italialaisen luonnon ja rodun erikoisuutta, seuraamaan mitä kirjavimpia perhe- ja yhteiskuntaelämän tapoja ja ilmiöitä sellaisina kuin ne kuvastuvat m.m. aikakauden omaelämäkerrallisissa teoksissa (esim. Benvenuto Cellinin) ja yksityisten sukujen historiassa (esim. Borgia-suvun). Ja kerättyään näin suuren ainehiston kuvaavia historiallisia pikkuseikkoja erottaa hän niistä luonteenomaiset, hallitsevat piirteet, joiden vaikutuspiirissä myöskin aikakauden taide on kasvanut. Taiteeseen ei jää näin ollen mitään "ihmettä", se on tulos, yhteissumma eräistä yksinkertaisista alkutekijöistä, jotka ovat erittelevän tutkimuksen saavutettavissa. Michelangelon sikstiniläisen kappelin katto-freskot ja Rembrandtin "Yövartio" samoinkuin Shakespearen "Hamlet" ja Goethen "Faust" ovat siis nekin kasvaneet aste asteelta, melkein kuin järjestelmän mukaisesti, historiallisista edellytyksistään aivan kuin pyramiidin huippu on noussut metri metriltä päällekkäin kasaantuvien kiviröykkiöiden mukana.

Tällainen käsitys -- josta ylläoleva lyhyt yhteenveto luonnollisesti antaa vain kalpean kuvan -- ei myönnä persoonallisuudelle, yksilölle suurtakaan osaa taideluoman syntymiseen. Sillä latinalaisella kirkkaudella, joka on Taine'ille ominainen, koettaa hän johtaa kaikki henkisetkin ilmiöt niin yksinkertaisista ja selkeistä, käsin tavoteltavista alkutekijöistä, että itse ilmiötkin ikäänkuin madaltuvat ja typistyvät hänen käsitteleminään. Aivan varmaa on, niinkuin kaikki Taine'in arvostelijatkin ovat osottaneet, ettei hän anna kyllin suurta arvoa sille salatulle voimakeskukselle, joka taiteilijalla on itsessään, omissa tunteissaan, intohimoissaan ja mielikuvissaan. Se kellokoneisto, joka liikuttelee taiteellista luomista, on paljon monimutkaisempi ja yhdistetympi kuin mitä Taine tahtoo myöntää. Mutta kaikessa yksipuolisuudessaankin on "Taiteen filosofia" vaikuttanut hedelmöittävästi sekä esteettiseen tieteeseen että taiteeseen ja kirjallisuuteen. Se on kuvailevalla eli deskriptiivisellä menetelmällään lähentänyt estetiikkaa ja luonnontieteitä toisiinsa ja taiteeseen ja varsinkin kirjallisuuteen nähden on se ratkaisevalla tavalla vaikuttanut n.k. naturalistisen koulun syntymiseen. Taine'in mukaan on nim. taide luonnon jäljentämistä, vaikkakaan ei samalla tavalla koneellista kuin valokuvaajan taito, vaan tietoisesti valikoivaa. Emile Zola on m.m. romaanisarjassaan "Rougon-Macquart" rakentanut kaunokirjallisen esityksensä kokonaisen suvun vaiheista Taine'in opeille luonnon jäljentämisestä ja rodun, ajankohdan ja ympäristön vaikutuksesta yksilön ja perheen kehitykseen ja kohtaloon.

Pohjoismaissa on ennen muita Georg Brandes tehnyt kulttuuri- ja kirjallisuushistoriassa hedelmällisiksi niitä ajatuksia, joille Taine'in estetiikka on rakennettu. Ilman "Taiteen filosofiaa" ei olisi syntynyt Brandesin "Hovedstrømninger"-teosta, joka vaikutuksiltaan on ollut niin merkillinen Skandinavian (ja myöskin Suomen) kirjallisessa elämässä. Seuraten pääasiassa Taine'in menettelytapoja on Brandes tässä suurpiirteisessä teoksessaan, kuten tunnettu, koettanut tarkastaa ja selittää XIX:n vuosisadan kirjallisuutta yhdessä ainoassa näkökulmassa: sen mukaan, miten vapausajatukset ovat siinä etsineet ilmaisua. Samoin kuin Taine on Brandeskin teoksensa suuren perusajatuksen hyväksi joutunut kohtelemaan kylmäkiskoisesti monia kirjallisia ilmiöitä (esim. Grillparzeria ja Balzac'ia), jotka eivät ole olleet suoranaisessa suhteessa kansojen vapaustaisteluun, ja korottamaan taas toisia, joissa hetken vapaustarve on tavannut välittömän muodon (esim. Byronia, Schelley'ä ja Börneä). Vastavaikutus Brandesin teosta vastaan nousikin pian -- saaden usein hyvinkin intohimoisia muotoja -- mutta vielä tänäpäivänä on "Hovedstrømninger" suurpiirteisin koe selittää viime vuosisadan ensi puolen kirjallisuutta.

