Part 5

Kahden kuukauden kuluttua saatoin nousta ylös. Siihen saakka olin ollut piilossa luostarin maanalaisissa kellareissa; tarvitsin nyt raitista ilmaa toipuakseni; oli marraskuu, mutta Languedoc'in lauhkea talvi salli minun kuitenkin mennä joskus ulos. Minut päästettiin öisin hengittämään ilmaa luostarin puutarhaan.

Ajatusten ja tunteiden keralla, -- en sano voiman, sillä minä olin vielä niin heikko, etten jaksanut laskeutua enkä nousta portaita, -- oli koko kuoleman turruttama rakkautenikin teihin herännyt jälleen eloon. Minä en puhunut muuta kuin teistä, en hiiskunut kenellekään mitään kuin vain teille.

Sitten kuin voin pitää kynää kädessäni, pyysin saada kirjoittaa teille: pyyntööni suostuttiin ja minulle toimitettiin lähetti viemään kirjettä; mutta koska kirje olisi saattanut ilmaista, että minä elin ja koska olemassaolostani olisi seurannut kauhistuneen madame de Ventadourin mielestä etsintä, vangitseminen, ehkäpä kuolemakin, niin viivyskeli lähetti vaan ympäristöllä ja tuli takaisin kahden-, viidentoista päivän päästä ja sanoi, että teidän isänne oli vienyt teidät Parisiin ja että hän oli antanut kirjeen sille kamarinaisistanne, joka näytti uskollisimmalta.

Silloin tulin rauhallisemmaksi, luottaen rakkauteenne ja että toimittaisitte minulle pikaisen vastauksen.

Kuukausi meni näin odotellessa; jokainen katoava päivä oli uusi isku luottamukselleni teihin ja riisti minulta rahdun toivoa kerrallaan.

Oli mennyt kolme kuukautta Castelnaudaryn taistelusta. Halusin uutisia noista tapauksista, jotka kiinnittivät mieltäni. Kun olin haavoittunut aivan taistelun alussa, en tiennyt, miten se oli päättynyt. Minulle karteltiin antaa pyytämiäni tietoja. Uhkasin mennä itse niitä hankkimaan.

Silloin kerrottiin minulle kaikki; silloin sain kuulla, että olimme joutuneet taistelussa tappiolle; että Gaston oli paennut ja tehnyt sitten, neljäs meistä, sovinnon vihollisten kanssa kuten oli sanonut; että herttua Montmorency oli tuomittu kuolemaan ja teilattu; että minun omaisuuteni oli otettu takavarikkoon, että olin menettänyt kaikki arvopaikkani ja arvonimeni.

Otin nämä uutiset vastaan lujamielisemmin kuin oli luultukaan. Tosin oli marsalkka-raukan kuolema minulle ankara isku. Mutta Marillac'in kuoleman jälkeen olimme me, herttua de Montmorency ja minä, monta kertaa aavistaneet tämän iskun itseämme kohtaavan.

Mitä arvopaikkaini, arvoasteitteni ja omaisuuteni menettämiseen tulee, tiedon siitä otin vastaan halveksivalla hymyllä. Ihmiset olivat riistäneet minulta kaiken, mitä ihmiset voivat riistää; mutta heidän oli täytynyt antaa minun pitää se, mitä Jumala oli minulle antanut: teidän rakkautenne.

Niinpä olikin rakkautenne siitä ajasta lähtien minun elämäni ainoa toivo. Se oli tähti, joka yksinään säihkyi tulevaisuuteni taivaalla, joka oli nyt muuttunut samassa määrin synkäksi kuin se ennen oli ollut säteilevä.

Lähetti ei ollut tavannut teitä; päätin siis olla itse oma lähettini. Teiltä ei ollut saapunut minkäänlaista vastausta; päätin itse mennä vastaustanne noutamaan.

