Part 9

Tätä kesti noin kaksi vuotta. Sitten eräänä aamuna heitti pikku vaimo henkensä, ties mistä syystä, niin kuin linnunpoikanen. Aarre alkoi jo olla lopussa; sen jäännöksellä hankki leskimies rakkaalle vainajalleen kauniit hautajaiset. Kaikki kellot soimaan, höyhentupsuilla koristetut hevoset vetämään raskaita mustiin verhottuja vaunuja, hopeisia suruhelmiä riippumaan samettiloimista -- ei mikään ollut hänestä liian kaunista. Mitä hän teki enää kullalla? Hän jakoi sitä kirkolle, kantajille, ikikaunokkien myyjättärille; hän kylvi sitä kaikkialle tinkimättä. Niinpä hänelle, kirkkomaalta palattuaan, ei jäänyt enää juuri mitään noista ihmeellisistä aivoista, töin tuskin muutamia sirusia pääkallon seinämiin.

Sittemmin hänen nähtiin harhailevan pitkin katuja sekamielisen näköisenä, kädet eteenpäin ojennettuina, kompuroiden niin kuin juopunut. Iltasella, kun kauppapuodeissa sytytettiin tulet palamaan, hän seisahtui suuren ikkunan eteen, josta loisti lamppujen valossa paljon kaikenlaisia kankaita ja korutavaraa, ja jäi pitkän aikaa katselemaan joutsenen untuvilla reunustettua kenkäparia, joka oli tehty sinisestä satiinista. "Minäpä tiedän yhden ihmisen, jota nuo kengät suuresti ilahduttaisivat", sanoi hän hymyillen itsekseen; ja muistamatta enää, että hänen pikku vaimonsa oli kuollut, hän astui puotiin niitä ostamaan.

Peräkamariinsa kuuli myyjätär kovan huudon; hän juoksi puotiin, mutta horjahti taapäin nähdessään edessään miehen, joka nojasi myyntipöytään ja katseli häntä tuskallisesti, tylsistyneenä. Hän piti toisessa kädessään untuvareunaisia sinisiä kenkiä ja toisella kädellään, joka valui verta, hän ojensi kultakaapeita hyppysissään.

Hyvä rouva, semmoinen on tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot.

* * * * *

Eriskummaisesta satumaisesta sävystään huolimatta tämä tarina on totta alusta loppuun. Maailmassa on poloisia, jotka ovat tuomitut elämään aivoillansa, ja he maksavat kauniilla hienolla kullalla, ydinmehullaan ja olemuksensa perusaineella elämän pienimmätkin tarpeet. Se on heille joka päivä palaava tuska; ja sitten kun he ovat väsyneet kärsimyksiinsä...

RUNOILIJA MISTRAL

[_Frédéric Mistral_, synt. 1830, kuuluisin uusprovencelaisista runoilijoista, Daudet'n hyvä ystävä, on kirjoittanut mm. eepokset _Mirèio_ (Mireille) ja _Calendau_ (Calendal) sekä runokokoelman _Lis Isclo d'or_. Näillä kirjoituksillaan hän on saavuttanut eurooppalaisen maineen ja herättänyt harrastuksen provencenkieliseen runouteen.]

Kun minä viime sunnuntaina heräsin, luulin olevani Faubourg-Montmartre-kadun varrella Pariisissa. Vettä satoi, taivas oli harmaa, myllyni surullinen. Minua pelotti jäädä kotiin viettämään tätä kylmää, sateista päivää, ja minulle tuli halu lähteä lämmittelemään Frédéric Mistralin, tuon suuren runoilijan luokse, joka asuu noin kolmentoista kilometrin päässä minun petäjistöstäni, pienessä kotikylässään Maillanessa.

Tuumasta toimeen: myrttipuinen sauva käteen, Montaigne taskuun, peite olalle ja mars matkaan!

