Part 3

[Pierre Gringoire, jonka Daudet asettaa tässä esimerkiksi runoilijasta, joka suuresta köyhyydestään huolimatta tahtoo säilyttää vapautensa, oli verraten vähäpätöinen ranskalainen runoilija uuden ajan alussa. Hänen tiedetään syntyneen vuosien 1480 ja 1485 välillä, elelleen näyttelijänä Pariisissa ja kuolleen vuoden 1544 jälkeen. Hänen nimensä on tullut kuuluisaksi varsinkin Victor Hugon romaanin "Notre-Dame de Paris" kautta, jonka päähenkilöitä on runoilija Gringoire. Suom. muist.]

Sinä pysyt aina entiselläsi, Gringoire-raukkani!

Kuinka! Sinulle tarjotaan apu toimittajan virka kunnollisessa Pariisin lehdessä, ja sinulla on otsaa kieltäytyä siitä... Mutta tarkastelepa tienoitasi, poikaparka! Katso tuota reikäistä nuttuasi, loppuunkuluneita housujasi ja laihoja kasvojasi, jotka ääneensä valittavat nälkää. Kas, siihen on nyt vienyt sinun intohimoinen rakkautesi kauniita sointuja kohtaan! Kas, siinä on sinulle palkka kymmenvuotisesta uskollisesta palveluksestasi herra Apollon hovissa... Eikö sinua jo vihdoinkin ala hävettää?

Rupea siis aputoimittajaksi, houkkio; rupea aputoimittajaksi! Sinä ansaitset siitä kauniita kultakolikolta, saat syödä Brébantin ravintolassa ja voit esiintyä ensi-iltoina uusi töyhtö hatussasi...

Etkö? Et halua?... Tahdot muka ennemmin jäädä elämään vapaana mielesi mukaan loppuun asti... Hyvä, kuuntelepa tuokio kertomusta herra Seguinin vuohesta, niin saat nähdä, mitä maksaa halu elää vapaasti.

* * * * *

Herra Seguinillä eivät vuohet ottaneet koskaan oikein menestyäkseen.

Hän menetti ne kaikki samalla tavoin: jonakin kauniina aamuna ne katkaisivat nuoransa, pakenivat vuoristoon ja joutuivat siellä suden suuhun. Eivät isännän hyväilyt, ei suden pelko, ei mikään voinut niitä pidättää. Ne näyttivät olevan itsenäisiä vuohia, jotka pyrkivät Luojan suureen luontoon ja vapauteen hinnalla millä hyvänsä.

Kunnon herra Seguin, joka ei käsittänyt ollenkaan näiden tyhmien eläinten luonnetta, oli aivan ymmällään. Hän sanoi:

-- Kaikki on mennyttä; vuohille tulee ikävä minun hoidossani, niitä ei jää minulle yhtään ainoata.

Kuitenkaan hän ei lannistunut, vaan hukattuaan kuusi vuohta samalla tavoin osti seitsemännen. Mutta tällä kertaa hän piti varansa ja otti aivan nuoren, jotta se paremmin tottuisi elämään hänen luonaan.

Ah, Gringoire, miten kaunis oli tuo herra Seguinin pikku vuohi! Miten kauniit olivat sen lempeät silmät, sen kankea parrantupsu, sen mustankiiltävät sorkat, sen koukerosarvet ja sen pitkä valkea villa, joka suojeli sitä kuin väljä sadetakki. Se oli melkein yhtä hurmaava kuin Esméraldan kili -- muistathan, Gringoire? -- ja sitten niin herkkä oppimaan ja hyväilynhaluinen, että antoi lypsää itsensä liikahtamatta ja pistämättä jalkaansa kiuluun; oikea kullannuppu vuohekseen...

Herra Seguinin talon takana oli orapihlajilla aidattu haka. Siihen hän nyt laski uuden hoidokkinsa. Hän kiinnitti sen paaluun niityn kauneimmalle kohdalle, jätti sille nuoraa hyvin pitkälti ja pistäytyi tuon tuostakin katsomassa, oliko sen hyvä olla. Vuohi viihtyikin mainiosti ja syödä jältti ruohoa niin sydämensä pohjasta, että herra Seguin oli aivan ihastuksissaan.

-- Vihdoinkin, ajatteli mies parka, -- olen löytänyt yhden, joka ei ikävöi hoidossani!

Mutta herra Seguin erehtyi, hänen vuohellansa oli ikävä.

* * * * *

Eräänä päivänä se katsellen vuoristoon päin arveli itsekseen:

-- Miten hyvä mahtaneekaan olla tuolla ylhäällä! Miten hauskaa hyppelehtiä kanervikossa, vapaana tuosta kirotusta nuorasta, joka kuristaa kaulaa!... Aasille tai härälle saattaa olla onnea yltäkyllin, kun saavat purra nurmea ahtaassa aitauksessa!... Mutta vuohet tarvitsevat avarampaa liikkumisalaa.

Siitä hetkestä lähtien tuntui hakamaan heinä hänestä mauttomalta. Hänet valtasi ikävä. Hän laihtui ja maidonanti ehtyi. Oli surkeata nähdä hänen tempoilevan nuoraansa kaiket päivät, pää käännettynä vuoristoon päin, ja sieraimet suurina määkivän surullisesti...

Herra Seguin huomasi kohta, että hänen vuoheltansa puuttui jotakin, mutta hän ei tiennyt mitä... Kun hän eräänä aamuna oli saanut sen lypsetyksi, kääntyi se häneen päin ja sanoi hänelle omalla kielimurteellaan:

-- Kuulkaa, herra Seguin, minulla on teidän luonanne ikävä, antakaa minun mennä vuoristoon.

-- Herra varjelkoon!... Sinäkin! huudahti herra Seguin hämmästyksissään ja pudotti samassa kiulunsa maahan. Sitten hän istuutui vuohensa viereen nurmikolle ja sanoi:

-- Niinkö, valkovuoheni? Sinäkin siis tahdot jättää minut!

Ja valkovuohi vastasi:

-- Niin, herra Seguin.

-- Puuttuuko sinulta sitten ruohoa täällä?

-- Ei suinkaan, herra Seguin.

-- Kenties on nuorasi liian lyhyellä; tahdotko, että panen sen pitemmälle?

-- Ei maksa vaivaa, herra Seguin.

-- Mitä sinulta sitten puuttuu, mitä siis tahdot?

-- Tahdon mennä vuoristoon, herra Seguin.

-- Mutta sinä poloinen et tiedä, että siellä on susi vuoristossa... Mitäpä teet, jos se tulee vastaasi?

-- Pusken sitä sarvillani, herra Seguin.

-- Susi välittää vähät sarvistasi. On se syönyt minulta sarvekkaampiakin vuohia, kuin sinä olet... Muistathan vanhan Renaude-paran, joka minulla oli viime vuonna? Oikea emävuohi, joka oli väkevä ja äkäinen kuin pukki. Se otteli suden kanssa koko yön... sitten aamulla susi söi sen.

-- Voi raukkaa! Voi Renaude parkaa!... Mutta ei se mitään, herra Seguin. Laskekaa minut vuoristoon.

-- Laupias taivas!... sanoi herra Seguin; mutta minkä niille sitten tekee, noille vuohille? Vielä yksi, joka menee minulta suden suuhun... Mutta ei, minä pelastan sinut uhallakin, veitikka. Ja ettet voisi katkaista nuoraasi, minä pistän sinut talliin. Sieltä et pääse koskaan karkuun.

Näin sanottuaan herra Seguin vei vuohen pilkkosen pimeään talliin ja lukitsi sen oven kahdella avaimen kiertäisyllä. Pahaksi onneksi hän oli unohtanut sulkea ikkunan, ja tuskin hän oli ehtinyt kääntää selkänsä, kun pikku vuohi jo karkasi tiehensä...

Sinua naurattaa, Gringoire?... Luulenpa, lempo soikoon, että sinä pidät vuohien puolta tuota kunnon herra Seguiniä vastaan... Saammepa nähdä, vieläkö sinua vähän ajan perästä naurattaa.

Kun valkoinen vuohi saapui vuoristoon, syntyi siellä yleinen ihastus. Vanhat kuuset eivät olleet ikinä nähneet mitään niin kaunista. Hänet otettiin vastaan kuin pieni kuningatar. Kastanjapuut kumartuivat maahan asti hyväilläkseen häntä lehviensä päillä. Kultakinsterit avasivat nuppunsa hänen ohikulkiessaan ja tuoksuivat niin hyvältä, kuin suinkin voivat. Koko vuoristo juhli hänen kunniakseen.

Voit ajatella, Gringoire, miten onnellinen oli pikku vuohemme! Ei enää nuoraa, ei enää paalua, ei mitään, joka olisi estänyt häntä hyppelemästä ja kulkemasta laitumella mielensä mukaan... Siellä sitä vasta oli heinää! Ihan yläpuolella sarvia, kultaseni!... Ja millaista heinää! Mehukasta, hienoa, pykälälaitaista, tuhansia kasvilajeja sekaisin... Se oli toki toista kuin hakamaan nurmikko! Ja kukkia sitten!... Suuria sinikelloja, pitkäkupuisia, purppuranpunaisia sormustinkukkia, kokonainen metsikkö villikukkia, kukkuroillaan huumaavia mehuja!

Valkovuohi kieriskeli heinikossa humaltuneena, jalat taivasta kohti, ja piehtaroi mullin mallin pitkin mäenrinnettä maahan varisseiden lehtien ja kastanjapähkinöiden seassa... Sitten se yhtäkkiä ponnahti yhdellä hyppäyksellä pystyyn. Hip ja hei! Samassa se kiiti pää eteenpäin ojossa läpi vesakkojen ja puksipuupensaiden, milloin vuoren nyppylälle, milloin kuilun pohjaan, ylös ja alas, sinne ja tänne... Olisi luullut olevan kymmenen Seguinin vuohta vuoristossa.

Sillä valkovuohi ei pelännyt mitään.

Se hyppäsi yhdellä harppauksella suurten tulvavirtojen yli, jotka pärskyttivät sen päälle kosteata usvaa ja vaahtoa. Sitten se meni ja ojentautui ihan läpimärkänä jollekin tasaiselle kalliolle ja antoi auringon kuivata itsensä... Kävellessään kerran vuorenreunaa pitkin pensasapilan kukka hampaissaan se huomasi alhaalla, aivan alhaalla tasangolla herra Seguinin talon ja sen takana olevan aitauksen. Se nauratti häntä niin, että ihan kyynelet tippuivat.

-- Miten pikkarainen se on! sanoi hän; kuinka olen voinut tulla siinä toimeen?

Pikku raukka! Kun hän huomasi seisovansa niin korkealla, hän luuli olevansa ainakin yhtä suuri kuin koko maailma...

Se oli todellakin onnen päivä herra Seguinin vuohelle. Puolenpäivän tienoissa, juoksennellessaan sinne ja tänne, hän joutui sattumoisin vuorikauriiden laumaan, jotka parhaillaan ahkerasti syödä nakersivat villiä köynnöstä. Valkeaturkkinen pikku karkulainen herätti heti suurta huomiota. Hänelle annettiin paras paikka viiniköynnöksen ääressä, ja kaikki nuo herrat olivat hänelle erittäin huomaavaisia... Näyttipä myös siltä -- näin meidän kesken sanottuna, veli Gringoire -- kuin olisi muuan nuori mustapintainen vuorikauris onnistunut pääsemään valkovuohen suosioon. Nuo rakastuneet harhailivat metsikössä tunnin tai kaksi, ja jos sinua haluttaa tietää, mitä ne keskenään puhelivat, niin mene utelemaan juoruilevilta lähteensilmiltä, jotka näkymättöminä lirisivät sammalikossa.

* * * * *

Yhtäkkiä tuuli kävi viileämmäksi. Vuoristo muuttui sinipunervaksi; ilta oli tullut...

-- Joko nyt! virkkoi pieni vuohi ja seisahtui kovin hämmästyneenä.

Alhaalla olivat pellot peittyneet sumuun. Herra Seguinin aitaus häämötti usvapilven takaa, pikku talosta näkyi vain katto ja vähän savua. Hän kuunteli kotiin palaavan karjan kelloja ja tunsi mielensä käyvän hyvin murheelliseksi... Muuan tunturihaukka hipaisi häntä siivellään lentäessään hänen ohitsensa pesälleen. Hän vavahti... Sitten kuului vuoristossa ulvonta:

-- Huu, huu!

Hänen mieleensä juolahti susi; päivän pitkään hän ei ollut tullut sitä kertaakaan ajatelleeksi... Samassa kajahti torven ääni hyvin kaukana laaksossa. Kunnon herra Seguin siellä koetteli viimeistä keinoansa.

-- Huu, huu!... ulvoi susi.

-- Joudu kotiin, joudu kotiin!... toitotti torvi.

Valkovuohen teki mieli palata. Mutta muistaessaan paalun ja nuoran ja haka-aitauksen hän ajatteli, ettei hän enää voisi tottua siihen elämään ja että parasta oli sittenkin jäädä...

Torvi ei enää toitottanut...

Vuohi kuuli takanansa lehtien kahinaa. Hän kääntyi ympäri ja näki hämärässä kaksi lyhyttä pystykorvaa ja kaksi hehkuvaa silmää... Se oli susi.

* * * * *

Peto istui hirveän suurena, liikahtamatta hänen edessään tuijottaen pieneen valkovuoheen ja tunnustellen jo ennakolta sen makua suussaan. Susi ei pitänyt kiirettä, sillä se tiesi varmasti saavansa hänet syödä. Kun vuohi käännähti häneen päin, purskahti peto ilkeään nauruun:

-- Hahhahhaa, herra Seguinin pikku vuohi! ja hän nuoleskeli suurella veripunaisella kielellään kuivia suupieliänsä.

Valkovuohi näki turmionsa tulleen... Muistaen mielessään kertomuksen vanhasta Renaudesta, joka oli taistellut koko yön ja joutunut suden suuhun aamun tultua, hän jo eräänä hetkenä ajatteli, että kenties olisi parasta antautua heti syötäväksi. Mutta muutettuaan sitten mieltään hän asettui puolustusasentoon, painoi päänsä alas ja ojensi sarvensa eteenpäin, niin kuin herra Seguinin rohkean vuohen sopikin... ei tosin siinä mielessä, että hän olisi toivonut saavansa suden tapetuksi -- eiväthän vuohet tavallisesti saa sutta hengiltä -- vaan ainoastaan nähdäkseen, voisiko hän pitää puoliansa niin kauan kuin Renaude...

Silloin hyökkäsi hirviö eteenpäin, ja pienet sarvet alkoivat keikkua.

Oi tuota reipasta pikkuvuohta! Miten rohkeasti se puolustautui. Yli kymmenen kertaa -- sen vakuutan sinulle valehtelematta, Gringoire -- se pakotti suden peräytymään hengästyneenä. Noina lyhyinä levähdysaikoina tuo pieni herkkusuu vielä nappasi kiireesti jonkun korren mehevästä heinikosta ja palasi sitten taas taisteluun pala suussa... Sitä kesti kaiken yötä. Tuon tuostakin vilkaisi herra Seguinin vuohi ylös ja näki tähtien tuikkivan kirkkaalla taivaalla ja mietti mielessään:

-- Kunpa vain kestäisin aamunkoittoon asti.

Toinen toisensa perästä sammuivat tähdet. Valkovuohi puski kahta kiivaammin, susi puri kahta kiivaammin... Kelmeä sarastus näkyi jo taivaanrannalla... Kukon käheätä laulua kuului alhaalta pienestä talonpoikaisasunnosta.

-- Vihdoinkin! virkkoi tuo eläinparka, joka vartoi vain aamunkoittoa kuollakseen. Se ojentui maahan valkoisessa turkissaan, joka oli kokonaan veren tahraama...

Silloin susi hyökkäsi pienen vuohen kimppuun ja söi sen.

* * * * *

Hyvästi nyt, Gringoire!

Kertomus, jonka kuulit, ei ole minun keksimäni. Jos milloin satut tulemaan Provenceen, saat kuulla täkäläisten usein puhuvan herra Seguinin vuohesta, joka piti puoliaan sutta vastaan koko yön, ja sitten aamulla susi söi sen!

Ymmärräthän, Gringoire?

Ja sitten aamulla susi söi sen.

TÄHDET

Provencelaisen paimenen kertomus

Siihen aikaan kun kävin paimenessa Luberonin vuorella, saattoi usein kulua kokonaisia viikkoja, niin etten nähnyt yhtään elävää sielua, vaan elelin kaukaisella karjamaalla yksin koirani Labrin ja lampaitten seurassa. Tuon tuostakin kulki Mont-de-l'Uren erakko ohitseni etsimään lääkekasveja tai sain vilaukselta nähdä jonkun piemontelaisen hiilenpolttajan nokiset kasvot; mutta ne olivat yksinkertaisia, harvasanaisia ihmisiä, jotka yksinäisyydessään olivat kadottaneet puhehalunsa eivätkä sitä paitsi tienneet kertoa, mitä uutta kaupungeissa ja kylissä juteltiin. Sen vuoksi minä tunsinkin itseni oikein onnelliseksi joka kerta, kun aina kahden viikon päästä kuulin alhaalta tieltä meidän talon muulin tiukujen helinän ja näin rinteen alta vähitellen kohoavan esiin pienen käskyläispoikamme pystyn pään tai vanhan täti Noraden punaisenruskean myssyn, sillä tiesin heidän tuovan minulle kotoa evästä taas pariksi viikoksi eteenpäin. Pyysin heitä kertomaan kaikki uutiset; ristiäiset, kihlajaiset ja häät. Mutta varsinkin halusin tietää, mitä puuhaili isäntäväkeni tytär, neiti Stéphanette, joka oli kaunein tyttö niillä main kymmenen peninkulman alalla. Peittäen liiallisen uteliaisuuteni välinpitämättömyydellä minä tiedustelin, kävikö hän usein juhlissa ja iltahuveissa, häärikö yhä uusia sulhasia hänen ympärillään. Ja jos joku minulta kysyy, mitä minulla vuoripaimen poloisella oikeastaan oli tekemistä näiden asioiden kanssa, niin vastaan, että olin siihen aikaan kaksikymmenvuotias ja että Stéphanette oli kauneinta, mitä olin elämässäni nähnyt.

Sattuipa eräänä sunnuntaina, kun taas odotin eväiden tuojaa, että tämän tulo myöhästyi koko joukon. Aamusella ajattelin itsekseni: "Puolipäivämessu on häntä viivyttänyt"; sitten puolenpäivän tienoissa nousi ankara rajuilma, ja minä mietin, ettei muuli ole päässyt kulkemaan kehnoilla rapakkoisilla teillä. Kello kolmen aikaan taivas vihdoin selkeni ja vuoristo loisti kosteana auringonpaisteessa. Silloin korvani vihdoinkin erotti lehdiltä pisartelevan veden rapinan ja korkealle paisuneiden sadepurojen kohinan seasta muulin tiukujen helinän, joka kuului minusta yhtä iloiselta ja reippaalta kuin kirkonkellojen soitto pääsiäispäivänä. Mutta muulin ajaja ei ollutkaan pieni käskyläispoika eikä vanha Norade. Se oli... arvatkaapas kuka!... talon neiti, meidän Stéphanettemme omassa persoonassaan. Hän istui suorana satulassa pajukorien keskellä punoittaen kuin ruusu raikkaasta vuoristoilmasta, jota äskeinen myrsky oli vielä raitistanut.

Pieni poika oli kääntynyt sairaaksi ja vanha Norade saanut luvan mennä käymään lastensa luona. Kaunis Stéphanette kertoi kaiken tämän laskeutuessaan muulin selästä ja sanoi myöhästyneensä sen vuoksi, että oli sattunut eksymään tiellä tullessaan. Mutta kun näki hänet tuossa pyhäisessä puvussaan, kukallisella nauhalla ja pitseillä koristeltuna, loistava hame päällä, niin olisipa ennemmin luullut hänen viivähtäneen jossakin tanssipaikassa kuin harhailleen metsissä ja pensastoissa. Oi, tuota pientä suloista olentoa! Silmäni eivät väsyneet häntä katselemaan. Totta puhuen en ollut nähnyt häntä koskaan niin läheltä. Joskus talvella, kun lammaslaumat kävivät laitumella alhaalla tasangolla ja minä palasin kotiin illalliselle, kulki hän nopeasti läpi huoneen puhuttelematta ketään palvelijoista, aina komeasti puettuna ja hiukan ylpeänä... Ja nyt hän oli tuossa edessäni, yksistään minun edessäni; eikö siinä kyllin syytä, mikä saattoi panna pyörälle miehen mielen?

Vedettyään korista eväät esiin alkoi Stéphanette katsella uteliaasti ympärilleen. Kohottaen vähän kaunista pyhähamettaan, ettei se olisi päässyt likaantumaan, hän astui lammastarhaan. Hän tahtoi nähdä sen nurkkauksen, jossa minä nukuin olkivuoteella, lampaannahka päälle levitettynä, tahtoi nähdä suuren sadetakkini, joka oli ripustettu seinälle, sekä paimensauvani ja piilukkopyssyni. Kaikki se huvitti häntä.

-- Täällä sinä siis elelet, paimen parka? Sinulla on varmaankin hyvin ikävä, kun pitää olla aina yksin! Mitä sinä teet? Mitä ajattelet?...

Mieleni teki vastata: "Teitä, jalo neiti", eikä se olisi ollutkaan valhe; mutta olin niin hämmästynyt, etten saanut sanaakaan suustani.

Luulenpa että hänkin sen huomasi ja että tuota veitikkaa huvitti saattaa minut yhä enemmän hämilleni kujeellisella kysymyksellään:

-- Entä lemmittysi, paimen, käykö hän usein sinua katsomassa?... Se on varmaankin kultainen vuohi tai sitten se on haltiatar Estrella, joka hyppelee vain korkeimmilla vuorenhuipuilla, toiselta toiselle...

Mutta hän oli itse sitä sanoessaan kuin ehtoinen Estrella-haltiatar, pää taaksepäin heitettynä ja ihana hymy huulilla. Ja kun hän kiireisesti jouduttautui taas paluumatkalle, tuntui hänen käyntinsä minun luonani kuin unennäöltä.

-- Jää hyvästi, paimen!

-- Herran haltuun, neiti!

Ja samassa hän oli jo matkalla, mukanaan tyhjät korit.

Kun hän katosi ratsastaen jyrkkää polkua alas, tuntui minusta niin kuin muulin jaloissa alas mäkeä pyörivät kivenmukulat olisivat toinen toisensa perästä pudonneet suoraan minun sydämelleni. Minä kuuntelin niitä kauan, kauan; loppupäivän olin sitten kuin horroksissa, uskaltamatta paikaltani liikahtaa, sillä pelkäsin kauniin unelmani haihtuvan. Illemmalla, kun laaksojen pohja alkoi siintää sinisenä ja kun lampaat tungeskelivat määkien yhteen laumaan pyrkien tarhaan, kuulin nimeäni huudettavan jyrkänteen alta ja neitimme taas tulevan, mutta ei enää iloisesti hymyillen kuten äsken, vaan vapisten vilusta ja pelosta ja ihan läpimärkänä. Rinteen alla oli Sorgue-joki paisunut rankkasateen jälkeen, ja Stéphanette oli ollut vähällä hukkua ponnistaessaan kaikki voimansa päästäkseen sen yli. Pahinta oli, että tähän aikaan yöstä ei käynyt ajatteleminenkaan paluuta takaisin kotiin; sillä neitimme ei olisi koskaan voinut omin neuvoin löytää ylimenopaikkaa, enkä minä taas uskaltanut jättää laumaani yksin. Häntä kiusasi suuresti tuo ajatus, että hänen olisi pakko viettää yönsä täällä vuoristossa, etenkin kun hän ajatteli, miten levottomaksi hänen omaisensa tulisivat. Minä koetin rauhoittaa häntä minkä osasin:

-- Heinäkuussa ovat yöt lyhyet, neiti... Vain hetkinen kärsivällisyyttä.

Viritin heti loimuavan nuotion, jotta hän olisi voinut kuivata jalkojansa ja pukuansa, joka oli kastunut läpimäräksi Sorguessa kahlatessa. Sitten toin hänen eteensä maitoa ja juustoa, mutta tuo lapsi raukka ei ajatellut syömistä eikä lämmittelemistä, ja nähdessäni suurten kyynelkarpaloiden vierivän hänen poskillensa olin vähällä heltyä itkuun minäkin.

Sillä aikaa oli tullut täysi yö. Vain korkeimmilla vuorenhuipuilla näkyi vielä viime säde ja heikkoa valonkajastusta sillä ilmansuunnalla, johon aurinko oli laskenut. Neuvoin neitiä menemään levolle tarhakatokseen. Levitettyäni puhtaille oljille aivan uuden, kauniin taljan alukseksi toivotin hänelle hyvää yötä ja istuuduin ulkopuolelle oven eteen... Taivas on todistajani, ettei mielessäni herännyt ainoatakaan pahaa ajatusta, vaikka rakkaudentuli poltti suonissani. Tunsin vain sanomatonta ylpeyttä ajatellessani, että tuolla tarhan nurkassa, ihan lähellä lammaslaumaani, joka uteliaana katseli häntä -- että siellä uinui isäntäni tytär, minun huostaani uskottuna, ikään kuin pieni karitsa, kalliimpi ja valkoisempi kuin kaikki muut. Ei koskaan ollut taivas näyttänyt minusta niin siintävän syvältä eivätkä tähdet säteilleet niin kirkkaasti... Äkkiä avautui tarhan portti ja Stéphanette astui ulos. Hän ei saanut unta. Lampaat määkivät unissaan tai oljet kahisivat vähimmästäkin liikahduksesta. Hän tahtoi mieluummin tulla istumaan tulen ääreen. Minä kiedoin sen vuoksi vuohennahkaisen viittani hänen hartioilleen, kohensin tulta, ja niin me istuimme vieretysten sanaakaan puhumatta. Jos olette joskus sattunut viettämään yötä paljaan taivaan alla, niin tiedätte, että siihen aikaan, jolloin ihmiset nukkuvat, herää yksinäisyydessä ja hiljaisuudessa uusi salaperäinen maailma. Silloin soi lähteiden porina selvemmin ja lammikoiden päällä leijuu pieniä tulen liekkejä. Kaikki vuoriston henget liikkuvat vapaudessaan; ilmassa tuntuu kuin hienoa tuulen hivelyä, pientä ripinää ja rapinaa, ikään kuin kuulisimme oksien kasvavan ja heinän helpeitä purkavan. Päivällä ovat vain elävät olennot liikkeellä, mutta yöllä elää kaikki elotonkin. Se pelottaa, jos ei ole siihen tottunut... Niinpä Stéphanettemmekin värisi ja painautui minun turviini kuullessaan pienimmänkin risahduksen. Kerran kuului pitkällinen, alakuloinen huuto lammesta, joka kimalteli alempana, ja se tunkeutui värähdellen korviimme. Samassa valahti kaunis lentotähti meidän ylitsemme samaan suuntaan, ikään kuin se valittava ääni, jonka juur'ikään kuulimme, olisi vetänyt luoksensa tulen taivaalta.

-- Mikä se on? kysyi Stéphanette minulta hiljaa.

-- Sielu, joka siirtyi paratiisiin, vastasin minä tehden ristinmerkin.

Hänkin risti silmänsä ja katsoi tuokion hartaasti ylös korkeuteen. Sitten hän sanoi minulle:

-- Se on siis totta, että te paimenet olette tietäjiä?

-- Emme suinkaan, neiti. Mutta me elämme täällä lähempänä tähtiä ja tiedämme siis, mitä siellä ylhäällä tapahtuu, paremmin kuin alankoseutujen asukkaat.

Hän katseli yhä ylöspäin, pää käden varassa, kääriytyneenä vuohennahkaan ikään kuin pieni taivaallinen paimentyttö.

-- Oi, miten paljon niitä on! Oi kuinka kaunista! En ole koskaan nähnyt niin paljon tähtiä... Tiedätkö niiden nimet, paimen?

-- Tottahan toki, neiti... Katsokaa! Tuo tuossa ihan päämme päällä on Pyhän Jaakobin tie (Linnunrata). Se kulkee Ranskasta suoraan Espanjaan. Pyhä Galician Jaakob on sen vetänyt siihen näyttääkseen tietä urhoolliselle Kaarle Suurelle, kun hän läksi sotaan saraseeneja vastaan. Kauempana näette Sielujen vaunut (Ison karhun) ja niiden neljä sädehtivää pyörää. Nuo kolme tähteä, jotka ovat niiden etupuolella, ovat Kolme juhtaa, ja tuo pieni ihan kolmannen vieressä on Ajuri. Näettekö ylt'ympäri tuota tähtisadetta, kun niitä näyttää ikään kuin putoilevan toinen toisensa perästä? Ne ovat sieluja, joita hyvä Jumala ei tahdo pitää luonansa... Jonkin matkaa alempana näette Haravan eli Kolme pyhää kuningasta (Kalevan miekan). Se on meillä kellona täällä vuoristossa. Minun ei tarvitse muuta kuin katsoa siihen, niin tiedän, että nyt on keskiyö jo ohi.

Vielä hiukan alempana, yhä etelää kohti, kimaltelee Johan Milanolainen (Sirius), tähtitaivaan soihtu. Siitä tähdestä tietävät paimenet kertoa, että eräänä yönä oli Johan Milanolainen sekä Kolme pyhää kuningasta ja Otava kutsuttu häihin erään tuttavan tähden luokse. Otava, jolla oli kovin kiire, läksi ensinnä matkalle ja valitsi ylätien. Nyt näette sen tuolla ylhäällä, keskellä taivaan kupulakea. Kolme kuningasta kulkivat alempana oikotietä myöten ja saavuttivat sen, mutta tuo laiskajussi, Johan Milanolainen, joka oli maannut liian kauan, jäi ihan jälkeen. Silloin hän vimmastui ja heitti niitä sauvallansa yrittäen pysäyttää niitä. Sen vuoksi sanotaan Kolmea kuningasta myös Johan Milanolaisen sauvaksi... Mutta kaunein kaikista tähdistä, hyvä neiti, on meidän tähtemme, Paimentähti (Venus), joka loistaa meille aamunkoitteessa, kun ajamme laumojamme laitumelle, ja samaten iltaisin, kun palaamme kotiin. Me sanomme sitä myös Maguelonneksi, kauniiksi Maguelonneksi, joka rientää Pietari Provencelaisen (Saturnuksen) perästä ja menee sen kanssa naimisiin joka seitsemäs vuosi.

-- Kuinka? Onko tähtienkin tapana mennä naimisiin?

-- Tietysti, neiti.