Part 14

Sain nähdä sen kerran elokuussa, kun tulin ampumaan villisorsia, enkä ikinä unohda, miten surullisen ja kolkon näköinen oli tuo päivän polttama seutu. Siellä täällä höyrysivät vesilätäköt auringonpaisteessa kuin suunnattoman suuret kattilat; ainoastaan niiden pohjalla näkyi vielä elonmerkkejä, liikkui yhtenä vilinänä salamantereita, hämähäkkejä ja vesihyönteisiä, jotka hakivat itselleen kosteita komeroita. Ilma oli saastaista, paksu miasmipilvi häilyi suon yläpuolella sakeana lukemattomista hyttysparvista. Vartijan mökissä vilutti kaikkia ihmisiä, kaikissa oli kuume, ja oli sääli nähdä noita keltaisia, sisäänpainuneita kasvoja ja noita luonnottoman suuria silmiä, joita tummat renkaat ympäröivät. Ja nuo onnettomat olivat tuomitut kitumaan kolme pitkää kuukautta tuossa hellittämättömässä auringon paahteessa, joka tulena polttaa kuumesairaita, silti heitä lämmittämättä. Surkeaa ja vaivalloista on tuon vartijan elämä Camarguessa! Hänellä on sentään vaimo ja lapset luonansa; mutta noin kahdeksan kilometrin päässä hänestä, keskellä suota, asuu hevosvartija, joka elää ypöyksin vuodesta vuoteen kuin oikea Robinson. Hänen ruokomökissään, jonka hän on rakentanut omin käsin, ovat kaikki tarvekalut hänen tekemiään, alkaen pajunoksista palmikoidusta riippumatosta, tulisijasta, joka on kyhätty kokoon kolmesta muusta kivestä, ja yksinkertaisista jakkaratuoleista, jotka on veistetty tamariskipuun juurikoista, aina ovilukkoon ja sen valkeapuiseen avaimeen asti, joiden avulla hän lukitsee tämän omituisen asumuksensa.

Mies on ainakin yhtä kummallinen kuin hänen asuntonsa. Hän on jonkinlainen äänetön filosofi, niin kuin erakot, ja hän peittää rahvaanomaisen epäluulonsa tuuheiden, takkuisten kulmakarvojensa alle. Aina milloin hän ei ole laitumella, nähdään hänen istuvan oven edessä tavaillen hitaasti lapsellisella ja liikuttavalla ahkeruudella tuommoista pientä punaista, keltaista tai sinistä lentolehtistä, johon apteekkarit käärivät lääkepulloja, joita hän tarvitsee hevosiaan varten. Miesparalla ei ole muuta huvitusta kuin lukeminen eikä muita kirjoja kuin nämä. Vaikka meidän vartijamme ja hän ovatkin lähinaapureita, eivät he käy koskaan toistensa luona. Ja he ihan karttavat tapaamasta toisiaan. Kun minä eräänä päivänä tiedustelin vaanijalta syytä tähän vastenmielisyyteen, niin hän vastasi minulle juhlallisen vakavana:

-- Me olemme eri puoluetta... Hän on punainen ja minä olen valkoinen.

Siis täällä erämaassakin, jonka yksinäisyyden luulisi lähentävän ihmisiä, sielläkin nuo kaksi metsäläistä, jotka ovat molemmat yhtä tyhmiä ja yksinkertaisia, nuo kaksi Theokritoksen karjapaimenta, jotka tuskin kertaakaan käyvät vuodessa kaupungissa ja joita Arlesin pienet kahvilat kultauksineen ja peililaseineen häikäisevät kuin oikeat Ptolemaiosten palatsit, ovat saaneet syyn vihata toisiansa valtiollisten vakaumustensa nimessä!