Ei yhtään ihmistä ulkona pelloilla... Kaunis katolinen Provencemme antaa maan levätä sunnuntaina... Koirat yksin kotona, talojen ovet kiinni... Tuon tuostakin tiellä rahtimiehen rattaat vettä valuvine kuomupeitteineen, vanha mummo kääriytyneenä vaaleanruskeaan viittaansa, muuleja täydessä juhla-asussa, espartoruohon säikeistä tehty sinivalkoinen loimi selässä, punaisia koristeita ja hopeatiukuja kaulassa -- vetäen puolijuoksua kokonaisen vankkurillisen maalaisrahvasta kirkkoon messua kuulemaan; lisäksi häämöttää kaukaa sumun keskeltä vene kanavassa ja kalastaja, joka seisoallaan laskee nuottaansa veteen.

Mahdotonta oli lukea matkalla sinä päivänä. Sade valui virtanaan ja pohjatuuli vihmoi sitä vasten kasvoja. Minä kiiruhdin koko matkan levähtämättä, ja viimein käveltyäni kolme tuntia näin edessäni pieniä sypressimetsiä, joiden keskellä Maillanen kylä piilee suojassa tuulelta.

Ei kissaakaan kylän kaduilla, kaikki olivat messua kuulemassa. Kun kuljin kirkon ohitse, niin puhaltimet rämisivät ja kynttilät loistivat värillisten ikkunaruutujen takaa.

Runoilijan koti oli kylän toisessa päässä; se on viimeinen talo vasemmalla kädellä Saint-Remyn kaupunkiin vievän tien varrella -- yksikerroksinen tupanen, edessä puutarha... Astun hiljaa sisään... Ei näy ketään! Salin ovi on kiinni, mutta minä kuulen, että oven takana kävelee joku ja puhelee kovalla äänellä itsekseen... Nuo askelet ja tuo ääni ovat minulle hyvin tutut... Pysähdyin hetkiseksi pieneen eteiseen, jonka seinät ovat valkeiksi kalkitut, käsi ovenrivassa, hyvin hämilläni. Sydämeni tykytti kiivaasti. -- Hän on siellä. Hän on parhaillaan työssä... Pitääkö minun odottaa, kunnes säkeistö on valmiina!... Mutta kuinka tahansa, käykäämme sisään.

* * * * *

Kun Maillanen runoilija tuli teidän luoksenne, pariisilaiset, näyttääkseen Pariisia Mireille'llensa ja kun te näitte salongeissanne tuon kaupunkilaismuodin mukaan puetun chactas-intiaanin, korkea kaulus kaulassa ja päässä suuri hattu, josta hän oli hämillänsä yhtä paljon kuin maineestansa, niin te luulitte, että siinä se nyt oli Mistral... Mutta se ei ollut hän. On vain yksi Mistral maailmassa, se jonka minä yllätin viime sunnuntaina hänen kotikylässään ja joka huopahattu korvallisella, ilman liivejä, yllään pusero ja uumillaan punainen katalonialainen vyö säihkyvin silmin, innostuksen tuli poskipäillä ja ylväs, hyväntahtoinen hymy huulilla käveli pitkin lattiaa joustavasti kuin kreikkalainen paimen, kädet taskussa, sepittäen runoja...

-- Mitä! Sinäkö se olet? huudahti Mistral hypäten kaulaani; olipa hyvä, että tulit katsomaan... Juuri tänään sattuu olemaan juhlat täällä Maillanessa. Meillä on Avignonista tilattu soittokunta, härkiä, juhlakulkue ja farandole, siitä tulee suurenmoista... Äiti palaa heti messusta; sitten syömme ja sitten hei! lähdemme katsomaan, kun kauniit tytöt tanssivat...

