Part 7

"-- No, tuli ja leimaus! Sinäpä nyt tekeydyt tyhmäksi, ikään kuin et tietäisi että koko Cucugnanin seurakunta on täällä. Katso nyt tuonne, sinä inhottava korppi, ja näetpä miten me täällä pitelemme niitä sinun kuuluisia cucugnanilaisiasi..."

* * * * *

"Ja minä näin keskellä hirvittävää liekkipyörrettä:

"Pitkän Coq-Galinen -- jonka te kaikki tunsitte, rakkaat veljeni --, Coq-Galinen, joka niin usein joi itsensä humalaan ja niin usein kirjaili vitsalla eukko parkansa, Claironin, selkää.

"Minä näin Catarinen... tuon pienen pystynenäisen ilolinnun... joka makasi ypöyksin riihiladossa... Muistattehan hänet, velikullat!... Mutta siirtykäämme toisiin, olen hänestä jo liiaksi puhunut.

"Näin Pascal Pikipeukalon, joka pusersi ruokaöljynsä herra Julienin oliiveista.

"Näin tähkäpäitten noukkijain Babet'n, joka saadakseen kourauksensa nopeammin täyteen varasti tähkiä poimiessaan täysin käsin lyhdekasoista.

"Näin mestari Grapasin, joka öljysi niin hyvällä kaupalla käsikärrynsä pyörät.

"Ja Dauphinen, joka myydessään kiskoi niin kalliin hinnan kaivonsa vedestä.

"Ja Tortillardin, joka, jos milloin sattui tapaamaan minut tiellä Jumalan kuvaa kantamassa, meni menojansa töyhtöhattu päässä ja piippu hampaissa... ylpeänä kuin mikähän Artaban... ikään kuin olisi tavannut koiran.

"Ja Couleaun ja hänen vaimonsa Zetten, ja Jacquesin ja Pierren ja Tonin..."

* * * * *

Syvästi liikuttuneina, kauhusta ihan kalpeina vaikeroivat kuulijat nähdessään ilmi avoimessa helvetissä ken isänsä, ken äitinsä, ken isoäitinsä ja ken sisarensa...

"Te huomaatte nyt hyvin, rakkaat veljeni", jatkoi kelpo apotti Martin, "te huomaatte nyt hyvin, ettei tällaista voi jatkua pitemmälle. Minulle on uskottu teidän sielujenne hoito ja minä tahdon, minä tahdon pelastaa teidät kuilusta, johon te olette kaikki päistikkaa syöksymäisillänne. Huomenna olen ryhtyvä työhön, jo huomenna. Eikä työtä ole puuttuva! Nähkääs, näin olen aikonut käydä siihen käsiksi. Työ on tehtävä järjestyksessä, jotta se hyvin menestyisi. Me käymme käsiksi rivi riviltä, niin kuin Jonquieresissä tehdään tansseja järjestettäessä.

"Huomenna, maanantaina, minä annan ehtoollisen vanhoille ukoille ja akoille. Siinä ei ole suurta työtä.

"Tiistaina lapsille. Se on pian tehty sekin.

"Keskiviikkona pojille ja tytöille. Se saattaa viedä paljon aikaa.

"Torstaina aikamiehille. Se pannaan menemään pian.

"Perjantaina vaimoihmisille. Minä varoitan: Ei mitään turhia loruja!

"Lauantaina mylläreille!... Koko päivä ei ole liikaa yksistään heitä varten...

"Ja jos me sunnuntaina olemme päässeet loppuun, niin olemme pelastetut.

"Nähkääs, lapsukaiseni, kun vilja on kypsää, niin on aika niittää; kun viini on valmista, niin on aika juoda. Täällä on yllin kyllin likaisia vaatteita, nyt on aika että ne pestään, ja pestään hyvin.

"Herran armoa minä teille kaikille toivotan. Amen!"

* * * * *

Tuumasta toimeen. Pyykkiä pestiin.