V

Vaccarès

Kauneinta Camarguessa on Vaccarès-järvi. Usein minä, kyllästyneenä metsästykseen, tulen istuskelemaan tuon suolaisen järven rannalle. Se on kuin suuresta merestä lohkaistu pieni palanen, jonka ympärille maa on kasvanut ja joka on muuttunut juuri tuon pakonalaisuutensa vuoksi niin kodikkaaksi. Sen kuivuuden ja kuumuuden sijasta, joka tavallisesti tekee semmoisten järvien rantamat kolkon näköisiksi, ovat Vaccarèsin korkeahkot rannat ylt'yleensä vihreän, sametinhienon nurmen peitossa ja niillä rehottaa omituinen ja silmää hurmaava kasvillisuus: tuhatkaunokkeja, vesiapiloita, katkeroita ja noita ihania saladelleja, jotka ovat talvella sinisiä ja kesällä punaisia, jotka muuttavat väriänsä ilmanvaihdosten mukaan ja, keskeyttämättä koskaan kukkimistaan, osoittavat eri vuodenaikoja erilaisella värisävyllä.

Kello viiden tienoissa iltaisin, kun aurinko alkaa painua mailleen, tarjoaa tuo alun toista peninkulmaa laaja järvenselkä, jossa ei ole yhtään venettä, ei yhtään purjetta avaruutta rajoittamassa tai häiritsemässä, ihmeteltävän näyn. Se ei ole enää noiden pienten vesilammikoiden ja kanavien pikkusievää suloutta, joita päilyy siellä täällä mehukkaansavisten painanteiden välissä ja joiden ympärillä tuntee kaikkialla mättäiden alta tihkuvan vettä, valmiina pienimmästäkin painaisusta purskahtamaan esiin. Täällä on vaikutelma päinvastoin suuri ja avara. Aaltojen välke houkuttelee kaukaa parvittain telkkiä, haikaroita, kaulushaikaroita ja valkorintaisia, punasiipisiä flamingoja jotka järjestyvät riveihin kalastamaan pitkin rannikkoa muodostaen erivärisine höyhenpeitteineen pitkän, yhtäjaksoisen kirjavan nauhan. Ja sitten siellä on iibislintuja, oikeita Egyptin iibiksiä, jotka ovat kuin kotonaan tässä kirkkaassa auringonpaisteessa ja hiljaisessa seudussa. Paikaltani en tosiaan kuule muuta kuin laineiden loisketta ja vartijan huutoa, kun hän kutsuu rannikolle hajaantunutta hevoslaumaansa. Niillä on kaikilla kaikuvat nimet: "Cifer!... (Lucifer)... L'Estello!... L'Estournello!..." Kuullessaan nimeänsä huudettavan juoksee jokainen eläin, harja tuulessa hulmuten, vartijan luokse syömään kauroja hänen kourastaan.

Kauempana, samalla rannalla, on suuri lauma härkiä, jotka käyvät vapaina laitumella niin kuin hevosetkin. Tuon tuostakin näkyvät tamariskipensaston ylitse niiden kaarevat selkäpiit ja niiden puolikuun muotoiset sarvet, jotka kohoavat ilmaan. Useimmat näistä Camarguen häristä ovat kasvatetut kylien juhlia, härkätaisteluja varten; ja muutamilla niistä on jo kuuluisa nimi kaikissa Provencen ja Languedocin sirkuksissa. Niinpä juuri naapurimme härkälaumassa on muuan hirveä tappelupukari, nimeltä _le Romain_ (roomalainen), joka on sarvillaan seivästänyt ties kuinka monta miestä ja hevosta Arlesin, Nimesin ja Tarasconin kilpakentillä. Sen vuoksi ovatkin sen toverit valinneet sen päällikökseen; noissa omituisissa laumoissa eläimet näet itse hallitsevat itseänsä järjestyen jonkin vanhan sonnin ympärille, jonka ne ottavat johtajakseen. Kun rajumyrsky puhkeaa Camerguessa ja pääsee hirvittävään valtaan tuolla suurella tasangolla, jossa ei mikään sitä estä eikä hillitse, silloin maksaa vaivan nähdä, miten lauma tunkeutuu yhteen kasaan päällikkönsä taakse, kaikki päät painettuina alas ja leveät otsat, joihin härkien koko voima keskittyy, puskien vasten tuulta. Provencelaiset paimenet nimittävät tätä liikettä: _vira la bano au giscle_ -- (kääntää sarvi tuulen mukaan). Ja onneton se lauma, joka ei siihen mukaudu! Pakenevassa laumassa kääntyvät härät sateen sokaisemina ja rajumyrskyn lennättäminä toinen toistansa vastaan, hajautuvat pelästyneinä mikä millekin taholle ja juosten kauhistuksissaan myrskyä pakoon syöksyvät Rhône-virtaan, Vaccarès-järveen tai mereen.

KASARMIN IKÄVÄ

Tänä aamuna päivän sarastaessa herätti minut yhtäkkiä hirveä rummun pärinä... tara ram! tara ram!...

Rummun pärrytystä männistössäni näin varhain aamulla!... Sepä merkillistä.

Minä kiireimmän kaupalla vuoteeltani avaamaan ovea.

Ei ketään näkyvissä. Pärrytys on tauonnut... Keskeltä aamukasteisia villiviiniköynnöksiä pelmahtaa lentoon pari kolme suokurppaa, siipiänsä liekutellen... Vieno tuulenhenki humisee puissa... Idässä päin kertyy Pikku-Alppien huipuille kultapölyä, josta aurinko nousee hitaasti esiin... Sen ensimmäinen säde hipaisee jo myllyni kattoa. Samassa tuo näkymätön rumpu alkaa lyödä marssin tahtia... tara ram, tam tam.

Hitto vieköön koko tuon aasinnahkaisen kapineen! Olin sen jo melkein unohtanut. Kuka lieneekään tuo raakalainen, joka keskellä rauhallista metsää tervehtii aamuruskoa rummunpärinällä?... Turhaan saan häntä tähystellä, ei näy mitään... ei mitään muuta paitsi laventelipensaita ja mäntyjä, joita kasvaa ylhäältä alkaen aina maantien laitaan saakka... Kenties on tuonne pensikkoon piiloutunut joku haltia tekemään pilkkaa minusta... Niin, epäilemättä se on Ariel tai Puck. Tuo veitikka on arvellut kulkiessaan myllyni ohitse:

-- Tuolla pariisilaisella on siellä sisällä liian hiljaista, annetaanpa sille pieni aamusoitto. Sen sanottuaan hän on temmannut suuren rumpunsa ja alkanut lyödä... tara ram, tam tam!... tara ram!... Ole hiljaa, sinä veijari Puck! Ihanhan pärrytyksesi herättää minun sirkkani yöunestaan.

* * * * *

Ei, se ei ollutkaan Puck.

Se oli Gouget François, liikanimeltä Pistooli, kolmannenkymmenennen ensimmäisen linjarykmentin rummunlyöjä, joka nykyisin oleskelee kesälomalla. Pistoolille käyvät päivät pitkiksi täällä maaseudulla, häntä vaivaa koti-ikävä, tuota rummunlyöjää, ja -- kun hänelle hyväntahtoisesti annetaan kunnan yhteinen rumpu käsiin -- niin hän menee raskasmielisenä metsään sitä pärryttämään uneksien olevansa Prinssi Eugènen kasarmissa.

Tänään hän on saapunut minun pienelle vihreälle kukkulalleni uneksimaan... Hän seisoo siellä nojaten mäntyyn, rumpu jalkojen välissä, huvitellen sillä itsekseen sydämensä pohjasta... Pelästyneitä pyyparvia lähtee lentoon hänen jalkainsa juuresta, eikä hän huomaa niitä ollenkaan, nielukukat tuoksuvat hänen ympärillään, hän ei sitä tunne.

Hän ei myöskään näe hienoja hämähäkinverkkoja, joita heiluu auringonpaisteessa puiden oksilla, eikä kuusenneulasia, joita putoilee hänen rummullensa. Hän on kokonaan vaipunut unelmiinsa ja musiikkiinsa, hän katselee kuin hurmaantunut rakastaja palikoiden hyppelyä, ja hänen suuri tyhmä naamansa loistaa tyytyväisyydestä joka kerta kun hän tapaa oikean tahdin.

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!...

"Miten kaunis on tuo suuri kasarmi, sen laajoilla kivilaatoilla laskettu piha, sen suorat, sopusuhtaiset ikkunarivit, sen asukkaat pieni sotilaslakki päässään ja sen matalat kaarikäytävät täynnä ruoka-astioiden kalinaa!..."

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oo, miten sen portaat kaikuvat, miten sen valkeiksi kalkitut eteiskäytävät hohtavat, makuusuojat tuoksuvat ja miekankantimet kirkkaasti kiiltävät! Miten tutunomaisilta näyttävät sen leipähyllyt, vaha-astiat, pienet rautasängyt harmaine peitteineen ja välkkyvät kiväärit telineillä!"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi ihania vartiopäiviä, kun kortit takertuvat pelatessa kiinni sormiin, patarouva prameilee inhottavan näköisenä sulkakoristeineen ja sotavanhus Pigault-Lebrun loikoilee raajarikkona telttasängyssä..."

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi pitkiä öitä vartiossa ministerin oven edustalla, kun vanhan vahtikojun katto ei pidä vettä ja jalkoja paleltaa!... Juhlavaunuja vierii ohitse räiskyttäen likaa pyöristään!... Oi noita ylimääräisiä vartiovuoroja ja raskaita päiviä vankikopissa tai pahalta löyhkäävän pesusaavin ääressä ja kolkkoja öitä puisella pieluksella; yhtäkkiä sydämetön hyökkäys sateisena aamuna, kotiintulo iltasumussa, juuri kun kaasulyhtyjä sytytetään ja kun kajahtaa iltahuuto, johon saavutaan aivan henki kurkussa!"

Tara ram tam tam! Tara ram tam tam!

"Oi Vincennesin metsiä, suuria valkoisia sotilashansikkaita, kävelymatkoja linnanvalleilla... Oi kasarmialueen aitauksia, sotamiesten mielitiettyjä, pistonginsoittajia Salon de Marsissa, absinttiryyppyjä nurkkaravintoloissa, tuttavallisia sydämenpurkauksia kahden kulauksen välillä, vihanvimmassa paljastettuja miekkoja ja haikeakielisiä romansseja, joita lauletaan käsi sydämellä!..."

* * * * *

Uneksi vain, uneksi vain ihmisparka! Minä en suinkaan tule sinua siitä estämään... iske vain rohkeasti rumpuasi, hakkaa sitä kaikin voimin. Eikä minulla ole oikeutta nauraa sinun hommiasi.

Sillä kenpä tietää, eikö minua vaivaa samanlainen kasarminikävä kuin sinuakin.

Minun Pariisini ei ole jättänyt minua täälläkään rauhaan enempää kuin sinua kasarmisi. Sinä lyöt rumpuasi petäjän juurella, sinä. Entäpä minä! Minä seuraan sinun esimerkkiäsi... Olemmepa me tosiaankin kunnon provencelaisia. Siellä Pariisin kasarmeissa me kaipasimme siintäviä Pikku-Alppejamme ja laventelin villiä tuoksua; täällä keskellä Provencea me taas ikävöimme kasarmia, ja kaikki mikä vain sitä mieleemme muistuttaa, on meille kallista!...

* * * * *

Kello lyö kylässä kahdeksan. Pistooli on lähtenyt paluumatkalle kotia kohti hellittämättä silti rumpupalikoitaan... Kuulen hänen painuvan alamäkeä metsään, yhä rummuttaen... Mutta minä makaan heinikossa sairaana koti-ikävästä, ja kuullessani tuota loittonevaa rummun pärinää olen näkevinäni koko Pariisin kulkevan siitä silmieni ohi, vilkahdellen männyn oksien lomitse...

Oi Pariisi!... Pariisi! Aina vain Pariisi!