Mutta luostarista ei ollut helppoa päästä. Minua vartioitiin: peljättiin, että minut nähtäisiin ja tunnettaisiin. Minä en niin ollen sanonut, että aioin lähteä luostarista muille seuduille, vaan että aioin muuttaa pois koko Ranskasta.

Tämä suunnitelma oli abbedissalle tervetullein, mitä saatoin hänelle esittää.

Sovittiin, että hankittaisiin kalastajia minua saattamaan, -- että lähtisin Narbonneen ja sieltä aluksella edelleen. Luostarista Narbonneen matkustaisin kirkonmiehen puvussa ja abbedissan vaunuilla ja hevosilla.

Muuten: koko maailma oli niin vahvassa uskossa, että olin kuollut, etten mitenkään saattanut joutua ilmi Narbonnessa, seudulla, jonne nyt matkustin ensi kertaa elämässäni.

Kunnon abbedissa tarjosi rahavarojaan käytettäväkseni, mutta minä kiitin ja kielsin; minulla oli silloin kuin haavoituin mukana noin kaksisataa louisia, jotka sitten tavattiin kukkarossani; ja sitäpaitsi sormuksissa ja soljissa noin kymmenkunnan tuhannen arvosta timantteja.

Te olitte rikas, tarvitsiko siis minun olla rikas?

Tammikuun alkupuolella läksin luostarista, ylen kiitollisena vieraanvaraisuudesta, jota olin saanut siellä nauttia.

Oi, en aavistanut, mitä se vieraana-olo minulle maksoi!

Oltiin kahdeksankolmatta lieuen päässä Narbonnesta; tunsin olevani vielä niin heikko, ettemme voineet matkustaa kuin lyhyin päivämatkoin. Ja ehkäpä tekeydyin heikommaksi kuin olinkaan, ettei aikeitani olisi epäilty.

Ensimäisen yön lepäsimme Villepintessä; toisen Barbairassa; kolmannen Narbonnessa.

Seuraavan päivän perästä piti minun lähteä sopimuksen mukaan. Marseilleen. Olin muka rintatautia sairastava pappi, jolle oli suositeltu Hyères'n tai Nizzan ilmaa.

Lepäsin yhden päivän Narbonnessa ja seuraavana astuin alukseen. Kahden vuorokauden päästä saavuin hyvän tuulen avulla Marseilleen.

Siellä maksoin pursimiehilleni, lähetin takaisin luostarin kaksi palvelijaa, jotka minua olivat saattaneet, ja olin nyt vapaa mies.

Hankin heti hevoset ja vaunut, joilla ajaa Avignoniin saakka, purjehtiakseni sieltä Rhonea myöten Avignonista Valenceen.

Kun herramainen ulkonäköni olisi saattanut ilmaista minut, teetin itselleni kardinaalin henkikaartin upseerin univormun. Olin varma, ettei minua siinä puvussa hätyyteltäisi.

Läksin Marseillesta ja tulin Avignoniin kolmen päivän päästä. Avignonissa kävi tuuli mereltä päin, joten oli hyvä purjehtia, ja minä heittäydyin Rhonen huomaan; ja milloin tuuli loppui meiltä, valjastimme hevoset aluksen eteen ja nousimme ylävirtaan niiden vetämien köysien avulla.

Kaukaa, aamun koittaessa, näin teidän linnanne. Siellä te olitte, siellä te odotitte minua, tai ainakin saisin siellä teistä uutisia, jos olikin totta, mitä minulle oli kerrottu, että isänne oli vienyt teidät Parisiin.

Tahdoin lähteä purresta ja kulkea maitse; alus kulki niin hitaasti! onnettomuudeksi olin vielä liian heikko.

Oi, jos olisin ennättänyt tuntia aikaisemmin! jos olisin ennättänyt nähdä teidät! Mutta niin oli sallittu, me olimme tuomittuja...

En malttanut kuitenkaan hillitä itseäni; puolen lieuen päässä Valencesta läksin pois aluksesta. En voinut vielä kulkea nopeasti; mutta käyntini oli kuitenkin nopeampaa kuin aluksen kulku.

