Part 6

-- Varmaankin keskipäivällä; niin, hyvä herra, ihan keskipäivällä... Mutta tietysti ei keskipäivä semmoisen merisumun vallitessa ollut yhtään parempi kuin yö, musta kuin sudenkita... Muuan rannikon tullimies kertoi minulle, että kun hän meni tuona samaisena päivänä puoli kahdentoista tienoissa ulos majastaan panemaan kiinni ikkunaluukkuja, tempasi tuulenpuuska lakin hänen päästään, ja peläten joutuvansa itse aaltojen vietäväksi hän alkoi kontata nelinryömin pitkin rannikkoa sen perästä. Nähkääs! tullimiehet eivät ole rikkaita ja lakki maksaa paljon sekin. Silloin kertoi tuo mies kerran nostaessaan päätänsä nähneensä ihan lähellä sumun seassa suuren laivan, joka täysin purjein ajelehti valtoinaan tuulen mukana Lavezzin saaria kohti. Ja se kiiti niin nopeasti, niin nopeasti, ettei tullimies ehtinyt muuta kuin vilaukselta nähdä sen. Kaikesta päättäen se sentään oli Sémillante, sillä puoli tuntia myöhemmin kuuli Lavezzin saarten paimen näiltä kallioilta... Mutta kas, tuossahan on juuri sama paimen, josta teille puhun, hyvä herra; hän kertoo teille tapauksen itse... Hyvää päivää, Palombo!... tule vähän lämmittelemään; älä pelkää.

Mies, jonka olin jo äsken huomannut päähine korville vedettynä hiiviskelevän nuotiomme ympärillä ja jota olin pitänyt laivamiehistöön kuuluvana, sillä en tiennyt tällä saarella asuvan yhtään paimenta, lähestyi nyt meitä pelokkaasti.

Hän on vanha spitaalinen ukko, melkein täysi idiootti, mitä lieneekään sairastanut keripukkia, joka oli turvottanut hänen huulensa paksuiksi, hirveän näköisiksi. Vaivoin saatiin hänelle selitetyksi asia. Silloin vanhus, kohottaen sormellaan sairasta huultaan, kertoi meille, että hän todellakin oli kysymyksessä olevana päivänä kello kahdentoista tienoissa kuullut mökkiinsä hirmuista ryskettä kallioilta. Kun saari oli kokonaan veden vallassa, ei hän voinut mennä tuvasta ulos, ja vasta seuraavana päivänä ovea avatessaan hän näki rannikon täpö täynnä laivan pirstaleita ja ihmisruumiita, jotka meri oli heitellyt sinne tänne. Kauhistuneena hän oli juoksujalkaa paennut veneellensä lähteäkseen Bonifacio-saarelle hakemaan ihmisiä.

* * * * *

Väsyneenä paljosta puhumisesta paimen istuutui, ja perämies puuttui taas puheeseen:

-- Niin, hyvä herra, tämä ukko parka se tuli meille sanaa tuomaan. Hän oli säikähdyksestä melkein mielipuolena; ja siitä hetkestä alkaen on hänen järkensä ollut sekaisin. Totta onkin, että siihen oli syytä yllin kyllin... Kuvailkaa mielessänne kuusisataa ruumista röykkiöissä hietikolla, ja sikin sokin puupirstaleita ja purjeensiekaleita... Sémillante parka!... meri oli murskannut sen yhdellä iskulla ja survonut niin pieniksi palasiksi, että Palombo vasta suurella vaivalla löysi niiden joukosta semmoisia, joista saattoi rakentaa paaluaidan mökkinsä ympärille... Miehistä taas olivat melkein kaikki ruhjoutuneet muodottomiksi, hirveän näköisiksi... oli sääli nähdä niitä läjittäin, toinen toiseensa takertuneina... Me löysimme kapteenin, jonka yllä oli täysi virkapuku, ja sotapapin, liperit kaulassa; eräässä pohjukassa kahden kallion välissä oli pieni laivapoika, silmät auki... olisi luullut, että hän vielä eli; vaan ei! Niin oli sallittu, ettei yksikään pääsisi siitä elävänä... Siinä perämies katkaisi kertomuksensa:

-- Hoi, Nardi! huudahti hän, -- tuli sammuu. Nardi viskasi hiillokseen pari kolme tervaista lautapalasta, jotka leimahtivat tuleen, ja Lionetti jatkoi:

-- Surullisinta tässä tapahtumassa on eräs seikka... Kolme viikkoa ennen onnettomuutta oli eräs pieni sotalaiva, joka oli matkalla Krimiin kuten Sémillantekin, kärsinyt haaksirikon samalla tavalla, melkeinpä samalla paikallakin; me vain jouduimme edellisellä kertaa pelastamaan miehistön ja kaksikymmentä sotamiestä, jotka olivat laivassa saattoväkenä... Noiden meripoikien asema oli surkuteltava, kuten voitte ajatella! Heidät vietiin Bonifacioon, ja me hoidimme heitä pari päivää luonamme satamarakennuksessa... Kuivailtuaan itsensä kuntoon ja päästyään jälleen jalkeille, hyvästi! onnea matkalle! he palasivat takaisin Touloniin, jossa heidät jonkin ajan kuluttua uudelleen komennettiin laivaan Krimiin vietäväksi... Arvatkaapa, mihin laivaan!... Juuri Sémillanteen, hyvä herra!... Me löysimme ne kaikki tyynni, kaikki kaksikymmentä, kuolleiden joukosta tältä paikalta, jossa nyt istumme... Minä nostin omin käsin esiin kauniin hienoviiksisen aliupseerin, vaalean pariisilaisen, jonka olin edellisellä retkellä majoittanut kotiini ja joka nauratti meitä kaiken aikaa sukkelilla kertomuksillaan... Sydäntäni särki, kun näin hänet siinä... Oi, pyhä Jumalan äiti!...

Sitten tuo kunnon Lionetti karisti tuhkan piipustaan hyvin liikuttuneena ja kääriytyi viittaansa ja toivotti minulle hyvää yötä... Jonkin aikaa puhelivat matruusit vielä keskenänsä puoliääneen... Sitten sammui toinen piippu toisensa perästä... ei enää virketty sanaakaan... Paimenukko meni matkoihinsa, ja minä jäin yksin uneksimaan keskellä nukkuvaa miehistöä.

* * * * *

Kun kuulemani synkän kertomuksen vaikutus oli vielä vereksenä mielessäni, koetin ajatuksissani luoda uudelleen hukkuneen laivan ja tarinan tuosta kuolemankamppailusta, jonka näkijöinä olivat vain meren kalalokit. Muutamat yksityisseikat, jotka olivat erityisesti painuneet muistiini: kapteeni täydessä virkapuvussaan, pappi liperit kaulassa ja kahdenkymmenen sotilaan kohtalo, ne auttoivat minua arvaamaan koko tuon näytelmän kehityksen alusta loppuun... Näin fregatin valmistautuvan yöllä matkalle Toulonista... Se lähtee satamasta. Meri on myrskyinen, tuuli hirvittävä; mutta kapteenimme on rohkea merikarhu, ja kaikki on laivassa rauhallista...

Aamusella kohoaa sumua merestä. Alkaa syntyä levottomuutta. Koko laivan miehistö on kannella. Kapteeni ei liikahdakaan komentosillalta... Välikannella, johon sotamiehet ovat ahdetut, on pimeä; ilma siellä on kuuma. Muutamat ovat sairaina ja makaavat makuusäkkiensä päällä. Laiva heiluu kauheasti; mahdotonta on pysyä pystyssä. Puhellaan ryhmittäin istuen lattialla ja kouristaen lujasti kiinni penkinreunasta; pitää huutaa saadakseen äänensä kuuluviin. Muutamia alkaa jo pelottaa... Nähkääs! haaksirikot ovat hyvin tavallisia näillä vesillä: saattosotilaat ne siinä niin puhelevat, eikä heidän kertomuksensa ole suinkaan rauhoittavaa laatua. Varsinkin heidän aliupseerinsa, tuo pariisilainen leikinlaskija, saa pintanne karmimaan loppumattomilla pilapuheillaan:

-- Haaksirikko!... mutta sehän on kerrassaan hupaista tuommoinen pieni haaksirikko. Me pääsemme siitä kylmällä kylvyllä ja sitten meidät viedään Bonifacioon, jossa meitä kestitään lintupaistilla perämies Lionettin kotona.

Ja kuulijat nauramaan...

Yhtäkkiä rasahdus... Mitä se on? Mitä on tekeillä?...

-- Peräsin läksi irti, virkkaa muuan matruusi juosten läpimärkänä välikannen poikki.

-- Onnea matkalle, huutaa tuo huimapää aliupseeri; mutta se ei saa enää ketään nauramaan.

Kovaa melua kannella. Sumu estää näkemästä toinen toistaan. Matruusit juoksentelevat sinne tänne pelästyneinä, haparoiden... Peräsin mennyttä! Ohjaaminen mahdotonta... Sémillante ajelehtii omin valloin, minne tuuli viepi... Sillä hetkellä näkee tullimies sen kiitävän ohitsensa; kello on puoli kaksitoista. -- Fregatin keulan edestä kuuluu ikään kuin kanuunanpauketta... Kareja, kareja!... Kaikki on mennyttä, ei enää ole toivon hiventäkään, ajaudutaan suoraan rantaa kohti... Kapteeni laskeutuu kajuuttaansa... Tuokion kuluttua hän palaa takaisin komentosillalle -- täydessä virkapuvussaan... Hän on tahtonut pukeutua parhaisiinsa kuollakseen.

Välikannella tuijottavat sotilaat tuskaisina toisiinsa, sanaakaan sanomatta... Sairaat yrittävät nousta vuoteeltaan... pikku aliupseeri ei enää naura... Silloin avautuu ovi ja kynnykselle ilmestyy sotilaiden sielunpaimen liperit kaulassa:

-- Kumartukaamme rukoilemaan, lapseni! Kaikki tottelevat. Korkealla äänellä aloittaa pappi rukouksen kuolevien puolesta.

Yhtäkkiä hirveä sysäys ja huuto, yksi ainoa, ääretön parahdus, ja käsivarsia kurottuu, käsiä ojentuu tarttuakseen johonkin kiinni, harhailevia katseita, joissa kuoleman kuva sykähtää kuin salama...

Armoa!...

Näin vietin koko yön uneksien, loihtien kymmenen vuoden takaa esiin tuon onnettoman laivan haamun, jonka pirstaleita näin ympärilläni... Kaukana salmessa raivosi myrsky; nuotiotulemme liekin painoi tuulenpuuska maata vasten; ja minä kuulin laivamme keikkuvan kallioiden juurella ja ankkuriköyden natisevan.

TULLIMIEHET

Porto-Vecchiosta peräisin oleva Emilie-laiva, jossa olin tehnyt tämän surullisen matkan Lavezzin saarille, oli vanha, puoleksi katettu tullialus. Siinä ei ollut muuta tuulen, sateen ja aaltojen suojaa kuin pieni tervattu hytti, jossa oli töin tuskin tilaa pöydälle ja kahdelle makuusijalle. Olisittepa nähneet matruusejamme pahalla säällä. Kasvoilta valui vesi virtanaan, kastuneet puserot höyrysivät kuin pesuvaatteet kuivaushuoneessa, ja sydäntalvellakin nuo poloiset viettivät sillä tavoin päivät päästään, jopa kaiket yötkin, kokoon kyyristyneinä märillä penkeillään, hampaat kalisten kylmästä epäterveellisessä kosteudessa. Sillä tulta ei käynyt tekeminen laivaan ja rannalle oli usein vaikea päästä... Mutta ei yksikään miehistä valittanut. Kovimpinakin aikoina minä näin heidän liikkuvan yhtä tyynesti, olevan yhtä hyvällä tuulella. Ja miten surkeata sentään on näiden tullilaivurien elämä!

Melkein kaikki he olivat naineita miehiä, joilla oli vaimo ja lapset manterella, ja he oleskelivat kuukausimääriä poissa kotoaan risteillen näillä vaarallisilla rannikoilla. Henkensä pitimiksi heillä ei ole mitään muuta kuin homeista leipää ja sipulia. Ei koskaan viiniä, ei koskaan lihaa, sillä liha ja viini on kallista eivätkä he ansaitse muuta kuin viisisataa frangia vuodessa! Viisisataa frangia vuodessa! Ymmärrättehän sen, että heidän asuinmajansa satamarakennuksessa täytyy olla musta ja että heidän lastensa täytyy käydä paljain jaloin!... Vähätpä siitä! Kaikki nuo ihmiset näyttävät tyytyväisiltä. Laivan perässä, hytin edustalla oli suuri säiliö täynnä sadevettä, josta laivamiehet kävivät juomassa janoonsa, ja minä muistan kuinka jokainen noista poloisista, ryypättyään siitä viimeisen siemauksen, heilautti kippoa kädessään huoahtaen tyytyväisyydestä: "Ooh!...", mikä oli samalla kertaa sekä naurettava että liikuttava hyvinvoinnin ilmaus.

Iloisin ja tyytyväisin kaikista oli pieni bonifaciolainen, ruskeaihoinen, tanakka mies, nimeltä Palombo. Hän vain lauleli pahimmallakin säällä. Kun aallot kuohuivat raskaasti, kun taivas peittyi alhaalla riippuviin raepilviin, ja kun kaikki olivat saapuvilla, nenä ilmassa, käsi tähystysasennossa, tutkimassa mistäpäin myrskyn puuska oli tulossa, silloin suuren hiljaisuuden ja painostavan mielialan vallitessa laivassa alkoi Palombo tyynellä äänellä laulaa:

"Ei, kiitos kunniasta!" Lisette virkkoi vastaan. Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.

Ja vihuri sai puhaltaa puhaltamistaan, vinkua laivan köysissä, nakella alusta laineelta laineelle ja lyödä vettä sisään, mutta tullimiehen laulu jatkui yhä entiseen tapaansa keinuen kuin lokki aaltojen harjalla. Välistä säesti tuuli häntä liian kovasti, ei erottanut enää sanoja; mutta joka tyrskyn keskellä, kun vesi virtasi solisten takaisin, kuului yhä kertaantuva loppusäkeistö:

Ja neito viisas, naurusuu pois kääntyi kosijastaan.

Eräänä päivänä, kun satoi ja tuuli hyvin kovasti, en kuitenkaan kuullut hänen ääntänsä. Se oli niin tavatonta, että minä pistin pääni ulos hytistä:

-- No, Palombo, joko nyt laulusi loppuivat?

Palombo ei vastannut. Hän makasi liikahtamatta penkkinsä alla. Minä lähestyin häntä. Hänen hampaansa kalisivat kylmästä; koko hänen ruumiinsa vapisi kuumeen vallassa.

-- Hänessä on _pountoura_, sanoivat hänen toverinsa minulle suruisesti.

_Pountouraksi_ he nimittävät keuhkopussin tulehduksen synnyttämiä pistoksia kyljessä. En ole koskaan nähnyt synkempää kuvaa kuin oli lyijynharmaa taivas, vettä valuva laiva ja tuo onneton kuumesairas käärittynä vanhaan kumiviittaan, joka kiilsi sateesta niin kuin hylkeen nahka. Vilu ja tuuli ja aaltojen heittely vain pahensivat hänen sairauttaan. Hän alkoi hourailla; oli pakko viedä hänet maihin.

Pitkän ajan ja monien ponnistusten perästä me pääsimme iltapuolella kuivaan ja hiljaiseen pikku satamaan, jota elähytti vain muutamien merilokkien leijailu ylhäällä ilmassa. Ylt'ympäri rannikkoa kohosi korkeita jyrkkiä kallioita ja kasvoi läpipääsemättömiä pensastoja, alati tumman vihreitä väriltään. Alhaalla vedenrajassa pieni valkea talo, siinä harmaat ikkunaluukut: se oli tullivartiopaikka. Keskellä aavaa ulappaa oli tässä valtion pikku rakennuksessa, joka oli numeroitu niin kuin sotilaslakki, jotakin pahaenteistä. Siinä laskettiin onneton Palombo maihin. Kurja turvapaikka sairaalle! Sisään astuessamme oli tullimies parhaillaan ruualla tulen ääressä vaimoineen ja lapsineen. Kaikilla näillä ihmisillä oli laihtuneet, keltaiset kasvot ja taudin suurentamat kiimat, kuumeen rengas ympärillä. Vielä nuorenpuoleinen äiti, jolla oli imevä lapsi sylissään, värisi vilusta puhuessaan meille.

-- Tämä on kauhea vartiopaikka, kuiskasi tarkastaja minulle hiljaa. Meidän on pakko vaihtaa tullivirkamiehiämme joka toinen vuosi. Suoilman synnyttämä kuume murtaa ne ennen aikojaan...

Oli sentään hankittava lääkärinapua. Sitä ei ollut saatavissa lähempää kuin Sartènesta, noin kuuden tai kahdeksan tunnin matkan päästä. Mitä tehdä? Matruusimme eivät enää jaksaneet; ja oli liian pitkä matka lähettää sinne lapsia. Silloin huusi vaimo kurkistaen ovesta ulos:

-- Cecco!... Cecco!

Ja me näimme voimakkaan rotevakasvuisen miehen, oikean _banditto_- eli sala-ampujatyypin astuvan sisään, päässä ruskea villahattu ja yllä vuohenkarvainen _pelone_ (viitta). Maihin noustuani olin jo huomannut hänen istuvan oven edessä, ruskea piippunysä hampaissa ja pyssy jalkojen välissä; mutta ties miksi hän oli paennut tiehensä meidän lähestyessämme. Kenties hän pelkäsi, että meillä olisi poliiseja mukanamme. Kun hän astui sisään, punastui tullimiehen vaimo hiukan.

-- Hän on serkkuni... Ei tarvitse pelätä että hän eksyy pensastoihin.

Sitten hän puheli hyvin hiljaa Ceccon kanssa, viitaten sairaaseen. Cecco nyökäytti päätään vastaamatta mitään, meni ulos, vihelsi koiransa ja läksi pyssy olalla matkaan, hyppien kalliolta kalliolle pitkillä säärillään.

Sillä aikaa olivat lapset, joita tarkastajan läsnäolo näytti pelottavan, äkkiä lopettaneet päivällisensä, jona heillä oli kastanjoita ja _bruciota_ (valkoista juustoa). Ja aina vain vettä, ei muuta kuin vettä juotavana! Kuitenkin olisi lasillinen viiniä tehnyt niin hyvää noille pienokaisille. Voi kurjuutta! -- Vihdoin nosti äiti heidät sänkyyn nukkumaan; isä sytytti lyhtynsä ja meni tarkastamaan rannikkoa, ja me jäimme tulen ääreen vartioimaan sairasta, joka heittelehti huonolla vuoteellansa ikään kuin olisi yhä vielä ollut meren ulapalla laineiden viskeltävänä. Lievittääksemme hiukan hänen pistoksiansa me pyysimme lämmittämään tiilikiviä, jotka sitten pantiin hänen sairaalle kyljellensä. Kun minä pari kertaa lähestyin hänen vuodettansa, tunsi tuo onneton minut ja kiittääkseen minua ojensi minulle vaivalloisesti kätensä, suuren karhean käden, joka poltti niin kuin äsken tulelta otettu tiilikivi...

Surullinen iltapuhde! Ulkona oli rajuilma taas alkanut auringonlaskun jälkeen, ja kuului ryskettä, jyrinää ja vaahdon pärskettä, kun vesi ryntäsi kallioita vastaan. Tuon tuostakin sattui ulapalta tuleva tuulen puuska livahtamaan lahdelmaan ja pyörteli ylt'ympäri asuntoamme. Sen huomasi siitä, että liekki yhtäkkiä leimahti korkealle ja valaisi hetkiseksi matruusien synkät kasvot, kun he istuivat yhdessä ryhmässä takan ympärillä ja tuijottivat tuleen, olemuksessaan tyyneys, jonka synnyttää tottumus noihin suuriin lakeuksiin, missä taivaanranta pakenee kaukaisuuteen. Joskus Palombo voihki hiljaa. Silloin kääntyi kaikkien katse pimeään nurkkaan, jossa toveri poloinen taisteli kuoleman kanssa, kaukana omaisistaan, ilman apua: rinta kohoili ja kuului syviä huokauksia. Se oli ainoa tuskan ilmaus, minkä oman kurjuuden tunto sai puserretuksi kuuluville noiden kärsivällisten ja nöyrien merimiesten rinnasta. Ei mitään kapinoimista, ei mitään lakkoja! Huokaus vain, ei muuta!... Niin, ja sittenkin minä erehdyn. Kulkiessaan ohitseni nakatakseen risukimpun tuleen sanoi eräs heistä minulle hiljaa särkyneellä äänellä:

-- Nähkääs, hyvä herra... tuollaisia kärsimyksiä niitä sattuu usein meidän toimessamme!...

CUCUGNANIN KIRKKOHERRA

Joka vuosi kynttilänmessun aikaan julkaisevat provencelaiset runoilijat Avignonissa hauskan pikku kirjan, täpö täynnä kauniita runoja ja sieviä kertomuksia. Tämänvuotinen teos on juuri saapunut käsiini ja näen siinä ihmeen ihanan jutun, jonka yritän kääntää teille hiukan lyhennellen... Pariisilaiset, ojentakaa tänne jauhovakkanne. Tällä kertaa teille tarjotaan hienolla seulalla seulottua provencelaista jauhon tuoksua.

* * * * *

Apotti Martin oli... Cucugnanin kirkkoherra.

Hän oli makea kuin mesileipä, rehti kuin kulta ja rakasti cucugnalaisia kuin isä lapsiansa. Cucugnan olisi hänestä ollut maallinen paratiisi, jos cucugnanilaiset olisivat osanneet vain vähän paremmin noudattaa hänen mieltänsä. Mutta asiat olivat niin onnettomasti, että hämähäkit saivat rauhassa kutoa verkkojaan hänen rippituoliinsa, ja itse pääsiäispäivänäkin jäivät rippileivät koskematta hänen pyhän öylättirasiansa pohjalle. Tämä välinpitämättömyys ihan runteli kunnon papin sydäntä ja alinomaa hän rukoili, ettei Jumala sallisi hänen kuolla, ennen kuin hän saisi hajonneen laumansa taas kootuksi lammashuoneeseen.

Ja saattepa nähdä, että Jumala kuuli hänen rukouksensa.

Eräänä sunnuntaina luettuaan evankeliumin nousi apotti Martin saarnastuoliin.

* * * * *

"Rakkaat veljeni", sanoi hän, "uskokaa tai olkaa uskomatta, mutta viime yönä minä, vaivainen syntinen, uneksuin olevani taivaan ovella.

"Minä kolkutin: pyhä Pietari tuli avaamaan!

"-- Kas, tekö se olette, kunnon herra Martin, sanoi hän minulle; mikä suotuisa tuuli teidät nyt tänne...? Ja millä voin teitä palvella?

"-- Hyvä pyhä Pietari, te joka olette sen suuren kirjan ja avaimen vartija, voisitteko sanoa minulle -- ellen vain liene liian utelias -- paljonko teillä on cucugnanilaisia täällä taivaassa?

"-- En kiellä teiltä mitään, herra Martin; istukaa, niin katsomme yhdessä.

"Ja pyhä Pietari otti esiin suuren kirjansa, avasi sen ja pani silmälasit nenälleen:

"-- Katsotaanpa: Cucugnan, niinhän se oli. Cu... Cu... Cucugnan. Tuossa se nyt on. Cucugnan... Hyvä herra Martin, se sivu on aivan tyhjä.

"Ei sieluakaan. Ei enemmän cucugnanilaisia kuin kovia luita kalkkunassa.

"-- Mitä! Eikö yhtään cucugnanilaisia täällä? Ei yhtään? Mahdotonta! Katsokaahan tarkemmin...

"-- Ei ristinsielua, pyhä veli. Katsokaa itse, jos luulette minun laskevan leikkiä.

"Minä, synti vieköön! poljin jalkaa ja kädet ristissä huusin armoa. Silloin pyhä Pietari lausui:

"-- Uskokaa minua, herra Martin, ette saa antaa sen noin murtaa mieltänne, sillä siitä voitte saada jonkin veren rikkeen. Eihän se ole lainkaan teidän vikanne, se on pääasia. Cucugnanilaistenne, nähkääs, pitänee nähtävästi olla pieni tuokio kiirastulessa puhdistumassa.

"-- Oi taivaan nimessä, suuri pyhä Pietari! Tahtoisitteko olla hyvä ja päästää minut niitä edes katsomaan ja lohduttamaan?

"-- Mielelläni, hyvä ystävä... Kas tuossa, pistäkää nuo sandaalit heti jalkaanne, sillä tiet sinne eivät ole oikein hyviä... No niin, hyvä on... Kulkekaa nyt suoraan eteenpäin. Näettekö tuolla kaukana, alhaalla tienkäänteessä? Siellä on hopeinen ovi, kirjailtu ihan täyteen mustia ristejä... Siitä oikealle kädelle... Kolkuttakaa sitä, kyllä ne avaavat... Heipä hei! Voikaa hyvin ja olkaa iloinen."

* * * * *

"Ja minä patikoin... ja patikoin! Se se vasta maksoi kilpajuoksua! Pintaani karmii vieläkin, kun sitä vain ajattelen. Kaitainen ura, täynnä orjantappurapensaita, kiiltäviä nystyräkiviä ja kähiseviä käärmeitä vei minut aina hopeiselle ovelle asti.

"Kopu! Kopu!

"-- Kuka siellä kolkuttaa! kysyi minulta karhea valittava ääni. --

"-- Cucugnanin kirkkoherra.

"-- Minkä...?

"-- Cucugnanin.

"-- Ahaa!... Astukaa sisään.

"Minä astuin sisään. Kaunis suuri enkeli, jolla oli siivet tummat kuin yö ja puku hohtava kuin päivänpaiste sekä timanttinen avain vyöllä, kirjoitti niin että rapisi suureen kirjaan, suurempaan kuin se, joka oli pyhällä Pietarilla...

"-- No mitä te sitten tahdotte ja mikä on asianne? kysyi enkeli.

"-- Kaunis Herran enkeli, tahtoisin tietää -- mutta kenties olen liian utelias --, onko teillä täällä cucugnanilaisia.

"-- Ketä...?

"-- Cucugnanilaisia, Cucugnanin seurakunnan väkeä... minä kun olen niiden sielunpaimen.

"-- Ahaa! apotti Martin, eikö totta?

"-- Palvelijanne, herra enkeli."

* * * * *

"-- Cucugnan... niinhän sanoitte..." Ja enkeli avaa ja selailee suurta kirjaansa kastellen sormea suussaan, jotta lehti kääntyisi paremmin... "-- Cucugnan, sanoi hän syvään huoaten... Herra Martin, meillä ei ole tällä kertaa kiirastulessa yhtään sielua Cucugnanista.

"-- Jeesus! Maria! Joosef! Ei yhtään cucugnanilaista kiirastulessa! Oi, taivaan Jumala, missä ne sitten ovat!

"-- No, tietysti paratiisissa, pyhä isä. Missäs lemmolla te sitten luulette niiden olevan?

"-- Mutta minähän tulen juuri sieltä, paratiisista...

"-- Te tulette!... No, entä sitten?

"-- No niin, kun niitä ei ole siellä!... Oi, enkelien pyhä äiti!...

"-- Mitä tehdä, herra kirkkoherra? Ellei heitä ole taivaassa eikä kiirastulessa, niin ei ole muuta mahdollisuutta kuin että he ovat...

"-- Kautta pyhän ristin! Jeesus, Daavidin poika! Ai, ai, ai! Onko se mahdollista?... Olisiko pyhä Pietari valehdellut?... Mutta enhän minä ole kuullut kukon laulavan!... Voi, meitä poloisia! Miten minä nyt voin mennä paratiisiin, kun ei siellä ole rakkaita cucugnanilaisiani?

"-- Kuulkaahan, herra Martin parka, kun kerran tahdotte, maksoi mitä maksoi, tulla kaikesta vakuuttuneeksi ja nähdä omin silmin missä vika on, niin menkää tuota tietä ja juoskaa sen päähän minkä jaloistanne pääsette... Siellä on vasemmalla kädellä suuri porttiholvi. Kysykää siitä, sieltä saatte kaikki tietää. Herran haltuun!

"Ja enkeli sulki oven."

* * * * *

"Se oli pitkä tie, tehty pelkistä hehkuvista hiilistä. Minä hoipertelin niin kuin juopunut; joka askelella kompastelin. Ruumiini oli kuin vedestä nostettu, joka ihokarvan päässä tiukkui hikipisara, minä ihan läähätin janosta... Mutta kaikeksi onneksi en toki polttanut jalkojani, sillä jalassani oli pyhän Pietarin antamat sandaalit.

"Hypeltyäni hyvän aikaa harhaan näin vihdoin vasemmalla kädellä oven... ei, porttiholvin, suunnattoman suuren porttiholvin, joka ammotti selällään niin kuin suuren leivinuunin suu. Oi, rakkaat lapsukaiseni, sitä näkyä! Siellä ei lainkaan tiedusteltu nimeäni, eikä siellä ollut minkäänlaista luetteloa. Oven täydeltä työntyi sinne uuneihin väkeä, niin kuin te, rakkaat veljeni, sunnuntaisin tunkeilette kapakkaan.

"Ruumiistani valui hiki suurina karpaloina ja kuitenkin olin kuin jähmettynyt ja värisin. Hiukseni nousivat pystyyn. Nenässäni tuntui palaneen hajua, paistetun lihan hajua, samantapaista kuin se, joka leviää ympäri Cucugnaniamme, kun seppä Eloy polttaa kengittäessään vanhan aasin kaviota. En voinut vetää henkeäni tuossa pahalta haisevassa, hehkuvassa ilmassa; alhaalta kuului kauheata kiljuntaa, voivotuksia, ulvontaa ja kirouksia.

"-- No, tuletko sinä sisään vai et? ärjäisi minulle sarvipää paholainen pistäen minua haarukallaan.

"-- Minäkö? En minä tule. Minä olen Jumalan ystävä.

"-- Jumalan ystävä... No, vie sinun... rupikonna! Mitä sinulla on täällä tekemistä?...

"-- Minä tulen... Oi, älkää puhuko minulle siitä mitään, kun minä en enää jaksa pysyä pystyssä... Minä tulen... minä tulen kaukaa... kysymään teiltä nöyrästi, että... tuota... tuota... onko teillä sattumoisin... täällä... joku... joku cucugnanilainen...