Part 1

KIRJOJA JA KIRJAILIJOITA I

Kirj.

V. A. Koskenniemi

Porvoossa, Werner Söderström Osakeyhtiö, 1916.

SISÄLLYS:

JUHANI AHO Rauhan erakko. PAUL BOURGET Le sens de la mort. GEORG BRANDES Wolfgang Goethe. JOHN GRAND-CARTERET Zola en images. KNUT HAMSUN Segelfoss By. WERNER von HEIDENSTAM Nya Dikter. VICTOR HUGO Parisin Notre-Dame. AINO KALLAS Tähdenlento. KAUPPIS-HEIKKI Savolainen soittaja. ALEKSIS KIVI Kootut Teokset IV. MARTIN LAMM Svedenborg. JOHANNES LINNANKOSKI Kootut Teokset. OTTO LUDWIG Taivaan ja maan välillä. GUSTAF MATTSSON Samlade skrifter. SOPHUS MICHAELIS Hellener og Barbar. A. R. NIEMI Liettualaisten kansanlaulujen alalta. ADOLF PAUL Strindberg-minnen och brev. MARCEL PRÉVOST L'Adjudant Benoit. GEORGES RODENBACH Kuollut Brügge. WERNER SÖDERHJELM Oscar Levertin. MAHARSHI DEVENDRANATH TAGORE Min levnad. HIPPOLYTE TAINE Taiteen filosofia. MAILA TALVIO Ruma ankanpoikanen. -- Kultainen lyyra. V. TARKIAINEN Aleksis Kivi. V. VASENIUS Zacharias Topelius. JAKOB WASSERMANN Das Gänsemännchen. NYKYHETKEN KERTOMAKIRJALLISUUDESTA.

* * * * *

Seuraavat kirjoitelmat sisältävät valikoiman selontekoja ja arvosteluja pääasiassa kuluneen talvikauden aikana ilmestyneistä kotimaisista ja meille saapuneista ulkomaisista teoksista. Ne ovat syntyneet sanomalehden palstoja ja aikakauskirjan sivuja varten eivätkä pyydä esiintyä tutkielmien tai esseiden vaatimuksilla. Kaikessa tilapäisyydessään tarjonnevat ne erään näkökulman muutamiin sotavuoden 1915-1916 kirjallisiin ilmiöihin. -- Kirjoitukset ovat julkaistut, aivan pieniä korjauksia ja lisäyksiä lukuunottamatta, siinä muodossa, missä ne alkuaan ovat ilmestyneet. Helsingissä, huhtikuussa 1916.

_V. A. K._

JUHANI AHO:

Rauhan erakko.

Juhani Aho on uudessa kirjassaan ensi kerran käsitellyt yleismaailmallista aihetta. Ei ole sattuma, että se tapahtuu sodan vuonna. Kuinka hajoittava sota luonteeltaan lieneekin ollut, mitä kuiluja se lieneekin aukaissut kansojen välille, on se tarjonnut yhteisen pisteen, missä kaikkien ajatukset ovat tavanneet toisensa: sodan verisen aseveljeyden, teossa ja tunteissa. Mikään luonnonilmiö, kuinka valtava hyvänsä, olisi tuskin voinut siinä määrin kuin nykyinen maailmansota keskittää itseensä ihmisten ajatuksia ja harrastuksia. On kuin eri tahoilla maapalloa kaikkien katseet olisivat olleet yht'aikaa kiintyneinä samaan tähteen, lakkaamatta, yötä ja päivää, viikkoja ja kuukausia: sodan punaiseen tähteen. Onhan kieltämättä ollut jotain suurta tässä ihmisajatusten yhdensuuntaisuudessa, jotain, jota ihmiskunta ei koskaan ennen ole kokenut. Toinen asia on, riittääkö tämä lohdutukseksi siellä, missä sota on iskenyt syvimmät haavansa kansojen ruumiiseen.

Sota on Juhani Ahonkin kirjan probleemi. Tai oikeammin mitalin toinen puoli: rauha, maailmanrauha. Niinkuin nuori kirjailija Konrad Lehtimäki on Aho nähnyt mielikuvituksessaan ensi sijassa sodan hävityksen, kulttuurivihollisuuden, kielteisyyden ja tätä kauhun taustaa vastaan on hän piirtänyt -- ja lisätkäämme: hyvin vapaalla kädellä -- kuvan rauhan valtiattaresta, "rauhan madonnasta" ja häntä palvelevasta ja häneen uskovasta "erakosta".

Ahon uudelta kirjalta puuttuu kokonaan ala-otsake ja vaikea olisikin keksiä sitä sanaa, joka täsmällisesti ilmaisisi kirjan laadun. Sivumääränsä puolesta voisi "Rauhan erakko" olla romaani, eräät kohdat oikeuttaisivat sitä ehkä nimittämään novelliksi, kertomukseksi, vieläpä matkakuvaukseksi, mutta yksikään näistä nimityksistä ei ilmaisisi meille kirjan todellista laatua. "Rauhan erakko" on eräänlainen vapaa kuvitelma, kaunokirjallisesti naamioitu yksinpuhelu, sisältäen todellisuutta ja haavetta, toisistaan erillään ja toisiinsa sekaantuneina. Vapaat mielikuvat ja mietelmät, jotka seuraavat kirjassa toisiaan, ovat kaikki imeneet ravintonsa sodanjulistuksista, taistelu-uutisista, maailmanpalon kajastuksista sanomalehtien palstoilla, ja niissä onkin epäilemättä jotain tuoreen painomusteen hetkellisyydestä, tämänpäiväisyydestä. Lukuunottamatta ehkä joitakin matkakertomuksia, ei Aho liene ennen kirjoittanut niin tilapäistä ja kaunokirjallisessa suhteessa mielivaltaisen oikullista teosta kuin "Rauhan erakko". Mutta tekisimme Ahon uudelle kirjalle varmaan vääryyttä, jos arvostelisimme sitä yksistään tai edes ensi sijassa taiteellisena saavutuksena.

Kirjailijalla, runoilijalla sellaisella kuin Juhani Aho, joka on antanut meille ihmiskuvauksen ja varsinkin luonnonkuvauksen alalla teoksia, jotka ovat rikastuttaneet meidän mielikuva-elämäämme ja tulkinneet meidän tunteitamme -- hänellä on oikeus, jos kenelläkään, ottaa puheenvuoro myöskin omasta puolestaan, tilittää itselleen ja yleisölle mietelmiään maailman menosta, elämästä ja kuolemasta, sodasta ja rauhasta. Jollei hän käsitteellisen ajattelun alalla, filosoofina ja maailmanparantajana (käytän tätä sanaa ilman ironiaa) annakaan yhtä paljon kuin taiteilijana, niin älkäämme kuvitelko, että meillä olisi silti syytä napista: me jäämme hänelle joka tapauksessa ja aina velkaan.

Ahon kirjan erakko on alpeilla, nähtävästi Tyrolissa, yksinäisessä vuoristomajassa asustava metsänvartija, joka on, koettuaan aikansa maailmaa, pyrkinyt siitä pois. Hän on ollut innokas metsästäjä, kunnes hän eräällä jahtiretkellä, haavoittaessaan kuolettavasti nuorta kaurista, saa herätyksen ja tulee vakuutetuksi siitä, ettei ole oikeutta tappaa. (Hänen kokemuksensa ja kääntymyksensä muistuttavat tässä suhteessa Gustave Flaubert'in legendaa Julianus Kestitsijästä.) Kun madonna ilmoittaa erakolle, ettei ole lupa tappaa eläimiä, päättelee erakko, että jumalanäidin tarkoitus oli samalla sanoa, että vielä vähemmän saa tappaa toisia ihmisiä. Ikuisen rauhan, maailmanrauhan aate tulee erakolle koko elämän sisällöksi, jumalanpalvelukseksi, uskonnoksi. Sille pyhittää hän majansa läheisyyteen pystyttämänsä madonnankuvan, ja lukuisilla iskulauseilla -- sellaisilla kuin: "Kaikki ihmiset tulevat veljiksi kerran" --, joita hän naulaa vuoripolkujen varrelle, koettaa hän johdattaa alppimatkailijain ajatukset suureen aatteeseensa. Hän saakin joukon hetkellisiä opetuslapsia, hän on alppikylän nähtävyyksiä -- "kaksi tähteä Baedekerissä!" -, hänen majalleen vaeltaa matkailijoita eri suunnilta ja eri maista ja niiden joukossa tulee myöskin Ahon kirjan "minä", tekijän _alter ego_, "ikämies, joka jo vuosikausia on käyttänyt loma-aikansa hiljaisiin vuorivaelluksiin". Voimme lisätä, että tämä "ikämies" tulee maasta, jota Europassa usein kutsutaan "Lapiksi", että hän on lyyrillinen kuin nuorukainen, suuri luonnon ihailija ja herkkä psykoloogi, jolla on helppo eläytyä toisen ajatus- ja tunnemaailmaan. Tämä kaukainen matkailija joutuu "rauhan erakon" asunnolle samaan aikaan kuin sanoma maailmansodasta saapuu alpeille. Hän kokee erakon kanssa hirvittävän pettymyksen rauhan-unelman rauetessa kuin saippuakupla ja sotaisten intohimojen syttyessä ihmisten, näennäisesti rauhallisimpienkin, sydämissä. Tämän suuren elämyksen ympärille keskittyy -- osaksi erakon, osaksi kirjan "minän" mietelminä -- teoksen filosofia. Sodan ja rauhan probleemia valaistaan eri puolilta, enimmin kuitenkin lyyrillisen mielialan näkökulmassa. Jo ovat erakko ja hänen pohjoismainen ystävänsä menettämäisillään kokonaan uskonsa "rauhan madonnaan", kun eräät sanomat, jotka kertovat veljellisestä joulunvietosta vihollisrintamien kesken, saapuvat. Tämä joulunviesti saa taas erakon ja hänen ystävänsä -- hänen lyyrillisen varjonsa -- uskomaan ihmisten veljeyteen ja maailmanrauhan mahdollisuuteen, kerran, tulevaisuudessa, nykyisen maailmansodan uhallakin. Tämän uudelleen elpyneen uskonsa merkiksi pystyttävät he "rauhan madonnan" kuvan, joka on ollut epäuskon aikana poissa paikoiltaan, taasen alppitien viereen, jotta matkailijat voisivat, niinkuin ennenkin, polvistua sen eteen.

Tähän kauniiseen vertauskuvalliseen toimitukseen päättyy kirja.

Samoin kuin "Rauhan erakon" aihe on punottu todellisuudesta ja haaveesta, tavoittelee sen muotokin osaksi romanttista legendaa, osaksi realistista matkakuvausta. Voi luullakseni olla eri mieliä siitä, onko tämä muoto joka suhteessa sulanut eheäksi, yhtenäiseksi tyyliksi, mutta kieltämättä on se tarjonnut tekijälle kiitollisen tilaisuuden esittää omia mietelmiään ja mielialojaan ajankohdan suuressa kysymyksessä.

Se tapa, millä tekijä todistelee maailmanrauhan mahdollisuuksia, puolesta ja vastaan, on etupäässä lyyrillinen. Tuskinpa se käännyttää ketään, joka ei ennestään ole uskovainen -- mutta sehän ei lienekään kirjan tarkoitus. Teoksen "minä" "aattelehtii", "tahtoo vaikka vaan suotta aikojaan uskoa" j.n.e., toisin sanoen, hän ei tunnu tekevän mitään ankaria yrityksiä päästäkseen tanakammin probleemeihinsa käsiksi. Hänen luonnontunnelmansa ovat viehättäviä, joskus ihastuttavia panteistisessä suurpiirteisyydessään, mutta hänen filosofiansa ei ole yhtä hedelmällinen kuin hänen kykynsä kokea hetken mielialoja. Tuskinpa erehdymme, kun oletamme, että alppimajan erakko ja hänen ystävänsä ovat Jasnaja Poljanan profeetan hiljaisia opetuslapsia. Kirjassa ei turhaan lausuta ajatusta, että "karun kritiikin ja ivan aika on ohitse" ja että alkanut vuosisata on oleva m.m. "Tolstoin aatteiden". Monet käsitteet, sellaiset kuin "ihmisten veljeys", "ihmiskunnan onni", "maailmanrauha" j.n.e. jäävät epäilemättä kuitenkin lukijalle jonkun verran epämääräisiksi ja hämäriksi. Ehk'ei kirjassa oteta myöskään tarpeeksi huomioon, kuinka relatiivinen, suhteellinen, itse "maailmanrauhan" aatekin on. Ikäänkuin taistelu ja sota ihmisen kesken lakkaisi sillä, että he eivät käy terä- ja tuliasein toistensa kimppuun!

Mutta nämä lukijan pienet epäilykset ja kysymykset eivät sittenkään satu teoksen ytimeen. Kirjan voima on sen lyyrillisessä mielialassa, joka kuin aalto kantaa harjallaan ajatuksen kuplia. Mielellään antautuu lukija tämän aallon kuljetettavaksi, mieliala-aallon, joka kirjan proosarytmin mukana nousee ja laskee, vuoroin laantuu ja vuoroin kiihtyy. Ja tämän tunnelma- ja sana-musiikin soidessa korvissa, retkeilee lukija mielellään kirjailijan kanssa vuorimajalle, alppilumen keskelle uneksimaan -- vaikkapa epäuskon oas sydämessä -- maailmansodan vuonna maailmanrauhasta ja ihmisten veljeydestä.

PAUL BOURGET:

Le sens de la mort.

Paul Bourget'n uusi teos, joka muutamia päiviä on ollut saatavana meidänkin kirjakaupoissamme, on syntynyt _inter arma_, aseiden keskellä, sanan joka merkityksessä. Se on kirjoitettu tämän vuoden kesäkuukausien aikana ja sen taustalla aavistamme savuavat kylät ja tulen pattereista ja juoksuhaudoista. Se ei ole kuitenkaan sotaromaani siinä mielessä, että se kuvaisi itse taisteluja, sotilasten vaivoja ja vaaroja, kaikkea sitä, mikä tapahtuu rintamalla, jossa sodan valtimo on kiivain. Bourget'n kirjan tapahtumat ovat sijoitetut parisilaiseen sairaalaan, ja se kappale ihmiselämää, jota siinä kuvataan, on koetettu korottaa yleisinhimilliseen tasoon. "Le sens de la mort" ("Kuoleman tarkoitus" lienee vastaavin, vaikka ei aivan tarkka suomennos kirjan otsakkeesta) on tavallaan filosoofinen romaani. Hetkellä, jolloin kuolema niittää kansan kukoistavinta elinvoimaa, on Ranskan tunnetuin romaani-psykoloogi ottanut kuoleman probleemin kirjansa aiheeksi. Joka tuntee Bourget'n viimeaikaista tuotantoa, saattoi olla vakuutettu siitä, että hän lähestyisi tätäkin aihettaan uskovana katolilaisena. Mutta Bourget on myöskin filosoofi eikä hän näytä kadottaneen uskoaan kokemuksen ja järjen todistusvoimaan.

Aivan toisin kuin Maeterlinck, joka parisen vuotta sitten niinikään kirjoitti teoksen kuolemasta, on Bourget asettanut probleeminsa elävien ihmisten keskuuteen. Hän esittää meille pienen, rajoitetun tapahtumasarjan, yksityisen tragedian sodan suuressa murhenäytelmässä. Ja myöntää täytyy, että hän usein osaa asiansa ytimeen, siihen hermoon, joka tällä hetkellä värisee paljaana kaikkialla, missä sota on tehnyt kuoleman jokapäiväiseksi, odotetuksi ja peljätyksi vieraaksi.

Probleemin asettelu on seuraava. Kuuluisa, varakas, oppilastensa jumaloima kirurgi Ortègue, jonkun verran yli viidenkymmenenvuotias, sairastaa parantumatonta tautia, pitkälle kehittynyttä syöpää, josta hän kuitenkin vain yksin on tietoinen. Hänen parikymmentä vuotta nuorempi vaimonsa, jota hän rakastaa koko sydämestään, on hänen apunaan ja työtoverinaan sairaalassa, minne sodan ensi uhreja jo tuodaan. (Kertomus alkaa viime vuoden elokuulta.) Ortègue tietää, että hänen päivänsä ovat luetut -- hän päättelee, ettei hänellä ole kolmea kuukautta elinaikaa --, mutta morfiinin avulla koettaa hän hillitä tuskiaan ja täyttää velvollisuutensa kirurgina. Lopulta pettävät kuitenkin hänen voimansa ja eräässä vaikeassa selkäydinleikkauksessa täytyy hänen jättää operatsioni kesken. Hänen asistenttinsa, tohtori Marsal suorittaa leikkauksen loppuun ja onnistuu poistamaan selkäydintä painavan kuulan. Kädessään sotilaan ruumiista kaivettu luoti lähtee Marsal etsimään opettajaansa Ortègue'ia ja joutuu tällöin tahtomattaan hirvittävän vuoropuhelun todistajaksi. Hän kuulee, kuinka Ortègue tautikohtauksen järkyttämänä uskoo vaimolleen toivottoman tilansa ja kertoo, kuinka hän usein on ollut kiusauksessa temmata vaimonsa mukanaan "siihen pimeään, kylmään ja äärettömään", johon hän itse tunsi liukuvansa. Kun Ortègue, joka epäilee, ettei vaimonsa häntä enää rakasta, pyytää tältä todistuksia rakkaudesta, vannottaa kirurgin puoliso Ortègue'ia ottamaan hänet mukaansa kuolemassa. Ortègue ja hänen vaimonsa, joka on tiedemiehen tytär, ovat monistisen maailmankatsomuksen tunnustajia, he eivät usko sielun kuolemattomuuteen, vaan merkitsee kuolema heille kaiken loppua, "pitkää unta". Marsal, joka asianomaisten tietämättä näin pääsee perille Ortègue-puolisojen välisestä salaisuudesta, päättää tehdä kaikkensa heidän päätöksensä toimeenpanon estämiseksi. Mutta kuinka? Tähän jännittävään epätietoisuuteen päättyy tragedian ensi näytös.

Sattuu sitten, että Ortègue'in sairaalaan tuodaan rintamalta vaikeasti haavoittuneena nuori upseeri Le Gallic, Ortègue'in puolison Catherinen orpana ja lapsuuden ystävä. Le Gallic, joka salaa rakastaa Catherinea, koettaa taivuttaa tätä kristilliseen uskoonsa. Hän kertoo m.m. miten sotilaspappi toisteli juoksuhaudoissa Paavalin sanoja siitä, miten he olisivat onnettomimmat kaikista ihmisistä, jollei heillä olisi muuta toivoa kuin tämän elämän.

-- Ei ole kysymys siitä, olemmeko onnettomia, vaan siitä, tunnemmeko totuuden, vastaa hänelle Catherine.

-- Totuus ei saata olla aatteissa, joiden turvassa ei voi kärsiä eikä kuolla, sanoo puolestaan Le Gallic.

Ja toisessa yhteydessä puhuu Bourget'n katolilainen luutnantti: "Ainoastaan ylpeys voi kärsimyksessä saada naamion yhtä tyynen kuin ovat uskon kasvot. Mutta se on pelkkä naamari, jonka alla piilee epätoivo." Näin saa Marsal itselleen haavoittuneessa luutnantissa arvokkaan liittolaisen pyrkimyksessään estää Catherinea seuraamasta miestään kuolemaan. He koettavat hänelle lisäksi todistaa, että hänen velvollisuutensa on ottaa osaa Ranskan yhteisen kärsimyksen kantamiseen ja sen lieventämiseen voimiensa mukaan. Myöskin rakkaus -- joka molemmin puolin on pidetty täysin salassa -- Le Gallic'in ja hänen kauniin orpanansa välillä tekee osansa. Marsal huomaa ilokseen, miten Catherine vähitellen, tietämättään voitetaan takaisin elämälle. Mutta hän on antanut sanansa miehelleen ja se pidättää häntä vielä päätöksessä.

Tällä välin on Ortegue'in tauti kehittynyt kehittymistään, hänen sielunvoimansa alkavat sammua ja hänen ulkomuotonsa raunioituu. Lähestyvän lopun mukana leimahtaa hänessä raivoisa mustasukkaisuus Le Gallic'ia, potilastaan, kohtaan samalla kun hänen vaimonsa tuntee hänestä yhä enemmän loittonevansa. Lopulta käy Catherinelle auttamattomasti selväksi, ettei hän enää rakasta miestään, kuten ennen, ja tämän vakaumuksen mukana nousee hänessä palava elämänhalu ja kammo kuolemaa kohtaan. Hän lähettää Marsalin välityksellä miehelleen kirjeen, jossa hän tunnustaa luvanneensa liikaa. Hän ei tahdo kuolla. Hän tahtoo elää, jäädä elämään. Hän pyytää miestään vapauttamaan häntä sanastaan. "Jos sitä vielä vaadit, yhtyvät ruumiimme haudassa, mutta sielumme loittonevat toisistaan ennen kuolemaa. Koetus on liian hirvittävä. Se murtaa minut. Se taittaa rakkauteni. Salli minun elää." Kun Ortègue saa Catherinen kirjeen, on hänkin jo voittanut itsensä. Marsal näkee hänen lukevan sen kylmästi ja päättävästi. Ja kun Catherine Marsalin seurassa saapuu ensi kerran tämän jälkeen hänen huoneeseensa, on hän kuollut. Marsal huomaa lääkärinä, että hän on itse jouduttanut kuolemaansa, kuitenkin tavalla, joka on tarkoitettu viemään ajatukset itsemurhasta. Hänkin on tehnyt uhrinsa: hän on antanut kuolemalleen tarkoituksen, vapauttaessaan sillä vaimonsa elämään. Myöskin Le Gallic kuolee. Hän uhraa elämänsä isänmaan puolesta -- siinä hänen kuolemansa tarkoitus. Ainoastaan _uhri_ -- se on Bourget'n romaanin perusajatus -- antaa kuolemalle tarkoitusta, merkitystä, suuruutta. Se on se piste, jossa kaikki sodan tuhannet tragediat saavat sovituksensa. Tämä oppi kuoleman tarkoituksesta edellyttää uskoa ylimaalliseen elämään ja tämä usko, hyvin katolilaisesti väritettynä, puhuu Bourget'n romaanin joka sivulta. Bourget'n mukaan läikkyy ajan monistinen epäusko vain pinnalla, syvemmällä elää pyrkimys päästä elävään suhteeseen yliluonnollisen kanssa. Hän päättääkin romaaninsa sanoilla: "Kun tunnemme, että meiltä puuttuu Jumala, tapahtuu se koska hän on meitä aivan lähellä."

Bourget'n uusi kirja verraten mielivaltaisine ulkonaisine juonineen on punottu ajan polttavimmista, kipeimmistä ajatuksista. Vanheneva akateemikko on sodan näennäistä järjettömyyttä ja hävitystä vastaan pannut hartaan katolilaisen uskonsa ja suuren, koetellun dialektisen kykynsä. "Le sens de la mort" on se voittosaalis, jonka hän on vienyt taistelussaan ajan suuren probleemin kanssa.

Ei voi olla tässäkään romaanissa ihailematta Bourget'n kaunopuheisuuden sytyttävää paatosta, vaikka hänen psykologisesti mieltäkiinnittävimmät teoksensa ovatkin ajassa vuosikymmenien takana. Sellaista hienoa ihmiskuvauksen taidetta kuin esim. hänen nuoruudenromaaneissaan "Cruelle énigme" ja "Le disciple" ei ole Bourget'lta enää lupaa odottaa. Jotain kaavamaista ja kuollutta on hänen uuden kirjansa henkilöissä, ennenkaikkia Marsalissa, jonka epäkiitolliseksi tehtäväksi romaanissa on jätetty objektiivinen kirjanpito tapahtumain kulusta. Myöskin Ortègue on kuvattu liian yksiviivaisesti. Elävin on ehkä Catherine, varsinkin siitä lähtien kun hänen kuoleman-päätöksensä alkaa horjua. Hänen kirjeensä miehelleen on liikuttava inhimillinen todistuskappale. Se osottaa mielestäni ennen kaikkea muuta tässä kirjassa, että Bourget vieläkin löytää tien elävään, itseään vastaansanovaan, oikulliseen ihmismieleen. Jaappanilaisesti yksinkertainen ja vaikuttava on niinikään Le Gallic'in kuvaus syksyisenä aamuna pajunettihyökkäyksessä kaatuneesta toveristaan. Sellaisilta sivuilta -- ja niitä on tässä kirjassa monta -- henkii lukijaa vastaan kaikki se itsensä unohtava, loistava ja häikäisevä, jonka ranskalaiset sisällyttävät sanaan "gloire", kunnia.

"Le sens de la mort"-teoksella on luonnollisesti myöskin kasvattava, isänmaallinen tarkoituksensa. Niinkuin Bourget'n mielestä se totuus on oikea, joka voi auttaa meitä kärsimään ja kuolemaan, niin on myöskin se kirja hänen mielestään täyttänyt parhaiten tarkoituksensa, joka pyrkii tähän yhteiseen päämäärään. Niinpä onkin romaanintekijä tässä kirjassa saanut astua usein taka-alalle, antaakseen tilaa isänmaanystävälle ja kirjallis-filosoofiselle patriarkalle.

GEORG BRANDES:

Wolfgang Goethe.

Seitsemänkymmenen kolmen vuotiaana -- siinä iässä missä Goethe kirjoitti Wilhelm Meisterin Vaellusvuodet ja Faustin toisen osan -- on pohjoismaiden suurin kirjallisuuskriitikko julkaissut teoksensa uuden ajan suurimmasta runoilijasta. Eihän ole ihme, että Georg Brandes on kirjoittanut kirjan Goethestä -- pikemminkin on omiaan herättämään ihmetystä, ettei tämä kiusaus jo varhemmin ole käynyt hänelle ylivoimaiseksi. Hän, jolle ei mikään 19:n vuosisadan henkisessä elämässä ole ollut vierasta, hän, joka on maistellut runouden viiniä Saksan ja Ranskan romantikkojen ja Englannin vapauslyyrikkojen, suurten ja pienten, pöydässä, imenyt kuin mettinen hunajaa vuosisadan upeimmista kukista -- hän on vasta elämänsä kahdeksannella vuosikymmenellä ehtinyt sinne, missä Goethe seisoo, kahden vuosisadan rajalla, kuuluen yhtä paljon 18:een kuin 19:een vuosisataan ja viitaten vielä yli nykyhetken kauas tulevaisuuteen.

Olisi luonnollisesti aivan väärin uskoa, ettei Brandesin mielikuvitus olisi askarrellut kaiken aikaa myöskin Goethessä. Itse asiassa on Goethe jo "Hovedstrømninger"-teoksessa melkein kauttaaltaan, mutta varsinkin niissä luvuissa, jotka käsittelevät Saksaa, suuri taustahenkilö. Hän on kaikkialla läsnäoleva, vaikkei aina näkyvä. Hän on koetuskivi, jonka avulla määritellään toisten arvoa ja kestävyyttä. (Jokainen, joka on lukenut Brandesin kirjallisuushistoriallisia kuvauksia, muistaa, kuinka merkitsevänä hän pitää kulloinkin käsittelemänsä runoilijan suhdetta Goetheen.) Itsessään jotenkin huomaamattomat henkilöt, kuten esim. Rahel ja Bettina, ovat saaneet Brandesin kuvauksessa loistoa ja merkitystä sen johdosta, että he ovat olleet Goethen ensimäisiä ymmärtäjiä, ja toiselta puolen ovat monet huomattavat ja Brandesille muutoin varsin läheiset kirjailijat, niinkuin esim. Ludwig Börne, kieltäessään Goethen neron, saaneet lahjomattomasti tässä suhteessa häpeänsä kirjaanviedyksi. Kun Brandes siis nyt vasta on valinnut Goethen kuvauksensa aiheeksi, tapahtuu se varmaan siksi, että hän on tahtonut antaa tehtävänsä kypsyä ja mitata vasta koko elämänsä kokemuksilla Goethen suuruutta. Seitsenkymmenvuotias arvostelee runoutta ja elämää toisella tavalla kuin kolmi- ja nelikymmenvuotias. Brandes on itse elänyt kaikki ne ikäasteet, joiden ohi Goethen kehitys on kulkenut, ja tullut jo lähelle sitä kautta, jolloin Goethe alkoi pitää elämäntyötään päättyneenä. Tämähän on epäilemättä ollut Brandesille etu ja on se omiaan lisäämään mielenkiintoa hänen kirjaansa.

Useimmissa ei-saksalaisissa maissa lienee Goethe-kirjallisuuden tavaton paljous alkanut vaikuttaa vieroittavasti, ja pienellä epäluulolla on moni varmaan kysynyt Brandesinkin teoksen ilmestyttyä, mitä uutta on enää sanottavaa miehestä, jonka runous ja elämä on jo vuosikymmeniä ollut yhtämittaisen mikroskoopillisen tutkimuksen esineenä. Ahkerat professorit ja dosentit ovat pitäneet kirjaa yksin Goethen pesulaskuista ja hammassärkykohtauksista ja Weimar-matkailijalle ei Goethen kodilla enempää kuin hänen Gartenhausillaankaan tunnu enää olevan mitään salaisuuksia. Mutta niin paljon kuin yksityistutkimuksia, muistelmia ja kaskuja Goethestä onkin julkaistu, ei hänestä ole olemassa sellaista yhtenäistä, synteettistä elämäkertaa, joka olisi kaikkialla saavuttanut jakamatonta hyväksymistä. Meillä on luullakseni yleisimmin tunnettu Bielschowskyn Goethe-teos, mutta mitä ansioita sillä lieneekin, käsittelee se aihettaan kuitenkin ehkä liian yksipuolisesti saksalaiselta kannalta. Kenties vielä vähemmän nautittavia ovat eräiden ranskalaisten Goethe-tulkinnat. Brandes on eräässä nuoruudenteoksessaan lausunut, että juutalaisilla, jotka ovat europpalaisten rotujen keskinäiseen kilpailuun nähden puolueettomassa arkhimeedisessa pisteessä, on suuremmat edellytykset kuin muilla ymmärtää ja arvostella europpalaisia hengenilmiöitä. Vaikka Brandes myöhemmin on Kootuissa Teoksissa pyyhkinyt pois tämän kohdan, tulee ajatelleeksi, että hänen rohkea väitteensä, josta ei luonnollisesti saa tehdä mitään uskonkappaletta, ei tunnu epätodenmukaiselta. Ainakin on Brandes itse osottanut toiminnallaan kirjallisuuden tulkkina, kuinka johtavan aseman juutalainen arvostelija voi saavuttaa. Skandinaviassa ei kukaan toinen ole kyennyt kilpailemaan vaikutuksessa hänen kanssaan eikä olisi ihme, jos hänen uusi kirjansakin Pohjoismaissa syrjäyttäisi varhaisemmat Goethe-elämäkerrat.