Sitäpaitsi oli toivo saada tavata teidät tuonut minulle melkein entisen voimani takaisin. Jo pitkän aikaa näin parvekkeenne, saman, jolla seisten olitte minua hyvästellyt; sillä minä olin kulkenut jo tien mutkan ohitse. Mutta parvekkeenne oli tyhjä, uutimenne olivat lasketut. Koko linna, jota olin kaivannut nähdä, näytti nyt jollakin tavoin niin synkältä ja tyhjältä, että minua aivan karmi.

Yhtäkkiä huomasin pääoven aukeavan ja siitä tulevan kadulle saattueen, joka kääntyi kaupungille päin ja katosi.

Olin vielä noin puolen tai neljänneslieuen päässä linnasta; tunsin sydäntäni viiltävän tietämättäni mistä syystä ja voimieni loppuvan.

Nojauduin tien varrella kasvavaa puuta vasten; pyyhin otsaani, jolla hiki helmeili, ja jatkoin sitten matkaani. Tuli vastaan eräs palvelija.

-- Ystäväni, kysyin häneltä melkein raukenevin äänin, asuuhan neiti Isabelle de Lautrec tuossa linnassa?

-- Asuu, upseeri, vastasi mies; hän on vielä neiti Isabelle de Lautrec. Mutta puolen tunnin kuluttua täytyy häntä kutsua toisin.

-- Täytyy häntä kutsua toisin? Ja mitenkä häntä täytyy kutsua?

-- Nimeltä: rouva varakreivitär de Pontis.

-- Mitenkä rouva varakreivitär de Pontis?

-- Koska hän on puolen tunnin päästä minun isäntäni varakreivi de Pontis'n vaimo.

Tunsin lentäväni kalmankalpeaksi; peitin otsani nenäliinaan.

-- Siis tuo saattue, kysyin, jonka näin lähtevän linnasta...?

-- Oli hääsaatto.

-- Ja nyt ovat he...?

-- Nyt ovat kirkossa.

-- Ei, se on mahdotonta!

-- Mahdotonta! huudahti palvelija. -- Kautta miehen sanan, upseeri, jos tahdotte nähdä asian omin silmin, ennätätte vielä. Menkää oikotietä, niin tulette kirkon luo samaan aikaan kuin hekin.

Sitä ei tarvittu minulle toistaa, sillä minulla oli kiire tulla omin silmin vakuutetuksi siitä kauhistavasta totuudesta; minä en voinut uskoa tuon miehen sanoja. Hänellä oli jokin syy noin julkeasti minulle valehdella; mutta varmasti hän valehteli.

Tunsin Valencen, koska olin asunut siellä kolme kuukautta; kuljin nopeasti sillan yli, tulin kaupunkiin, poikkesin kujille, joiden arvelin suorinta tietä vievän kirkon luo. Sitäpaitsi opasti minua kellojen ääni, jotka soittivat minkä kerkisivät.

Tuomiokirkon torilla oli tungokseen asti väkeä. Ja kuitenkaan en voinut tuosta kellojen soitosta, tuosta väen tungoksesta huolimatta uskoa tapausta todeksi; sanoin itselleni, että se oli joku toinen eikä te, joka nyt meni vihkialttarin ääreen; toistin itsekseni, että se mies oli joko erehtynyt tai puijannut minua.

Ja sittenkään en uskaltanut kysyä asiaa keneltäkään tungokseen sekautuessani.

Jos en olisi ollut puettu kardinaalin henkiväen univormuun, en varmaan olisi päässyt eturiviin, niin ankara oli tungos. Mutta univormuni edessä kaikki väistyivät syrjään.

Silloin... Oh! minä tarvitsen vielä nytkin kaiken mielenmalttini voidakseni kuvailla teille näitä hirvittäviä yksityiskohtia; eilen, kun en tiennyt, että juuri te minulle kirjoititte, en olisi voinut uudistaa tätä tuskaa, avaamatta kuolettavaa haavaa... Oh! te ette ole kärsinyt muuta kuin kuolemani tähden; mutta minä olen kärsinyt teidän petoksenne tähden.

Anteeksi, anteeksi, Isabelle, teidän petoksennehan ei ollut, nyt sen tiedän, muuta kuin näennäistä; mutta minulle, oi! minulle onnettomalle se oli ankarinta totta!

Näin teidän ilmestyvän, näin samallaisen pilven läpi, joka hämärsi silmäni silloin, kun suistuin tuon upseerin luodin haavoittamana hevoseni seljästä maahan. Se oli sama tunne, mutta vielä tuskallisempi; sillä isku, jonka ensi kerralla tunsin saaneeni kupeeseeni, se kävi nyt sydämeen.

Minä kohotin käteni silmilleni ... selkä köyryssä, huohottaen, mutisin itsekseni hiljaa kummastelevain ihmisten keskellä:

-- Jumalani, Jumalani, se ei ole totta!... Hyvä Jumala, silmäni, korvani, kaikki aistini pettävät!... Hän yksin ei petä minua; hän yksin ei voi minua pettää.

Ja sitten, kun te kuljitte kymmenen askeleen päässä ohitseni, seisoin minä mykin suin, toivoen yhä, että te ette menisi kirkkoon saakka, että te pysähtyisitte keskelle tietä, että te muistaisitte itsellenne tehtävän väkivaltaa, että te vetoaisitte kaikkiin naisiin vilpittömän rakkautenne puolesta; ja silloin, silloin minä syöksyisin esille, uskaltaisin henkeni alttiiksi sanoakseni:

-- Niin on, minä rakastan häntä; niin, hän rakastaa minua; ja minä, minä olen kreivi de Moret, joka olen kuollut koko maailmalle paitsi Isabelle de Lautrec'ille, kihlatulleni tässä ja tulevassa maailmassa... Päästäkää minut kihlattuni kanssa!

Ja minä olisin ryöstänyt teidät kaikkien nähden, vastoin kaikkien tahtoa, sillä minä tunsin, että sain jättiläisvoimat.

Oi Isabelle! Isabelle! te olitte vaiti, te ette pysähtynyt, te menitte sisälle kirkkoon. Pitkä huudahdus, alkanut kauan sitten sydämeni pohjasta, purkausi vihlovana huuliltani sillä hetkellä, jolloin te katositte porttiholviin, ja ennenkuin minulta kysyttiin, miksi huudahdin, olin työntänyt kaikki pois tieltäni, olin mennyt pois väkijoukosta, olin kadonnut.

Riensin takaisin joen rannalle, löysin äskeisen alukseni, heittäydyin pursimiesteni joukkoon ja huusin tunkien kädet hapsiini:

-- Isabelle! Isabelle!

He antoivat minun hetken purkaa tuskaani. Sitten he kysyivät, minne oli lähdettävä.

Viittasin heille jokea alaspäin. He päästivät purren irti, ja Rhone läksi meitä viemään.

Mitä muuta enää teille kertoisin? Minä olen varmaankin ollut olemassa viimeiset neljä vuotta, koskapa tänään löydätte minut elävänä ja teitä rakastavana. Mutta elänyt minä en ole.

Odotin määräajan täyttymistä, jonka itselleni asetin vannoakseni munkkivalan. Sen määräajan te teitte nyt läheisemmäksi; kiitos teille! Nyt, kun tiedän, että te ette pettänyt minua, nyt, kun tiedän, että rakastatte yhä minua, on valani helpompi tehdä ja menen rauhallisempana Jumalan luo.

Rukoilkaa veljenne puolesta... Veljenne rukoilee puolestanne.

Kello kolme iltapuolella.

XVIII.

Puoli kuusi samana iltana.

Mitä te sanottekaan! minä en oikein ymmärrä teitä. Te olette nyt minut löytänyt, te olette varma, etten ole teitä pettänyt, olette varma, että minä rakastan teitä, ja se tekee määräaikanne läheisemmäksi, sanotte, ja valanne helpommaksi antaa ja saa teidät rauhallisemmaksi uhrautumaan Jumalalle!

Oi Jumalani! yhäkö olisi teillä tuo kummallinen aikomus vetäytyä pois maailmasta?

Kuulkaa, mitä sanon: Jumala ei loukkaa oikeutta. Kun minä pyhitin itseni hänelle, tein sen luullen, että te olitte kuollut; mutta te olittekin elossa: Jumala ei ole tahtonut ottaa vastaan silloin epätoivosta tehtyjä lupauksia, jolloin ei ollut syytä epätoivoon; minä siis olen vapaa, vapaa, vaikka olenkin tehnyt lupaukseni.

Oi, niin, niin, kuten sanotte: me olisimme melkein voineet koskettaa toisiamme tuolla luostarissa, eikä mikään sanonut meille, että me olimme niin lähellä toisiamme. Oi, minä erehdyn, olen kiittämätön omaa sydäntäni kohtaan. Jokin ääni huusi minulle: "Pysy sittenkin täällä, viivy, jää, hän on täällä."

Niin, minä ymmärrän, hän vapisi kohtaloaan, tuo abbedissa-parka, hän pelkäsi, että vierasystävyys, jota hän teille tarjosi, olisi ollut hänen tuhonsa.

Oi! miksi en minä saanut teitä löytää! Olisin ollut ylpeä Jumalan minulle antamasta tehtävästä: pelastaa Henrik IV:nnen poika! Olisin uhmannut kaikkia vaikeuksia, ainoastaan saadakseni oikeuden ylpeillä, kunnian sanoa: "Kun koko muu maailma hylkäsi hänet, minä yksin otin hänet turviini, minä yksin suojasin häntä."

Mikä hullu olenkaan! jos niin olisin sanonut, olisin pettänyt teidät, ja te olisitte ollut tuhon oma niinkuin marsalkka-herttuakin.

Parempi siis on, että tuo nainen salasi teidän olemassa-olonne minultakin ja että te elätte; parempi on, että minä kärsin, että minä olen onneton, että minä kuolen.

Mutta miksi olisin onneton? miksi kuolisin? Te ette ole tehnyt luostarilupaustanne, ja minä pidän omaani purettuna. Lähdetään pois, mennään Italiaan, Espanjaan, vaikka maailmaan loppuun. Minä olen rikas vielä; ja mitä me muuten rikkauksilla? Te rakastatte minua, minä rakastan teitä! mennään! lähdetään!

Oi! vastatkaa minulle. Niin, sanokaa minulle, missä te olette, sanokaa, minne voin lähteä teitä etsimään.

Ajatelkaa, että te olette minua epäillyt, minua, Isabelleänne, epäillyt halpamaisuudesta, ja että te olette minulle velkapää hyvityksen.

Minä odotan, odotan.

XIX.

Kello viisi aamulla.

Teidän kirjeenne sai sydämeni vavahtamaan juuriinsa saakka.

Ah! meidän kovaa kohtaloamme! Te tarjoatte minulle onnea, jota olen etsinyt, odottanut, kaivannut kaiken ikäni, ja minä en voi ottaa tuota onnea vastaan.

Isabelle! Isabelle! te olette ylimysnainen niinkuin minä olen ylimys. Lupaus, jo ihmisillekin annettu yksinkertainen sana, sitoisi meitä, ja sitä suuremmalla syyllä Jumalalle vannottu vala.

Älkää koetelko turvautua kuvitteluihin. Teidän lupauksenne oli totinen lupaus, eikä Jumala hyväksy tällaisia verukkeita.

Meillä ei siis ole muuta tulevaisuutta kuin se yksi, johon onnettomuus on meidät syössyt. Te näytitte minulle pyhän tien, lähtien ensin sitä kulkemaan. Minä seuraan teitä; me saavumme yhdessä perille, koska pyrimme samaan päämaaliin. Minä olen rukoileva teidän puolestanne, te minun. Kumpikin valaa rukoukseensa hehkuvaa intoa, jota hänellä ei olisi omasta puolestaan rukoillessaan, ja Herra on antava meille ikuisen elämän ja ikuisen rakkauden, kuolevaisen elämän asemasta.

Ja älkää luulko, että kun näin teille puhun, silti rakastan teitä vähemmän kuin te rakastatte minua.

En tosin rakasta enemmän kuin te, sen tiedän; mutta rakastan teitä kiihkeydellä, joka on sitä suurempi, koska tunnen sitä miehenä, joka on syöksynyt alas korkeimmilta huipuilta syvimpiin syvyyksiin ja joka on noussut maasta kosketeltuaan kädellään jo kuolemaa ja tuonut haudasta tullessaan kalpeat kasvonsa, jotka takaavat niille, jotka ne saavat, ilmestyksen toisesta elämästä.

Uskokaa siis minua, Isabelle: kuta enemmän teitä rakastan, sitä horjumattomampi olen tässä kohdassa. Älkää heittäkö ikuista autuuttanne sofismin varaan. Maallinen elämä on ikuisuuden rinnalla sama kuin sekunti vuosisataan verraten. Elämme sekunnin maan päällä, elämme iankaikkisesti Jumalan luona!

Muistakaa muuten lopuksi; te kihlattuni tässä ja toisessa maailmassa: vallalla, joka sitoo, on oikeus päästää, ja tämän on tahtonut itse Jumala, niin ettei epätoivo pääsisi sellaiseen pettyneeseen sydämeen kuin teidän oli. Urbanus VIII on paavi, teidän suvullanne on mahtavia omaisia Italiassa. Saakaa lupauksenne puretuksi. Silloin, Isabelle, sanokaa minulle: "Minä olen vapaa!..." ja silloin, silloin... Oi, minä en tohdi kuvitella sitä enkelien autuutta, sitä onnea, joka meille annetaan ja josta ei ole tunnonvaivoja.

XX.

Kello kaksi iltapäivällä.

Se on totta, te olette oikeassa, mikään ei saa häiritä onneamme. Sydämissämme ei saa olla ei pelkoa eikä tunnontuskaa; myrskyisen ja synkän taivaamme täytyy muuttua aivan kirkkaaksi ja tähtien valaisemaksi. Niin, hän, jonka puoleen käännyn, kuulee minua; olipa hän kuinka taipumaton tahansa, hän viimein säälii minua; ja nyt minä pyydän teiltä kolme kuukautta aikaa vapaasti liikkuakseni, ja ellei kyyhkysemme kolmen kuukauden kuluttua tuo teille paavin julistusta, joka minut vapauttaa, silloin on ainoa toivomme taivas.

Silloin liittykää Jumalaan niinkuin minäkin, liittykää purkamattomilla siteillä.

Oi, liian mustasukkainen olisinkin, jos tietäisin teidän silloin olevan vapaana, itse ollessani näin kahlittuna.

Huomenna olen jo matkalla.

XXI.

Kello puoli viisi iltapäivällä.

Menkää, ja Jumala olkoon kanssanne!

Kesäkuun 1 päivänä 1638.

Tänään on juuri kuukausi siitä kuin sain teidän viimeisen kirjeenne; kuukausi, jonka ajalla en ole nähnyt kyyhkysemme tulevan; kuukausi, jonka kuluessa mikään ei ole minulle puhunut teistä paitsi sydämeni.

Mutta aikaa ei ole liioin hukata. Ja kuitenkin ovat minuutit kasvaneet tunneiksi, tunnit päiviksi, päivät vuosien pituisiksi. Jaksaisinko odottaa näin vielä kaksi kuukautta?

Jaksaisin; sillä minä en lakkaa toivomasta ennen kuin viimeisenä päivänä.

Kirjoitan tämän kirjeen tietämättä, saatteko sitä koskaan; mutta minä kirjoitan sen siksi, että te, Isabelle, tietäisitte päivänä, joka on meidät joko eroittava tai yhdistävä, että minä olen ajatellut teitä sydämeni jokaisen sykähdyksen hetkellä.

XXII.

Kesäkuun 22 p:nä 1638.

Lennä, kyyhky, lemmittyni, lennä kalliin henkiinherätettyni luo, sano hänelle, että hänen rukouksensa minua ovat suojanneet, sano hänelle, että minä olen vapaa, sano, että me olemme onnelliset!

Vapaa! vapaa! vapaa!

Anna, niin kerron sen sinulle, rakas!

En tiedä, miten alkaa, minä olen mieletön onnesta!

Tiedät, että juuri sinä päivänä, jolloin kirjoitin sinulle viimeisen kirjeeni, julistettiin virallisesti se onnellinen uutinen, että kuningatar oli raskaana. Tämän johdosta tuli olemaan suuret juhlat kaikkialla pitkin Ranskaa, ja kuningas ja kardinaali olivat antavat kaikellaisia armonosoituksia.

Minä päätin rientää heittäytymään kardinaalin jalkain juureen, jolla on kaikissa kirkollisissa kysymyksissämme täydet valtuudet Roomasta.

Siksi pyysin sinulta määräaikaa ainoastaan kolme kuukautta.

Jo samana päivänä, jolloin sinulle kirjoitin, matkustin luostarista johtajattaremme luvalla.

Viereisessä kammiossa asuva naapurini lupasi vaalia kyyhkystämme. Luotin häneen kuin itseeni, ja jätin siis kyyhkysen olematta huolissani siitä.

Läksin matkaan. Mutta kuinka koetinkin joutua, en päässyt Parisiin ennen kuin vasta seitsemäntoista päivän päästä.

Kardinaali oli maatilallaan Rueil'ssa. Minä läksin heti Rueil'hin.

Hän sattui olemaan sairas eikä ottanut ketään vastaan. Jäin kylään majataloon odottamaan. Olin ilmoittanut nimeni isä Josefille. Kolmantena päivänä tuli isä Josef itse ilmoittamaan, että hänen korkea-arvoisuutensa oli valmis ottamaan minut puheilleen.

Nousin tämän uutisen kuullessani tuoliltani, mutta vaivuin takaisin; olin tullut kalmankalpeaksi; sydämeni oli haljeta, jalat horjuivat allani.

Isä Josef ei ole helläsydäminen mies, mikäli väitetään; ja kuitenkin, kun hän näki minun melkein heittävän henkeni ajatellessanikin, että minun täytyi astua kardinaalin eteen, hän rohkaisi minua parhaansa mukaan, ilmoittaen, että jos minulla oli kardinaalille jokin anomus, oli nyt sopiva hetki, sillä kardinaali voi nyt paremmin kuin pitkiin aikoihin.

Oi! syynä oli se, että koko elämäni, koko sinun elämäsi riippui siitä, mitä tuon miehen ja minun välilläni oli tapahtuva.

Seurasin isä Joosefia näkemättä eteeni: silmäni tähtäsivät häneen, hänen askeleensa johtivat askeleitani kuten olisi jokainen hänen liikkeensä määrännyt minun liikkeeni.

Me kuljimme erään kaupungin-korttelin läpi, me menimme puistoon. Kuljimme suurten puiden reunustamaa puistokujaa; kaikki nämä vaihtuvat näyt huomasin kunkin kokonaisuudessaan; mutta yksityiskohdat katosivat minulta.

Vihdoin huomasin kuusamista ja elämänlangoista tehdyssä lehtimajassa miehen, joka puolittain loikoi ja istui leposohvalla. Hän oli valkeaan pitkähelmaiseen viittaan puettu ja päässä oli hänellä punainen kalotti, kardinaalin arvomerkki. Ojensin käteni tuota miestä kohti, isä Josef ymmärsi kysymykseni.

-- Kyllä, se on hän, sanoi isä Josef.

Mentiin juuri erään suuren puun ohitse; minä nojauduin siihen, sillä tunsin, että jos yrittäisin askeleenkin eteenpäin ilman tukea, niin kaatuisin.

Kardinaali huomasi epäröintini, tuon liikkeen, joka osoitti, miten heikko olin; hän nousi paikaltaan.

-- Tulkaa pelkäämättä, sanoi hän.

En tiedä, mikä tunne teki hänen äänensä, joka tavallisesti on niin tyly, lempeäksi minua kohtaan; mutta niin vaan on, että se sai minut toivomaan parhainta.

Minä ponnistin voimiani ja riensin melkein juosten heittäytymään hänen jalkoihinsa.

Hän viittasi poistumaan isä Josefia, joka totteli, vetäytyen niin kauas, ettei kuullut puhettamme, mutta ei niin, ettei olisi meitä nähnyt.

Kallistin päätäni ja ojensin molemmat käteni häntä kohti.

-- Mitä tahdotte minulta, tyttäreni? kysyi kardinaali-herttua.

-- Teidän ylhäisyytenne, armonosoitusta, josta riippuu paitsi elämääni myöskin autuuteni.

-- Nimenne?

-- Isabelle de Lautrec.

-- Ah! isänne oli kuninkaan uskollinen palvelija. Sellainen on harvinaista näinä kapinallisina aikoina. Onnettomuudeksemme menetimme hänet.

-- Niin, teidän ylhäisyytenne. Saanko luvan siis johdattaa hänen muistoaan mieleenne?

-- Eläessään olisin myöntynyt kaikkiin hänen pyyntöihinsä, paitsi sellaisissa asioissa, jotka riippuvat itsestään kuninkaasta ja joissa minä en ole muuta kuin hänen halpa viransijaisensa. Puhukaa, mitä toivotte?

-- Teidän ylhäisyytenne, minä olen tehnyt luostarivalan.

-- Muistan sen, sillä isänne pyynnöstä minä vastustin tuota valaa voitavani mukaan ja määräsin vuoden koetusaikaa, sitä suinkaan jouduttamatta, kuten te pyysitte. Te siis teitte valanne tuosta vuodesta huolimatta?

-- Oi niin, niin! teidän ylhäisyytenne.

-- Ja nyt te kadutte, vai kuinka?

Luin mieluummin katumukseni häilyväisyyteni kuin uskollisuuteni syyksi.

-- Teidän ylhäisyytenne, sanoin hänelle, olin vasta kahdeksantoista-vuotias, ja miehen kuolema, jota rakastin, oli tehnyt minut hulluksi.

Kardinaali hymyili.

-- Niin, ja nyt olette neljänkolmatta ja olette tullut järkeväksi.

Minä ihmettelin hyvää muistia, joka säilytti tuon miehen mielessä niin vähäpätöisenkin tapahtuman kuin menoni luostariin, lapsi-raukan, jota hän ei ollut edes nähnytkään.

Minä odotin vastausta, yhä kädet ristissä.

-- Ja nyt, sanoi hän, nyt tahtoisitte peruuttaa lupauksenne, sillä nainen voitti nunnan, sillä maailman muistot seurasivat teitä luostarikammioonne, sillä te omistitte ruumiin Jumalalle, mutta sielu, sielu jäi, eikö niin, maailmalle? Oi, inhimillistä heikkoutta!

-- Teidän ylhäisyytenne, kuulkaa! huudahdin minä, minut perii onnettomuus, ellette sääli minua!

-- Mutta tehän vannoitte valanne vapaasti ja aivan omasta tahdostanne.

-- Kyllä, vapaasti ja omasta tahdostani. Sanon jälleen, teidän ylhäisyytenne, minä olin hullu.