Myöskin useat suomalaiset tutkijat ovat Taine'in taide-opista saaneet herätteitä ja vaikutuksia. Ei ole vaikeaa huomata, että esim. Valfrid Vaseniuksen Topelius-elämäkerrassa, missä tutkija erinomaisella huolella kerää kuvauksensa pohjaksi mitä yksityiskohtaisimman rotu- ja sukuhistoriallisen ainehiston, on noudatettu Taine'in periaatteita. Vaseniuksen tunnettu väite, "ettei kirjallisuushistorioitsijan tule ollenkaan arvostella, vaan ainoastaan koettaa selittää", kulkee sekin yksipuolisuudessaan ja käytännöllisessä mahdottomuudessaan Taine'in merkeissä. Aivan oikein osottaakin esim. Laurila "Johdatuksessaan estetiikkaan", että tällainen puhtaasti kuvaileva menetelmä tavan takaa itse rikkoo omia periaatteitaan vastaan.

Mutta kuinka väkivaltainen Taine usein lieneekin, on "Taiteen filosofia" kuitenkin valtavalla kuvauskyvyllä rakennettu teos. Seuraten kiinteästi yhtä johtoaihetta, jonka ympärille elimellisesti ryhmittyy joukko sivuaiheita, muistuttaa "Taiteen filosofia" suurta orkestraalista runoelmaa. Kuinka nerokkaalla tavalla Taine johteleekaan esim. maatumisen ilmiöstä Alankomaissa koko rodun, kansan, henkisen elämän ja taiteen erikoisuuden ja kuinka hän antaakaan esim. Kreikan kuvanveiston kasvaa esiin Homeroksen laulujen ja Olympialaisten juhlien taustasta! Hänen kaunopuheisuutensa on kyllästettyä mitä monipuolisimmilla tiedoilla eri aloilta, hän kasaa todistuskappaleen toisensa viereen, ikäänkuin malttamattomana tyhjentääkseen yhdessä tuokiossa koko runsaudensarvensa sisällön. Hänen oppineisuutensa ei koskaan kuolleena painolastina raskauta hänen sanontaansa, vaan tuntuu aina palvelevan hänen taiteellisesti luovaa mielikuvitustaan. Sillä tuskinpa erehdymme, jos pidämme "Taiteen filosofiaa" ensi sijassa luovan mielikuvituksen tuotteena. Se on tavallaan taidetta taiteesta, runoutta runoudesta, jos niin saa sanoa -- mielikuvituksen tuote, jonka alkutekijät eivät ole etsittävät luonnon vaan taiteen piiristä. Tätä samalla kertaa vastaanottavaa ja luovaa mielikuvitustaan saa Taine ennen muuta kiittää siitä, että hänen teoksensa yhä elää, että se vielä tälläkin hetkellä on parhaita oppaita taiteen ymmärtämiseen. Se mikä tässä teoksessa on vanhentunutta ja harhaanjohtavaa -- kirjan teoreettinen puoli -- ei voi himmentää sen suuria ansioita taiteellisen luomistyön innostuneena, kaunopuheisena ja helppotajuisena tulkkina. Kun teos nyt on "Kirjallisuuden edistämisrahaston" toimesta saatavana huolellisessa suomenkielisessä asussa, vieläpä verraten halpahintaisena, on syytä toivoa, että se tapaa paljon ja kiitollisia lukijoita.

HANS CHRISTIAN ANDERSENIN ELÄMÄKERTA.

(Maila Talvio: Ruma ankanpoikanen -- H. C. Andersen: Mit Livs Eventyr.)