Tuon ikimuistettavan sunnuntain perästä tuntuu hyveiden suloinen tuoksu jo kymmenen peninkulman päähän Cucugnanista.

Ja kelpo pastori Martin on onnellisena ja täynnä riemua nähnyt viime yönä unta, että hän muka käyskenteli laumansa edellä loistavassa juhlasaatossa, keskellä säteileviä kynttilöitä, balsamilta tuoksuvia suitsutuspilviä ja kuorilasten rivejä, jotka lauloivat _Te Deumia_, sitä valoisaa tietä pitkin, joka johtaa Jumalan pyhään kaupunkiin.

Semmoinen on kertomus Cucugnanin kirkkoherrasta. Ja tällaisena määräsi sen teille kerrottavaksi tuo suuri Roumanillen veitikka, joka itse oli sen napannut eräältä toiselta kunnon toveriltaan.

VANHUKSET

-- Kirjekö, isä Azan?

-- Niin, hyvä herra... se on Pariisista.

Tuo kelpo isä Azan oli hyvin ylpeä siitä, että kirje oli Pariisista... mutta minä en ollut... Jokin aavistus sanoi minulle, että tuo tulokas Pariisista Jean-Jacques-kadun varrelta, joka lennähti pöydälleni aivan odottamatta ja näin varhain aamulla, turmelisi minulta kokonaisen päivän. Enkä erehtynytkään, katsokaahan:

"Sinun pitää tehdä minulle eräs palvelus, ystäväni. Sulje myllysi ovi yhdeksi päiväksi ja lähde heti Eyguièresiin. Eyguières on suuri kauppala noin kolmen- tai neljäntoista kilometrin päässä myllyltäsi -- siis tavallinen kävelyretki sinulle. Perille tultuasi kysyt Orpojen luostaria. Seuraava talo orpokodin takana on matala rakennus, jossa on harmaat ikkunapielet ja takana matala puutarha. Sinä astut sisään kolkuttamatta -- ovi on aina auki -- ja huudat sisään tullessasi hyvin kovalla äänellä: 'Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä...' Silloin näet kaksi pientä vanhusta, iänikuista vanhaa, jotka ojentavat käsivartensa sinua vastaan syvältä suurien lepotuoliensa pohjasta, ja sinä syleilet heitä minun puolestani kaikesta sydämestäsi, ihan kuin he olisivat sinun omat vanhempasi. Sitten te puhelette; he puhuvat sinulle minusta, ei muusta kuin minusta; he kertovat sinulle tuhansittain joutavia juttuja, joita sinä kuuntelet nauramatta... Ethän naura, mitä?... He ovat isoisäni ja isoäitini, kaksi olentoa, joille minä olen kaikki kaikessa, mutta jotka eivät ole nähneet minua kymmeneen vuoteen... Kymmenen vuotta, se on pitkä aika! Mutta minkäs teet? Pariisi ei laske minua liikkeelle, heitä taas estää vanhuus... He ovat niin vanhoja, että jos he läksisivät minua katsomaan, niin he matkalla särkyisivät... Kaikeksi onneksi olet sinä siellä, rakas myllärini, ja sinua syleillessään luulevat nuo raukat syleilevänsä vähän minuakin... Minä olen niin usein puhunut heille meistä molemmista ja siitä läheisestä ystävyydestä, joka..."

Hitto vieköön koko ystävyyden! Juuri tänä aamuna sattui olemaan ihana ilma, mutta se menee kerrassaan hukkaan pitkin teitä juoksennellessa: olisi oikea provencelainen päivä, liiaksi luodetuulta ja liiaksi päivänpaistetta. Kun tuo lemmon kirje saapui, olin jo ehtinyt valita itselleni tyynen suojapaikan kahden kallion välistä ja kuvittelin mielessäni, että menisin sinne loikomaan koko päiväksi niin kuin sisilisko, paistattamaan päivää ja kuuntelemaan petäjien huminaa... Mutta mikäs auttoi? Suljin sadatellen myllyni oven ja kätkin avaimen kissankolon alle. Keppi käteen, piippu hampaisiin ja mars matkaan.

Saavuin Eyguièresiin kello kahden tienoissa. Kaupunki oli autio, kaikki väki ulkona kedoilla. Kadunvarsilla jalavissa, jotka olivat valkoisina pölystä, laulelivat sirkat niin kuin keskellä Craun kivikenttää. Oli sentään raatihuoneen torilla muuan aasi päivää paistattamassa ja parvi kyyhkysiä kirkon vieressä suihkukaivon reunalla, mutta ei ristinsielua, joka olisi voinut neuvoa minulle orpokodin. Onneksi ilmestyi yhtäkkiä eteeni vanha haltiatar, joka oli kyyristynyt kehräämään tupansa oven poskeen. Minä kerroin hänelle mitä etsin; ja kun mainittu haltiatar oli hyvin mahtava, niin hänen ei tarvinnut muuta kuin viitata värttinällään: heti kohosi orpokoti eteeni kuin maasta loihdittuna... Se oli suuri, ikävännäköinen ja musta rakennus ja ylpeili vanhasta rististään, joka oli tehty punaisesta hiekkakivestä suippokaaren muotoisen porttikäytävän yläpuolelle, muutamien latinalaisten merkkien keskelle. Tämän talon vieressä näkyi toinen pienempi rakennus. Harmaat ikkunapielet ja pieni puutarha takana... Tunsin sen heti ja astuin sisään kolkuttamatta.

Niin kauan kuin elän, pysyy mielessäni tuo pitkä, viileä ja hiljainen porttikäytävä, punervaksi maalattu kiviseinä, pieni puutarha, jonka lepattavat lehdet välkkyivät kirkasväristen ikkunaverhojen takaa, ja seinien ja laipion peilipinnat haalistuneine kukkas- ja lyyrakoristeineen. Tuntui kuin olisi menossa jonkun vanhan, Sedainen aikaisen maalaistuomarin luokse... Käytävän päässä vasemmalla kädellä kuului raollaan olevasta ovesta suuren seinäkellon raksutus ja lapsen, koulutytön ääni, joka luki pysähtyen joka tavun kohdalla. SIL... LOIN... PY... HÄ... I... RE NE... US... HUU... DAH... TI... MI... NÄ O... LEN... JU... MA... LAN... NI... SU... JY... VÄ... NEN... NÄI... DEN... PE... TO JEN... HAM... PAAT... MU... SER... TA... VAT... MI... NUT... JAU... HOK... SI... Minä hiivin hiljaa ovelle ja katsoin sisään.

Pikku kamarin hiljaisessa puolihämärässä nukkui vielä punaposkinen, mutta aina sormenpäihin asti ryppyinen vanhus, syvälle lepotuoliinsa uponneena, suu auki, kädet polvilla. Hänen jalkainsa juuressa istui siniseen orpokodin pukuun puettu pikku tyttö -- suuri kaulus kaulassa, nunnanmyssy päässä -- ja luki pyhän Ireneuksen elämäkertaa kirjasta, joka oli paksumpi kuin hän itse... Tämä ihmetarina oli lumonnut koko talon. Vanha ukko nukkui lepotuolissaan, kärpäset laipiossa ja kanarialinnut häkissään ikkunalla. Suuri seinäkello raksutti raukeasti tik tak, tik tak. Koko kamarissa oli valveilla vain pitkä valojuova, joka tunkeutui suljettujen ikkunaverhojen raosta sisään täynnä virkeitä valokipinöitä ja tanssivia tomuhiukkasia... Keskellä tätä yleistä uinailua jatkoi tyttönen lukuansa vakavan näköisenä: SA... MAS... SA... HYÖK... KÄ... SI... KAK... SI... JA... LO... PEU... RAA... HÄ... NEN... KIMP... PUUN... SA... JA... SÖI... HÄ... NET... SUU... HUN... SA... Juuri silloin astuin minä sisään... Jos pyhän Ireneuksen jalopeurat olisivat yhtäkkiä hyökänneet kamariin, ei se olisi saanut aikaan suurempaa kauhistusta kuin minä. Se oli oikea teatteriyllätys! Tyttö kirkaisee, suuri kirja putoaa lattialle, kanarialinnut ja kärpäset heräävät, kello alkaa lyödä, vanhus kavahtaa kauhuissaan valveille, ja minä pysähdyn vähän hämilläni kynnykselle huutaen hyvin kovalla äänellä:

