Part 7

Samoiltuani pitkät ajat metsissä, joita minulle mainittiin Mauléonin metsiksi, tulin huohottaen eräälle lähteelle. Se lähde nousi maan sisästä ja oli jääkylmää. Minä join siitä, luullen virkistäväni jälleen voimiani jatkaakseni matkaa. Minä läksinkin tosiaan liikkeelle; mutta tuskin olin kulkenut sataa askelta, kun pysähdyin vilun väristyksin, koko ruumistani alkoivat karmia puistatukset, ja minä vaivuin tiedottomana pienen polun laitaan, jota olin kulkenut.

Kaikesta, mitä pyörryttyäni tapahtui, en tiedä mitään. Tiedän ainoastaan, että eilen minä heräsin sangen heikkona, ja katsellessani ympärilleni, näin olevani varsin siistissä huoneessa; vuoteeni jalkopäässä istui minua vaalimassa outo nainen, ja pääpuolessa pysyttelihe yhä kyyhkysemme, hyväillen poskeani särkyneellä siipi-raukallaan.

Tuo nainen oli ollut paluumatkalla Mauléonin markkinoilta kahden miehen seurassa, ja nähdessään, että minä olin vielä hengissä, oli heidän tullut sääli minua ja he toivat minut tänne, jossa nyt olen.

Olinpaikkani on pieni kylä lähellä Nestier'ta, sanoivat minulle. Huone, jossa asun, mahtaa olla kylän korkeimmalla kohdalla; sillä vuoteestani en minä näe muuta kuin taivasta.

Oi, taivas! taivas, yksinään siltä odotan minä apua.

Eilen minä kysyin, monesko päivä kuussa nyt oli, minulle sanottiin, että oli heinäkuun 28:s päivä. Oi, kolmattakymmentä vuorokautta on nyt mennyt lähdöstäni ja niin kauan olen harhaillut onnen kaupalla. Missä asti olen? kaukana sinusta vai lähelläsi?

Pyysin paperia, mustetta ja kynää; mutta tuskin olin piirtänyt ensimäiset kirjaimet, kun päätäni alkoi pyörryttää ja minun oli mahdoton jatkaa.

Tänä iltana voin paremmin; kirjoitin jo melkein helposti, enkä ole levännyt kuin kolme kertaa kirjoittaessani näitä kolmea-, neljääkymmentä riviä, jotka ovat jo paperilla.

Olen kiittäen käskenyt pois kunnon naisen, joka on valvonut vuoteeni ääressä. Minua ei enää tarvitse vaalia, minä voin paremmin ja tunnen itseni voimakkaaksi. Tänä yönä minä koetan nousta vuoteesta, ja huomenna lähteä matkaan.

Minä kuolisin, jos minun täytyisi maata näin toimettomana sillaikaa kuin sinä odotat minua; sillä odotathan minua, kuule, sydämeni rakastettu, odotathan?

Kyyhkynenkin on nyt hyvin levännyt; toivon, että se voi lentää pitempiä välejä kerrallaan ja niin ollen viedä minua nopeammin sinua kohti.

Toivoin saada kuluttaa koko yön kirjoittaen; mutta luotin liiaksi voimiini: minun täytyy nyt keskeyttää, minun täytyy nyt sanoa sinulle hyvästi; korvani soivat, kaikki vaappuu ympärilläni, ja kirjaimet, joita kynäni piirtää, vilahtelevat tulena silmissäni.

Oi!...

Kello neljä aamulla.

Nukuin suunnilleen kaksi tuntia, hirvittävän levottomassa unessa, joka oli kuin kuumehouretta. Onneksi näen nyt silmät avatessani päivän kohta koittavan.

Oi, armaani, kuinka ihana olisi päivänkoitto, jos olisimme toistemme luona, jos saisimme katsella yhdessä kaikkia noita kalpenevia tähtiä, joiden nimet sinä tunnet ja jotka sulautuvat ja raukenevat ilmoihin joku hetki ennen kuin aurinko, vuorostaan ilmestyen, karkoittaa ne pois!

Minä avasin ikkunani, minusta tuntuu kuin näkisi siitä rajattomiin äärettömyyksiin. Oi minua! mitä laajempi ala, sitä onnettomampi olen.

Jumala! eikö tuo Teseuksen ja Ariadnen kaunis taru todellakaan ole muuta kuin satua, ja eikö rukoukseni, minun syvä, palava, alinomainen rukoukseni, saa Sinun pyhältä oikealta kädeltäsi lähtemään jotakuta enkeliä, joka tuo minulle johtolangan löytääkseni hänen luokseen?

Oi, minä kuuntelen, katselen, odotan.

Ei mitään, mitään tule, Jumalani! ei muuta kuin aurinko, tuo Sinun kuvasi, joka nyt vielä näkymättä värittää ruusunhohteiseksi koko ilmanrannan vuorijonon yläpuolella, jonka takaa se nyt jo nousee.

Oi miten tämä näky olisi ihana, jos sydän olisi tyyni!

Kuinka nuo kukkulat, joiden sinertävä ääriviiva kuvastuu terävästi auringon kultaisia säteitä vastaan, ovat muodoltaan kauniit ja sirot! Kuinka tuo toinen vuorijono, joka sulkee näköpiiriä, on jättimäisen valtava ja kaunis lumihuippuineen, jotka saavat hopeisen hohteen ja säkenöivät jumalallisen tähden ensi loimussa! Kuinka tuo suuri joki, joka tasankoa halkoo ja virtaa tänne kohti minua, on yhtenäinen, majesteettisen syvä! Kuinka ... hyvä Jumala!

Hyvä Jumala! minä en ole erehdyksessä; hyvä Jumala! enkeli, jota rukoilin Sinulta, jota odotin, se on tullutkin, näkymättömänä, mutta kuitenkin! Jumalani! nuo vuorenharjat, joiden takaa aurinko nousee, tuo kaksoishuippu, jonka notkelmassa se nyt väikkyy, nuo lumivuoret, jotka ovat kuin taivaslakea kannattavat hopeapilarit, tuo suuri virta, joka juoksee etelästä pohjoiseen ja ottaa uomaansa toisia jokia, kuin hallitsija, joka kantaa alamaisiltaan veroa ... nuo ovat ne vuorenkukkulat, nuo ovat ne vuoret, tuo on juuri se joki, jota hän minulle kuvaili kirjeessään ja jonka hän näkee ikkunastaan! Minun näköpiirini, se on hänenkin näköpiirinsä! Jumalani! etkö antanutkaan minun harhata muuta varten kuin vaan viedäksesi minua paremmin hänen luokseen? Etkö sulkenut silmiäni muuta kuin näyttääksesi minulle valon ne avatessani?

Jumala! Jumala! Sinun armosi on loppumaton!

Sinä olet suuri, Sinä olet pyhä, Sinä olet hyvä, eikä minun sovi Sinulle puhua kuin polvillani.

Polvillesi laskeudu, sinä uskoton sielu, joka epäilit Herran laupeutta; polvillesi! maahan! maahan!

Kello yhdeksän aamulla.

Minä kiitin Jumalaa, nyt lähden. Oi, usko toi minulle myöskin voiman. Minä en ollut heikko muuta kuin siksi, että olin epätoivoissani.

Viimeinen katse maisemaan, viimeinen silmäys.

Oi, kuinka sinun taulusi oli oikea, rakastettuni! Taiteilija, hyvin nähty! runoilija, hyvin kuvattu!

Tuolla ovat Pyreneitten huiput, jotka muuttuvat himmeän valkeista kirkkainta hopeaa säihkyviksi; tuolla niiden tummat kyljet, jotka kirkastuvat verkalleen, muuttuen mustista violetin värisiksi, violetista kirkkaan-sinisiksi, aivan kuin valotulva lainehtisi alas huippujen korkeudesta; kas noin leviää päivä tasangolle; kas tuolla kiiltävät purot kuin hopeiset rihmat; kas tuolla joki, joka kierii ja mutkittelee kuin moiree-silkkinen nauha; nyt pikkulinnut laulavat laakeripensastoissa, granaattipuu-aitauksissa, myrttivehmastoissa; tuolla, kas tuolla kotka, ilmojen kuningas, leijaa korkeudessa.

Oi, rakkaani, katsellessamme olemme siis jo yhtyneet ja minä näen samaa, mitä sinäkin. Mutta mistä sinä sitä näet? Kuule, odotapas, se kirjeesi on tuossa. Oi, ne sinun kirjeesi, niitä en jätä hetkeksikään; kun kuolen, lepäävät ne povellani, ja niiden tehtävä, jotka laskevat minut hautaan, on sulkea ne sinne minun kerallani, tai he ovat pyhän-herjaajia. Mistä sinä tuon näet?

Hyvä Jumala; tuskin voin lukea; onneksi osaan ne ulkoakin; jos ne hukkaisin, voisin ne lukea ulkoa ensimäisestä viimeiseen riviin. Minä olen lukenut ne niin monesti. "Ikkunani, valtavan jasmiinipensaan ympäröimä, jonka kukkaiskuormaa kantavat oksat ojentuvat huoneeseeni, täyttäen sen tuoksulla, on auringonnousuun päin."

Siinä se on, niin se on.

Aurinko nousee tuolta vasemmalta puolelta; sinä olet oikealla puolellani.

"Ylätasanko, jolla asun, on kalteva etelästä pohjoista kohti, vuoristosta tasankoon päin."

Se on niin, täsmälleen.

Niin, tuolla alhaalla, ilmanrannalla, -- kiitos, Herra, että päivä, jonka annat, on niin kuultava! -- tuolla kaukana on ylätasanko, jossa on erakkomajasi.

Oi, miksi on se vielä niin kaukana, miksi ihmisen katse on niin heikko! Näen satoja valkeita pilkkuja kiiluvan vihreistä metsiköistä; mikä noista valkeista pilkuista on sinun erakkomajasi?

Oi! rakas kyyhky, kallis kyyhky, oi kyyhkyseni, sinä taivaan tytär, sinun on se minulle sanottava.

Minä lähden, rakkaani, minä lähden; jokainen hukattu minuutti on sinun ja minun onneni varastamista; hukata hetkinenkin olisi Jumalan kiusaamista.

Etkö sinäkin menettänyt minua ainoastaan siksi, että jouduit minuuttia liian myöhään?

Tule, kyyhky! Niin, huomenna, ehkä jo tänä iltana, näemme hänet, eikö niin?

Heinäkuun 31 päivänä.

Yö keskeytti etsintämme, sydämeni rakastettu; mutta minä toivon, minä toivon!

Kyselin tietoja jokaiselta, ja minulle näytettiin kaukana vuorenrinteellä olevaa kamaldolais-luostaria ja lähellä luostaria olevaa pientä taloa, joka on hyvin sen näköinen, jota olet minulle kuvaillut. Minä näin sen illan sinervistä uduista vaaleasti hohtavana; ehkä se oli sinun, ehkäpä sinä puoleltasi katselit kohti ilmanrantaa, aavistamatta, että siellä kaukaisuudessa ponnisteli, sinun häntä näkemättä, tämä olento-raukka, joka ei enää elä muuta kuin sinun vuoksesi, joka kuolee sinua ilman.

Minä kyselin tietoja, kuten sanoin, ja minulle vastattiin, että siinä talossa asuu erakko, viisas ihminen, Jumalan mies, vielä nuori, sangen kaunis.

Se mies, se olet sinä, armaani; eikö niin, sehän olet sinä? Jos se olet sinä, niin kävit sinä tänään samassa Camonsin kylässä, jossa nyt olen.

Sinä kävit katsomassa muuatta köyhää työmiestä, kirvesmiestä, joka katkaisi jalkansa pudotessaan eräältä katolta. Sinä sidoit hänen jalkansa kääreihin, sinä hoitelit häntä. Ja sitten lähtiessäsi, kun koko perhe oli polvillaan edessäsi, olit sanonut:

-- Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta.

Oi, se olit sinä, minä tunsin sinut noista surullisista sanoista. Sinä odotat minua; sinä et tiedä, mikä minulle on tullut, ja sinä kärsit.

Sinä kärsit, sillä sinä epäilet. Niin, mies epäilee aina; minä en ole epäillyt koskaan, minä luulin, että sinä olit kuollut.

Oi ajatusta, että jos olisin saapunut kahta tuntia aikaisemmin, olisin sinut ehkä tavannut!

Sanon _ehkä_, sillä jos olisin varma, että se olit sinä, niin lähtisin matkaan heti, niin menehtynyt kuin olenkin; minä ottaisin oppaan, minä antaisin kantaa itseäni. Mutta jos olen erehtynyt, jos se et ollutkaan sinä?

Oi, kyyhkysen vaisto on varmempi kuin mikään muu; se ei ole mennyt kertaakaan harhaan. Voimani vaan ovat pettäneet, eikä se erehtynyt.

Mitä teet nyt tällä hetkellä, missä lienetkin, rakkaani? Ellet ajattele Jumalaa, ajattelet minua, sitä toivon.

Minä, silloin kuin minä ajattelen sinua, ajattelen myös Jumalaa. Kun ajattelen Jumalaa, ajattelen sinua.

Kello on yksitoista illalla; näkemiin huomiseen! Ääretön toivo, joka on liian voimakas ollakseen kotoisin muualta kuin taivaasta, sanoo minulle, että huomenna minä sinut tapaan.

XXV.

Heinäkuun 31 päivänä, kello yksitoista illalla.

En tiedä, näenkö sinua koskaan enää, sydämeni rakastettu; mutta kiiruhda, kiiruhda, kello lyö kaksitoista yöllä, ja kun se on sen lyönyt, loppuu elämäni viimeinen päivä, jota se maailmalle ilmoittaa.

Huomenna on luostarivalani määräpäivä; olen odottanut hartaasti näiden kolmen kuukauden ajan, mutta en voi pettää Jumalalle antamaani lupausta. Jumala puhuu minulle, koska sinä olet vaiti; Jumala vaatii minua, koska sinä minut hylkäät.

Ah! Syvää tuskaa tuntematta en luovu tuosta toivosta, jonka sinä hetkeksi minulle annoit.

Minä olin vaipunut ruumiineni, sieluineni takaisin menneisyyteeni, siis onneen; vaikeampi on minun tuosta onnesta jälleen poistua kuin olisi poistua koko elämästä.

Se johtuu siitä, ettei luostarin elämä ole, mitä väitettäneekin, ei ruumiin kuolemaa, eikä hengen kuolemaa. Olen usein katsellut kuolleita ruumiita, olen kumartunut tarkastelemaan heidän kalpeaa, kalmankelmeää otsaansa; aine siinä vaan oli häviämistilassa, ei muuta. Mikään haave ei enää elänyt noissa aivoissa, jotka olivat ainaiseksi turtuneet, mikään ruumiillinen tai siveellinen tuska ei enää väristänyt noita iäksi hervonneita hermosäikeitä.

Mutta sitten olen usein tutkinut myöskin noita eläviä ruumiita, joita kutsutaan munkeiksi; vaikka heidän otsansa oli kalpeampi, kalmankelmeämpi kuin ruumiin, ei se kuitenkaan ollut vainajan, vaan olivat kyyneleet, jotka vuotavat heidän sydämestään lakkaamatta kuin syvästä ja ehtymättömästä lähteestä, vetäneet silmät heidän silmäkuoppainsa pohjaan ja kaivaneet heidän poskillensa nuo katkeruuden vaot, joista Jumala tuntee kärsimykseen valitut ja joista hän on tekevä, niin toivon ainakin, rakkautensa valittuja.

Tuo hermojen värinä, joka puhuu elämästä ja todistaa tuskaa, kulki aina heidän kiusatuissa jäsenissään. Se ei ollut elämän tyyntä eikä haudan rauhaa. Se oli kuolevan tuskaa, hiljaista, kuumemaista, kalvavaa, joka johtaa tästä maailmasta toiseen, elämästä kuolemaan, sairasvuoteesta hautaan.

Niin, Isabelle, minä en salaa itseltäni sitä, ja minä syöksyn kuiluun tarkasteltuani ensin koko sen syvyyden: minäkin olen joutuva tuohon kuolevan tilaan; veisipä se minut nopeasti hautaan!

Hyvästi, menen viettämään yön rukouksessa. Luostarin kellot soittavat kahden tunnin kuluttua aamua, julistaen, että muuan sielu, ei ruumis, jättää maailman taivaan tähden.

Kello yhdeksän aikaan on niiden, joista tulee veljiäni Jumalassa, määrä saapua minua noutamaan.

Elokuun 1 päivänä, kello viisi aamulla.

Olen nähnyt auringon nousevan viimeisen kerran. Koskaan se ei ole ollut kirkkaampi, upeampi, loistavampi. Mitä liikuttavat häntä, aurinkoa, tämän poloisen pienen maailman tuskat, jota se valaisee! mitä liikuttavat häntä ne kyyneleet, joita minä vuodatan tätä paperia kostuttaen! Kun jätän ne vain kymmeneksi minuutiksi alttiiksi sen säteille, ne juovat ne pois niinkuin ne juovat kastepisaran, joka värisee ruohon kärjessä tai häilyy timantin lailla kukkasen teriön maljassa.

En enää aurinkoa näe. Kammio, joka on minulle määrätty, on pihalle päin, jota korkeat muurit ympäröivät; pyöreän kaariportin aukosta näen ainoastaan kulman kirkkomaata: koetan pyytää tuota kulmausta hautapaikakseni.

Sen, johon mitä pikimmin tahtoo päästä, on oltava niin lähellä kuin mahdollista.

Rukoile, sieluni!

Kello yhdeksän aamulla

Veisuu lähenee; he tulevat minua noutamaan.

Minä en tahdo, että nuo ihmiset tulevat tänne. Minä en tahdo, että he näkevät teidän kirjeenne, että he näkevät tämän paperin. En tahdo, että he näkevät minun kyyneleeni.

Menen heitä vastaan ovelle; sielu jää tänne pariinne, he vievät vain kuolleen ruumiin.

Hyvästi!

Huuto, johon koko luomakunta puhkesi Jumalansa kuollessa, ei ollut syvempi, sydäntä raastavampi, valittavampi kuin minun huutoni rakkautemme kuoleman tähden.

Hyvästi! hyvästi! hyvästi!

XXVI.

Kello kymmenen.

Kammiosi tyhjä! Kirjeesi kyynelten kastelema! viimeiset jäähyväiset sinulta!

Tulin puoli tuntia liian myöhään.

Mutta entäpä jos vala ei ole vielä vannottu!

Jumala! Jumala! anna minulle voimaa.

Oi! kyyhky, jos minulla olisi sinun siipesi, vaikka särkynytkin!

XXVII.

(Katkelma kirjeestä, joka on löydetty Montolieun Ursulan-siskojen luostarista, mutta josta puuttuu alkupuoli.)

-- -- -- -- -- Päivän sarastaessa minä läksin Camonsin kylästä, jossa, kuten jo, rakas äitini Jumalassa, kerroin, hän oli kaikesta päättäen käynyt samana päivänä.

Olin kuulustellut koko köyhän, jalkansa loukanneen kirvesmiehen perhettä, ja niistä tunnusmerkeistä olisin hänet tuntenut, ellei jo sydämeni olisi vakuuttanut, että se oli ollut hän.

Sitäpaitsi eivät sanatkaan, jotka hän perheestä erotessaan lausui: "Nyt olette saaneet lohdutusta; rukoilkaa lohduttajan puolesta!" voineet lähteä kuin tuosta kärsivästä sydämestä, joka oli valmis uhrautumaan Jumalalle.

Minä ponnistin siis jälleen voimani toivoen saada nähdä hänet; jos olisin ottanut ratsuhevosen tai vaunut, olisi minun täytynyt tehdä ääretön kierros ennenkuin olisin joutunut tuohon pieneen taloon, jonka minä näin valkoisena pilkkuna lähellä synkkää ja vankkaa kamaldolais-luostaria, rakennusta, joka lähetteli kuuluviini tuulen siivillä kellojensa ääniä, vaikka sinne olikin kolmen lieuen matka linnuntietä.

Kylästä lähtiessäni päästin kyyhkysen menemään; se pieni raukka teki yhden kaikkein pisimpiä lentojaan, lähes kaksi sataa askelta, taloa kohti, jota katseeni ahmivat. Ei ollut epäilemistä: päämaalin läheneminen oli antanut sille voimia niinkuin minullekin.

Onnettomuudeksi ei seudulla ollut minkäänlaista tietä; minun täytyi kapuilla vuoren kupeita, joilla tuli vastaan milloin vieremä, milloin puro, joka oli viiltänyt niihin vakonsa, milloin metsä, johon en uskaltanut työntyä, sillä pelkäsin eksyväni tolalta.

Kuljin kolme tuntia pysähtymättä; mutta mutkissa kiertäen olin päässyt tuskin kolmen lieuen matkan.

Usein katosi koko talo näkyvistäni, ja ilman kalliin kyyhkyseni apua olisin kulkenut harhaan. Minä heitin sen ilmaan ja seurasin suuntaa, jonka sen lento minulle näytti.

Viimein näytti maa päämäärää lähetessäni tulevan vähemmin haitalliseksi. Kuulin kellon soittavan kahdeksan eräässä pienessä kylässä; en tiedä miksi minusta tuon kellon värinässä oli jotakin niin surullista, että sydäntäni viilsi. Tuntui kuin olisi jokainen tunnin lyömä sanonut minulle, lentäen ohitseni pronssisiivillään: "Jou-du! Jou-du!"

Minä kiiruhdin, ja pian saatoin eroittaa yksityiskohtiakin tuosta pienestä talosta. Mikäli lähenin, tunsin kuvauksen, jonka hän oli siitä minulle kirjeessä lähettänyt, ikkunan, josta hän näki auringonnousun, jasmiinin, joka varjosti hänen ikkunaansa ja joka näytti minusta kaukaa pelkältä vihreältä pensasaitaukselta.

Kerran olin näkevinäni tuossa ikkunassa hänet, ja olipa se sitten näköharha tai totta: minä ojensin molemmat käteni, päästin huudon.

Voi! vielä oli yli neljänneslieuen matka! hän ei minua nähnyt eikä kuullut.

Luostarin kellot soivat yhä; minä muistin tahtomattanikin sen öisen, lakkaamattoman kellojen äänen, joka oli soinut ennen minun luostariin menoani, ja joskus välkähti hirvittävänä epäilynä päässäni ja sydämessäni ajatus, että hänelle nuo kellot nyt noin hartaasti soivat. Mutta minä sanoin itselleni, päätäni pudistaen:

-- Ei, ei, ei!

Tulin yhä lähemmäksi; silloin näin pitkän kulkueen, munkkeja, jotka menivät pieneen, valkeaan taloon ja tuokion päästä palasivat jälleen luostariin vievää tietä.

Mitä he noutivat tuosta talosta?

Elävää ihmistä vai kuollutta?

Olin saava sen tietää, sillä en ollut enää kuin sataisen askeleen päässä talosta; silloin joki katkaisi tieni.

Se kuohui niin vuolaana, niin kivikkoisena, savisena, se näytti niin syvältä, etten koettanutkaan kahlata sen ylitse.

Minä riensin juosten ylös pitkin sen rantaa, vaikka olin väsynyt; mutta minä tunsin, että pääsisin siten sen talon luo. Mutta siellä kyllä varmaankin tällainen keinotekoinen voima minut pettäisi.

Neljännestunnin kuljettuani tulin puun luo, joka oli pantu joen poikki rannalta toiselle. Muussa tilaisuudessa en olisi mitenkään uskaltanut astua jalkaani tuolle heiluvalle sillalle. Nyt syöksyin sen varaan ja kuljin sitä myöten varmoin askelin, yhtä varmasti kuin olin sitä arvioinut silmilläni.

Toiselle puolelle päästyäni ei enää esteitä, vaan jo raivattu tie-pahainenkin; juoksin yhä; mutta tie vaan nousi yhä jyrkemmäksi sikäli kuin lähestyin päämaaliani.

Minä pääsin siihen, tuohon kaivattuun; ovi oli auki, astuin yli kynnyksen; portaat kohosivat oikealla, juoksin niitä ylös, mutta hiljaa, kutsumatta ketään. En uskaltanut hengähtääkään, kun koskin ovea; olin varma, että huone olisi tyhjä.

Huone oli tyhjä, ikkuna auki, ja pöydällä kirje, aivan kyynelten kastama.

Tuo kirje, oi äitiseni! Tuo kirje, jonka viimeiset rivit oli piirretty tuskin puoli tuntia sitten, tuo kirje oli hänen viimeiset jäähyväisensä.

Olin tullut puoli tuntia liian myöhään: hän oli kirkossa, oli vannomassa valaa.

Tunsin rakennuksen vapisevan jalkaini alla; maailma alkoi pyöriä silmissäni. Suustani puhkesi jo huuto, joka olisi voinut päättyä viimeiseen huokaisuuni, kun yhtäkkiä pälkähti päähäni ajatus, että ehkei uhri vielä ollut tehty, että ehkei vala vielä ollut vannottu.

Minä syöksyin ulos, ottaen vaiston opastamana mukaani kyyhkyseni, joka oli asettunut siunatulle puksipuun oksalle.

Luostari oli suunnilleen sadan askeleen päässä; mutta sillä kertaa tunsin, ettei minulla olisi tarpeeksi voimaa päästäkseni kirkkoon. Minulla ei ollut enää kuin hiukka järkeä päässä, pirahdus henkeä rinnassa.

Kuulin pappien laulavan "_Magnificatia_".

Kuulin urkujen soivan: "_Veni Creator_".

Jumalani! Jumalani! minulla ei ollut aikaa kuin joku sekunti.

Onnetonta! kolmasti onnetonta! olin tullut kirkon kuoripuolelle, täytyi kiertää sen ympäri päästäkseen ovelle.

Keskiseinän ikkuna oli auki; mutta kuinka olisi ääneni kuulunut yli urkujen pauhun ja pappien laulun?

Koetin kuitenkin huutaa; käheä korina tuli rinnastani, ei muuta.

Löytyy hetkiä, jolloin tuntee, että kaikki meidät hylkää ja että kaikki on mennyttä!

Tunsin ajatusteni samenevan; sisässäni särkyi kaikki; mutta sitten, keskellä kaaosta, kuin salama, liekki, leimaus välkähti sielussani:

Heitin kyyhkysen ilmaan avonaista ikkunaa kohti, ja vaivuin tiedottomana maahan.

Oi taivainen laupeus! kun heräsin tajuihini, olin hänen sylissään.

Hänellä oli jo yllään munkinkaapu, häneltä oli jo tukka ajeltu pappis-tonsuuriksi, ja kuitenkin hän oli minun, minun, minun! Minun, ainaiseksi!

Valan olivat hänen huulensa jo alkaneet, kun kyyhkynen, liihoittaen alas kuin pyhä Henki auringon sädevirrassa, sen keskeytti.

Kallis, rakas kyyhkynen, sinun kuvasi veistetään haudallemme, nukahdettuasi meidän toisiinsa liittyneihin käsiimme.

Minä lupasin kirjoittaa teille, jos löytäisin hänet, hurskas äiti. Jumala rajattomassa laupeudessaan on sallinut minun hänet löytää, ja minä kirjoitin.

Teidän nöyrin ja kiitollisin tyttärenne

_Isabelle de Lautrec_, kreivitär _de Moret_.

Onnekkaassa Palermossa, syysk. 10 p. 1638.