Andersen on niitä kirjailijoita, joille me olemme kaikki velkaa. Siinä iässä, missä aivot ovat vastaanottavaisimmat ulkonaisille vaikutuksille, on hän tarttunut meidän mielikuvamaailmaamme. Varmaan muistaa moni vielä vanhempanakin jonkun vaikutelman niistä mielialoista, jotka lapsen sielussa liittyivät Andersenin satuihin niitä ensi kertaa kuullessa. Siinä mielialassa oli varmaan jotain juhlallista ja aavistuttelevaa, elämä ja luonto aukenivat uudessa, merkitsevässä valossa. Lapsen helposti liikkeellepantu kuvittelukyky oli saanut voimakkaan sysäyksen ja se alkoi itse kansoittaa ympäristöään hengillä ja peikoilla, elävillä olennoilla, joiden vaiheisiin lapsi pani jotain kohtalokkaan vertauskuvallista. Saturunoilijan välityksellä sai heräävä ajatustoiminta ensimäisen käsityksensä maailman yhdistetystä rakenteesta, siitä suuresta kellosta, joka liikuttelee monikirjavaa elämää maan päällä.

Kansanomaisin käsitys sadusta lienee, että se on eräänlainen siveysopillinen esimerkki, yksinkertainen ja hyvin läpinäkyvä kuva-arvoitus, jonka ratkaisusta ja käytännöllisestä sovelluttamisesta lapsi voi helposti päästä selville. Kaiken suuren saturunouden lähtökohta on kuitenkin toinen: alkuperäinen taruaiheita liikutteleva mielikuvitus, jota voi verrata jumalaistarustoa luovaan kansanfantasiaan. Kaikki suuret saturunoilijat ovat seisoneet sillä "unenkallionkielellä", josta Victor Hugo puhuu eräässä proosarunoelmassaan, ja nähneet tarujen ja myyttien syntyvän ja nousevan ympärillään. He ovat saaneet käsiinsä jotain siitä savesta, josta maailma luotiin, ja he tekevät siitä oman pienoismaailmansa, joka seuraa omia lakejaan. Ainoastaan mielikuvitus voi vedota mielikuvitukseen. Harkiten, tekemällä tehty satu jättää lapsen kylmäksi, kun sensijaan mielikuvituksen luoma taruaihe herättää hänessä mielenkiintoa ja jännitystä. Todellisia suuria saturunoilijoita ei ole paljon. Itämailla, missä niin monet uskonnotkin ovat syntyneet, on niitä ollut enemmän kuin Europassa. Meidän maanosamme saturunoilijoista on epäilemättä Andersen kuuluisin, onpa hänen maineensa kantanut kauas vieraihinkin maan osiin.

Andersenin satuaiheet ovat, kuten tunnettu, luonteeltaan hyvin moninaiset. Hänellä tapaa remuisia kansankuvitelmia ("Tulukset", "Tuhma-Jussi", "Iso Niilo ja pikku Niilo" j.n.e.), romanttisia satusommitelmia ("Keijukaiskumpu", "Pieni merenneito", "Paratiisin puutarha"), satiirisia opetusrunoja ("Se on totinen tosi", "Hyppyniekat"), kaameita kauhuaiheita ("Punaiset kengät") sekä paljon muuta runollisen asteikon koko laajuudelta. Hänen satutuotantonsa huipulla ovat sellaiset syvälliset mieterunoelmat kuin "Äidin tarina", "Kello" ja "Varjo". "Äiti"-satu kauniine, omituisine mielikuvineen, jotka alkuperältään tuntuvat itämaalaisilta, on m.m. vanhassa Indiassa saavuttanut suuren kansansuosion. Sellainen kertomus kuin "Varjo" -- tarina miehestä, jonka varjo ottaa yliherruuden isäntänsä yli -- on syvässä, pohjaisessa pessimismissään merkillisimpiä vertauskuvallisia runoelmia mitä on olemassa. Se tuo mieleen sekä Poen että Hoffmannin ja "Dorian Grey"'n tekijän Oscar Wilden, mutta siinä on jotain ehkä vielä ikuisempaa kuin amerikkalaisen, saksalaisen ja englantilaisen kirjailijan symboolisissa runoelmissa. Se on samalla kertaa tärisyttävä ja hienosti irooninen tarina alkuperäisestä ihmisestä ja varjo-ihmisestä, persoonallisuudesta ja hänen jäljittelijästään. Ja "Kello"-sadussa kuvaa Andersen kauniilla, lapsellisen yksinkertaisella tavallaan, miten jokainen rehellinen etsijä, mitä teitä hän kulkeneekin, löytää luomakunnan salaisuuden, sen kellon, jonka soittoa kaikki ovat joskus kuulevinaan, mutta jonka ääntä vain harvat ymmärtävät. Tavallisesti on Andersen kätkenyt satuihinsa omaelämäkerrallisia aineksia, kuten esim. -- puhumattakaan yleisesti tunnetuista saduista, sellaisista kuin "Ruma ankanpoikanen" -- liikuttavassa tarinassa "Piilipuun alla", jossa hän helposti tunnettavalla tavalla esittää kiintymystään kuuluisaan laulajattareen Jenny Lindiin.