Sillä aikaa kun hän puhui, tarkastelin minä liikuttuneena tätä pientä, valoisaksi paperoitua salia, jota en ollut nähnyt pitkään aikaan ja jossa ennen olin viettänyt monta hauskaa hetkeä. Kaikki oli entisellään. Entinen keltaruutuinen leposohva, kaksi ruokotuolia, kädetön Venus ja Arlesin Venus uuninkamanalla, Hébertin maalaama kuva runoilijasta itsestään, Étienne Carjat'n ottama valokuva hänestä sekä nurkassa ikkunan luona pulpetti -- pahanpäiväinen pieni veronkantopöytä -- täpö täynnä vanhoja kirjoja ja sanakirjoja. Keskellä pöytää huomasin suuren avonaisen vihkon... Se oli _Calendal_, Frédéric Mistralin uusi runoelma, jonka pitäisi ilmestyä tämän vuoden lopulla, joulunpyhiksi. Tätä runoelmaansa on Mistral valmistellut jo seitsemän vuotta, ja on kulunut jo lähes kuusi kuukautta siitä, kun hän kirjoitti siihen viimeisen säkeen; kuitenkaan hän ei vielä uskalla päästää sitä käsistään. On näet yhä jotakin säettä hiottava ja etsittävä kauniimpia loppusointuja... Vaikka Mistral kirjoittaakin provencen kielellä, niin hän siloittelee huolellisesti säkeitään aivan kuin kaikkien pitäisi lukea ne juuri sillä kielellä ja olla hänelle kiitollisia suurista ponnistuksista... Tuohon oivaan runoilijaan soveltuisivat Montaignen sanat: -- Muistakaamme häntä, joka, kun häneltä kysyttiin, miksi hän näki niin paljon vaivaa semmoisen taiteen vuoksi, johon vain ani harvat saattoivat tutustua, vastasi: Ani harvoissa on minulle kylliksi, yhdessä on kylliksi, vaikkei olisi yhtään, niin siinäkin on minulle kylliksi. --

* * * * *

Minä pidin Calendal-vihkoa käsissäni ja selailin sitä liikutuksen vallassa... Yhtäkkiä kajahtivat huilut ja tamburiinit soimaan kadulla ikkunan alla, ja samalla rientää Mistral kaapille, ottaa sieltä esiin juomalaseja ja pulloja, vetää pöydän keskelle salia ja avaa oven soittajille sanoen minulle: -- Älä vain naura... He tulevat tervehtimään minua aamusoitolla... minä näet olen kunnan neuvosmies. --

Pieni huone tulee täpötäyteen väkeä. Tamburiinit asetetaan tuoleille, vanha lippu nurkkaan ja makea viini kiertää miehestä mieheen. Sitten kun on tyhjennetty muutamia pulloja herra Frédéricin terveydeksi, kun on keskusteltu vakavasti juhlasta ja arvailtu, muodostuukohan farandole tällä kertaa yhtä kauniiksi kuin viime vuonna ja esiintyvätköhän härät kunnollisesti, vetäytyvät soittajat pois ja menevät aamusoitolla tervehtimään muitakin neuvosmiehiä. Samassa saapuu Mistralin äiti kotiin.

Kädenkäänteessä on levitetty kaunis valkoinen liina ja ruokapöytä katettu ainoastaan kahdelle hengelle. Minä tunnen talon tavat, tiedän että kun Mistralilla on vieraita, ei hänen äitinsä istu pöytään... Vanhus parka ei osaa muuta kuin provencen kieltä ja hänestä tuntuisi rasittavalta puhella ranskalaisten kanssa... Sitä paitsi häntä tarvitaan keittiössä.

Taivas! miten hyvän aterian söin sinä aamuna: -- palasen paistettua kaurista, vuoristojuustoa, viinimehuun pantuja hedelmiä, viikunoita, muskottirypäleitä. Kaikki höystettynä tuolla Châteu-Neuf-des-papes-viinillä, joka kimaltelee lasissa niin ruusunvärisenä...

Jälkiruokaan päästyämme minä käyn hakemassa runovihkon ja asetan sen pöydälle Mistralin eteen.

-- Mehän päätimme lähteä ulos kävelemään, virkkoi runoilija hymyillen.

-- Ei, ei!... _Calendal! Calendal!_ --

Mistral alistuu kohtaloonsa, ja pehmeällä sointuvalla äänellään hän aloittaa ensimmäisen laulun lyöden kädellään tahtia: -- Neitosesta lemmen murtamasta -- äsken surullisen tarinan ma kerroin -- nyt, jos herra suo sen, laulan laulun Cassin poikasesta -- sardellien pikku pyytäjästä... --

Ulkona soitettiin iltakelloja; raketteja paukahteli torilla; huilunpuhaltajia tuli ja meni kaduilla tamburiininsoittajien kanssa.

Mutta nojaten kyynärvarsin pöytään ja kyynelet silmissä minä kuuntelin kertomusta pienestä provencelaisesta kalastajapojasta.

* * * * *

Calendal oli vain kalastaja, rakkaus tekee hänestä sankarin... Voittaakseen lemmittynsä, kauniin Estérellen rakkauden, hän ryhtyy ihmeteltäviin ponnistuksiin, eivätkä Herkuleen kaksitoista urotyötä ole mitään niiden rinnalla.

Kun hän kerran on saanut päähänsä tulla rikkaaksi, niin hän keksii kauheita kalastusneuvoja ja ajaa satamaan kaikki meren kalat. Toisella kertaa hän ajaa takaa muuatta Ollioulesin kaupungin jylhissä rotkoissa piilevää rosvoa, kreivi Sévérania, aina hänen pesäänsä asti, keskelle hänen rosvojoukkojansa... Miten rohkea poika tuo pikku Calendal! Eräänä päivänä hän tapaa Sainte-Baumen luolan tienoilla vastatusten kaksi ryhmää miehiä, jotka ovat tulleet sinne ratkaistakseen riitansa seipääniskuilla mestari Jacquesin haudalla, tuon provencelaisen, joka on, sivumennen sanottuna, tehnyt Salomon temppelin puutyöt. Calendal syöksyy veritöissä raivoavien keskeen ja rauhoittaa heidät puheellansa.

Hän suorittaa yli-inhimillisiä voimannäytteitä!... Korkealla Luren vuoristossa oli luoksepääsemätön setrimetsä, johon eivät puunhakkaajat olleet uskaltaneet vielä koskaan kavuta. Mutta Calendal menee sinnekin. -- Hän viipyy siellä ypöyksin kokonaisen kuukauden. Kolmekymmentä päivää kajahtelevat hänen kirveensä iskut, kun teräs helähtäen uppoaa puiden runkoon. Metsä ryskää: toinen toisensa perästä kaatuvat nuo vanhat jättiläispuut ja vierivät kuilujen syvyyteen; ja kun Calendal tulee jälleen alas, ei ole enää yhtään setripuuta pystyssä vuorilla...

Vihdoin voittaa Sardinin kalastaja monista urotöistään palkinnoksi Estérellen rakkauden, ja Cassisin kaupungin asukkaat valitsevat hänet konsuliksi. Semmoinen on kertomus Calendalista... Mutta mitä liikuttaa meitä Calendal itse? Ennen kaikkea kuvastuu runoelmassa Provence -- Provencen rantaseutu sekä Provencen vuoristo -- sen menneisyys, sen tavat, pyhimystarinat ja maisemat, sen yksinkertainen ja vapaa kansa, joka on ennen kuolemaansa löytänyt itselleen suuren runoilijan... Rakentakaa nyt rautatielinjoja, pystyttäkää sähköpylväitä kautta maan, karkottakaa provencen kieli kouluista! Provence on sittenkin elävä iankaikkisesti _Mireille_ ja _Calendal_ runoelmissa.

* * * * *

-- Riittää jo runoudesta, sanoi Mistral pannen vihkonsa kiinni. Nyt on aika lähteä katsomaan juhlia. --

Me läksimme ulos, kaikki kylänväki oli kaduilla; vahva tuulenpuuska oli kirkastanut taivaan ja aurinko helotti nyt iloisesti punaisilla katoilla, jotka olivat vielä märät sateesta. Saavuimme parhaiksi näkemään juhlakulkueen palaamista. Sen ohikulku kesti kokonaisen tunnin yhteen mittaan, siinä oli parannuksentekijöitä munkinpuvussa, parannuksentekijöitä valkeissa, sinisissä ja harmaissa säkkipuvuissa, hunnutettuja nunnakuntia, ruusunpunaisia lippuja, joihin oli ommeltu kultaisia kukkia, suuria, neljällä olkapäällä kannettavia puisia pyhimyksenkuvia, joista kultaus oli kulunut pois, fajanssista tehtyjä pyhimyksenkuvia, kirjaviksi maalattuja niin kuin epäjumalan kuvat, suuret kukkakimput kädessä, messupukuja, näkyleipiä, telttakatoksia vihreästä sametista, valkeisiin silkkipuitteisiin pantuja ristiinnaulitunkuvia, kaikki tämä aaltoillen tuulessa kynttiläin ja päivän valossa, virsien ja litaniain kaikuessa ja kellojen soidessa täyttä vauhtia.

Kun kulkue oli päättynyt ja pyhimykset viedyt takaisin kappeleihinsa, läksimme katsomaan leikkiä puimatantereella, painiskelua, kolmiloikkausta, nuoranvetoa, nahkasäkille hyppelemistä ynnä muuta, mikä kuuluu Provencen juhlien hauskaan ohjelmaan... Yö oli jo tulossa, kun palasimme Maillaneen. Torille, pienen kahvilan eteen, johon Mistral tavallisesti pistäytyy viettämään iltaa ystävänsä Zidoren kanssa, oli sytytetty suuri ilovalkea... Varustauduttiin tanssimaan farandolea. Leikkauksilla koristeltuja paperilyhtyjä paloi kaikkialla varjopaikoissa; nuoriso asettui paikoillensa, ja kohta alkoi tamburiinien säestäessä tulen ympärillä hurja, kovaääninen pyöriminen, jota aiottiin jatkaa läpi yön.

* * * * *

Kun olimme jo liian väsyneitä juoksentelemaan, kiipesimme illallisen jälkeen Mistralin kamariin. Se on vaatimaton talonpoikaiskamari, jossa on kaksi sänkyä. Seinät ovat paperoimattomat; kattopalkit näkyvissä... Siitä on nyt neljä vuotta, kun akatemia antoi _Mireillen_ kirjoittajalle kolmen tuhannen frangin palkinnon ja rouva Mistral esitti pojallensa:

-- Mitäpä jos panettaisimme paperit kamariisi ja antaisimme valkaista sen laipion?

-- Ei, ei, vastasi Mistral... -- Ne rahat ovat runoilijain rahoja, ei niihin saa koskea. --

Ja kamari jäi paperoimatta; mutta niin kauan kuin runoilijain rahoja riitti, ovat kaikki, jotka ovat kolkuttaneet Mistralin ovea, päässeet aina osille hänen avoimesta kukkarostaan...

Minä olin ottanut _Calendal_-vihkon mukaani kamariin ja halusin kuulla siitä vielä jonkun palasen ennen maatapanoa. Mistral valikoi sivukertomuksen fajanssiastioista. Sen pääsisällys on seuraava:

On suuret pidot jossakin. Pöydälle kannetaan upea kalusto Moustiers'n fajanssia. Joka lautasen pohjassa on sinisellä värillä emaljiin piirrettynä jokin provencelainen tapahtuma; niissä on kerrottuna koko maan historia. Ja miten suurella rakkaudella nuo kauniit fajanssikalut ovat kuvatut; säkeistö kutakin lautasta kohti ja yhtä monta pientä runoelmaa, jotka ovat samalla kertaa niin koruttomia, mutta kuitenkin taidokkaita ja viimeisteltyjä, kuten Theokritoksen pienet idyllikuvat.

Sillä aikaa kun Mistral luki minulle runojansa tuolla kauniilla provencen kielellä, jossa on enemmän kuin kolmeneljännestä latinaa ja jota ennen muinoin puhuivat kuningattaret, mutta jota nyt ymmärtävät ainoastaan paimenet, sillä aikaa minä ihailin tuota miestä edessäni, ja ajatellen millaisessa rappiotilassa hän tapasi äidinkielensä ja millaiseksi hän on sen muovaillut minä kuvittelin mielessäni tuommoista vanhaa Beaux'n prinssien palatsia, jollaisia vielä nähdään Pikku-Alpeilla: ei enää kattoja, ei enää suojusaitoja portaiden reunassa, ei enää ruutuja ikkunoissa, suippokaarien päätekivi on särkynyt, vaakunamerkki ovien yläpuolella sammaltunut, kanat nokkimassa ruokaansa linnanpihalla, siat rypemässä galleriojen hienojen patsaiden juurella, aasi syömässä nurmea entisessä kappelissa, kyyhkyset juomassa sadevettä suurista vihki vesimaljoista, ja vihdoin on näiden raunioiden keskelle vanhan palatsin sivuhuoneisiin pari kolme talonpoikaisperhettä laittanut itsellensä asunnon.

Mutta sitten eräänä päivänä hurmaantuu näiden talonpoikien poika noihin suuriin raunioihin ja kiivastuu nähdessään pyhiä paikkoja sillä tavoin häväistävän; pian, pian hän ajaa elukat pois linnanpihalta ja rakentaa haltiattarien avulla yksin suuren porraskäytävän entiselleen, laittaa peilipinnat taas seinille, lasit ikkunoihin, nostaa tornit jälleen pystyyn, kultaa uudestaan valtaistuinsalin ja panee jälleen kuntoon muinaisen mahtavan palatsin, jossa on asunut paaveja ja keisarinnoja.

Tämä uudelleen kuntoon kohotettu palatsi, se on provencen kieli.

Tämä maalaispoika, se on Mistral.

KOLME HILJAISTA MESSUA

Joulujuttuja

I

-- Kaksi tryffelillä täytettyä kalkkunaa, niinhän, Garrigou?

-- Niin, arvoisa herra, kaksi mainiota kalkkunaa täpösen täynnä tryffelejä. Tottahan tuon tiedän, sillä olenpa ollut apuna niitä täyttämässä. Olisi luullut niiden nahan ihan halkeavan paistuessa, niin kovalle se oli pingotettu...

-- Jeesus-Maria! Ja minä kun pidän niin paljon tryffeleistä... Pian tänne messupaitani, Garrigou... Ja mitä muuta vielä olet huomannut keittiössä paitsi kalkkunapaistia?...

-- Oo, kaikenlaista hyvää... Puolilta päivin emme ole joutaneet muuta kuin kynimään fasaaneja, harjalintuja, syöttökanoja ja metsoja, niin että höyheniä lenteli kaikkialla... Sitten tuotiin kalalammikosta ankeriaita, kultakarppeja, forelleja ja...

-- Oikeinko suuria, ne forellit, Garrigou?

-- Noin suuria, arvoisa herra... Kerrassaan verrattomia!...

-- Jumalani! Olenpa näkevinäni ne tuossa edessäni... Oletko pannut jo viinin alttarikannuihin?

-- Kyllä, arvoisa herra, olen pannut viinin alttarikannuihin... Mutta se, totta vieköön, ei ole mitään siihen viiniin verrattuna, jota saatte juoda päästyänne keskiyön messusta. Jospa näkisitte sitä linnan ruokasalissa, jospa näkisitte kaikki nuo karahvit, jotka kimaltelevat monenvärisinä, täynnänsä jaloja viinejä... Ja hopeiset pöytäkalut, siselöidyt maustinastiat, kukat ja kynttiläjalat! -- Ei ole ikinä nähty semmoista joulukestiä. Herra markiisi on kutsunut kaikki herrasväet lähistöltä. Teitä tulee ainakin neljäkymmentä henkeä aterialle, lukuunottamatta maatuomaria sekä käräjäkirjuria...Olettepa onnellinen päästessänne niille illallisille, kunnioitettava herra!... Minä en ole muuta kuin haistellut kauniita kalkkunoita ja nyt tunnen alinomaa tryffelien tuoksun nenässäni... Aah!...

-- No no, poikaseni. Varokaamme lankeamasta ylensyömisen syntiin, etenkin tänä pyhänä jouluyönä... Riennä heti sytyttämään kynttilät ja antamaan kelloilla ensimmäinen merkki messun alkamiseen; sillä keskiyö on jo käsissä, emmekä saa suinkaan myöhästyä...

Näin puhelivat keskenään jouluyönä armon vuonna tuhat kuusisataa ja niin ja niin paljon kunnianarvoisa herra Balaguère, entinen barnabiittien priori, nykyisin Trinquelagen markiisien runsaspalkkainen pappi, ja hänen pieni kuoripoikansa Garrigou, tai toisin sanoen se nallikka, jota hän ainakin luuli kuoripojaksensa Garrigouksi, sillä nähkääs, itse paholainen oli tuona iltana ottanut päällensä pyöreäposkisen ja hempeäpiirteisen nuoren sakaristonvartijan hahmon voidakseen paremmin johdattaa kunnianarvoisan isän kiusaukseen ja saadakseen hänet lankeamaan kauheaan hekuman syntiin. Niinpä, sill'aikaa kun tuo luultu Garrigou (hm, hm!) kaikin voimin tempoili markiisin kappelin kelloja, alkoi kunnianarvoisa isä pukeutua messukasukkaansa linnan pienessä sakaristossa, ja kaikkien noiden herkullisten kuvausten hämmentämänä hän toisti mielessään yhä uudelleen ja uudelleen:

-- Kalkkunapaistia... kultakarppeja... noin suuria forelleja!...

Ulkona puhalsi yöllinen tuuli kantaen kellojen kaikua ympäristöön, ja sikäli alkoi vilkkua tulia Ventoux-vuoren tummilla rinteillä, jonka huipulla kohosivat Trinquelagen vanhat tornit. Vuokraviljelijöiden perheet olivat nyt matkalla linnaan kuulemaan keskiyön messua. Virsiä veisaten he kapusivat vuoren rinnettä ylös viisi- tai kuusihenkisissä joukoissa, isä edellä kantaen lyhtyä kädessään, ja sitten naiset kääriytyneinä suuriin ruskeihin vaippoihinsa, joiden poimuihin lapset tunkeilivat hakien tuulensuojaa. Huolimatta myöhäisestä yöhetkestä ja pakkasesta marssi tuo reipas väki iloisesti edelleen sen toivon kannustamana, että heitä messusta tultua, kuten aina muinakin vuosina, odottaa alhaalla keittiöhuoneissa heitä varten katettu pöytä. Tuon tuostakin välähtivät jyrkässä mäenrinteessä jonkun aatelisherran lasiseinäiset vaunut kuutamossa, soihdunkantajien saattamina, tai kilisytti puolijuoksua lönkyttävä muuli tiukujansa, ja sumuisten lyhtyjen valossa tunsivat vuokraviljelijät maatuomarinsa ja tervehtivät häntä ohimennessä:

-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!

Yö oli kirkas ja tähdet tuikkivat vilkkaasti pakkasen kynsissä, pohjatuuli puhalsi terävästi ja hienoa huurretta satoi kulkijoiden päälle kastelematta kuitenkaan vaatteita; joulu oli pysynyt uskollisena vanhoille tavoilleen ja saapunut lumivalkoisin vaattein. Vuoren korkeimmalla kukkulalla kuumotti linna matkan lopullisena päämääränä tavattoman jykevine torneineen ja päätyseinineen. Kappelin kellotorni kohosi päin tummansinistä taivasta, ja suuri joukko pieniä tulia häilyi sinne tänne, vilkkui kaikissa ikkunoissa ja helotti rakennuksen tummaa taustaa vasten kuin kipinät, joita kirpoilee mustaksi palaneesta paperituhkasta... Kun oli päästy nostosillan yli ja astuttu sisään hyökkäysportista, piti kappeliin mennessä kulkea etupihan poikki, joka oli täynnänsä vaunuja, palvelijoita ja kantotuoleja ja jonka valaisivat kirkkaaksi tervassoihdut ja keittiön ikkunoista välkkyvät liekit. Kuului paistinkääntöhaarukoiden kolahtelua, kattiloiden kalinaa, kristalli- ja hopeaesineiden helinää, kun niitä liikuteltiin ruokaa laitettaessa. Ja kaiken sen yläpuolella leijaili lämmin höyry, jossa tuntui paistin ja väkevistä kasviksista valmistettujen kastikkeiden hyvää hajua ja joka kuiskaili kaikkien, niin vuokraviljelijäin kuin papin ja maatuomarinkin korviin:

-- Miten mainio jouluateria meitä odottaakaan messun jälkeen!

II

Tiri lillil!... Tiuku kilisee.

Puoliyön messu alkaa. Linnan kappelissa, joka ristikkokaarineen ja laipioon asti ulottuvine tammisine seinälaudoituksineen on kuin ehtoinen tuomiokirkko pienoiskoossa, ovat kaikki kauniit verhot levitetyt seinille ja kaikki kynttilät sytytetyt. Ja millainen väenpaljous! Millainen pukujen rikkaus! Tuossa istuvat ensinnäkin puuveistoksilla koristelluissa aitioissa alttarin ympärillä lohenväriseen silkkipukuun puettu Trinquelagen herra ja hänen vieressään kaikki illalliselle kutsutut aatelisherrat. Sametilla päällystetyille rukoustuoleille vastapäätä heitä on istuutunut vanha leskimarkiisitar tulipunainen kullalla kirjailtu levätti yllään ja nuori Trinquelagen markiisitar, jonka tukkaan on rakennettu korkea pitsitorni Ranskan hovin uusimman muodin mukaan. Alempana nähdään mustiin pukeutuneina, suuret suippopäiset peruukit päässä ja posket sileiksi ajeltuina maatuomari Thomas Arnoton ja käräjäkirjuri, mestari Ambroy, kaksi vakavaa naamaa keskellä loistavia silkkipukuja ja kullanvälkkeisiä damasteja. Sitten tulevat lihavat hovimestarit, hovipojat, jahtimestarit, voudit ja rouva Barbe, joka kantaa kaikki avaimet kupeellaan hienossa hopeisessa avainrenkaassa. Taempana, tavallisilla penkeillä, istuu alhainen palvelusväki, piiat ja vuokraviljelijät perheineen; ja vihdoin viimein ihan oven suussa, jota avataan ja suljetaan varovaisesti, seisovat kokkipojat; he pistäytyvät kastikkeiden kiehuessa nappaamassa korviinsa jonkun pienen katkelman messua ja tuovat tullessaan iltaruuan tuoksua juhlalliseen kirkkoon, joka on käynyt ihan kuumaksi palavien kynttiläin paljoudesta.

Noidenkohan kokkipoikien pienet valkoiset myssyt ne saavat papin niin hajamieliseksi? Vai eikö siihen pikemmin vaikuttane Garrigoun tiuku, tuo lemmon tiuku, joka kilisee alttarin juurella semmoisella hornan kiireellä, että tuntuu kuin se hoputtaisi vain yhtämittaa: