Part 5

Tistet'n mentyä alkoi paavin muulin elämä taas kulkea vanhaa, rauhallista rataansa. Ei näkynyt enää Quiquetä eikä Beluguetä tallissa. Nuo ihanat päivät, joina sai maistaa tuoksuvaa viiniä, olivat taas palanneet, ja niiden mukana hyvä tuuli ja pitkät ruokalevot ja pienet iloiset tanssihypyt Avignonin sillalla kulkiessa. Kuitenkin osoitettiin häntä kohtaan tuon kuuluisan seikkailun jälkeen aina hiukan kylmyyttä kaupungilla. Kadulla kuului hänen ohikulkiessaan pieniä kuiskutuksia; vanhempi väki kohautti kulmiaan, lapset nauroivat viitaten sormellansa kellotorniin. Eikä kunnon paavikaan enää osoittanut ystävällensä niin suurta luottamusta kuin ennen, ja aina kun hän heittäytyi huolettomasti torkahtamaan sen selkään sunnuntaina viinitarhasta palatessaan, hän tunsi pientä epäilystä: "Entäpä jos minä sattuisin heräämään tuolla ylhäällä kellotornin yläsillalla!" Muuli huomasi sen ja kärsi sen mitään virkkamatta; ainoastaan milloin hänen kuultensa mainittiin Tistet Védènen nimi, värähtivät hänen pitkät korvansa ja hän hioi, vähän nauraa höröttäen, kaviorautoja katukiviin...

Niin kului seitsemän vuotta; kahdeksannen alussa palasi Tistet Védène Napolin hovista kotiin. Hänen oppiaikansa siellä ei ollut vielä loppunut; mutta hän oli saanut kuulla, että paavin ylimmäinen sinappimestari oli äkkiä kuollut Avignonissa, ja kun se paikka näytti hänestä hyvältä, niin hän palasi kiireenvilkkaa pyrkiäkseen siihen virkaan.

Kun tuo juonittelija Védène astui palatsin saliin, ei pyhä isä ollut häntä ensin tunteakaan, niin paljon hän oli kasvanut ja pulskistunut. Paavi taas puolestaan oli vanhentunut eikä enää nähnyt oikein hyvin ilman silmälaseja.

Tistet ei joutunut hämilleen.

-- Kuinka? Ettekö enää tunne minua, pyhä isä?... Minähän se olen, Tistet Védène! --

-- Védèneko?...

-- Juuri se sama, muistattehan... se joka vei hyvänhajuista viiniä muulillenne.

-- Aa! niin... niin... kyllä muistan... Kunnon poika, se Tistet Védène!... Ja mitä hän nyt minulta tahtoo? --

-- Oh, pieni pyyntö vain, arvoisa pyhä isä... Tulin kysymään teiltä... Mutta vieläkö teillä on yhä se entinen muuli? Ja vieläkö se on voimissaan?... Vai niin, sepä mainiota! Tulin kysymään teiltä, enkö voisi päästä ylimmäksi sinappimestariksi, kun entinen on äskettäin kuollut.

-- Ylimmäksi sinappimestariksi, sinäkö!... Mutta sinähän olet liian nuori. Miten vanha oletkaan?

-- Kaksikymmentä vuotta ja kaksi kuukautta, jalo paavi, juuri viittä vuotta vanhempi kuin teidän muulinne... Siinä se on kunnon eläin, Kies'avita!... Jospa tietäisitte, miten minä olen sitä muulia rakastanut!... Miten olen sitä Italiassa ollessani ikävöinyt!... Ettekö antaisi minun nähdä sitä?

-- Kyllä, lapseni, kyllä sen saat nähdä, lausui lempeä paavi aivan heltyneenä... Ja kun kerran pidät niin paljon tuosta kunnon eläimestä, ei sinun enää tarvitse elää siitä kaukana. Tästä päivästä lähtien otan sinut luokseni ylimmäksi sinappimestariksi... Kardinaalini nostavat siitä tosin melun, mutta vähätpä tuosta. Olen siihen jo tottunut... Tule tapaamaan meitä huomenna iltajumalanpalveluksen päätyttyä, me annamme sinulle silloin viranmukaiset arvomerkit kapitulimme läsnäollessa, sitten me viemme sinut katsomaan muulia, ja sitten pääset viinitarhaan kahden kesken meidän kanssamme... Kas niin, mene...

Jos Tistet Védène kerran oli tyytyväinen lähtiessään suuresta salista, ei minun tarvitse kertoa teille, miten kiihkeästi hän odotti seuraavan päivän juhlamenoja. Palatsissa oli sentään eräs toinen, joka oli vielä onnellisempi ja vielä kiihkeämpi odottaessaan kuin hän: nimittäin muuli. Védènen tulosta huomiseen iltakirkkoon asti ei tuo hirveä peto lakannut appamasta vatsaansa kauroja ja harjoittamasta seinään potkimista kavioillaan. Sekin varustautui juhliin...

Niinpä seuraavana päivänä, kun iltamessu oli päättynyt, ilmestyi Tistet Védène paavin linnan pihalle. Koko ylhäinen papisto oli saapuvilla, kardinaalit punaisissa viitoissaan, virkojen kuuluttaja ("paholaisen asianajaja") mustassa sametissa, luostarin apotit, pikku mitrat päässä, Saint-Agricon kirkon esimiehet, sinipunerviin puetut kuorikoulun jäsenet sekä alempi papisto, paavin sotamiehet juhla-asussaan, kolme katumusveljeskuntaa, Ventoux-vuoren villin näköisiä erakkoja ja pieniä kuoripoikia, jotka tulevat jäljestäpäin kantaen pientä kelloa, ruoskijaveljeksiä, jotka ovat alastomia aina vyötäisiin asti, punakkanaamaisia kirkonpalvelijoita tuomarinviitoissa ynnä muita, ynnä muita, aina pyhän veden pirskottajiin, kynttilän sytyttäjiin ja sammuttajiin asti... ei puuttunut heistä yhtään sielua... Se oli juhlallinen ja kaunis vihkimyssaatto! Kellonsoittoa, raketinpauketta, auringonpaistetta, soittoa ja lakkaamatonta rummunpärinää, joka houkutteli väkeä tanssimaan alhaalla Avignonin sillalla...

Kun Védène astui tämän seurueen keskelle, herättivät hänen ryhdikäs esiintymisensä ja kauniit kasvonsa ihastuksen hyminän pitkin rivejä. Hän oli provencelaisen ylimyksen näköinen, mutta hänen vaalea pitkä tukkansa kiertyi alhaalta kiharoille, ja pehmeä untuvaparta oli kuin hienoa rippunutta metallijauhoa hänen isänsä, kultasepän, kaiverruspöydältä. Huhu kertoi, että tuossa vaaleassa parrassa muka olisivat joskus leikkineet kuningatar Johannan hienot sormet; ja sire Védènella todella olikin tuo miehen ylpeä asento ja kauas harhaileva katse, jommoista kuningattaret ovat aina rakastaneet... Sinä päivänä hän oli, kunnioittaakseen omaa kansaansa, vaihtanut napolilaisen pukunsa takkiin, joka oli provencelaiseen tapaan reunustettu ruusunpunaisella nauhalla, ja hänen hatussaan häilyi camarguelaisen iibislinnun mahtava sulka.

Heti paikalle saavuttuansa tervehti ylimmäinen sinappimestari läsnäolevia kohteliaasti ja suuntasi askelensa korkeata palatsin porraspengermää kohti, jossa paavi odotti häntä jättääkseen hänelle arvomerkit: lusikan keltaisesta puksipuusta ja sahraminvärisen puvun. Muuli seisoi alhaalla portaiden edessä satuloituna ja valmiina lähtemään viinitarhaan... Kun Tistet Védène meni sen ohitse, oli hänen suupielissään mairea hymy ja hän seisahtui taputtaakseen pari kolme kertaa ystävällisesti ja hellästi sen selkää vilkaisten syrjäsilmällä, näkikö paavi sen. Hetki oli otollinen... Muuli hypähti koholle:

-- Ähäh! seis, riiviö! Tuossa on sinulle seitsemän vuotta talletettu muistinmarja!

Ja hän antoi tälle kaviostaan potkun, niin julman potkun, että pölähdys siitä näkyi aina Pamplonaan asti, tuommoinen harmaa pölypilvi, jossa iibislinnun sulka lenteli; siinä oli kaikki, mitä jäi jäljelle onnettomasta Tistet Védènesta!...

Muulin kavioniskut eivät tavallisesti ole niin musertavia; mutta tämä nyt olikin paavin muuli; ja ajatelkaahan sitten, että se oli hautonut sitä mielessään seitsemän vuotta... Aikakirjoissa ei ole sen kuuluisampaa esimerkkiä papillisesta pitkävihaisuudesta.

SANGUINAIRE-SAARTEN MAJAKKA

En saanut unta viime yönä. Luodetuuli oli kiukuissaan, ja sen kova ärjyntä piti minua valveilla aina aamuun asti. Voimakkaasti tempoili tuuli myllyni rikkinäisiä siipiä ja vihelsi niissä niin kuin laivan köysissä, koko mylly ratisi ja rusahteli. Kattotiiliä lenteli maahan,. Kauempana huojui ja humisi yön pimeydessä sakea mäntymetsä, joka peittää koko kukkulan. Olisi luullut olevansa aavalla meren ulapalla...

Se toi elävästi mieleeni unettomat yöt kolme vuotta sitten, kun asuin Sanguinaire-saarten majakassa, lähellä Korsikan rannikkoa, Ajaccion lahden suussa.

Ihana sopukka sekin, jonka sattumoisin olin löytänyt saadakseni uneksia ja olla yksin.

Kuvitelkaapa mielessänne punertavaa, karun näköistä kalliosaarta; toisessa kärjessä majakka, toisessa vanha genovalainen torni, jossa minun aikanani asui eräs kotka. Alhaalla vedenrajassa karanteenirakennuksen rauniot, ylt'yleensä nurmen peitossa; lisäksi kuiluja, pensastoja, korkeita kallioita, muutamia villikauriita, pieniä korsikalaisia hevosia, jotka kirmailivat niin että harja tuulessa huhuusi, ja vihdoin korkealla, hyvin korkealla, keskellä parveilevia merilintuja, majakkarakennus, jonka valkoisella kattomuurilla vartijat kävelevät ristiin rastiin, viheriä kaariovi, pieni valurautainen torni, ja huipussa suuri monisärmäinen lyhty, jonka lasiseinät välkkyvät auringonpaisteessa ja loistavat kauas päivälläkin... Semmoisena heräsi mielessäni kuva Sanguinaire-saaresta viime yönä kuullessani mäntymetsän kohinaa. Tuolle lumotulle saarelle minä joskus vetäydyin rauhaan, ennen kuin minulla vielä oli tämä mylly hallussani, kun tunsin tarvitsevani avaruutta ja yksinäisyyttä ympärilläni.

Mitäkö minä tein siellä?

Samaa mitä täälläkin, enkä kunnolla sitäkään. Jos luodetuuli tai pohjoinen ei puhaltanut kovin tuimasti, asetuin kahden kallion väliin aivan vedenrajaan, keskelle merilokkeja, rastaita ja pääskysiä, loikoillen siinä melkein koko päivän eräänlaisen huumauksen ja suloisen raukeuden tilassa, jonka meren katseleminen synnyttää. Tunnettehan kai tuon sielun ihanan juopumuksen? Silloin emme ajattele emmekä edes uneksi. Koko olemuksemme pakenee meistä, liitelee kauas ja haihtuu tietymättömiin. Tuntee olevansa tuo lokki, joka sukeltaa aaltoihin, tuo vaahdon kimmellys, joka keinuu laineilla päivää vasten, tuon rannasta loittonevan postilaivan harmaa savu, tuo pieni, punapurjeinen korallivene, tuo vesihelmi, tuo usvanhäivä, sanalla sanoen kaikkea muuta paitsi oma itsensä... Oi, kuinka monta tuommoista ihanaa hetkeä olenkaan viettänyt saarellani puolinukuksissa, unohtaen itseni!...

Hyvin tuulisina päivinä, kun ei ollut menemistä ihan rannalle, vetäydyin karanteenirakennuksen pihalle, tuolle pienelle, surullisiin ajatuksiin tuudittavalle pihalle, joka oli täynnä rosmariinin ja villin absintin tuoksua, ja siellä, kyyristyneenä vanhan muurin nurkkaukseen, annoin hiljaa valua sieluuni tuon aution yksinäisyyden ja surumielisyyden epämääräisen tuoksun, jota liihotteli päivänpaisteen mukana pienissä kivikammioissa, jotka ammottivat ympärilläni kuin vanhat haudat. Tuon tuostakin kuului oven kolahdus tai hiljaista hyppelyä nurmikolla... Se oli metsävuohi, joka tuli nakertamaan nurmea tähän tuulien suojaan. Huomattuaan minut se pysähtyi neuvottomana ja jäi seisomaan eteeni ikään kuin maahan kiinni kasvaneena katsellen minua lapsellisilla silmillään, vilkkaasti ja sarvet pystyssä...

Kello viiden tienoissa kutsui vartijain äänitorvi minua päivälliselle. Minä läksin silloin paluumatkalle pientä polkua myöten läpi pensastojen, kiiveten jyrkkiä kallionseinämiä, jotka kohosivat suoraan ylös merestä, ja palasin hitaasti majakkaan kääntyen joka askelella taakseni katsomaan tuota suunnatonta vesi- ja valolakeutta, joka näytti yhä laajenevan sitä mukaa kuin nousin ylemmäs.

* * * * *

Ylhäällä majakassa oli hurmaavaa. Olen vieläkin näkevinäni kauniin ruokasalin, jonka lattia oli tehty suurista kivilaatoista ja jonka keskellä oli pitkä tammipöytä höyryävine kalakeittoineen, ja suuren oven, joka oli avoinna valkealle kivipengermälle päin, niin että ilta-auringon valo pääsi tulvimaan sisään... Vartijat olivat jo siellä odottamassa minua ruualle. Heitä oli kolme, yksi marseillelainen ja kaksi korsikalaista, kaikki kolme pieniä, parrakkaita miehiä, kasvot kaikilla ahavoituneet, sierottuneet ja kaikilla samanlainen vuohenkarvainen sadetakki, mutta käytökseltään ja luonteeltaan jyrkkiä vastakohtia.

Näiden miesten elintavoissa huomasi heti kahden heimon erilaisuuden. Marseillelainen oli toimelias ja vilkas, aina puuhassa, aina liikkeessä, juoksenteli ympäri saarta aamusta iltaan hoitaen puutarhaa, kalastaen, keräillen merilokkien munia, välistä taas piiloutuen pensaikkoon saadakseen lypsää ohikulkevaa vuohta; ja alituisesti hän oli aioli-kastikkeen tai kalakeiton valmistuspuuhissa.

Korsikalaiset taas eivät tehneet kerrassaan mitään vahtitoimensa ohella: he pitivät itseään virkamiehinä ja kuluttivat päivät päästään keittiössä pelaten loppumatonta scopa-peliään, jonka he keskeyttivät vain sytyttääkseen vakavan näköisinä uudelleen piippunsa ja musertaakseen saksilla suuria vihreitä tupakanlehtiä kämmenkupurassaan...

Muuten olivat korsikalaiset sekä marseillelainen, kaikki kolme kunnon miehiä, yksinkertaisia ja vieraalleen hyvin huomaavaisia, vaikka he varmaankin pitivät häntä tavattoman omituisena herrana...

Ajatelkaahan nyt! tulla huvikseen asumaan yksinäiseen majakkaan, jossa heistä päivät tuntuvat pitkiltä ja jossa he ovat onnellisia, kun tulee heidän vuoronsa päästä käymään mannermaalla... Kauniina vuodenaikana tapahtuu tämä suuri onni heille joka kuukausi. Kymmenen päivää manterella ja kolmekymmentä päivää majakassa, semmoinen oli järjestys; mutta talvella ja myrskyisinä aikoina ei mikään järjestys enää pidä paikkaansa. Tuuli puhaltaa, aallot kuohuvat, Sanguinaire-saaret ovat valkean vaahdon peitossa ja palvelusvuorossa olevat vartijat ovat majakkaansa suljettuina pari kolme kuukautta yhteen mittaan, joskus ihan kauheissa oloissa.

"Kulkaahan, hyvä herra, mitä minulle tapahtui muutamana talvisena iltana viisi vuotta sitten" -- näin kertoi minulle eräänä päivänä vanha Bartoli. "Kerran istuimme syödessämme päivällistä samassa pöydässä kuin nytkin. Sinä iltana meitä oli majakassa vain kaksi, minä ja toverini nimeltä Tchéco... Muut olivat mantereella sairaina tai lomalla, en enää muista... Lopettelimme juuri päivällistä kaikessa rauhassa... Yhtäkkiä toverini taukoaa syömästä, tuijottaa minuun hetkisen hyvin omituisesti ja samassa tuupertuu pöydälle käsivarret eteenpäin ojennettuina. Minä hyppään luokse, pudistelen häntä ja huudan:

"-- No, Tché!... Tché!...

"Ei hiiskahdustakaan! hän oli kuollut... Arvaattehan, miten hämmästyin! Istuin yli tunnin ruumiin ääressä täysin typertyneenä ja vapisten, sitten yhtäkkiä iski päähäni ajatus: 'Entäs majakka!' Töin tuskin ehdin nousta lyhtyrakennukseen ja sytyttää. Yö oli jo edessä... Ja millainen yö, hyvä herra! Meri kuohui ja tuuli vinkui luonnottomalla äänellä. Joka hetki olin kuulevinani, että joku kutsui minua portaissa... Sitä paitsi vaivasi minua kuume ja jano! Mutta minua ei olisi saanut millään muotoa laskeutumaan sieltä alas... pelkäsin niin kovin kuollutta. Päivän hämärtäessä tulin sentään vähän rohkeammaksi. Kannoin toverini hänen vuoteellensa; levitin peiton päälle, luin lyhyen rukouksen ja sitten kiireesti antamaan hälytysmerkkiä.

"Pahaksi onneksi meri aaltoili liian rajusti, turhaan huusin ja huusin, ei ketään kuulunut... Olin siis tuomittu olemaan ypöyksin majakassa Tchéco paran kanssa, herra ties kuinka kauan... Toivoin voivani säilyttää ruumiin luonani siksi kunnes laiva saapuisi, mutta kolmen päivän kuluttua se kävi mahdottomaksi... Mitä tehdä? Kantaisinko ruumiin ulos ja hautaisin? Kallio oli liian kovaa, ja korppeja on saarella paljon. Oli sääli jättää niiden kynsiin tuota kristittyä. Silloin päätin laskea sen johonkin karanteenirakennuksen kammioon... Se vei minulta kokonaisen iltapäivän, tuo surullinen hautaaminen, ja minä sanon teille, että se vaati minulta paljon rohkeutta... Nähkääs, hyvä herra, vielä nytkin, jos vaan laskeudun sille reunalle saarta jonakin myrskyisenä iltapäivänä, tuntuu siltä kuin yhä kantaisin ruumista selässäni."

Vanha Bartoli parka! Hiki valui hänen otsaltansa, kun hän sitä vain ajatteli.

* * * * *

Ateriamme kuluivat sillä tavoin kertoillessa laveasti tarinoita majakasta, merestä, haaksirikoista ja korsikalaisista salakuljettajista... Sitten illan tultua sytytti ensimmäisen yöneljänneksen vartija pienen lamppunsa, otti piippunsa, kurpitsapullonsa, paksun punaselkäisen Plutarkhoksen historian, ainoan kirjan mikä oli Sanguinaire-saarten kirjastossa, ja katosi peräovesta ulos. Hetkisen perästä ei koko majakassa kuulunut muuta kuin vitjojen ja ratasten ratinaa ja suurien kellonpainojen kolinaa, kun niitä vedettiin.

Minä taas menin sill'aikaa ulos istumaan pengermälle. Aurinko, joka oli jo hyvin alhaalla, painui mereen yhä nopeammin ja nopeammin vetäen perästänsä koko taivaanrannan pois näkyvistä. Tuuli muuttui viileämmäksi, saari sinipunaiseksi. Taivaalla lensi suuri lintu raskaasti ohitseni: se oli genovalaisen tornin kotka, joka palasi asuntoonsa... Vähitellen alkoi merestä nousta sumua. Kohta ei näkynyt muuta kuin valkea vaahtopäärme saaren ympärillä... Yhtäkkiä tulvahti pääni päällä suuri lempeä valovirta. Majakan loistot olivat sytytetyt. Jättäen koko saaren varjoon lankesi kirkas sädekehikko kauas merenselälle, ja minä istuin siinä yöhön käärittynä väkevien valoaaltojen alla, jotka minua vain hiukan hipaisivat ohikulkiessaan... Mutta tuuli kävi yhä kylmemmäksi. Oli pakko palata huoneisiin. Hapuillen käsin sain suuren oven suljetuksi ja rautasalvat työnnetyksi lujasti kiinni; sitten yhä hapuillen aloin nousta pieniä valurautaisia portaita, jotka tutisivat ja helähtelivät astuessani, ja saavuin vihdoin majakan huippuun. Siellä vasta oli valoa.

Kuvitelkaa mielessänne jättiläiskokoista, kuudella sydänrivillä varustettua majakkalamppua, jonka ympärillä hitaasti pyörivät lyhdyn seinät; toisissa niissä oli suunnattoman suuri kristallilinssi, toisissa taas vastapäätä suuri liikkumaton lasiseinä, joka suojeli liekkiä tuulelta. Sisäänastuessani valo kerrassaan häikäisi silmäni. Nuo kupari- ja tinalevyt, nuo uushopeiset heijastimet, nuo jykevät kristalliseinät, jotka pyörivät synnyttäen suuria sinertäviä valorenkaita, kaikki tuo peilivälke, kaikki tuo valojen vilkutus synnytti minussa ohimenevän huimauksen.

Vähitellen sentään tottuivat silmäni siihen, ja minä istuuduin ihan lampun juurelle, vartijan viereen, joka parhaillaan luki Plutarkhosta ääneensä unta karkottaakseen...

Ulkona pilkkosen pimeää kuin hornan kuilussa. Pienellä parvekkeella, joka ympäröi lyhdyn lasiseinää, pyörtelee tuuli kuin hullu, ulvoen. Majakka ryskää, meri pauhaa. Saaren kärjessä jyrähtelevät aallot murtaessaan niin kuin kanuunat... Välistä kopauttaa näkymätön sormi ikkunaruutuihin: joku yöllinen lintu lentää valon houkuttelemana kristalliseinää vasten... Säteilevässä ja kuumentuneessa lyhdyssä ei kuulu mitään muuta kuin liekin poksahtelua, öljypisaroiden tipahtelua ja alas valuvien vitjojen rasahtelua sekä yksitoikkoinen ääni, joka lukee Plutarkhoksesta Demetrios Phalereuksen elämäkertaa...

* * * * *

Puoliyön tultua nousi vartija seisoalleen, vilkaisi viimeisen kerran lampun sydämiin, ja me laskeuduimme yhdessä alas. Portaissa kohtasimme toverin, joka silmiään hieroen oli menossa suorittamaan vartiovuoroansa yön toisella neljänneksellä; hänelle ojennettiin kurpitsapullo ja Plutarkhos... Sitten me vielä ennen maatamenoamme pistäydyimme hetkiseksi peräkamariin, joka oli täpösen täynnään rautaketjuja, raskaita painoja, tinaisia vesisäiliöitä ja köysiä, ja siellä pienen käsilamppunsa valossa kirjoitti vartija majakan suureen päiväkirjaan, joka oli aina avoinna, sanat:

_Sydänyö. Myrskyinen meri. Rajuilma. Laiva näkyvissä._

SÉMILLANTEN KUOLINKAMPPAILU

Kun kerran luodetuuli toissa yönä heitti meidät Korsikan rannikolle, niin sallikaa minun kertoa teille hirvittävä meritarina, josta sikäläiset kalastajat usein juttelevat iltapuhteella ja josta sattumoisin olen saanut hyvin omituisia tietoja...

Siitä on nyt pari kolme vuotta.

Harhailin Sardinian merellä seitsemän tai kahdeksan matruusin mukana tullilaivassa. Se oli kova matka ensikertalaiselle! Koko maaliskuussa meillä ei ollut yhtään ainoata kaunista päivää. Itätuuli vainosi meitä kiihkeästi eikä meri lakannut raivoamasta.

Eräänä iltana, kun pakenimme myrskyä, haki laivamme turvapaikkaa Bonifacio-salmen suussa, keskellä pikku saarten sakeata ryhmää... Niiden ulkomuodossa ei ollut mitään luoksensa houkuttelevaa: korkeita alastomia kallioita, kallioilla suuria lintuparvia, muutama mätäs absinttiruohoa, mastiksipensaita ja siellä täällä rantalätäköissä jokin puupalanen mätänemässä: mutta sittenkin näillä kolkoilla kallioilla oli toki parempi viettää yötä kuin vanhan puoleksi katetun pikku aluksen peräkomerossa, johon aallot valtoinansa loiskahtelivat, ja me olimme yöpaikkaamme tyytyväisiä.

Tuskin olimme nousseet maihin ja matruusit alkaneet virittää valkeata saadakseen kalakeiton tulelle, kun perämies kutsui minut luoksensa ja viitaten sormellaan pieneen valkoisella muurilla ympäröityyn aitaukseen päin, joka häämötti sumun seasta saaren toisessa päässä, sanoi minulle:

-- Ettekö tule mukaan hautausmaalle?

-- Hautausmaalle, herra Lionetti? Missä me sitten olemme?

-- Lavezzin saarilla, hyvä herra. Täällä on haudattuna koko _Sémillanten_ miehistö, 600 henkeä, samassa paikassa, missä heidän fregattinsa joutui haaksirikkoon kymmenen vuotta sitten... Ihmisraukat! ei heitä moni käy katsomassa; onhan selvää, että meidän on pistäydyttävä heitä tervehtimässä, kun kerran olemme täällä...

-- Aivan mielelläni, herra perämies.

* * * * *

Miten synkkä olikaan Sémillanten hautausmaa!... Näen vieläkin edessäni sen pienen matalan muurin, sen ruostuneen, vaikeasti avautuvan rautaportin, sen äänettömän hautakappelin ja sadat mustat ristit pitkän heinän peitossa... Ei yhtään ikikaunokkiseppelettä, ei yhtään muistomerkkiä, ei mitään... Oi, noita unohdettuja vainajia, miten kylmä niillä mahtaneekaan olla satunnaisessa haudassaan!

Pysähdyimme siihen hetkeksi polvistuen maahan. Perämies rukoili ääneensä. Suunnattoman suuria merilokkeja leijaili päämme päällä hautausmaan ainoina vartijoina, ja niiden käheä kirkuna sekaantui meren valittaviin huokauksiin.

Rukouksen päätyttyä palasimme surullisina siihen saarennurkkaukseen, jossa aluksemme oli ankkuroituna. Poissa ollessamme eivät matruusit olleet kuluttaneet aikaansa hukkaan. Me tapasimme suuren nuotion roihuamassa erään kallion suojassa ja padan, joka höyrysi tulella. Sitten istuuduttiin piiriin, jalat tuleen päin, ja kohta oli jokaisella polvillaan ruskeaksi poltetussa savivadissa kaksi palasta mustaa leipää liotettuna pehmeäksi. Aterioitiin äänettömästi: me olimme läpimärät, meillä oli nälkä, ja lisäksi hautausmaan läheisyys... Kun vadit olivat tyhjentyneet, pantiin tupakka palamaan ja alettiin vähän jutella. Luonnollisesti kääntyi puhe Sémillanteen.

-- Mutta miten tuo onnettomuus oikeastaan tapahtui? kysyin minä perämieheltä, joka kädet kasvoilla tuijotti mietteissään tuleen.

-- Miten se oikeastaan tapahtui, virkkoi minulle tuo kunnon Lionetti huoaten syvään, -- sitä ei maailmassa kukaan voi sanoa. Me tiedämme vain, että Sémillante oli lähtenyt Toulonista viemään sotajoukkoja Krimin niemimaalle edellisenä iltana pahalla säällä. Yöllä myrsky yhä vain kiihtyi. Tuuli ja satoi ja meri aaltosi rajummin kuin on koskaan nähty... Aamulla tuuli vähän asettui, mutta meri oli yhä äissään ja sitä paitsi oli niin lemmon sakea sumu, ettei merkkitulta voinut nähdä neljän askelen päästä... Se sumu, hyvä herra, se se vasta on petollista, niin ettei uskoisikaan... Mutta minä olen kuitenkin sitä mieltä, että Sémillante varmasti menetti peräsimensä aamupuolella; sillä eihän ole läpipääsemätöntä sumua, eikä kapteeni olisi koskaan ajautunut rantaan näillä tienoin, ellei alus olisi joutunut epäkuntoon. Hän oli ankara merikarhu, jonka me jokainen tunsimme. Hän oli ollut tulliaseman päällikkönä Korsikassa kolme vuotta ja tunsi omat rannikkonsa yhtä hyvin kuin minäkin, joka en muuta tiedäkään.

-- Mihin aikaan luullaan Sémillanten joutuneen haaksirikkoon?