-- Hyvää päivää, hyvät ihmiset! Minä olen Mauricen ystävä.

Jospa olisitte silloin nähneet ukko paran, jospa olisitte nähneet hänen tulevan minua vastaan kädet ojennettuina syleilemään minua ja puristamaan kättäni ja sitten juoksevan hämmästyksissään ympäri hokien:

-- Hyvä Jumala! Hyvä Jumala!

Kaikki rypyt hänen kasvoillansa hymyilivät. Hän oli ihan punainen. Hän änkytti:

-- Oi, hyvä herra... oi, hyvä herra!... Sitten hän meni perälle huonetta ja kutsui:

-- Äitiseni!

Ovi avautuu, käytävässä kuuluu hiiren hipsutusta... se oli vanha äiti. Hauskin mitä saattaa ajatella tuo pieni mummo vanha myssy päässä, puettuna vaaleanruskeaan hameeseen, kädessä pitsiompeluksilla koristettu nenäliina tervehtiessään minua vanhanaikaisen tavan mukaan... Oli liikuttavaa nähdä, miten toistensa näköisiä he olivat. Jos ukolla vain olisi ollut tekotukkakiemura otsalla ja keltaiset myssyn nauhat leuan alla, niin häntä olisi voinut sanoa yhtä hyvin vanhaksi mummoksi häntäkin. Mutta oikea mummo oli varmaan saanut elämässään paljon itkeä, sillä hän oli ryppyisempi kuin hänen toverinsa. Kuten ukolla oli hänelläkin vieressään orpotyttö, tuommoinen pieni sinivaippainen henkivartija, joka ei jättänyt häntä hetkeksikään; eikä voi kuvailla mielessään mitään liikuttavampaa kuin nuo kaksi vanhusta, joita orpotytöt vaalivat.

Sisääntullessaan oli mummo aikonut tehdä minulle syvän kunnioittavan kumarruksen, mutta yhdellä sanalla ukko sen keskeytti.

-- Hän on Mauricen ystävä...

Se sai mummon heti vapisemaan ja itkemään, häneltä putosi nenäliina kädestä ja hän punastui, punastui korviaan myöten, vielä enemmän kuin ukko... Noita vanhuksia! Heillä ei ole kuin yksi pisarainen verta suonissaan, ja pienimmästäkin mielenliikutuksesta se tulvahtaa heti kasvoihin...

-- Pian, pian, tuoli tänne... sanoi mummo pikku tytölleen.

-- Avaa ikkuna... huusi ukko omalle käskyläiselleen.

Ja ottaen kumpikin minua käsipuolesta he veivät minut tepsuttaen ikkunan luokse, joka avattiin selkoselälleen, jotta olisi voitu paremmin nähdä minut. Lepotuolit työnnetään lähemmäksi ja minä istuudun heidän keskeensä telttatuolille, pienet sinipiiat asettuvat taaksemme ja kuulustelu alkaa:

-- Mitenkä Maurice nyt voi? Mitä hän tekee? Miksei hän käy katsomassa? Onko hän tyytyväinen?...

Puhuttiin sitä ja puhuttiin tätä, monta tuntia yhteen mittaan.

Minä vastailin parhaani mukaan kaikkiin heidän kysymyksiinsä kertoen ystävästäni pikku piirteitä, joita tiesin, ja keksien häikäilemättä omasta päästäni semmoista mitä en tiennyt. Varsinkin vältin päästämästä huuliltani semmoisia tunnustuksia, etten muka olisi koskaan pannut mieleeni, olivatko hänen ikkunansa tiiviit tai minkä väriset olivat hänen kamarinsa seinäpaperit.

-- Seinäpaperit!... Ne ovat siniset, hyvä rouva, vaaleansiniset, ja niihin on maalattu kukkakiemuroita...

-- Tosiaankin? virkkoi mummo parka heltyneenä; ja hän jatkoi kääntyen miehensä puoleen: -- Se on niin kelpo poika.

-- Niin, niin, kyllä se on kelpo poika! toisti ukko innostuneena.

Ja puhuessani he alinomaa nyökyttivät toisilleen päätään, naurahtelivat hienokseltaan, vaihtoivat keskenään silmäniskuja ja merkitseviä katseita; välistä taas kumartui ukko minun puoleeni sanoakseen:

-- Puhukaa kovemmin... Hän on vähän huonokuuloinen.

Ja mummo puolestaan virkkoi:

-- Pyydän että puhuisitte kovemmalla äänellä... Mieheni ei kuule oikein hyvin...

Silloin minä korotin ääntäni, ja molemmat kiittivät minua hymyilyllä, ja minä jouduin ihan liikutuksen valtaan huomatessani noissa näivettyneissä, hymyilevissä kasvoissa, jotka kallistuivat minuun päin hakien katseeni pohjalta heidän Mauricensa kuvaa, tuon samaisen kuvan epämääräisenä ja verhottuna, melkein saavuttamattomana, ikään kuin olisin nähnyt ystäväni hymyilevän minulle hyvin kaukaa sumun seasta.

Yhtäkkiä ponnahti ukko lepotuolissaan:

-- Mutta minä ajattelen, äitiseni... että eihän hän ole kai vielä syönyt aamiaistaan!

Ja mummo huudahtaa kauhistuksissaan, kädet ojennettuina taivasta kohti:

-- Ei ole vielä syönyt aamiaistaan!... Herra Jumala!

Minä luulin yhä olevan puheen Mauricesta ja aioin vastata, ettei se kelpo poika milloinkaan lykkää suurustamista myöhempään kuin kello kahteentoista. Vaan ei, puhe olikin nyt minusta; ja olipa hauskaa nähdä, millaisen mullistuksen se sai aikaan, kun ilmoitin etten vielä ole syönyt:

-- Pian ruoka pöytään, pienet sinipiiat! Pöytä keskelle kamaria, pyhäliina pöydälle ja kukkalaitaiset lautaset. Eikä saa aina nauraa, muistakaa se! Ja joutuin...

Kylläpä he pitivätkin kiirettä: töin tuskin olisi siinä ajassa ehtinyt särkeä kolme lautasta, ennen kuin pöytä oli katettu.

-- Olkaa hyvä, pienelle suuruspalalle! sanoi mummo taluttaen minut pöytään; mutta joudutte nyt syömään yksin... Me muut olemme jo syöneet tänä aamuna.

Noita vanhus parkoja! Yllättipä heidät millä hetkellä tahansa, niin aina he ovat jo ehtineet syödä aamiaisensa.

Mummon pieni suuruspala, se oli kaksi sormustimen vertaa maitoa, taateleja ja veneen muotoinen ontto leivos, jossa olisi ollut syömistä hänelle ja kanarialinnuille vähintäänkin viikoksi... Ja nyt minun täytyy tunnustaa, että minä ypöyksin tein lopun kaikista noista ruokavaroista!... Millaisen närkästyksen se synnyttikään pöydän ympärillä! Miten nuo pienet sinipiiat kuiskuttelivat toistensa korvaan nykien toisiansa kyynärpäillään, ja miten kanarialinnutkin olivat loitommalla häkkinsä pohjalla ihan kuin olisivat tahtoneet sanoa toisillensa: "Oo, katsokaapas tuota, joka syö kokonaisen leivoksen!"

Tosiaankin söin sen kaikki tyynni, melkein huomaamattani, olin niin kiintynyt katselemaan ympärilleni tuossa valoisassa ja hiljaisessa kamarissa, jossa liihotteli ilmassa ikään kuin tuoksua entisiltä ajoilta... Varsinkin kiinnitti huomiotani kaksi pientä sänkyä, joista en voinut irrottaa katsettani. Kuvittelin mielessäni noita sänkyjä, jotka olivat melkein kuin kaksi kehtoa, aamulla päivän valjetessa, kun ne vielä ovat suurten rimsulaitaisten uutimien verhossa. Kello lyö kolme. Se on kaikkien vanhuksien heräämisaika:

-- Vieläkö nukut, äitiseni?

-- En, ystäväni.

-- Eikö totta, Maurice on kelpo poika?

-- Tietysti se on kelpo poika.

Ja sillä tavoin kuvittelin mielessäni pitkän keskustelun nähdessäni vain nuo vanhusten kaksi pientä vuodetta, jotka olivat asetetut vierekkäin...

Sillä aikaa tapahtui hirveä näytelmä kaapin edessä toisella puolella kamaria. Oli näet otettava ylhäältä kaapin ylimmältä hyllyltä jonkinlainen paloviinaan pantuja kirsikoita sisältävä säilykepullo, joka oli odottanut Mauricea jo kymmenen vuotta ja joka nyt aiottiin avata minun kunniakseni. Huolimatta mummon hartaista rukouksista oli ukko itsepintaisesti tahtonut mennä ottamaan esiin kirsikkansa omin neuvoin; ja noustuaan tuolille vaimonsa suureksi kauhuksi hän koki kurkotella pulloa korkealta... Katsokaas, tällainen oli näky: vapiseva vanhus, joka kurkottautuu ylöspäin, pienet sinipiiat pitelevät lujasti kiinni tuolista, mummo seisoo takana kädet pystyssä henkeään pidättäen ja yli kaiken sen leijailee kevyt bergamottisitruunan tuoksu, jota tulee avatusta kaapista ja suurista valkaisemattomista liinavaatepakoista... Se oli hurmaavaa.

Vihdoin monien ponnistusten perästä hänen onnistui vetää esiin kaapista tuo kuuluisa säilykepullo sekä vanha, kovasti ruttuinen hopeapikari, joka oli ollut Mauricen nimikkopikari hänen piennä ollessaan. Se pantiin nyt minulle reunojaan myöten täyteen kirsikoita, noita kirsikoita, joista Maurice piti niin paljon. Ja tarjotessaan sen minulle ukko kuiskasi korvaani oikein herkkusuun näköisenä:

-- Te olette onnellinen, kun saatte syödä niitä... Vaimoni on ne itse valmistanut... Saattepa maistaa jotakin oikein hyvää.

Hänen vaimonsa oli ne itse valmistanut, mutta onnettomuudeksi hän oli unohtanut panna sokeria sekaan. Minkäpä sille! Muisti alkaa pettää, kun ihminen tulee vanhaksi. Ne olivat hirveän karvaita, ne teidän kirsikkanne, mummo parka... Mutta se ei estänyt minua syömästä niitä kaikkia, silmääni räpäyttämättä.

* * * * *

Syötyäni nousin sanomaan jäähyväisiä isäntäväelleni. He olisivat mielellään pidättäneet minua vielä kauemmin juttelemassa tuosta kelpo pojasta, mutta aurinko aleni taivaalla, myllylleni oli pitkä matka, täytyi jo lähteä.

Ukko nousi seisoalleen samalla kun minäkin...

-- Äitiseni, tuo minulle takki!... Minä lähden saattamaan häntä torille asti.

Varmaankin mummo sydämensä pohjassa arveli, että on jo vähän liian viileää mennä saattamaan torille asti, mutta hän ei sitä lainkaan ilmaissut. Ainoastaan auttaessaan miehensä päälle kaunista punaisenruskeata, helmiäisnappista takkia kuulin tuon hellän olennon sanovan hänelle lempeästi:

-- Ethän vain viivy liian myöhään ulkona, ethän? Johon ukko vähän veitikkamaisesti vastasi:

-- He, he!... enpä tuota tiedä... kenties... Samassa he vilkaisivat nauraen toistensa silmiin ja pikku sinipiiat nauroivat nähdessään heidän nauravan, ja kanarialinnut nurkassaan naurahtivat nekin omalla tavallaan... Näin meidän kesken, luulenpa että kirsikoiden tuoksu oli mennyt vähän itsekunkin päähän... Yö oli jo tulossa, kun me läksimme, isoisä ja minä. Pieni sinipiika seurasi meitä pitkän matkan päässä saattaakseen sitten vanhuksen takaisin kotiin. Mutta tämä ei häntä huomannutkaan, vaan asteli ylpeillen käsikoukussani kuin mies. Mummo näki sen ilosta säteillen kotinsa kynnykseltä ja nyökytteli meidän menoamme katsellessaan somasti päätään, ikään kuin olisi tahtonut sanoa:

-- Kas niin, ukkoseni... kyllä hän vielä kävelee kuin mies.

SUORASANAISIA BALLADEJA

Kun minä tänä aamuna avasin oveni, oli myllyni ympärillä suuri valkoinen huurrevaippa. Nurmi kimalteli ja helähti taittuessaan kuin lasi; koko kukkula värisi vilusta... Yhdeksi päiväksi oli ihana Provenceni pukeutunut Pohjoismaiden tapaan; keskellä noita kuurahelyjen koristamia petäjiä ja laventelitupsuja, jotka olivat puhjenneet kristallikukkiin, minä kirjoitin nämä kaksi hiukan saksalaistyylistä balladia, sillä aikaa kun huurre kimalteli silmissäni hohtavina tähtösinä ja kun ylhäällä kirkkaalla taivaalla suuret lumiauran muotoiset haikaraparvet, matkalla Heinrich Heinen maasta, laskeutuivat Camarguea kohti kirkuen: "Routa tulee... routa tulee..."

I

Dauphinin kuolema

Pikku Dauphin, kruununperillinen, makaa sairaana, pikku Dauphin on kuolemankielissä... Pyhä ehtoollinen on esillä valtakunnan kaikissa kirkoissa yötä ja päivää ja suuret vahakynttilät ovat sytytetyt siinä toivossa, että kuninkaan poika tulisi terveeksi. Vanhan pääkaupungin kadut ovat murheelliset ja äänettömät, kellot eivät enää kaiu, vaunut vierivät käymäjalkaa... Palatsin sisäänkäytävissä tirkistelevät uteliaat kaupunkilaiset ristikkoaidan takaa ihramahaisia, kultakaluunoilla koristeltuja porttivahteja, jotka keskustelevat pihoilla mahtavan näköisinä.

Koko linna on levoton... Kamariherroja ja hovimestareita juoksee ylös ja alas marmoriportaissa... Eteiskäytävät ovat täynnä silkkipukuisia paaseja ja hovimiehiä, jotka siirtyvät ryhmästä ryhmään kyselemään uutisia hiljaa kuiskutellen... Laajoissa portaikoissa niiailevat itkettyneet hovinaiset toisillensa syvään, kuivaten silmiänsä kauniilla kirjo-ompeleisilla nenäliinoilla.

Kasvihuoneessa on koolla suuri joukko virka-asuisia lääkäreitä. Ikkunoiden takaa näkyy, kuinka he heiluttavat avaria mustia hihojaan ja nyökyttelevät tohtorimaisesti pitkää tekotukkaansa... Pikku Dauphinin opettaja ja tallimestari kävelevät oven edessä vartoen tiedekunnan ratkaisevaa lausuntoa. Keittiöpoikia kulkee heidän ohitsensa tervehtimättä heitä. Herra tallimestari kiroilee kuin pakana. Herra opettaja lausuu ulkomuistista Horatiuksen runoja... Ja sillä aikaa kuuluu kaukaa tallien luota pitkä valittava hirnunta. Se on pikku Dauphinin raudikko, jonka tallirengit ovat unohtaneet ja joka surullisesti vaikeroi tyhjän aperuuhensa ääressä.

Entä kuningas? Missä on herra kuningas?... Kuningas on sulkeutunut ypöyksin kamariinsa linnan toisessa päässä... Majesteetit eivät pidä siitä, että heidän nähdään itkevän... Toista on kuningattaren... Hänen kauniit kasvonsa ovat tulvillaan kyyneleitä, kun hän istuu pikku Dauphinin päänalusen vieressä ja nyyhkyttää ääneensä kaikkien kuullen niin kuin tavallinen verkatehtailijan rouva.

Pitsireunaisella vuoteellansa lepää pikku Dauphin silmät ummessa ja vaaleampana kuin ne tyynyt, joilla hän makaa. Luulisi että hän nukkuu; vaan ei. Pikku Dauphin ei ole nukuksissa... Hän kääntyy äitiinsä päin ja nähdessään hänen itkevän sanoo hänelle:

-- Rouva kuningatar, miksi te itkette? Luuletteko todellakin minun kuolevan?

Kuningatar aikoo vastata. Nyyhkytykset estävät häntä puhumasta.

-- Älkää itkekö, rouva kuningatar; te unohdatte että minä olen Dauphin ja etteivät Dauphinit voi kuolla tällä tavoin...

Kuningatar nyyhkyttää vielä kovemmin, ja pikku Dauphinia alkaa pelottaa.

-- Kuulkaahan, sanoo hän, minä en tahdo, että surma tulee minua ottamaan, ja kyllä minä osaan estää sen pääsemästä tänne... Komennettakoon heti neljäkymmentä hyvin vahvaa peitsimiestä seisomaan vahdissa vuoteemme ympärillä!... Seiskööt sata isoa kanuunaa valmiina yötä ja päivää, tulisin sytyttimin, pihalla ikkunoittemme alla! Ja varokoon kuolema itseänsä, jos hän uskaltaa lähestyä meitä!...

Kuninkaallisen lapsensa mieliksi antaa kuningatar merkin. Heti kuuluu raskaiden kanuunain kalinaa, kun ne vierivät pihalle; ja neljäkymmentä kookasta peitsimiestä asettuu tappara tanassa riviin ympäri kamaria. Ne ovat vanhoja, valkopartaisia sotauroita. Pikku Dauphin taputtaa käsiään nähdessään heidät. Hän tuntee heistä erään ja kutsuu häntä:

-- Lorrain! Lorrain!

Sotavanhus astuu askelen sänkyyn päin.

-- Minä pidän sinusta paljon, rakas Lorrain-ukko... Näytä minulle vähän suurta miekkaasi... Jos kuolema tulee minua ottamaan, niin se lyödään kuoliaaksi, eikö niin?

-- Tietysti, teidän korkeutenne, vastaa Lorrain.

Ja kaksi kyynelkarpaloa vierähtää hänen ahavoittuneille kasvoilleen.

Samassa lähestyy hovisaarnaaja pikku Dauphinia ja puhuu hänelle kauan aikaa hiljaisella äänellä näyttäen hänelle ristiinnaulitun kuvaa. Pikku Dauphin kuuntelee sitä hyvin kummastuneen näköisenä ja sitten keskeyttää hänet yhtäkkiä:

-- Ymmärrän hyvin, mitä minulle sanotte, herra apotti; mutta eikö pieni ystäväni Beppo tosiaan voisi kuolla minun sijastani, jos hänelle annettaisiin hyvin paljon rahaa?

Sielunpaimen puhuu edelleen hiljaa, ja pikku Dauphin käy yhä kummastuneemman näköiseksi.

Kun sielunpaimen on vihdoin puheensa lopettanut, sanoo pikku Dauphin taas syvään huoaten: