Part 8

-- Kaikki tuo mitä te minulle sanotte on hyvin surullista, herra apotti, mutta yksi seikka minua kuitenkin lohduttaa, nimittäin se, että minä tuolla ylhäällä tähtitarhoissa olen yhä Dauphin... Minä tiedän että hyvä Jumala on serkkuni, eikä hän suinkaan jätä kohtelematta minua arvoni mukaisesti.

Sitten hän lisää, kääntyen äitiinsä päin:

-- Tuokaa minulle paras pukuni, valkea kärpännahkainen takkini ja samettiset tanssikenkäni. Tahdon esiintyä enkeleille uljaasti ja astua taivaaseen Dauphinin puvussa.

Kolmannen kerran kumartuu sielunpaimen pikku Dauphinin puoleen ja puhelee hänelle kauan hiljaisella äänellä... Yhtäkkiä katkaisee kuninkaallinen lapsi hänen puheensa kesken huutaen kiukuissaan:

-- Mutta silloinhan ei Dauphinina olo maksa kerrassaan mitään!

Ja tahtomatta kuulla enää sanaakaan kääntyy pikku Dauphin seinään päin ja itkee katkerasti.

II

Aliprefekti luonnon helmassa

Herra aliprefekti on virkamatkallaan. Kuski edessä, lakeija takana hän ajaa majesteetillisesti avoimissa aliprefektinvaunuissaan Combe-aux-Fèes'n maanviljelyskokoukseen. Tuon ikimuistettavan päivän kunniaksi on herra aliprefekti pukeutunut kauniiseen koruompeluksilla kirjailtuun takkiinsa, pannut pienen kolmikulmaisen hatun päähänsä, tiukat hopearaitaiset polvihousut jalkaansa ja sitonut helmiäiskahvaisen juhlamiekan vyölleen... Polvilla hänellä on suuri korunahkainen salkku, johon hän tuijottaa surullisesti.

Herra aliprefekti tuijottaa surullisesti korunahkaiseen salkkuunsa; hän ajattelee kuuluisaa puhettaan, joka hänen on piakkoin pidettävä Combe-aux-Fèes'n asukkaiden edessä.

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...

Mutta hän saa turhaan väännellä vaaleata, silkinhienoa poskipartaansa ja toistaa kaksikymmentä kertaa yhteen mittaan:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... jatkoa puheeseen ei kuulu.

Jatkoa puheeseen ei kuulu... On niin kuuma näissä avovaunuissa!... Silmän kantamattomiin pölyää Combe-aux-Fèes'n maantie etelän auringon paahteessa... Ilma hehkuu kuumuutta... jalavat tien varrella ovat valkoisenaan pölystä ja tuhansien sirkkojen laulu helähtelee puusta puuhun... Yhtäkkiä herra aliprefekti vavahtaa. Hän on huomannut tuolla kukkulan juurella pienen vihreän tammilehdon, joka näyttää viittovan häntä luokseen.

Pieni vihreä tammilehto näyttää viittovan häntä luokseen:

-- Tulkaahan tänne, herra aliprefekti; teidän on paljoa mukavampi sommitella puhettanne minun oksieni varjossa...

Herra aliprefekti on joutunut viettelyksen valtaan; hän hypähtää maahan vaunuistaan ja käskee palvelijoittensa odottaa häntä, kun hän menee sepittämään puhettansa pieneen vihreään tammilehtoon.

Pienessä vihreässä tammilehdossa on lintuja, orvokkeja ja lähteitä, jotka pulpahtelevat pehmeän nurmen alla... Huomattuaan herra aliprefektin kauniissa puvussa ja korunahkainen salkku kainalossa linnut pelästyvät ja lakkaavat laulamasta, lähteet eivät enää uskalla pulputa ja orvokit painavat päänsä piiloon nurmen sisään... Tuo pieni maailma ei ole ikinä nähnyt aliprefektiä, ja se utelee hiljaa toinen toiseltaan, ken on tuo hieno herra, joka kävelee hopearaitaiset polvihousut jalassa.

Lehvien varjossa käy hiljainen kuiske, ken on tuo hieno herra hopearaitaiset polvihousut jalassa... Sillä aikaa herra aliprefekti, hurmaantuneena metsän hiljaisuudesta ja viileydestä, nostaa takkinsa liepeet, laskee nurmelle kolmikulmaisen hattunsa ja istuutuu sammalmättäälle nuoren tammen juurelle; sitten hän levittää polvilleen suuren korunahkaisen salkkunsa ja ottaa siitä esiin suuren arkin virallista paperia.

-- Se on taiteilija! virkkaa peipponen.

-- Eikö mitä, sanoo punatulkku, -- se ei ole taiteilija, koska sillä on hopeiset polvihousut; se on ennemminkin prinssi.

-- Enemminkin se on prinssi, sanoo punatulkku.

-- Eikä se ole taiteilija eikä se ole prinssi, keskeyttää heidät vanha satakieli, joka on laulanut kokonaisen kevätkauden aliprefektin puutarhoissa... -- Minä kyllä tiedän, kuka se on: se on aliprefekti!

Ja siitäkös koko pikku lehto sipisemään, supisemaan:

-- Se on aliprefekti! Se on aliprefekti!

-- No voi, kuinka kaljupäinen! huomauttaa leivonen suurelle harjalinnulle.

Orvokit kysyvät:

-- Onko se vihainen?

-- Onko se vihainen? kysyvät orvokit.

Vanha satakieli vastaa:

-- Ei ollenkaan.

Ja saatuaan tämän vakuutuksen alkavat linnut taas laulaa, lähteet pulputa ja orvokit tuoksua, ikään kuin ei herra aliprefektiä olisi niillä maillakaan... Välittämättä ollenkaan tuosta hilpeästä hälinästä herra aliprefekti rukoilee sydämessään maanviljelysseurojen runotarta avukseen ja alkaa lyijykynä pystyssä deklamoida juhlallisella äänellä:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...

-- Hyvä herrat ja rakkaat maakuntalaiset, lausuu aliprefekti juhlallisella äänellä.

Naurunrämäkkä keskeyttää hänet; hän kääntyy katsomaan, mutta ei näe muuta kuin ison harmaatikan, joka istuu hänen kolmikulmaisen hattunsa reunalla ja katselee häntä nauraen. Aliprefekti kohauttaa olkapäitään ja aikoo jatkaa puhettaan, mutta tikka keskeyttää hänet uudestaan ja kirkuu hänelle kaukaa:

-- Mitä hyötyä?

-- Kuinka! mitäkö hyötyä? sanoo aliprefekti punastuen korviaan myöten; ja karkottaen kädenliikkeellä tuon nenäkkään elukan hän toistaa uudelleen:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset...

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset..., toistaa aliprefekti uudelleen.

Mutta silloin pienet orvokit kurottavat varttansa häntä kohti ja sanovat hänelle lempeästi:

-- Herra aliprefekti, tunnettekos te, miten hyvältä me tuoksumme?

Ja sammalmättään alta virittävät lähteet hänelle taivaallisen soiton, ja puiden oksilla hänen päänsä päällä alkavat peipposparvet laulaa hänelle kaikkein kauneimpia aarioitansa; ja pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan.

Pieni lehtokin yhtyy liittoon estääkseen häntä sepittämästä puhettaan... Tuoksusta ja musiikista humaltuneena koettaa herra aliprefekti turhaan vastustaa uutta hurmausta, joka hänet valtaa. Hän nojaa kyynärvarsin nurmikkoon, avaa kauniin takkinsa hakaset ja sopertaa vielä pari kolme kertaa:

-- Hyvät herrat ja rakkaat maakuntalaiset... Hyvät herrat ja rakkaat maakunta... Hyvät herrat ja rakkaat...

Sitten hän heittää hiiteen kaikki maakuntalaisensa, eikä maanviljelysseurojen runottarella enää ole muuta neuvoa kuin peittää kasvonsa huolihunnulla.

Peitä kasvosi huolihunnulla, oi maanviljelysseurojen runotar!... Kun aliprefektin palvelijat tunnin kuluttua, levottomina herransa viipymisestä, saapuivat pieneen lehtoon, näkivät he näyn, joka sai heidät kauhusta peräytymään... Herra aliprefekti makasi mahallaan nurmikossa, puolialastomana kuin mikähän mustalainen. Hän oli työntänyt takin pois päältään... ja pureksia natustaen orvokkeja herra aliprefekti sepitteli runoja.

BIXIOUN SALKKU

Eräänä lokakuun aamuna, muutamia päiviä ennen Pariisista lähtöäni, näin aamiaista syödessäni vanhan miehen saapuvan luokseni, pukeutuneena repaleiseen, kuluneeseen, likaiseen, liian lyhyeen takkiin ja väristen pitkien sääriensä nenässä niin kuin kynitty suokurppa. Se oli Bixiou. Niin, niin, pariisilaiset, teidän Bixiounne, tuo kauhea ja hurmaava Bixiou, tuo hurja leikinlaskija, joka on teitä niin suuresti huvittanut viimeksi kuluneina viitenätoista vuotena lentolehtisillään ja pilakuvillaan. Voi onnetonta, miten murtunut hän oli. Ellei hän olisi tullessaan irvistänyt, niin enpä olisi häntä ikinä tuntenut.

Pää olkapäätä vasten kallellaan, keppi huulilla kuin klarinetti, tuo kuuluisa ja säälittävä ilvehtijä astui keskelle kamaria ja törmäsi tietämättään pöytääni vasten lausuen surkealla äänellä:

-- Säälikää sokeata raukkaa!

Se oli niin hyvästi näytelty, etten voinut olla nauramatta. Mutta hän virkkoi hyvin kylmästi:

-- Te luulette minun laskevan leikkiä... mutta katsokaahan silmiäni.

Ja hän käänsi minuun päin kaksi suurta valkeata silmäterää, joissa ei ollut näköä.

-- Minä olen sokea, rakas herra, parantumattomasti... Sen siitä saa, kun kirjoittaa vihtrillillä. Minulta paloivat silmät siinä kelpo työssä; mutta nähkääs, näin perin pohjin... ihan reunojaan myöten! lisäsi hän näyttäen minulle tuhkanharmaita silmäluomiansa, joissa ei ollut ripsen varjoakaan.

Minä olin niin liikuttunut, etten saanut sanaakaan suustani. Vaitioloni kiusasi häntä ja hän kysyi:

-- Oletteko työssä?

-- En, herra Bixiou, olen aamiaisella. Tahdotteko tehdä minulle seuraa?

Hän ei vastannut mitään, mutta hänen sieraimiensa värähtelystä huomasin selvästi, että hänen teki kovin mielensä suostua pyyntööni. Minä otin häntä kädestä ja vein istumaan viereeni.

Sillä aikaa kun hänelle tuotiin ruokia, haisteli tuo veitikka ruokapöytää nauraen hiljaa:

"Se tuoksuu hyvälle, kaikki tuo. Saanpa oikein komeat kestit; siitä onkin jo kauan, kun olen syönyt oikean aamiaisen! Vain viiden pennin nisu aamusilla ministeriöitä ravatessa... sillä nähkääs, minä juoksentelen nykyisin ministeriöstä toiseen; se on ainoa toimeni. Yritän temmata käsiini tupakkamyymälän. Minkäpäs tekee? täytyyhän toki pysyä leivissä. En voi enää piirtää, en voi enää kirjoittaa. Sanella muiden paperille pantavaksi?... Niin, mutta mitä? Minulla ei ole mitään päässä; en keksi mitään. Ennen oli työnäni katsella pariisilaisten naurunirvistyksiä ja merkitä niitä paperille; nykyisin se on mahdotonta. Sen vuoksi olen ajatellut tupakkakauppaa; en tietysti täällä suurten bulevardien varrella. Minä ei voi toivoakaan itselleni semmoista suosiota, kun en ole minkään tanssijattaren äiti enkä korkean upseerin leski. Ei! tahtoisin vain pienen myymälän jossakin maaseudulla hyvin kaukana, Vogeesien vuorella. Minulla olisi siellä hyvin pitkä posliinipiippu; minua nimitettäisiin Hansiksi tai Sepeteukseksi, kuten Erckmann-Chatrianin kertomuksissa, ja kirjoittamatta enää riviäkään minä lohduttaisin itseäni kiertelemällä tupakkatötteröitä ikätoverieni kirjain lehdistä.

"Siinä kaikki, mitä pyydän. Eihän se ole paljon, vai mitä? Ja lempo soikoon, siinä on sittenkin tietämistä, ennen kuin siihen päästään... Eikä minulta pitäisi puuttua suojelijoitakaan. Olinhan minä ennen aikaan hyvin suosittu korkeissa piireissä. Kävin päivällisillä milloin marsalkan, milloin prinssin ja milloin ministerin luona; kaikki nuo herrat kutsuivat minua luokseen, koska minä heitä huvitin tai koska he pelkäsivät minua. Nyt minua ei enää tarvitse pelätä kenenkään. Voi silmiäni, silmä parkojani! Eikä minua enää kukaan kutsu luoksensa vieraaksi. On niin surullista nähdä sokean istuvan ruokapöydässä... Ojentakaa minulle leipää, olkaa hyvä... Ah, nuo konnat kiskovat minulta kalliin hinnan mokomasta tupakkamyymälästä. Kokonaista kuusi kuukautta olen jo marssinut ministeriöstä toiseen anomuskirjat kainalossa. Minä saavun jo aamulla, siihen aikaan kun parhaillaan pannaan tulta uuniin ja Hänen Ylhäisyytensä hevosia kävelytetään muutama kierros hiekoitetulla pihamaalla; ja minä poistun vasta illalla, kun otetaan esiin suuret lamput ja kun keittiöistä alkaa nousta hyvää ruuanhajua...

"Koko aikani kuluu istuessa odotushuoneissa puulaatikoiden kannella. Vahtimestaritkin tuntevat minut; kun he esimerkiksi sisäasiainministeriössä puhuvat minusta, niin he sanovat: 'Tuota mies parkaa!' Ja päästäkseni heidän suosioonsa minä keksin sanaleikkejä tai piirrän yhdellä kynänvedolla heidän pöytänsä laitaan suuret mustat viikset, jotka heitä naurattavat. Kas siihen sitä on tultu kahdenkymmenen vuoden meluisan menestyksen jälkeen, tämmöinen se on taiteilijaelämän loppu!... Ja sittenkin on Ranskassa neljäkymmentä tuhatta poikanulikkaa, joille herahtaa vesi suuhun, kun he ajattelevat meidän toimialaamme! Sittenkin höyryää tuolla maaseudulla joka päivä veturi valmiina tuomaan meille korin täydeltä noita tyhmiä raukkoja, jotka nälistyneinä haluavat syöstä suin päin kirjallisuuteen voittaakseen itselleen painetun maineen helinän! Ah, jospa Bixioun kurjuus voisi olla sinulle varoittavana esimerkkinä, romanttisissa unelmissa elävä maaseutu!"

Sen sanottuaan hän painoi nenänsä lautaseensa ja alkoi syödä ahmia, virkkamatta sanaakaan... Oli sääli nähdä häntä. Alituisesti häneltä putosi milloin leipä, milloin haarukka, ja hän haparoi löytääksensä juomalasinsa... Hän ei ollut vielä siihen tottunut, poloinen.

* * * * *

Hetken kuluttua hän taas virkkoi:

"Tiedättekö, mikä on minusta vielä julmempaa? Se, etten enää voi lukea sanomalehtiä. Sen ymmärtää vain se, joka on ammattimies sillä alalla... Joskus iltasilla kotiin tullessani minä ostan sanomalehden saadakseni vain tunnustella tuota kostean paperin ja tuoreiden uutisten hajua... Se tuoksuu niin hyvältä! Eikä ole ketään, joka lukisi niitä minulle! Vaimoni joutaisi hyvinkin, mutta hän ei tahdo: hän väittää, että 'sekalaisten tietojen' joukossa on semmoista, mikä ei sovi... Hyi, noita vanhoja lunttuja, jotka kerran ovat päässeet naimisiin; ei ole maailmassa niin tekosiveitä olentoja kuin he. Kohta kun minä tein tästä rouva Bixioun, katsoi hän velvollisuudekseen muuttua tekohurskaaksi; mutta vain yhdessä suhteessa!... Hänkös jankkasi minulle, että minun olisi hierottava silmiäni Saletten pyhällä vedellä! Ja sitten pitäisi olla siunattua leipää, koota almuja, hankkia Jeesuslapsen kuva, pomeranssiviinaa ja lempo ties mitä kaikkea. Me uiskentelemme hyvissä töissä aina kaulaa myöten. Vaikka olisihan se hyvä työ sekin, jos hän lukisi minulle sanomalehtiä. Mutta kun hän ei tahdo, niin ei tahdo. Jos tyttäreni olisi kotona, niin hän lukisi niitä minulle; mutta sokeaksi tultuani minä lähetin hänet Notre-Dame-des-Artsin luostariin, jotta olisi yksi suu vähemmän elätettävänä.

"Siinä se on vielä yksi kiusankappale lisäksi! Hän ei ole vielä ollut maailmassa yhdeksää vuotta, mutta hän on jo ehtinyt potea kaikki taudit. Ja niin surullinen ja ruma sitten! Jos mahdollista vielä rumempi kuin minä... oikea kummitus! Minkäpä sille? Minä en ole koskaan osannutkaan tehdä muuta kuin irvikuvia. Niinpä niin, mutta jopa olen tyhmä, kun lavertelen teille perhejuttujani. Mitäpä hauskuutta niistä teille on? Tulkaa tänne ja antakaa minulle vielä hiukan tuota paloviinaa. Minun täytyy lähteä liikkeelle. Täältä menen opetusasiain ministeriöön, ja sen vahtimestareita ei ole helppo saada hauskalle tuulelle. Ne ovat kaikki entisiä professoreja."

Kaadoin hänen lasiinsa viinaa. Hän alkoi maistella sitä vähin erin, heltyneen näköisenä. Yhtäkkiä, ties minkä päähänpiston saatuaan, hän nousi pitäen lasia kädessään, käänteli päätään hetkisen joka taholle kuin sokea kyykäärme, hymyillen suloisesti niin kuin mies, joka aikoo puhua, ja huusi sitten kimeällä äänellä, ikään kuin olisi pitänyt puhetta juhlapäivällisillä kahdelle sadalle hengelle:

-- Eläköön taide, kirjallisuus ja sanomalehdistö, eläköön!

Ja samassa hän alkoi kymmenen minuuttia kestävän maljapuheensa, hullunkurisimman ja merkillisimmän tilapäispurkauksen, mikä on koskaan lähtenyt tuon hulivilin aivoista.

"Kuvitelkaa mielessänne joulujulkaisua nimeltä Kirjallisuuden kivipolku vuonna 18--, meidän niin sanottuja kirjallisia kokouksiamme, meidän lapsellisuuksiamme, riitojamme, kaikkia tuon eriskummallisen kirjailijamaailman hassutuksia, kynästä valuvaa lokaa, tuota pikkumaista helvettiä, jossa toinen leikkaa toiselta kaulan poikki ja kuristaa ja nylkee toista, jossa huudetaan voitoista ja kultaisista kolikoista paljoa enemmän kuin porvarien keskuudessa, mikä ei kuitenkaan estä, että siinä piirissä kuolee nälkään enemmän väkeä kuin muualla; kuvitelkaa kaikkea saamattomuuttamme, kaikkea kurjuuttamme; tuota vanhaa paroni T:tä... arpajaisten hommaajaa, joka kävi Tuileries-linnassa kerjäämässä ropoa lautaselleen yllään sinikukkainen pukunsa; ajatelkaa sitten vuoden varrella manalle menneitä, juhlallisia hautajaisia, herra valtiopäivämiehen hautapuhetta, josta soi aina sama pohjasävel: 'Rakastettu ja kaivattu! Ystävä parka!' tuon onnettoman muistolle, jonka hautajaiskustannuksiin kieltäydytään ottamasta osaa; ajatelkaa niitä, jotka ovat itse päättäneet päivänsä, ja niitä, jotka ovat tulleet mielipuoliksi!" Kaikkea tätä tuo nerokas irvinaama kertoi asiaankuuluvilla kädenliikkeillä ja sanasutkauksilla höystettynä.

* * * * *

Lopetettuaan maljapuheensa ja juotuansa lasinsa pohjaan hän kysyi minulta kelloa ja läksi matkoihinsa hurjan näköisenä, sanomatta minulle jäähyväisiä... En tiedä, mitä herra Duruyn vahtimestarit pitivät hänen vierailustaan sinä aamuna; mutta sen tiedän varmaan, etten eläessäni ole tuntenut itseäni niin murheelliseksi ja masentuneeksi kuin tuon kamalan sokean lähdettyä. Inhoten katsoin mustepulloani, kynä minua kerrassaan kauhistutti. Olisin tahtonut paeta kauas, juosta pois, nähdä puita, tuntea jotain suloista... Sitä vihaa, suuri Luoja, ja sitä sappea! Millainen tarvis hänellä oli valaa kuolaa kaikkialle ja tahrata kaikki tyynni! Oi tuota kurjaa!...

Ja minä harppailin kuohuksissani edestakaisin kamarin lattialla ja yhä soi korvissani ivanauru, jota hän oli nauranut puhuessaan minulle tyttärestään. Yhtäkkiä huomasin sen tuolin luona, jolla sokea oli istunut, jotain kolahtavan jaloissani. Kumartuessani tunsin sen olevan hänen salkkunsa, suuri kiiltävä salkku, nurkat rikki, josta hän ei koskaan luopunut ja jota hän sanoi nauraen myrkkyrakokseen. Tämä salkku oli meidän piirissämme yhtä kuuluisa kuin herra de Girardinin pahvinen piirustuslaukku. Sanottiin, että siinä oli hirveitä kapineita... Minulle tarjoutui nyt hyvä tilaisuus tutkia asiaa. Vanha, liian täyteen ahdettu laukku oli pudotessaan auennut, ja kaikki paperit olivat soljahtaneet matolle; minun piti keräillä ne kokoon yksitellen...

Siinä oli nippu kirjeitä, jotka olivat kirjoitetut kukikkaalle paperille ja joiden alussa oli aina: "Rakas isäni" ja lopussa: "Céline Bixiou Marian sisarkunnasta."

Oli vanhoja reseptejä lasten tauteihin: kuristustautiin, suonenvetoon, tulirokkoon, tuhkarokkoon... (pikku raukka oli saanut kärsiä niitä kaikkia!)

Lopuksi suuri sinetillä suljettu kirjekuori, jonka reunasta pisti esiin niin kuin pikkutytön myssyn alta pari kolme keltaista hyvin kiharaista kutria; ja kuoreen oli suurella vapisevalla käsialalla, sokean käsialalla kirjoitettu:

"Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta, jolloin hän jätti meidät ja meni pois."

Siinä Bixioun salkun sisällys.

Nähkääs, pariisilaiset, samanlaisia te olette kaikki tyynni. Inhoa, ivaa, pirullista naurua ja paljon julmia sanoja, mutta loppujen lopuksi... "Suortuva Célinen tukasta, leikattu 13 p:nä toukokuuta."

TARINA MIEHESTÄ, JOLLA OLI KULTAISET AIVOT

Rouvalle, joka pyytää hauskoja kertomuksia

Lukiessani kirjettänne, hyvä rouva, tunsin ikään kuin piston tunnossani. Olen ollut itsekin vähän pahoillani pikku kertomusteni hiukan liian surunharmaan värin tähden ja tein mielessäni lupauksen tarjota teille tänään jotakin iloista, hurjan iloista.

Miksi oikeastaan olenkaan murheellinen? Asunhan satojen peninkulmien päässä Pariisin sumuista, aurinkoisella kukkulalla, tamburiinien ja muskatviinien maassa. Kotini ympärillä on pelkkää päivänpaistetta ja musiikkia; saan kuulla viklojen orkesteria ja tiaisten kuorolaulua; aamusilla suokurppien vihellystä: "kurliit! kurliit!"; keskipäivällä kotisirkkojen sirkutusta, paimenien huilunsoittoa ja kauniiden ruskeaposkisten tyttöjen naurunhelinää viinitarhoissa... Paikka on tosiaankin huonosti valittu, jos siinä tahtoo kantaa mustaa mieltä; ennemminkin pitäisi minun lähettää naisille ruusunpunaisia runoja ja korillisittain siroja kertomuksia.

Niinpä niinkin, mutta minä olen vielä liian lähellä Pariisia. Joka päivä se pärskyttää tänne asti, aina kuusikkoni keskelle, murheittensa mustaa sakkaa... Juuri tällä hetkellä, näitä rivejä kirjoittaessani, sain kuulla Charles Barbara raukan surkean kuoleman; ja myllyssäni vallitsee siitä syystä suru. Hyvästi suokurpat ja sirkat! Sydämessäni ei ole enää sijaa ilolle... Sen vuoksi, hyvä rouva, ette tänään vielä saa sen sievän ja hauskan kertomuksen sijasta, jonka olen luvannut teille, muuta kuin surullisen tarinan.

* * * * *

Olipa kerran mies, jolla oli kultaiset aivot; niin kyllä, hyvä rouva, aivot puhdasta kultaa. Kun hän syntyi maailmaan, niin lääkärit arvelivat, ettei lapsi luultavasti jää eloon, niin raskas oli sen pää ja niin suhdattoman suuri kallo. Se jäi kuitenkin eloon ja vaurastui päivänpaisteessa niin kuin kaunis oliivin vesa; vain suuresta päästään oli sillä alituinen vastus, ja sääli oli nähdä sen kävellessään satuttavan itseään kaikkiin esineihin. Se kaatuilikin usein. Eräänä päivänä se putosi korkeilta portailta ja löi otsansa marmoriastuimiin, niin että sen pääkallo helähti kuin metallikanki. Sen pelättiin jo kuolleen, mutta kun se nostettiin ylös, huomattiin siinä vain pieni naarmu, josta pari kolme kultapisaraa oli valunut ja hyytynyt sen vaaleihin hiuksiin. Sillä tavoin lapsen vanhemmat tulivat tietämään, että heidän pojallansa oli kultaiset aivot.

Asiaa pidettiin salassa; lapsi parka ei aavistanut mitään. Joskus hän kysyi, minkä tähden häntä ei laskettu juoksentelemaan ulos pihalle katupoikien kanssa.

-- Ne varastaisivat sinut, minun ihana aarteeni! vastasi äiti hänelle.

Siitä pitäen alkoi pienokainen pelätä, että hänet varastetaan; hän vetäytyi leikkimään ypöyksin, äänetönnä, ja hän vaaperteli raskaasti salista toiseen.

Vasta kahdeksantoista vanhana hänen vanhempansa ilmaisivat hänelle, millaisen ihmeellisen lahjan hän oli saanut kohtalolta; ja kun he olivat kasvattaneet ja elättäneet häntä siihen asti, niin he pyysivät häneltä vastalahjaksi sirun kultaa. Poikanen ei epäröinyt; siinä tuokiossa -- miten? ja millä keinoin? sitä ei tarina kerro -- hän tempasi pääkallostaan palasen, pähkinän kokoisen palasen puhdasta kultaa, jonka hän heitti ylpeästi äitinsä helmaan. Sitten hän päänsä rikkauksien häikäisemänä, hehkuen hurjia haluja, juopuneena omasta voimastaan jätti isänsä kodin ja läksi maailmalle tuhlaamaan aarrettansa.

* * * * *

Päättäen siitä, millä tavoin hän vietti elämäänsä, kylväen kuninkaallisesti, lukua pitämättä kultaa ympärilleen, olisi luullut hänen aivojensa olevan tyhjentymättömät. Ne tyhjentyivät kuitenkin, ja sikäli nähtiin hänen silmiensä tulen sammuvan ja poskipäiden käyvän kuopille. Eräänä päivänä vihdoin viimein herättyään aamulla hurjan yön jälkeen, ypöyksin keskellä kemujen jätteitä ja kynttiläkruunujen kalpenevaa valoa, huomasi tuo onneton kauhukseen, miten suunnattoman suuri lovi jo oli syntynyt hänen kultaharkkoonsa; oli aika jo pysähtyä.

Siitä päivästä alkaen hänen olemuksensa muuttui. Kulta-aivoinen mies vetäytyi syrjään ja rupesi elämään kättensä työllä, epäluuloisena ja arkana kuten saituri, karttaen kiusauksia ja koettaen unohtaa nuo turmaa tuottavat rikkautensakin, joihin hän ei enää tahtonut koskea. Pahaksi onneksi oli eräs ystävä seurannut häntä yksinäisyyteen, ja tämä ystävä tiesi hänen salaisuutensa.

Kerran yöllä heräsi miesraukka tuntien tuskaa, kauheata tuskaa päässään; hän nousi säikäyksissään ylös ja näki kuun valossa ystävänsä pakenevan piilottaen jotakin viittansa liepeen alle.

Niin vietiin häneltä taas murunen aivoja!

Jonkin ajan kuluttua rakastui kulta-aivoinen mies, ja nyt oli kaikki mennyttä. Hän rakasti sydämensä pohjasta pientä vaaleaveristä naikkosta, joka myös piti hänestä, mutta joka rakasti vielä enemmän koruja, valkeita sulkia ja sieviä punaisenruskeita tammenterhoja kenkänsä nauhoissa.

Tämän suloisen olennon käsissä -- joka oli puoleksi lintu, puoleksi nukke -- sulivat kultasiruset niin nopeasti, että oikein hirvitti. Hänellä oli kaikki naisen oikulliset mieliteot; eikä mies voinut koskaan kieltää mitään; vieläpä hän, peläten tuottavansa vaimolleen surua, kätki tältä viimeiseen asti onnensa surullisen salaisuuden.

-- Olemmehan me oikein rikkaita? sanoi vaimo. Ja mies parka vastasi:

-- Kyllä... hyvin rikkaita!

Ja hän hymyili lempeästi tuolle siniselle pikku linnulle, joka nokki häneltä pääkallon kaikessa viattomuudessaan. Joskus hänet sentään valtasi pelko, hän olisi halunnut ruveta säästeliääksi; mutta silloin tuli pikku vaimo hypähdellen hänen luoksensa ja sanoi hänelle:

-- Rakas mieheni, sinä olet niin rikas! Osta minulle jotakin oikein kallista...

Ja hän osti vaimollensa jotakin oikein kallista.