Part 6

-- Ja miten voitte Jumalan edessä puolustella moista horjuvaisuutta päätöksessänne?

Puolustustani, tuota, jonka Jumala, joka on pelastanut henkesi, hyvin tuntee, sitä en voinut hänelle sanoa, koska olisin siten tuhonnut sinut. Minä olin siis vaiti, ja huuliltani pääsi vain uusi valitus.

-- Teillä ei siis puolustuksia ole, sanoi kardinaali-herttua.

Vääntelin käsiäni tuskasta.

-- Hyvä, täytynee siis minun ne löytää, virkkoi hän, ehkä hiukan ylimielisesti.

-- Oi, auttakaa minua, auttakaa, teidän ylhäisyytenne, niin siunaan teitä viimeiseen hengenvetooni saakka.

-- Olkoon siis; minä en kuningas Ludvig XIII:nnen neuvonantajana tahdo, että niin kaunis ja uskollinen nimi kuin teidän suvullanne on, katoaa; teidän nimenne on niitä, jotka ovat Ranskalle todella kunniaksi, ja Ranskan tosi kunnia on minulle kallis.

Ja sitten kysyi hän, katsoen minuun tiukasti:

-- Te rakastatte jotakuta?

Minä painoin pääni aivan maan tomuun.

-- Niin, sitä se oli, jatkoi kardinaali-herttua, sen arvasin, te rakastatte jotakuta. Onko se mies, jota rakastatte, vapaa?

-- On, teidän ylhäisyytenne.

-- Hän tietää toimenpiteet, joihin olette ryhtynyt, ja odottaa teitä?

-- Hän odottaa.

-- Hyvä. Tuo mies liittäköön nimeensä, mikä se lieneekin, nimen "de Lautrec", niin että Ravennan ja Breseian voittajan nimi olisi katoamaton kuin hänen muistonsakin ja että te olisitte vapaa.

-- Oi, teidän ylhäisyytenne, huudahdin minä ja suutelin hänen jalkojaan.

Hän nosti minut ylös, minä aivan huohotin onnesta. Hän antoi merkin isä Josefille, joka nyt tuli luo.

-- Saattakaa neiti Isabelle de Lautrec sinne, mistä hänet nouditte, sanoi kardinaali; ja tunnin päästä viette hänelle julistuskirjan, joka päästää hänet luostarivalasta.

-- Teidän ylhäisyytenne, oi, millä tavalla voin teitä kiittää?

-- Se on helppoa: kun joku kysyy mielipidettänne minun suhteeni, sanokaa, että minä osaan rangaista ja palkita. Elävänä olen rangaissut petturi Montmorencyä; vainajana palkitsen uskollista de Lautrec'ia. Menkää, tyttäreni, menkää.

Minä suutelin vielä kymmenesti hänen käsiään ja seurasin sitten isä Josefia. Tunti sen jälkeen toi viimemainittu sitten minulle julistuskirjan, joka päästää minut lupauksestani.

Minä läksin heti kohta paluumatkalle, minuuttiakaan hukkaamatta, tuo kallis paperi sydämelläni, ja varmaan hartaammin tuntein kuin koskaan ennen Jumalaa kohtaan, nyt, kun Hän oli vapauttanut minut sanastani.

Minulta ei mennyt kuin kolmetoista päivää matkalla, ja nyt olen tässä, ja nyt kirjoitan sinulle, rakkaani, en kaikkea, mitä tahtoisin sinulle sanoa, sillä silloin kirjoittaisin tästä kokonaisen kirjan ja saisit odottaa seitsemän päivää tietämättä, että minä olen vapaa, että minä rakastan ja että pian olemme onnelliset.

Minä lopetan nyt nopeasti, että saisit kuulla tämän kalliin uutisen minuuttia aikaisemmin.

Hevoset saavat olla valjaissa, ja kun kyyhkynen tulee takaisin, minä lähden luoksesi.

Ilmoitahan ainoastaan missä olet ja odottele minua.

Lähde, kyyhky, lähde: koskaan en ole näin tarvinnut siipiesi apua. Mene ja palaa!

Ymmärrät, rakkaani: ei mitään muuta kuin paikka, jossa sinut tapaan. En tahdo, että viivyttäisit kohtaamistamme minuuttiakaan, edes kirjoittaaksesi nämä autuaalliset sanat:

Rakastan sinua!...

Kymmenen minuuttia myöhemmin.

Oi onnettomuutta! Voi meitä onnettomia!... Se mies on määrätty kohtaloksemme, enemmän tällä kertaa ehkä vielä kuin ensimäisellä.

Voi, kuule, kuuntele, vaikket ehkä koskaan saakaan tietää, mitä nyt kerron sinulle.

Kuule tätä!

Olin kuten tavallista kiinnittänyt kirjeeni kyyhkysemme siipeen, kirjeen, jossa kerroin sinulle kaikki, kirjeen, joka oli tuova sinulle kokonaisen tulevaisuuden ja onnen. Olin laskenut Iris-raukan irti, seurasin sitä silmilläni ilmain avaruudessa, jossa se alkoi kiitää, kun yhtäkkiä kuulin luostarin muurin toiselta puolelta kajahtavan pyssynlaukauksen näin kyyhkysemme lennossaan pysähtyvän, pyörähtävän ilmassa ja putoavan maahan.

Oih! suustani puhkesi sellainen tuskan huuto, että luulin hengen lähtevän sen keralla ruumiistani.

Ja kohta syöksyin ulos luostarista, niin suunniltani, että ymmärrettiin, että minulle oli tapahtunut suuri onnettomuus, ja ettei minua koetettukaan pysäyttää.

Olin nähnyt, minne päin kyyhkynen putosi maahan; minä juoksin sinne.

Viidenkymmenen askeleen päässä luostarin muureista näin upseerin, joka oli metsällä: hän se oli ampunut kyyhkystä; se oli hänellä käsissä; hän katseli kummastuneena, niin, suruissaan kirjettä, joka oli kiinnitetty kyyhkysen siipeen.

Juoksin hänen luokseen kädet ojolla. Minä en osannut enää puhua, minä vaan huusin:

-- Voi onnetonta! onnetonta! voi, onnetonta!

Neljän askeleen päässä minä pysähdyin kalveten, tyrmistyneenä, kuin iskun sydämeeni saaden: mies, upseeri, joka haavoitti kyyhkysemme, oli sama kapteeni, jonka olin nähnyt silloin yöllä Castelnaudaryn taistelutantereella. Hän oli Bitéran, joka oli ampunut sinua ja suistanut sinut hevosen seljästä.

Me tunsimme nyt toisemme.

Oi! sanon sen, silloin hän tuli melkein yhtä kalmankalpeaksi kuin minä; hän näki minut nunnanpuvussa ja ymmärsi, että hän se oli minut saanut ottamaan tuon puvun.

-- Ah, madame, mutisi hän; tosiaan minä olen kovan onnen mies!

Ja hän ojensi minulle kyyhkysemme, joka pyristeli hänen kädessään ja putosi nyt maahan.

Minä nostin sen siitä; onneksi siltä oli ainoastaan siipi särkynyt.

Mutta sehän tiesi salaisuuden, missä asut, rakkaani. Sen salaisuuden se kadottaa kerallaan. Mistä minä sinut löydän, ja kuinka löydän sinua nyt, ellei se voi lentää luoksesi?

Lentää kertomaan, missä minä olen; kertomaan, että minä olen vapaa, kertomaan, että me olisimme pian olleet onnelliset!

Oi, ihan varmaan tuolla pienellä eläin-paralla on sielu. Jos olisit nähnyt, rakas kreivini, miten se katsoi minuun, kun kannoin sitä takaisin luostariin, sen murhaajan seistessä liikkumatta ja vaiti katsellen minua, nähden minun loittonevan niinkuin oli nähnyt kerran ennen tuon lakeuden verisessä ruohikossa, joka oli ollut taistelutantereena.

En tiedä, voiko tuo mies korvata koskaan pahan, mitä hän on meille tehnyt; mutta sitä vaadin, muutoin kiroan häntä vielä viimeisellä hetkelläni!

Asetin kyyhkysen vasuun lepäämään. Pidän sitä vasua sylissäni. Onneksi kuula ei ole sattunut ollenkaan sen ruumiiseen; ainoastaan siivenpää on ruhjoutunut.

Olen irroittanut tuosta siipi-raukasta veren tahraaman kirjeen. Jumalani! Jumalani! ellei olisi sattunut tätä odottamatonta tapausta, olisit sen nyt pian saanut käteesi.

Missä sinä olet? missä sinä olet? kuka minulle sanoo, missä olet?

Ah! tuossa tulee luostarin lääkäri, jota lähetin noutamaan.

Kello neljä.

Lääkäri on hyvä, kunnon mies; hän ymmärsi, että eräissä elämän salaperäisissä kohtauksissa kyyhkysen henki on yhtä kallis kuin kuninkaan.

Hän ymmärsi sen nähdessään minun epätoivoni.

Hän ymmärsi sen nähdessään veren tahraaman kirjeen.

Haava itsessään ei ole minkään moinen; kolmessa päivässä kyyhkysemme olisi parantunut, jos lääkäri olisi leikannut siltä siiven pois.

Mutta minä vastustin jyrkästi sellaista; minä lankesin hänen eteensä polvilleni ja sanoin hänelle:

-- Koko elämäni on sidottu tuohon siipeen, jonka tahdotte leikata poikki. Kyyhkysen täytyy kyetä lentoon! täytyy!

-- Se on vaikeampaa, virkkoi hän, enkä voi antaa teille varmaa vastausta; mutta ainakin teen kaiken, mitä suinkin voin. Mutta missään tapauksessa ei se pääse lentämään ennenkuin kahden, kolmen viikon päästä.

-- Vaikkapa vaan kahden, kolmen viikon; kunhan se vaan lentää!

Ymmärrät, ystäväni, että se on ainoa toivoni.

Siipi on sidottu ruumista vasten; Iris näyttää ymmärtävän asian, pikku parka; se ei nyt hievahdakaan; se vaan katsoo minua.

Minä olen asettanut sen nokan ylettyville vettä ja jyviä. Ja onhan sillä vielä käteni, josta se saa ottaa ravintonsa.

Mitä voisin odottaessani tehdä, että sinä saisit tiedon siitä, mitä on tapahtunut? mistä saada lähetti, joka löytäisi sinut? mihin ilman suuntaan kääntyä, saadakseni annetuksi hätämerkkini kuin haaksirikkoutunut ajelehtien keskellä valtamerta?

Miksi ei ruhjoutunut toinen käteni hänen siipensä asemasta.

Kesäkuulla.

Niin, sinä olit oikeassa, rakastettuni; tunnen, että ellen olisi saanut luostarivalaani peruutetuksi, olisi onnemme pohjalla aina piillyt tunnontuska, tai paremminkin: ei olisi ollutkaan onnea, koska Jumala ei olisi tuota onnea pyhittänyt.

Kun sanoin sinulle: "Minä olen vapaa, me pakenemme yhdessä, me olemme onnelliset", tahdoin unohtaa; mutta sieluni pohjalla vaikeroitsi jokin ääni, joka vaiensi joskus rakkaudenkin äänen, niin vahva kuin se olikin.

Nyt olen kyllä onneton, koska en tiedä, miten sinut löytäisin, saisin tavata; mutta tuntoni on rauhallinen; ja kun sanon, kun toistan: "Minä rakastan sinua, sulhoni", en tunne sydämessäni enää tuota viiltävää tuskaa, jota tunsin ennen aina silloinkin, kun sanoin: "Ole rauhallinen, rakkaani, me olemme onnelliset."

Olen vaalinut kyyhkys-parkaamme kuin olisin hoitanut sairasta siskoa. Se kärsii ankarasti ja tuon tuostakin sulkee se silmänsä kivusta.

Minä tiputan pisara pisaralta kylmää vettä sen siivelle, ja se tuntuu helpoittavan kipua. "Se hyväilee minua punaisella nokallaan ikäänkuin kiittääkseen minua."

Kyyhky-parka! se ei aavista, missä määrin itsekkäistä syistä sitä hoitelen.

Mutta sinä, sinä, mitähän mahdat sinä ajatella? Oi hyvä Jumala!

XXIII.

Heinäkuun 1 päivänä 1638.

Kaksi kuukautta kulunut, eikä uutisia kuulu. Ja silmiäni särkee tuijottaessani ilmanrannalle, jolta etsin lemmittyä kyyhkystämme turhaan.

Jokaisen mustan läikän avaruudessa nähdessäni sanon itselleni: "Se on Iris"; ja sitten huomaan hetken päästä erehdykseni, ja rintani, joka paisui toivosta, raukeaa huokaukseen.

Mitä siitä, odotan yhä, toivon yhä; koska sinä elät, koska sinä minua rakastat, miksi siis olisin toivoton enkä uskoisi onneen?

Mutta aika vaan kuluu. On kaksi kuukautta siitä, kun sinä läksit matkaan. Kun lasken, niin viikon tai puolentoista päästä sinun olisi pitänyt tulla takaisin.

Oi Jumalani! Jumalani! olisikohan tuo kivi-sydän mieheksi kieltänyt?

Sanotaan kuitenkin, että hänkin on rakastanut, tuokin mies!

Jumalani, taivaan Herra, älä hyljää meitä!

XXIV.

Heinäkuun 5 p:nä.

Oi! jos sinä tietäisit, sieluni rakastettu raukka, kaikki, mitä olen kirjoittanut sinulle kahden viikon kuluessa! Siinä on, näetkös, kokonainen maailma ajatuksia, toiveita, haluja, kaipuita ja muistoja!

Jos me kerran tapaamme toisemme, -- oi, Jumala sallikoon sen, niinkuin rukoilen häneltä palavasti joka päivä ja varsinkin öisin! -- jos me kerran tapaamme toisemme, silloin saat lukea kaikki ja silloin sinä varmaan, sen takaan sinulle, ymmärrät, miten suuresti sinua rakastin!

Jos emme tapaa toisiamme ... voi! kaikki tuonen tuskat sisältyvät tuohon pelkooni ... niin silloin minä lukenen noita kirjeitäni, lisäten niitä joka päivä eilistä toivottomammalla lehdellä, minä, joka kuolen viimeisen ääreen kirjoittaessani sanat: "Minä rakastan sinua!"

Oi minua, joka luulin tyhjentäneeni sinulle sydämeni koko ahdistuksen ja kaikki riemut; oi! minä tiedän, että tulevaisuudessa on yhäti ilon ja surun syvyyksiä, joihin en ole vielä saanut vilkaistakaan!

Huomenna! Miksi vapisee käteni niin ankarasti piirtäessäni sanan?

Siksi, että huomenna on päivä, joka ratkaisee elämäni; huomenna, silloin näen, voiko kyyhkynen lentää. Jo kolmena päivänä se on lähtenyt vasustaan, on oikonut siipiään, kokeillut huoneessani, lentänyt ovelta ikkunan luo. Voisi sanoa, että se ymmärtää, pieni poloinen, miten meille kahdelle on tärkeää, että se saa takaisin siipensä koko voiman.

Huomenna! huomenna! huomenna!

Minä kirjoitan hyvin lyhyen lapun, etten vaivaisi sitä turhalla painolla. Ainoastaan neljä sanaa, mutta sellaisia, että ne puhuvat kaiken.

Huomiseen siis, kallis rakastettuni! Menen viettämään yön rukouksessa. En koetakaan nukkua, se olisi aivan turha yritys.

Mitä teet sinä nyt, sano, Jumalan nimessä? aavistatko edes, kuinka minä sinua rakastan ja miten minä kärsin?

Heinäkuun 6 p:nä.

Aamu sarastaa, rakkaani, ja kuten sanoin, en ole hetkeksikään ummistanut silmääni, vaan olen viettänyt yön rukouksessa.

Toivon, että Jumala on rukoukseni kuullut ja että sinä tänään saat tietää, missä minä olen, että minä olen vapaa ja odotan sinua.

Kyyhkynen on jo yhtä kärsimätön kuin minäkin; se lyö ikkunaruutuihin nokallaan ja siivillään.

Sinulle avataan ikkuna, pikku raukka! Jumala suokoon, että siipesi olisi kyllin luja kestääksesi matkan, jolle lähdet.

Keskeytän tämän kirjeen, kirjoittaakseni pikku lapun, jonka se tuo sinulle, tai ehkä, oi minua! vain koettaa lähteä sinulle tuomaan.

Kello neljä aamulla, heinäkuun 6 p:nä.

Jos kyyhkynen pääsee luoksesi saakka, rakkaani, lue tämä kirjelappu ja lähde matkaan sekuntiakaan hukkaamatta, niinkuin minäkin lähtisin, jos tietäisin, mistä sinut löytäisin.

Minä olen vapaa, minä rakastan sinua ja odotan sinua Montolieun luostarissa, Foix'n ja Tarasconin välillä, Ariègen varrella.

Saat sitten kuulla, minkätähden en sano nyt vielä, miksi tämä kirjelappu on niin lyhyt ja tämä paperi niin ohutta.

Saat kuulla kaiken, ja tuhannen muuta seikkaa, kaikki onnettomuutemme, kaikki tuskamme, kaikki toivomme, jos kallis airuemme pääsee tulemaan sinun luoksesi saakka; sillä jos se pääsee luoksesi, niin sinä lähdet matkaan samassa tuokiossa, eikö niin?

Minä odotan sinua, rakkaani, niinkuin sokea odottaa valoa, niinkuin kuoleva odottaa elämää, niinkuin vainaja ylösnousemusta.

Lähde, rakas kyyhky, lähde!

Heinäkuun 6 p:nä, kello viisi aamulla.

Me olemme kohtalon kiroomat!

Oi, hellästi rakastettu kreivini, mikä meille tulee? Eikö minulle jää enää muuta keinoa kuin kuolla epätoivoon ja kyyneliini!

Se ei voi enää lentää; sadan askeleen päässä sen siipi herposi; se tuli erään poppelin ulommaisten oksain kohdalle, joiden ylitse se aikoi lentää; se töytäsi vasten oksia ja putosi oksalta oksalle ja maahan.

Minä juoksin sen luo käsiäni ojentaen, särkyvin sydämin; juoksuni oli pelkkää äänekästä vaikerrusta, joka päättyi tuskan huutoon. Minä otin kyyhkysen maasta, ja se itse, kun se oli hetken levähtänyt, itse koetti se lentää toisen kerran; mutta uudestaan se putosi maahan!

Ja minä, minä vaivuin sen viereen, kieriskelin epätoivoissani maassa, tempoen ruohoa käsin ja hampain.

Jumalani! Jumalani! mikä on kohtaloni? Minä olin liian ylpeä, liian onnellinen, liian varma onnestani, minä pidin sitä jo kädessäni, sattuma avasi käteni ja aarteeni katosi siitä.

Oi taivaan Herra! etkö lähetä minulle neuvoa, mielen valaistusta, ajatusta!

Herra, Herra, auta minua! Herra, katso armossasi minun puoleeni! Herra, Jumalani, minä tulen hulluksi!...

Odota, odotahan.

Jumalallinen laupeus, sinä olet minua kuullut, sinä olet täyttänyt rukoukseni.

Kuule nyt, kuule, armaani, sydämeeni syttyi taas toivo, tai paremminkin on tuo toivoni valaistus ylhäältä.

Kuulepas! ikkunastani olen niin usein seurannut katseillani kyyhkysemme lentoa, kun se on lähtenyt matkalle, että voin harhaan menemättä kulkea ainakin parin kolmen lieuen matkan, siihen suuntaan kuin sekin. Se lensi aina sen pienen, leveän joen lähdepaikkojen ylitse, joka laskee Foix'n kohdalla Ariégeen. Sen on pitänyt lentää yli pienen Amourtierin metsän ja sitte Salat'n, yli Saint-Gironsin ja Oust'n välillä.

No niin; täten aion nyt menetellä:

Minä pukeudun pyhiinvaeltajaksi; minä lähden sinua etsimään, kuljen tästä ensin pieneen Rieupreganin kylään saakka; sen kylän seuduilla se katosi aina näkyvistäni; ja kun olen kulkenut kylän ohitse, hyvä, minä turvaudun kyyhkyseen. Se voi kerrallaan lentää aina noin sadan askeleen matkan. No niin, se lentää sata askelta, levähtää ja lentää taas sata askelta, ja on oppaanani; minä seuraan sitä, seuraan niinkuin heprealaiset seurasivat tulenpatsasta yöllä ja pilvenpatsasta päivällä; sillä minäkin vaellan etsien luvattua maata, ja minä sen löydän, tai kuolen uupumukseen ja tuskaan tielle.

Oi, sen tiedän hyvin, matka on pitkä; kyyhkysparka, -- anna anteeksi kärsimykset, joita sinulle tuotan, sinä rakkautemme lempeä martyyri! -- kyyhkys-parka ei jaksa lentää enempää kuin lieuen tai pari vuorokaudessa; mutta ei mitään, rakkaani, vaikka saisin kuluttaa lopun ikääni sinua etsiessäni ... oi, minä etsisin varmasti sinua elämäni loppuun asti!

Niinpä nyt lähden. Lähden viipymättä, heti tänä päivänä.

Olen jo puhunut kaikki luostarin johtajattarelle, kaikki paitsi en sanonut nimeäsi. Hän on hurskas ja hyvä nainen ja hän on surrut minun surujani ja itkenyt minun kyyneleitäni. Hän tarjosi minulle jotakuta henkilöä seuraksi matkalle, minä en ottanut. Minä en tahdo sinne ketään; se, mitä aion tehdä, on vaistojen tehtävä, taivaan ja meidän välinen mysteerio; minä lupasin ainoastaan kirjoittaa hänelle, jos löytäisin sinut. Jos en hänelle kirjoita, niin hän tietää, että minä olen kuollut, kuollut mielipuolena, epätoivoon, jonkin metsän laitaan, jonkin tien viereen, jonkin joen partaalle.

Minä lähden, kuljetan mukanani kaikki kirjeet, jotka olen sinulle kirjoittanut, joita sinä et ole saanut, joita et saa ehkä koskaan. Ah, jos voisin kerran heittää ne kaikki eteesi sanoen: "Lue! lue! lemmittyni!" sinä päivänä näkisit, miten minä olen kärsinyt; sinä päivänä olisin ylen onnellinen!

Nyt lähden, kello on kolme jälkeen puolenpäivän; minä toivon ehtiväni tänään Rieupreganiin asti.

Heinäkuun 7 p:nä, yöllä.

Minä menin kirkkoon ennenkuin aloin matkani, ottaakseni, niin sanoakseni, Jumalan kanssani. Minä lankesin Hänen alttarinsa ääreen, nojasin otsaani veistoksin kaunistettuun kiveen, juuri paikkaan, jossa veistos kuvasi ristiä, ja rukoilin.

Oi, totta se on, rukouksessa on palsami haavoillemme. Rukous, se on vihreä kumpu, jolle ihminen istuutuu uuvuttavan vaelluksen jälkeen ja lepää siinä. Rukous, se on lähde, jonka löytää keskellä erämaan hietikoita ja virvoittautuu sen vedellä.

Minä läksin kirkosta täynnä voimaa ja toivoa; minusta tuntui kuin olisi Jumala kiinnittänyt olkapäihini jonkun enkelinsä siivet: rukous minua yhä kohotti maasta ja vei ylös Herran puoleen.

Niinhän, Herra, että tämä on ainoastaan koetus? niinhän, Herra, että sinä et ole minua kironnut? niinhän, Herra, että minä löydän hänet tien päässä, jolla olen nyt kulkenut ensimäisen taipaleeni?

Odota minua, armaani, odota minua, sillä vannon, että kerran minä varmaan saavun luoksesi.

Minä jätin sinut mielestäni hetkeksi nojaten erään ikkunan rintanojaan, josta näkee tuonne Boussenac'in kylään.

Se kylä on matkani varrella ja minä kuljen huomenna sen ohitse, ellei kyyhkysemme vaan vie minua toisaalle. Jokin surullisesti ulvova koira, joka oli varmaankin eksynyt pienessä metsässä, jonka näen tuolla oikealla, eroittui tummana läikkänä maasta.

Sanoin itsekseni:

-- Jos tuo koira lakkaa ulvomasta, on se hyvä merkki, ja minä löydän hänet.

Koira vaikeni.

Kuinka ihminen on kärsiessään taikauskoinen, sinä sydämeni syvästi rakastettu! Tunnetko sen? kärsitkö sinäkin?

Mikä ihana yö, hyvä Jumalani! Ajattelin, että ehkäpä sinäkin seisot ikkunasi ääressä niinkuin minä, ehkäpä katselet tänne minuun päin niinkuin minä sinne sinuun, ehkä sinä ajattelet Jumalaa ja minua niinkuin minä ajattelen sinua ja Jumalaa.

Näitkö tuon kauniin tähden, joka piirsi taivaslakeen hehkuvan viirun? kuinka pitkän matkan lensi se sekunnissa?

Oi, voisinpa niinkuin se yhdessä sekunnissa päästä täältä luoksesi; saisinpa luoksesi päästyäni niinkuin se sammua!

Valitsisin tuon valoisan onnen tuokion, vaikkapa sitä seuraisi iankaikkinen yö.

Huomiseen, rakkaani; huomispäivä vie, toivon, minua jälleen lähemmäksi sinua.

Heinäkuun 9 p:nä.

Nyt olen pysähtynyt pieneen kylään nimeltä Soulan. Hyvä Jumala, millainen ukonilma! Mitä oli maamme rikkonut, koska Jumala uhkasi sitä pelättävällä äänellään?

Virtanaan syöksyvä sade sai Salat-joen tulvilleen, kahlaaminen ei ole nyt enää mahdollista, ja sillalle päästäkseni täytyisi minun kulkea rantaa ylös aina Saint-Gironsiin saakka, se on: hukata kaksi päivää.

Minulle vakuutetaan, että huomenna minä voin jälleen jatkaa matkaa, että joki on silloin laskeutunut entiselleen.

Voi minua! kokonainen päivä hukattu! päivä, jolloin sinä minua odotat, aivan varmaan! päivä, jolloin sinä minua ehkä syytät.

Heinäkuun 12:nnen päivän iltana, Alos'n kylässä.

Muuan talonpoika suostui tulemaan oppaakseni: minä kuljin joen ylitse hänen muulinsa seljässä. Kerran oli virta vähällä viedä meidät kaikki mennessään; neljännes-osalla matkaa ei eläin tavannut pohjaa.

Loin silmäni taivaalle, painoin kädet ristiin rinnoilleni ja sanoin:

-- Jos kuolen, Herra, sinä tiedät, että kuolen hänen tähtensä.

Siitä näet, että me löydämme varmaan toisemme, koska minä en kuollut.

Heinäkuun 15 p:nä.

Jatkoin matkaani jalkaisin, yhä kyyhkysemme opastuksella. 13:na päivänä kävelin Alos'sta Castilloniin; se oli ankara päivä pikku raukallemme. Minun pitäisi sääliä sitä enemmän: minä olin kävellyt vähintään kolme lieuetä.

Seuraavana päivänä, 14:nä, maksoin eilisen julmuuteni pääsemällä tuskin yhtä lieuetä, ja tänään, 15:nä, olen saapunut Saint-Lary'hin, pienen, nimettömän joen poikki, joka laskee Salat-jokeen.

Muuten olen minä oikealla tolalla, sen tiedän varmasti. Kyyhkynen ei epäröi kertaakaan, ei poikkea suorasta suunnasta tuokioksikaan. Se menee suoraan ja empimättä eteenpäin.

Mutta aika vaan kuluu ja sinä odotat; aika kuluu, ja sinä olet tehnyt luostarilupauksen.

Voi! älä kiirehdi täyttämään tuota lupausta, rakas! Luota minuun, luota omaan Isabelleesi.

Sinä epäilit kerran häntä, ja se tuli meille molemmille kalliiksi.

Heinäkuun 18 p:nä.

Kolme päivää olen nyt harhannut melkeinpä umpimähkään, kierrellen metsikköjen ympäri, pitkin jokien mutkia. Ah! ilmassa ei ole esteitä niin paljon kuin maan pintaa kulkiessa. Kyyhkynen pääsi paikoista, joissa minun usein oli pakko pysähtyä.

Tunnustan sen sinulle, armaani, että voimani ja rohkeuteni pettävät nyt yhtaikaa, ja minä olen vaipunut maahan puun juurelle, nääntymäisilläni, toivottomana.

On jo yksitoista vuorokautta siitä kuin läksin matkalle, ja olen kulkenut tuskin viittätoista, kahdeksaatoista lieuetä, matka, jonka Iris lensi tunnissa, kun se oli meidän rakkautemme viestin-viejänä, kiitäen kuin nuoli surkeain matelijain ylitse, jotka nimittävät itseään luomakunnan herroiksi ja joilla ei ole linnun vaistoa; jotka kuluttavat yksitoista päivää matkaan, minkä kyyhkynen kulkee yhdessä tunnissa.

Sanopas, kuinka voi tuollainen magnetisoitu neulapaha tietää, missä pohjoinen on, kun taas minä, elävä, ajatteleva, kulkukykyinen olento, tehty Jumalan kuvaksi, en tiedä, missä sinä olet?

Kuinka voi laiva, joka lähtee maailman toisesta laidasta, löytää toiselta puolelta keskeltä valtamerta jonkun saaren, enkä minä, minä en sinua löydä, sinua, jonka saavuttaakseni minun ei tarvitse, niin sanoakseni, muuta kuin ojentaa kädet?

Oi minua! tiedän sen, Jumalani, jos aion hänet löytää, ei minun tule ojentaa käsiäni suinkaan häntä kohti, vaan Sinua!

Jumalani, tue minua! Jumalani, johda minua! Jumalani, opasta minua!

Heinäkuun 29 p:nä.

Minä toinnun, herään päivän valoon, elämään. Minä olen luullut kuolevani, oi hellästi rakastettu kreivini, ja vähällä olisin saanut viimeinkin tietää, missä sinä olit, sillä kuolleethan tietävät kaikki; vähällä oli Isabellesi astua haamuna kammioosi, yöllä, hetkellä, jolloin aaveet kulkevat.

Sentähden pahoittelenkin, että vielä elän; sillä jos olisit nähnyt haamuni, olisit ymmärtänyt, että minä olin kuollut, jotavastoin nyt, kun et näe minua, et haamuna, etkä ruumiillisesti, luulet ehkä, että olen sinut unohtanut tai pettänyt. Älä väitä vastaan, kuule! sinä olet kerran jo niin luullut.

Oi! minä en ole sinua unohtanut enkä pettänyt, minä rakastan sinua! rakastan sinua! mutta olen ollut kuolla, siinä syy.

Muistat tuon haavoittuneen, jolla oli ollut jano, joka oli laahautunut puron luo, vuodattaen viimeiset veripisaransa, puhaltaen viimeisen henkäyksensä ainoastaan päästäksensä veden ääreen, tuon, joka sitten kuoli saadessaan ensimäisen suullisen? Kas, melkein niin kävi minullekin.