Mutta yksistään tämä rikas mielikuva-aines Andersenin tuotannossa ei riitä selittämään sitä tavatonta kansansuosiota, jonka hän on saavuttanut, varsinkin kaikissa germaanisissa maissa. Hän on myöskin suuri taiteilija. Hän loi satujaan varten oman proosatyylinsä, johon hän keräsi aineksia sekä tavallisesta puhekielestä että lastenkielestä -- tekisi mieli lisätä: myöskin lintujen kielestä -- ja sulatti sen taipuisaksi ja pehmeäksi kuin vaha. Hänen kielellinen tyylinsä herättikin alussa paljon vastustusta, koska se ei ollut mitään kieliopillista normaaliproosaa, mutta vähitellen alkoi yleisökin huomata sen erikoisuudet ja ansiot. Ja hyvällä syyllä voi sanoa, että Andersenin vaikutus myöhempiin kirjailijoihin juuri kielellisessä suhteessa on ollut hyvin suuri, ulottuen varmaan Tanskan rajojen ulkopuolellekin. Tämä Andersenin musikaalinen, maalaileva kieli luo hänen kertomustensa taruaiheiden ympäri oman ilmakehänsä, joka pehmeänä ja läpikuultavana verhoo hänen satuolentonsa, hänen prinsessansa ja sikopaimenensa, hänen haltiansa ja tonttunsa, esittäen ne lapsen mielikuvitukselle runon ja todellisuuden kaksinkertaisessa valaistuksessa. Se tapa, millä Andersen osaa panna linnut ja kasvit, kuolleet esineet ja kivetkin puhumaan, on ainokainen laatuaan. Lukija, joka alkukielellä perehtyy Andersenin kertomuksiin, voi todella saada sen tunteen, että haikarat ja satakielet, ruusut ja orjantappurat puhuvat Andersenin äidinkieltä. Niin lähelle tuntuu hän joskus päässeen eläinten, kasvien ja kuolleiden esineiden sielua.

Viime huhtikuussa oli kulunut satakymmenen vuotta Andersenin syntymästä Odensen kaupungissa Fyenin saarella Tanskan maalla. Suuri saturunoilija syntyi varattomaan käsityöläisperheeseen, mutta hänen elämänratansa nousi tasaisessa kaaressa yhteiskunnan huippuja kohti. Tullessaan neljäntoista vuotiaana Köpenhaminaan, taskussaan kymmenen taalaria rahaa ja päässään joukko hulluja kuvitelmia itsestään ja elämästä, löysi hän ensimäisen pelastuksensa nälkäkuolemasta puusepän oppipoikana, ja päättäessään seitsemänkymmenen ikäisenä elämänsä oli hän konferenssineuvos, hovien suosikki ja yli Europan juhlittu kuuluisuus. Miten hän tämän enemmän kuin puolen vuosisadan taipaleen suoritti, sen on hän itse kertonut omalla tavallaan teoksessaan "Mit Livs Eventyr". Tämä muistelmateos on mieltäkiinnittävä tunnustuskirja enemmän kuin yhdessä merkityksessä. Se antaa meidän varsin läheltä kurkistaa suuren saturunoilijan työpajaan: saamme nähdä, miten vaistomaisesti, ilman harkintaa, ja usein ilman suurempaa älyllistä kypsyyttä hänen kertoelmansa ovat syntyneet, miten hänen omat kokemuksensa ja ennen kaikkea hänen lapsuuden vaikutelmansa pukeutuivat sadun muotoon. Ja hänen ulkonaisista vaiheistaan antaa tämä kirja tarkan, usein väsyttäviin pikkuseikkoihin saakka menevän kuvan. Andersenin elämäntie ei ollut helppo. Oli luonnollista, että sellainen avoin, naiivi luonnonlapsi kuin Andersen joutui yhteiskunnassa usein vaikeaan asemaan ja että hänen osalleen tuli m.m. runsaasti ivaa ja pilkkaa -- se oli sitäkin luonnollisempaa, kun muistaa, että Köpenhaminalla on ollut ja on luullakseni vieläkin erityinen taipumus hiukan häijyyn leikintekoon. Sama kaupunki, joka m.m. arvostelijain hahmossa kylvi orjantappuroita suuren saturunoilijan tielle, keräsi samoihin aikoihin tulisia hiiliä myöskin toisen ja vielä suuremman neron pään ympäri: Søren Kierkegaardin. Kun olot kävivät Andersenille liian kuumiksi Köpenhaminassa, turvautui hän säännöllisesti ulkomaamatkoihin.

Suurin osa Andersenin omaelämäkerrallisesta teoksesta onkin omistettu näille ulkomaamatkoille. Hän matkusti moneen kertaan Europan halki ja poikki, viipyen milloin siellä milloin täällä, mieluimmin hovien ja kuuluisuuksien läheisyydessä. Hänen aivan tavaton kuningas-mielisyytensä, joka hänen saduissaan tulee niin huomattavalla tavalla esille, näyttää, yhdessä hänen olentonsa rakastettavuuden kanssa, avanneen hänelle useankin europpalaisen ruhtinashovin. Hänellä oli tapana lukea kuninkaalliselle isäntäväelleen satujaan ja tavallisesti oli hänen menestyksensä taattu. Näiltä hovi-vierailuiltaan vei hän usein voittosaaliina jonkun ritarimerkinkin kotiaan. Yleensä näki Andersen idealistin tapaan ihmisissä pääasiassa vain heidän hyvät puolensa. Kaikkialla, minne hän tulikin, tapasi hän "_milde Øjne_", lempeitä silmiä. Luonteiden kovemmat ja karkeammat ominaisuudet jäivät hänelle suljetuksi kirjaksi. Sentähden ovat hänen luonnekuvansa niistä lukuisista europpalaisista kuuluisuuksista, joita hän elämänsä varrella oppi lähemmin tai pintapuolisemmin tuntemaan, hyvin yksipuoliset ja mehuttomat. Hän antaa muistelma-teoksessaan pieniä pikakuvia Ludwig Tickistä, Chamissosta, Heinestä, Hugosta, Balzac'ista, Dumas'sta ja lukemattomista samanaikaisista hengenmiehistä, ja kaikkia vastaan on hän tullut syli avoinna. Kuinka toisin arvosteleekaan esim. Grillparzer muistelma-teoksessaan samoja henkilöitä, kuinka paljon kokeneemmalla ja katkerammalla ihmistuntemuksella! Jos maailman kirjallisuudesta etsii jotain vastaavaisuutta Andersenin omatekoiselle elämäkerralle, niin tulee ehkä lähinnä mieleen Peter Roseggerin muistelmateos "Mein Weltleben". Molempien pohjalla elää sama lapsimainen luottamus elämään ja ihmisiin ja sama kristillinen idealismi.

Andersen päättää muistelmateoksensa m.m. seuraaviin sanoihin: "Tunnen olevani onnen lapsi. Niin moni aikakauteni jaloimmista ja parhaimmista on tullut rakkaudella ja syli avoinna minua vastaan ja harvoin on luottamukseni ihmisiin joutunut petetyksi. Katkerissa ja raskaissakin päivissä on piillyt siunauksen itu. Kaikki vääryys, minkä luulin kärsineeni, jokainen käsi, joka raskaasti tarttui elämääni, toi mukanaan hyvää."

* * * * *

Maila Talvio, joka jo vuosia sitten on kääntänyt pari nidettä Andersenin satuja, on tehnyt palveluksen suomenkieliselle nuorisolle toimittaessaan kielellemme suuren saturunoilijan elämäkerran. Seuraten pääasiassa runoilijan omaa muistelmateosta on tekijä eepillisellä proosatyylillään esittänyt pääkohdat Andersenin elämänvaiheista, viipyen varsinkin niissä piirteissä, jotka valaisevat sadunkertojan persoonallisuutta. Laajan ja rikkaan elämäkerrallisen ainehiston on tekijä voinut keskittää noin puoleentoista sataan sivuun ilman että Andersenin muistelmateoksesta nähdäkseni on mennyt hukkaan juuri muuta oleellista kuin sen monet ikävät ja yksityiskohtaiset kertomukset ikävistä matkoista postivaunuissa, passirettelöistä ja tilapäisistä tuttavuuksista. Lempeänä, naivina, avoimena ja lapsenomaisena tulee suuri saturunoilija meitä vastaan tämänkin kirjan sivuilla, miellyttävänä ja herkkäuskoisena, muodostaen monessa suhteessa jyrkän vastakohdan aikamme tavalliselle ihmistyypille. Hän on vieras omassa vuosisadassaankin ja omassa ympäristössään, hänessä on jotain ajatonta, niinkuin kaikissa suurissa runoilijoissa. Sentähden tuntuu hän meistä usein ikäänkuin vanhoilliselta alituisine kehoituksineen: ole aina tyytyväinen!

Vasta noin kaksi viidettäosaa Andersenin satutuotannosta on käännetty suomenkielelle. Mikäli olemme kuulleet, on m.m. Suomalaisen Kirjallisuuden Edistämisrahasto ryhtynyt toimenpiteisiin Andersenin koko saturunouden kääntämiseksi kielellemme. Tätä toimenpidettä on tervehdittävä ilolla. Toivottavasti on Maila Talvion elämäkertajulkaisukin omiaan hankkimaan Andersenille yhä uusia ystäviä. Näitä ystäviä ei ole välttämättä tarvis etsiä lasten keskuudesta -- sillä totisesti huonosti olisi meidän kaikkien laita, jollemme joskus tuntisi olevamme kyllin lapsia nauttiaksemme Andersenin runoudesta.

MAILA TALVIO:

Kultainen lyyra.

Maila Talvio on varustanut uuden kirjansa kaksinkertaisilla ala-otsakkeilla: "Katkelmia naisylioppilaan elämästä" ja "Tendenssiromaani". Edellisestä voinemme tehdä sen johtopäätöksen, että kirjaa ei ole ensi sijassa arvosteltava yhtenäisenä romaanina, jälkimäisestä sen, että kirjan tarkoitus tähtää ulkopuolelle tavallisen kaunokirjallisuuden puitteiden.

Kirjan luettua jääkin mieleen vaikutelma ikäänkuin olisi kuullut puheen, havainnollisella ja kirkkaalla, usein loistavalla mielikuvituksella elävöitetyn puheen. Tämä näennäisesti, yksityiskohdissaan, oikullinen, mutta aatteelliselta rakenteeltaan kiinteä teos on päämäärästään tietoista, suoraviivaista probleemirunoutta, mutta tämän "tendenssiromaanin" keinotekoisilla puistikkokäytävillä tapaamme mielikuvituksen luonnonkukkia. Me melkein unohdamme kirjaa lukiessa, että se kohtalo, joka teoksessa kuvataan, on ajateltu tyypilliseksi, edustavaksi läpileikkaukseksi eräästä yhteiskuntailmiöstä ja tapaus saa mielenkiintoa myöskin yksityisenä traagillisena ihmiselämänä. Romaanin aatteellinen tarkoitusperäisyys ja vapaa mielikuva-aines ovat kasvaneet elimelliseksi kokonaisuudeksi: kuvitus ja teksti, pääaihe ja säestys täyttävät ja täydentävät toisensa.

"Kultaisessa lyyrassa" on meidän feminiinisen kulttuurimme ylpeys ja kukka, suomalainen naisylioppilas, saanut kuvauksensa. Mutta silti ei kirja ole mikään ylioppilasromaani sanan tavallisessa mielessä, vaan kaunokirjallisesi kuvitettu keskustelu, mieskohtainen selvittely eräästä sivistyselämämme tämänpäiväisestä kysymyksestä.