Part 2
Kaunis mäntymetsä leviää edessäni valoa säteillen aina rinteen alareunaan asti. Taivaanrantaan piirtyvät Pikku Alppien kulmikkaat ääriviivat... Ei hiiskahdusta... Vain silloin tällöin joku huilun sävel, suokurpan vihellys laventelipensastossa tai muulin kellon kilahdus maantiellä... Koko tämä ihana Provencen maisema elää vain valosta.
Ja miksi minun pitäisi nyt muka kaivata teidän mustaa ja meluisaa Pariisianne? Viihdynhän niin mainiosti myllyssäni! Tämä on juuri se maailmannurkka, jota olen etsinyt, pieni lämmin sopukka, täynnä suloisia tuoksuja, satojen peninkulmien päässä sanomalehdistä, ajureista, pääkaupungin sumusta!... Ja miten paljon kaunista ympärilläni! Tuskin on kahdeksan päivää siitä, kun asetuin tähän asumaan, ja minulla on jo pää täpösen täynnä vaikutelmia ja muistoja... Nähkääs! vast'ikään eilisiltana olin katsomassa, kun lammaslaumat ajettiin takaisin taloon, joka on rinteen juurella, ja vakuutan teille, etten vaihtaisi sitä näkyä kaikkiin niihin ensi-iltoihin, joita Pariisin teatterit ovat tarjonneet teille tällä viikolla. Päättäkääpä itse.
Ensin minun pitää kuitenkin mainita, että Provencessa on tapana ajaa lampaat Alpeille helteiden alkaessa. Eläimet ja ihmiset viettävät viisi kuusi kuukautta siellä ylhäällä vuoristossa asuen paljaan taivaan alla, kahlaten heinikossa polviaan myöten; sitten ensimmäisen syystuulen puhaltaessa laskeudutaan alas kotiin ja palataan syöttämään elikoille vaatimattomasti noita harmaita mäenrinteitä, missä rosmariini tuoksuu. No niin, eilisiltana palasivat paimenet kotiin. Aamusta alkaen odotti pääovi selko selällään: navetat olivat täynnänsä vereksiä olkia. Tuon tuostakin virkkoi aina joku: "Nyt ne ovat Eygue-joen rannalla, nyt Paradoussa." Sitten illemmalla kajahti yhtäkkiä kova huuto: "Tuolla ne tulevat", ja kaukana näimme lammaslauman lähenevän keskellä hohtavaa pölypilveä. Näytti siltä kuin olisi koko tie elänyt ja liikkunut...
Vanhat vuosikaspässit tulivat edellä, sarvet sojossa, villiytyneen näköisinä, niiden perästä lammaskatras, emälampaat hiukan uupuneina, vuonat pyörien kintereillä; -- punaisilla nauhanhetaleilla koristellut muulit kantaen vastasyntyneitä vuonia koreissa, jotka kulkiessa tuutivat edestakaisin; sitten koirat kuumuudesta läähättäen, kieli melkein maata viistäen, ja kaksi pitkää paimenen roikaletta, yllään karkeavillaiset punaisenruskeat viitat, jotka ulottuivat kantapäähän asti niin kuin papin kauhtanat.
Koko tämä joukko marssii iloisesti ohitsemme ja katoaa oven ammottavaan kitaan, kynnet kapisten kovalla tantereella kuin rankkasade... Olisittepa olleet näkemässä, millainen melu siitä nousi sisällä! Korkealta yöpuultaan tunsivat suuret kullanvihreät, helakkaharjaiset riikinkukot tulijoiden parven ja ottivat heidät vastaan hirveällä pärrytyksellä. Kanalauma, joka oli ehtinyt jo nukahtaa, heräsi yhtäkkiä valveille. Kaikki lähtevät liikkeelle: kyyhkyset, hanhet, kalkkunat, helmikanat. Kanatalli on kuin hulluna; kanat torua kaakottavat keskenään uhaten valvoa koko yön!... Saattaisipa sanoa, että joka ikinen lammas on tuonut karvoissaan Alppien villiä tuoksua sekä tuulahduksen tuota voimakasta vuoristoilmaa, joka humalluttaa ja panee tanssimaan.
Keskellä tätä hälinää pääsevät lampaat makuusijoillensa. Ei ole mitään niin hurmaavaa kuin tämä kotiintulo. Vanhat jäärät joutuvat liikutuksen valtaan nähdessään karsinansa. Emälampaat ja ne pikku vuonat, jotka ovat syntyneet matkalla ja jotka eivät ole siis koskaan nähneet kotikartanoa, katselevat ihmetellen ympärilleen.
Mutta vielä liikuttavampaa on nähdä koirien, noiden mainioiden karjakoirien yhä häärivän eläinten ympärillä huomaamatta muuta koko talossa. Turhaan saa kartanon vahti kutsua niitä kopistaan haukkumalla; turhaan saa kaivonämpäri, täynnä raikasta vettä, houkutella niitä luokseen; ne eivät tahdo nähdä eivätkä kuulla mitään, ennen kuin lauma on suojassa, salpa työnnettynä pienen ristikko-oven eteen ja paimenet istuutuneet pöytään matalassa ruokatuvassa. Vasta silloin ne suostuvat menemään koirankoppeihin, ja siellä ne, yhä latkien keittoa kupistansa, kertovat kotona olleille tovereilleen seikkailujansa ylhäällä vuoristossa, tuolla mustassa maassa, jossa on susia ja suuria purppuranpunaisia ketunsormikaskukkia, jotka ovat ääriään myöten täynnä helmeilevää kastetta.
BEAUCAIREN POSTIVAUNUT
Tämä tapahtui sinä päivänä, jolloin minä saavuin tänne. Nousin Beaucairen postivaunuihin, vanhoihin vaununrotteloihin, joilla ei suoraan ajaen olisi kovinkaan pitkä kierros tehtävänä, ennen kuin ne ehtisivät takaisin kotiin, mutta jotka viivyttelevät pitkin tienvarsia, jotta iltasilla näyttäisi siltä kuin ne olisivat saapuneet hyvinkin kaukaa. Meitä oli viisi henkeä etupenkillä, lukuunottamatta ajajaa.
Ensiksi metsänvartija Camarguesta, pieni tanakka, parrakas mies, villin näköinen, silmät veristävät ja hopeiset renkaat korvissa; sitten kaksi beaucairelaista, leipuri ja hänen kisällinsä, molemmat hyvin punakoita, hyvin ahdashenkisiä, mutta sivulta katsoen komeita, kuin kaksi Vitelliuksen kuvaa roomalaisissa mitaleissa. Lopuksi edessä ajajan vieressä mies... ei, vaan lippalakki, suunnattoman suuri kaniininnahkainen lippalakki, joka ei virkkanut juuri mitään, vaan katseli pitkin maantietä surullisen näköisenä.
Kaikki nämä miehet tunsivat toisensa ja juttelivat omista asioistaan isoäänisesti ja vapaasti. Camarguen mies kertoi tulevansa Nimesistä, johon hänet oli tutkintotuomarin käskystä haastettu käräjille, koska hän oli lyönyt paimenta heinähangolla. Camarguelaisilla onkin tulinen veri... Entä sitten Beaucairessa! Eivätkö beaucairelaiset matkatoverimme olleet vähällä kuristaa toinen toisensa joutuessaan riitaan neitsyt Mariasta? Kävi selville, että leipuri oli eräästä seurakunnasta, joka jo aikoja sitten oli pyhitetty neitsyt Marialle, jota provencelaiset nimittävät hyväksi emoksi ja joka kantaa Jeesus-lasta sylissään; kisälli sitä vastoin kävi laulamassa erään vastarakennetun kirkon kuorissa. Tämä kirkko oli pyhitetty Neitseelliselle synnyttäjälle, tuolle ihanalle hymyilevälle kuvalle, joka esitetään käsivarret alas riippuvina ja kädet kirkkaasti säteillen. Siitä nousi riita. Oli hauska nähdä, miten nuo kaksi kunnon katolilaista kohtelivat toisiaan ja toistensa madonnia:
-- Se on vielä olevinaan sievä, sinun puhdas neitseesi!
-- Mene jo... kaikkine hyvine emoinesi!
-- On taitanut pitää monta iloista hummausta, se sinun hempukkasi, Palestiinassa!
-- Entäs sinun maammosesi sitten! Kukapa tietää, mitä kaikkea se on tehnyt... Käypäs kysymässä pyhältä Joosefilta.
Ei olisi puuttunut muuta kuin välähteleviä puukonteriä, niin olisi luullut olevansa Napolin satamassa, ja pelkäänpä totisesti, että mokomat jumaluusopilliset turnajaiset olisivat siihen tapaan päättyneetkin, ellei ajaja olisi ryhtynyt sovittamaan riitaveljiä.
-- Jättäkää jo rauhaan madonnanne, sanoi hän nauraen Beaucairen miehille: ne ovat vain akkaväen juttuja, miesten ei maksa vaivaa niihin sekaantua.
Sen sanottuaan hän läjäytti piiskallansa, huulillaan pieni epäilijän hymy, joka käänsi kaikkien mielen hänen puolelleen.
* * * * *
Riita oli loppunut; mutta kerran vauhtiin päästyään tunsi leipuri tarvetta purkaa viimeisenkin sappensa ja kääntyen onnettoman lippalakkisen puoleen, joka istui hiljaa ja surullisena nurkassaan, hän sanoi tälle karkean leikillisesti:
-- Entäpä sinun vaimosi, saksienteroittaja?... Missä pitäjässä hän nykyisin oleskelee?
Luultavasti piili näissä sanoissa hyvin hullunkurinen piikki, sillä kaikki vaunuissaolijat purskahtivat äänekkääseen nauruun... Saksienteroittaja yksin ei nauranut. Hän ei ollut kuulevinaankaan. Sen nähtyään kääntyi leipuri minuun päin:
-- Herra ei kai tunne sitä hänen vaimoansa? Se se vasta on kumma nainen, lempo soikoon! Semmoista ei ole toista Beaucairessa.
Nauru kävi yhä äänekkäämmäksi. Saksienteroittaja ei hievahtanutkaan; hän sanoi vain hyvin hiljaa, päätänsä nostamatta:
-- Ole nyt vaiti, leipuri.
Mutta tuo lemmon leipuri ei ollut niitä miehiäkään, että olisi aikonut vaieta, vaan sutkautteli yhä yltyen:
-- Mitä vielä! Ei siinä ole mitään surkeilemista, että toverillemme on sattunut sellainen vaimo... Mahdotonta on hänen seurassaan joutua hetkeksikään ikävän valtaan... Ajatelkaahan! kaunottarella, joka heittäytyy vieraiden vietäväksi aina puolen vuoden päästä, on palattuaan yhtä ja toista kertomista... Miten tahansa, se on tuommoista hauskaa perhe-elämää... Kuvitelkaa mielessänne, hyvä herra, etteivät he olleet vielä täyttä vuotta naimisissa, kun vaimo jo yks kaks lähtee Espanjaan suklaakauppiaan mukana.
Mies jää yksin kotiin itkemään ja juomaan... Hän oli kuin hullu. Jonkin ajan kuluttua palasi kaunotar takaisin kotimaahan Espanjan muodin mukaan pukeutuneena, pieni helytiukuinen rumpu mukanaan. Me sanoimme hänelle:
-- Mene piiloon; miehesi aikoo tappaa sinut.
-- Jopahan nyt; vai tappaa!... He asettuivat taas aivan sopuisasti yhteen, ja vaimo opetti miehensä rummuttamaan baskilaista rumpua.
Syntyi uusi naurunhohotus. Nurkassaan, päätään kohottamatta, mutisi saksienteroittaja taas:
-- Ole vaiti, leipuri.
Leipuri ei välittänyt siitä mitään, vaan jatkoi:
-- Luulette kai, hyvä herra, että kaunotar olisi Espanjasta palattuaan pysynyt siivosti asemillaan... Vielä mitä!... Mies oli sopinut asian niin helposti! Se antoi vaimolle intoa yrittää uudelleen... Espanjalaisen perästä tuli eräs upseeri, sitten Rhône-virran laivuri, sitten eräs soittoniekka, sitten... Kuka heidät kaikki tietää!... Mutta hauskinta on se, että joka kerta uudistuu sama komedia. Vaimo lähtee, mies itkee; vaimo palaa, mies on hyvillään. Ja aina häneltä ryöstetään vaimo, ja aina hän ottaa sen takaisin... Uskokaa pois, että sillä miehellä vasta on kärsivällisyyttä! Ja totta puhuen tuo pieni saksienteroittajatar on hiton sievä... oikea herrojen herkkupala: vilkas, sievä, hienoille tavoille tottunut, sitä paitsi vaalea iho ja pähkinänruskeat silmät, jotka katsovat miehiin aina hymyillen... Toden totta, herra pariisilainen, jos satutte poikkeamaan Beaucaireen...
-- Oi! ole vaiti, leipuri, pyydän sinua... sai saksienteroittaja parka vielä sanotuksi sydäntä vihlovalla äänellä.
Samassa seisahtuivat vaunut. Olimme saapuneet Angloresin talon luokse. Siinä laskeutuivat molemmat beaucairelaiset alas, ja vakuutan teille, etten heitä suinkaan estellyt... Mokoma pilkkakirves koko leipuri! Hän oli jo talon pihalla, mutta yhä vielä kuului hänen naurunsa.
* * * * *
Noiden miesten mentyä näytti vaunujen sisus tyhjältä. Camarguelainen oli jätetty Arlesiin; ajaja käveli maantiellä hevostensa kupeella... Me olimme kahden vaunuissa, saksienteroittaja ja minä, kumpikin omassa nurkassamme äänettöminä. Oli helteinen päivä; matkatakin nahka ihan poltti. Välistä tunsin silmieni vaipuvan umpeen ja pääni tuntuvan raskaalta; mutta mahdotonta oli nukkua. Korvissani soi yhä tuo "Ole vaiti, pyydän sinua", niin sydäntäsärkevästi ja rukoilevasti... Ei hänkään, mies parka, nukkunut. Takaapäin näin hänen suurten hartiainsa vavahtelevan, ja hänen kätensä -- tuo yksinkertainen, pitkä, kalpea käsi vapisi istuimen selkäpuulla niin kuin vanhan ukon käsi. Hän itki...
-- Nyt olette perillä, herra pariisilainen! huudahti minulle yhtäkkiä ajaja; ja piiskansa varrella hän viittasi ylös vihreätä kukkulaani kohti, jonka harjalla tuulimylly lekotti siivet levällään kuin suuri perhonen.
Kiiruhdin laskeutumaan alas... Kulkiessani saksienteroittajan ohi koetin katsahtaa hänen lippalakkinsa alle; olisin halunnut nähdä hänen kasvonpiirteensä ennen lähtöäni. Ikään kuin olisi arvannut ajatukseni, kohotti tuo onneton yhtäkkiä päänsä ja kiinnittäen katseensa minuun lausui soinnuttomalla äänellä:
-- Katsokaa vain tarkasti minua, ystäväni, ja jos jonakin päivänä kuulette, että Beaucairessa on tapahtunut onnettomuus, niin voitte sanoa tuntevanne sen, joka on antanut iskun.
Hänen olemuksensa oli sammunut ja surullinen, ja hänen pienet silmänsä ikään kuin lakastuneet. Niissä oli kyyneleitä, mutta äänessä soi vihaa. Viha, se onkin heikkojen suuttumusta!... Jos minä olisin saksienteroittajan vaimo, niin olisinpa varuillani.
MESTARI CORNILLEN SALAISUUS
Francet Mamaï, vanha huilunsoittaja, joka tuon tuostakin käy luonani iltaa istumassa, kertoi minulle tässä eräänä iltana, maistellessamme makeata viiniä, pienen kylänäytelmän, jonka todistajana myllyni on ollut noin parisenkymmentä vuotta sitten. Tuon kunnon miehen kertomus liikutti minua, ja koetanpa jutella sen teille semmoisena kuin sen itse kuulin.
Kuvitelkaa siis hetkiseksi mielessänne, rakkaat lukijani, istuvanne suloisesti höyryävän viinimaljan ääressä ja kuulevänne, kun vanha huilunsoittaja puhuu.
-- Tämä meidän seutu ei ole aina ollut yhtä autio ja maineeton kuin nyt... Ennen aikaan oli täällä vilkas myllyliike, ja ylt'ympäri kymmenen peninkulman alalta tuotiin kaikista taloista vilja tänne jauhettavaksi... Ympäri kylää oli kukkuloilla tuhkatiheässä tuulimyllyjä. Oikealla ja vasemmalla näkyi yli mäntymetsän vain pelkkiä myllynsiipiä, jotka luodetuuli pani pyörimään, pieniä aaseja kulki virtanaan ylös ja alas pitkin teitä kantaen jyväsäkkejä; ja kaiken viikkoa oli hauska kuulla, kuinka siellä kukkuloilla piiskat läjähtelivät, purjekangas myllynsiivissä lepatti ja myllymiehet huusivat ja hoilasivat komentaen juhtiansa tielle... Sunnuntaisin mentiin suurin joukoin myllymäelle, jossa myllärit tarjosivat meille muskatviiniä. Myllärinvaimot olivat kauniita kuin kuningattaret, kaulassa pitsillä reunustettu liina ja kultainen risti. Minä taas toin mukanani huilun, ja myöhään yöhön asti siellä tanssittiin farandolea, provencelaista kansantanssia. Nähkääs, niin toivat nuo myllyt iloa ja rikkautta koko paikkakunnallemme.
Kaikeksi onnettomuudeksi pisti muutamien pariisilaisten päähän rakentaa höyrymylly Tarasconiin vievän tien varrelle. Uutuushan aina viehättää. Kansa alkoi vähitellen tottua viemään viljansa höyrymyllyyn, ja tuulimyllyt jäivät seisomaan, raukat. Jonkin aikaa ne kyllä koettivat ponnistella vastaan, mutta höyry vei voiton, ja niiden täytyi valitettavasti toisen toisensa perästä panna myllynsä seisomaan... Pieniä aasejakaan ei enää näkynyt tiellä... Kauniiden myllärinvaimojen täytyi myydä kultaiset ristinsä... Loppui muskatviini, taukosi tanssi!... Luodetuuli puhalsi kuin ennenkin, mutta siivet eivät liikahtaneetkaan... kunnes kunta sitten eräänä päivänä käski repiä maahan kaikki nuo vanhat hökkelit ja istuttaa viiniköynnöksiä ja oliivipuita niiden paikalle.
Yksi ainoa mylly oli kuitenkin pysynyt pystyssä keskellä tätä hävitystä, ja se pyöri edelleenkin rohkeasti kukkulallaan höyrymyllyn omista jäin kiusaksi. Se oli mestari Cornillen mylly, juuri tämä sama, jossa me nyt iltaa istumme.
* * * * *
Mestari Cornille oli vanha mylläri, joka oli elänyt kuusikymmentä vuotta jauhontomussa ja antautunut koko olemuksellaan siihen ammattiinsa. Höyrymyllyjen perustaminen oli saanut hänen melkein vimmapäiseksi. Viikon päivät hän juoksenteli ympäri kylää koettaen yllyttää kansaa kapinaan ja huutaen kaikin voimin, että nyt ne aikovat myrkyttää koko Provencen höyrymyllyn jauhoilla. "Pysykää niistä erillänne", sanoi hän; "ne konnat tahtovat tehdä leipää höyryllä, ja höyry on paholaisen keksintö, sen sijaan että minä teen työtä luodetuulen ja pohjatuulen avulla, jotka ovat hyvän Jumalan henkäyksiä..." Ja hän keksi monta sellaista kaunista sanaa tuulimyllyjen ylistykseksi, mutta ei kukaan niitä kuunnellut.
Raivoissaan sulkeutui vanhus silloin myllyynsä ja eli siellä ypöyksin niin kuin metsäpeto. Hän ei edes huolinut luokseen poikansa tytärtä Vivetteä, viisitoistavuotista lasta, jolla ei ollut vanhempiensa kuoltua muuta turvaa maailmassa kuin isoisä. Pienen orporaukan täytyi ansaita nyt itse leipänsä kiertelemällä talosta taloon auttamassa ihmisiä viljan korjuussa, oliivinpoiminnassa tai silkinviljelyksessä. Ja kuitenkin näytti siltä kuin olisi isoisä sydämestään rakastanut tätä pienokaista. Hän kulki näet usein jalkaisin monta peninkulmaa kuumassa helteessä tytön luokse taloon, jossa tämä sattui olemaan työssä, ja saattoipa hän silloin istua tuntikausia tytön vieressä ja katsella häntä kyynelsilmin...
Kylillä arveltiin yleensä, että vanha mylläri oli saituudesta lähettänyt Vivetten luotansa maailmalle; eikä se suinkaan tuottanut hänelle kunniaa, että hän antoi poikansa tyttären muuttaa talosta taloon, alttiina renkien raakuuksille ja kaikille nöyryytyksille, joita tulee palvelustytön osaksi. Hyvin pahana pidettiin sitäkin, että niin arvon mies kuin mestari Cornille, joka siihen asti oli aina pitänyt kunniastaan kiinni, harhaili nyt pitkin kylän katuja kuin mikäkin mustalainen paljain jaloin, repaleinen hattu päässä ja vähän rääsyjä ruumiin ympärillä... Me toiset vanhukset ihan häpesimme hänen puolestaan, kun näimme hänen sunnuntaisin tulevan kirkkoon; ja mestari Cornille huomasi kai sen itsekin, sillä hän ei uskaltanut enää tulla istumaan kirkonpenkkiin, vaan jäi seisomaan ovensuunurkkaan, vihkivesimaljan luokse köyhien joukkoon.
Mestari Cornillen elämässä oli eräs seikka, josta ei voinut oikein saada selvää. Pitkiin aikoihin ei kylästä kukaan vienyt viljaa hänelle jauhatettavaksi, ja kuitenkin pyörivät hänen myllynsä siivet lakkaamatta kuten ennenkin... Iltasella nähtiin vanhan myllärin astelevan milloin milläkin maantiellä ajaen edellään aasiansa, jonka selkään oli sälytetty raskaita jauhosäkkejä.
-- Hyviä iltoja, mestari Cornille! huusivat talonpojat hänelle, -- yhäkö se vaan vetelee, tuo jauholiike?
-- Pikkuhiljaa, ystäväni, vastasi ukko reippaasti. -- Jumalan kiitos, että vielä riittää työtä.
Mutta jos häneltä silloin kysyit, mistä hitosta hän sai niin paljon työtä, hän pani sormen huulilleen ja vastasi salaperäisesti: "Hiljaa! Minä jauhatan viljaa maastavientiä varten..." Eikä häneltä saanut urkituksi sen parempaa selkoa.
Ei tullut kysymykseenkään, että vieras olisi saanut pistää nenäänsä myllyyn.
Ei edes pikku Vivettellä ollut sinne menemistä...
Ohikulkiessa nähtiin, että ovi oli aina kiinni ja suuret siivet aina liikkeessä; vanha aasi pureskeli nurmea pengermällä ja suuri laiha kissa paistatti päivää ikkunalaudalla ja tirkisteli vihaisesti ohikulkijoita.
Kaikki se tuntui hyvin salaperäiseltä ja synnytti paljon juoruja kylillä. Kukin selitti omalla tavallaan mestari Cornillen salaisuuden, mutta yleisesti huhuttiin, että myllyssä muka oli useampia säkillisiä kultaa kuin jauhoja.
* * * * *
Lopulta kaikki kuitenkin selvisi. Se kävi näin:
Minun oli tapana soitella huilua nuorison tanssihuveissa. Kerran semmoisessa tilaisuudessa huomasin, että vanhin poikani ja pikku Vivette olivat rakastuneet toisiinsa. Itsessään ei minulla ollut mitään sitä vastaan, sillä kaikesta huolimatta pidettiin Cornillen nimeä suuresssa kunniassa, ja olisinpa lisäksi mielelläni suonut näkeväni tuon pienen sievän Vivette-sirkkusen sipsuttelevan emäntänä talossani. Mutta kun rakastuneilla oli tilaisuus oleskella usein yhdessä, tahdoin minä, mahdollisia seurauksia peläten, järjestää asiat heti kuntoon, ja nousin sen vuoksi myllymäelle puhuakseni siitä pari sanaa vanhan isoisän kanssa... Mutta olisittepa nähneet, millä tavoin se vanha noita otti minut vastaan! Mahdotonta oli saada hänet avaamaan ovea. Esitin hänelle asiani parhaani mukaan avaimen reiästä; ja kaiken aikaa puhuessani sähisi se kirottu kissan rankelo kuin paholainen pääni päällä.
Ukko ei antanut minun edes puhua loppuun, ennen kuin huusi minulle vasten naamaa, että laputtaisin kotiin soittamaan huiluani ja että jos minulla muka on kiire naittaa poikani, niin olisi parasta mennä etsimään sille morsian höyrymyllärin tyttärien joukosta... Ymmärrättehän, että veri hulmahti päähäni, kun kuulin nuo ilkeät sanat. Mutta kuitenkin olin kyllin järkevä hillitäkseni itseni; minä jätin vanhan narrin myllyynsä ja palasin ilmoittamaan nuorille, miten huonosti asiani oli onnistunut... Nuo lapsiraukat eivät ottaneet sitä uskoakseen; he rukoilivat minulta kauniisti lupaa, että saisivat mennä yhdessä myllylle puhuttelemaan isoisää... En hennonut heiltä sitä kieltää, ja heti olivat rakastavaiset matkalla sinne.
Juuri kun he pääsivät mäelle, oli mestari Cornille lähtenyt ulos. Ovi oli väännetty lujasti lukkoon, mutta ukko parka oli lähtiessään unohtanut tikapuunsa ulkopuolelle, ja heti pälkähti lasten päähän kiivetä ikkunasta sisään vilkaisemaan, mitä tuossa kuuluisassa myllyssä oikeastaan oli...
Ihmettä ja kummaa! Myllyaitta oli typö tyhjä. Ei yhtään säkkiä, ei yhtään vehnän jyvää, ei ollenkaan jauhontomua seinillä eikä hämähäkin verkoissa... Ei tuntunut edes tuota jauhetun viljan hyvää lämmintä hajua, joka tavallisesti tuntuu myllyyn astuessa. Pääakseli oli pölyn peitossa ja suuri laiha kissa kyyrötti sen päällä...
Ala-aitta oli yhtä kurjan ja aution näköinen -- kehno vuode, muutamia vaaterepaleita, palanen leipää porraslaudalla ja eräässä nurkassa kolme tai neljä hajallista säkkiä, joista vuoti soraa ja kalkkijauhoa.
Sinä nyt oli mestari Cornillen salaisuus! Tuota kalkkisoraa hän oli siis sälyttänyt aasin selkään kulkiessaan iltasilla pitkin tietä pelastaakseen myllynsä maineen ja uskotellakseen ihmisille, että siinä jauhetaan jauhoja... Mylly parka! Cornille parka!... Jo aikoja sitten oli höyrymylly vienyt häneltä viimeisetkin jauhattajat. Siivet pyörivät yhä, mutta kivet jauhoivat tyhjää.
Nuoret palasivat kyynelet silmissä kertomaan minulle, mitä olivat nähneet. Sydämeni oli haljeta, kun kuulin sen... Hetkeäkään viivyttelemättä riensin naapurieni luokse, kerroin heille parilla sanalla, miten asiat olivat, ja me päätimme heti yksimielisesti kantaa kaiken viljan, mitä meillä oli käsillä, Cornillen myllyyn. Tuumasta toimeen. Koko kylän väki läksi liikkeelle, ja me saavuimme kukkulalle mukanamme pitkä jono aaseja, jotka kantoivat jyväkuormia -- oikeita jyväkuormia tällä kertaa.
Myllyn ovi oli selkoselällään... Oven edessä istui mestari Cornille kalkkisäkillä ja itki, kädet silmillä. Hän oli vastikään kotiin tultuansa huomannut, että hänen poissa ollessaan oli joku tunkeutunut hänen asuntoonsa ja saanut tiedon hänen surullisesta salaisuudestaan.
-- Voi minua poloista! vaikeroi hän. -- Nyt ei minulla ole enää muuta tekemistä kuin kuolla... Myllyni on häväisty.
Ja hän nyyhkytti sydäntäsärkevästi mainiten myllyänsä kaikenlaisilla hyväilynimillä ja puhutellen sitä kuin elävää olentoa.
Samassa saapuivat aasit myllyn eteen pengermälle, ja me aloimme kaikki huutaa kovalla äänellä niin kuin tuulimyllyjen vanhaan hyvään aikaan:
-- Hei myllyyn!... Hei, mestari Cornille! Ja säkit kannettiin yhteen kasaan oven eteen ja kauniita punaisenruskeita vehnänjyviä juoksi kaikkialla maahan...
Mestari Cornillen silmät repesivät auki. Hän oli ottanut jyviä vanhaan kouraansa ja hoki itkien ja nauraen yhtaikaa:
-- Se on viljaa!... Herran kiitos!... Oikeata viljaa!... Antakaahan minun katsoa sitä.
Sitten hän kääntyi meihin päin:
-- Oi, tiesinhän minä, että te vielä tulette minun luokseni takaisin... Kaikki nuo höyrymyllyn isännät ovat pelkkiä varkaita.
Tahdoimme viedä hänet riemusaatossa läpi kylän:
-- Ei, ei, lapsukaiseni; kaikkein ensiksi pitää minun mennä ruokkimaan myllyäni... Ajatelkaahan, ettei sen hampaissa ole ollut moneen aikaan mitään purtavaa!
Ja kaikkien meidän silmät kyyneltyivät nähdessämme vanhuksen häärivän toimessaan sinne ja tänne tyhjentäen säkkejä ja valvoen kivien pyörimistä, sillä aikaa kun siemenet musertuivat jauhoksi ja hienoa vehnäntomua tuprusi laipioon.
Kunniaksemme tulee minun mainita, että me emme sen koommin jättäneet vanhaa mylläriä koskaan työn puutteeseen. Mutta sitten eräänä aamuna kuoli mestari Cornille, ja viimeisen tuulimyllymme siivet lakkasivat halkaisemasta ilmaa, tällä kertaa ikipäiviksi... Cornillen kuoltua ei kukaan jatkanut hänen tointansa.
Minkäpä sille mahtaa?... Kaikella on aikansa tässä maailmassa, ja luultavasti on tuulimyllyjen aika ohitse niin kuin vanhojen rahtilaivojen Rhône-virralla, säätyeduskunnan ja suurikukkaisten kansallispukujen.
HERRA SEGUININ VUOHI
Runoilija, herra Pierre Gringoirelle, Pariisiin.