Part 13

-- No no, isä Gaucher, rauhoittukaa toki, kyllä se kaikki pian haihtuu niin kuin aamukaste päivän tultua... Eikä häpeä kaiken kaikkiaan ollut niin suuri kuin miksi te sen kuvittelette. Laulu tosin oli vähän noin... hm! hm!... Mutta toivokaamme, etteivät noviisit ole sitä kuulleet... Ja nyt, kuulkaa, kertokaapa minulle, miten vahinko oikeastaan tapahtui... Koetellessanne elämännestettä, eikö niin? Kätenne sattui vähän vavahtamaan... Niin, niin, minä ymmärrän... Teidän laitanne on niin kuin veli Schwartsin, ruudin keksijän: te olette molemmat joutuneet oman keksintönne uhriksi... Mutta sanokaapa minulle, hyvä ystävä, onko nyt ihan välttämätöntä, että te itse kokeilette tuota kauheata elämännestettä?

-- Valitettavasti se on välttämätöntä, arvoisa herra priori... koelasi näyttää kyllä alkoholin voiman ja astemäärän; mutta viimeistelyssä, tunnustellessani onko sillä sametin hieno maku, minä en luota mihinkään muuhun kuin omaan kieleeni...

-- Niin, se on oikein... Mutta kuulkaahan vielä vähän, mitä minä teille sanon... Kun te nyt sillä tavoin pakosta joudutte tunnustelemaan elämännestettä, niin maistuuko se teistä hyvältä? Viehättääkö se teitä?...

-- Paha kyllä, se viehättää minua, virkkoi isä parka punastuen korviaan myöten. -- Kahtena viimeisenä iltana siinä on ollut minusta semmoinen kukkastuoksu, semmoinen aromi!... Mutta varmaankin on itse paholainen minut ilkeästi vietellyt... Ja minä olenkin lujasti päättänyt, etten tästä puoleen käytä muuta kuin koelasia. Sääli vain, ellei neste ole kyllin hienomakuista, ellei se ole kyllin helmeilevää...

-- Älkäähän toki, keskeytti hänet priori innokkaasti. -- Ei saa antaa ostajille syytä tyytymättömyyteen... Teidän on tästä lähtien vain oltava varuillanne, kun kerran ennakolta tiedätte, miten siinä saattaa käydä... Kuulkaa, paljonko te sitä sitten tarvitsette voidaksenne tuntea maun?... Viisitoista tai kaksikymmentä tippaa, eikö niin?... sanokaamme kaksikymmentä tippaa... Saapa paholainen koettaa kaikki keinonsa, jos se tavoittaa teidät, kun vain pysytte kahdessakymmenessä... Muuten, valmistautuaksemme joka tapauksen varalle minä vapautan teidät tästä lähin velvollisuudestanne, niin ettei teidän tarvitse tulla kirkkoon, vaan voitte suorittaa iltajumalanpalveluksenne tislaushuoneessa... Ja nyt, menkää Herran rauhaan, hyvä isä, ja muistakaa laskea oikein pisarat.

Ah! Turhaa oli isä raukan laskea pisaroita... paholainen oli jo saanut hänet kynsiinsä eikä enää hellittänyt.

Mutta tislaushuone se vasta kuuli kummallisia kirkonmenoja!

* * * * *

Päiväiseen aikaan vielä kaikki kävi hyvin. Isä pysyi kyllin tyynenä; hän laitteli kuntoon hiilipannujaan ja tislausastioitaan ja valikoi huolellisesti yrttejään, kaikenlaisia Provencen yrttejä, hienotuoksuisia, harmahtavia, nirhalaitaisia, auringon paahtamia, meheviä... Mutta iltasella, kun yrtit olivat jo keitetyt ja elämänneste jäähtymässä suurissa kuparisäiliöissä, alkoi miesparan kidutus.

-- ... Seitsemäntoista... kahdeksantoista... yhdeksäntoista... kaksikymmentä!...

Pisarat putoilivat ruokopillin nenästä kullattuun pikariin. Nuo kaksikymmentä isä Gaucher nielaisi yhdellä siemauksella, tuntematta tuskin minkäänlaista nautintoa. Vasta yhdeskolmatta häntä himotti! Oo, tuo yhdeskolmatta tippa!... Välttääkseen kiusausta hän meni ihan toiseen päähän laboratoriota, laskeutui polvilleen ja syventyi isämeitäänsä. Mutta tuosta vielä lämpimästä nesteestä nousi hiukan höyryä, täynnä ihania tuoksuja, ja se leijaili hänen ympärillänsä vetäen häntä vastustamattomasti säiliöiden luokse... Neste kimalteli kauniisti kullalle ja viheriälle... Kumartuneena altaan yli sieraimet levällään isä Gaucher hämmenteli sitä hiljalleen ruokopillillänsä, ja pienet säteilevät täplät, joita kohoili sen smaragdinväriselle pinnalle, näyttivät hänestä täti Bégonin silmiltä, jotka hymyilivät ja vilkkuivat häneen katsoessaan...

-- No niin! vielä yksi pisara!

Ja pisara pisaralta oli tuo onneton viimein saanut pikarinsa täpö täyteen. Silloin oli koko hänen vastustuskykynsä mennyttä ja hän heittäytyi raskaasti suureen leposohvaan ja loikoen siinä, ruumis hervottomana ja silmät puoleksi ummessa, hän maisteli syntinsä makeutta pienissä erissä, samalla kun hän tuntien suloisia omantunnon nuhteita itseksensä hiljaa mutisi:

-- Ah, minä syöksyn kadotukseen... ikuiseen kadotukseen...

Kaikkein kauheinta oli, että kun hän vain oli nauttinut enemmälti tuota paholaisen nestettä, hänen mieleensä ikään kuin jonkin taikavoiman avulla aina muistuivat täti Bégonin jumalattomat laulut:

Kolme iloista juomaveikkoa oli kerran päättänyt huilata

tai:

Se mestari Antin Annaliisa meni kerran metsästä marjaan.

ja yhä palasi tuo munkkilaulun kuuluisa kertosäe: sun fralilali lallallallei.

Ajatelkaapa, miten hän aamulla hämmästyi, kun seinän takana asuvat naapuriveljet sanoivat hänelle pisteliäästi:

-- He, he, isä Gaucher, teillä oli sirkkoja päässä eilisiltana mennessänne maata.

Siitä seurasi kyyneleitä, epätoivoa, paastoa, jouhipaitaan pukeutuminen ja itsensä ruoskiminen. Mutta mikään ei enää auttanut ihmenesteen paholaista vastaan; ja se koppoi uhrin kouriinsa aina joka ilta samaan aikaan.

* * * * *

Samaan aikaan sateli tilauksia runsaasti apottikuntaan, niin että siitä koitui oikea taivaallinen siunaus. Niitä tuli Nimesistä, Aixsta, Avignonista, Marseillesta... Päivä päivältä muuttui luostari yhä enemmän pienen tehtaan näköiseksi. Siinä hääri veljiä pakkaajina ja nimilipun liimaajina, toiset pitivät huolta kirjeenvaihdosta, toiset tavaran lähettämisestä; jumalanpalveluksesta jäi tosin siellä täällä pois joku kellon läppäys, mutta ympäristöläiset eivät kärsineet pienintäkään vahinkoa, sen vakuutan teille...

Ja sittenkin eräänä kauniina sunnuntaiaamuna, kun rahastonhoitaja oli parhaillaan lukemassa vuositilin päätöstä ja kun kelpo kaniikit kuuntelivat häntä silmät säteillen ja hymy huulilla, ryntää isä Gaucher äkkiä keskelle kokousta huutaen:

-- Nyt se on lopussa... Minä en enää puutu siihen... Päästäkää minut takaisin karjapaimeneksi!

-- Mikä nyt on hätänä, isä Gaucher? kysyy priori aavistaen mistä oli kysymys.

-- Mikäkö hätänä, arvoisa herra priori?... Sehän tässä hätänä, että minä olen menemässä päistikkaa iankaikkisuuden liekkimereen ja syöksymässä helvetin tulisiin hankoihin... Se tässä hätänä, että minä juon, ja juon niin kuin hurja...

-- Mutta neuvoinhan minä teitä laskemaan tipat.

-- Niin kyllä; laskemaan tipat! Pikarillisittain sitä nyt saisi laskea... Niin, arvoisa isä, siinä sitä ollaan. Kolme pulloa illassa... Käsitättehän, ettei sitä voi jatkua... Teettäkää siis elämänneste kenellä tahansa... Mutta iskeköön minuun taivaan tuli, jos siihen tämän päivän perästä vielä puutun!

Nyt ei kapituli enää nauranut.

-- Mutta tehän saatatte meidät perikatoon, onneton! huudahti rahastonhoitaja pudistaen suurta kirjaansa.

-- Tahdotteko sitten mieluummin, että minä joudun kadotukseen?

Silloin nousi priori seisoalleen.

-- Kunnianarvoiset veljet, sanoi hän ojentaen valkoisen kätensä, jossa kiilsi piispan sormus, -- on olemassa eräs keino, jonka avulla voimme kaikki järjestää... Eikö totta, iltasellahan se pahahenki teitä kiusaa, rakas poikani?...

-- Niin, herra priori, säännöllisesti joka ilta. Nytkin kun näen yön lähestyvän, alan minä -- luvallanne sanoen -- hikoilla niin kuin Capitoun aasi, kun se huomaa tuotavan satulaa.

-- No, rauhoittukaa... Tästä lähtien me luemme joka ilta jumalanpalveluksen yhteydessä teidän puolestanne pyhän Augustinuksen rukouksen, johon on yhdistetty täydellinen anteeksianto. Siten te olette pelastettu, käyköön kuinka tahansa. Te saatte synninpäästön synnin tapahtuessa.

-- Oi, sepä hyvä! Paljon kiitoksia vain, herra priori! Ja kyselemättä sen enempää isä Gaucher livahti taas takaisin tislausastioittensa ääreen kevyesti kuin leivonen.

Tosiaankaan ei papinviran toimittaja siitä hetkestä alkaen unohtanut yhtenäkään iltana ehtoorukousten loppuun päästyänsä lausua:

-- Rukoilkaamme sitten rakkaan isä Gaucher'n puolesta, joka uhraa sielunsa veljeskunnan etujen hyväksi... _Oremus Domine_.

Ja sill'aikaa kun kaikkien noiden valkokaapuisten munkkien ylitse, jotka olivat polvistuneet rukoukseen kirkon hämärissä pylvästöissä, liiteli värähdellen hartauden henki niin kuin vieno pohjatuuli lumisella kentillä, niin ulkona luostaripuutarhan toisessa laidassa tislaushuoneen helottavien ikkunaruutujen takana kuultiin isä Gaucher'n laulavan kohti kurkkuaan:

Pariisissa on munkki sun fralilali lallallallei; on valkeaviittainen munkki, joka nunnia tanssihin vei pihapuistojen siimekseen, sun fralilali lallallallei.

... Siihen asti päästyänsä tuo kunnon pappi yhtäkkiä pysähtyi hämmästyneenä:

-- Taivas armahtakoon, jos rippilapseni olisivat sattuneet sen kuulemaan!

CAMARGUESSA

I

Lähtö

Suuri hälinä linnassa. Lähetti on tuonut juuri ikään metsästyksen valvojalta sanoman, joka oli puolittain ranskan, puolittain provencen kielellä kirjoitettu ja jossa hän ilmoittaa, että on jo näkynyt pari kolme kaunista parvea "galejoneja" ja "charlottineja" ja ettei enää ole puutetta parhaimmistakaan lintulajeista.

"Te tulette tietysti mukaan!" kirjoittivat minulle ystävälliset naapurini; ja tänään aamuhämärissä kello viiden aikaan saapuivat heidän suuret nelipyöräiset vankkurinsa, joissa oli jo kuormana pyssyjä, koiria ja ruokavaroja, rinteen alta minua noutamaan. Ja niin me läksimme ajaa jyryttelemään Arlesiin päin vievää tietä myöten, joka oli hiukan kolea ja yksitoikkoinen. Oli tuommoinen joulukuun aamu, jolloin silmä töin tuskin erottaa oliivien vaalenevaa vihreyttä ja kermestammien tummanvihreät lehdet taas näyttävät liian talvisilta ja keinotekoisilta. Talleista kuuluu liikettä. Siellä täällä vilkkuu jo tulia talojen ikkunoista ennen päivän valkenemista; ja Montmajourin apottikunnan kivilouhikoiden tienoilla levittelevät puoliuniset merikotkat vasta siipiänsä keskellä raunioita. Kuitenkin me sivuutamme kaivosten kohdalla jo muutamia vanhoja maalaiseukkoja, jotka ajavat pienillä aaseillansa hölkkää joutuakseen kauppatorille. He tulevat Ville-des-Baux'sta ja matkustavat yli kaksi peninkulmaa saadakseen istua tunnin Pyhän Trophymuksen kirkon portailla myymässä pieniä lääkeyrttinippuja, joita he ovat keräilleet vuoristossa!... Kas, tuossa ovat jo Arlesin vallit edessämme, matalat, pykäläreunaiset vallit, jommoisia nähdään vanhoissa vaskipiirroskuvissa, missä peitsiniekat sotamiehet näyttävät suuremmilta kuin ne mäenrinteet, joiden huipulla he seisovat. Me ajamme täyttä laukkaa läpi tuon ihmeellisen pikkukaupungin, joka on maalauksellisimpia Ranskan pikkukaupungeista. Sen kauniilla veistoksilla koristetut pyöreähköt parrukkeet ulottuvat puolitiehen ahtaiden katujen yli, ja sen vanhat mustat talot pienine, mataloine, suippokaarisine maurilaisovineen palauttavat mieleemme Vilhelm Nykerönenän ja saraseenien ajan. Näin varhain ei ole vielä ketään ulkona. Ainoastaan Rhônen varsilla on liikettä. Laiva, joka välittää liikettä Camargueen, höyryää rannassa portaiden juurella valmiina lähtemään. Maamiehiä punaisissa sarssitakeissa ja Roquetten neitosia, jotka menevät tarjoutumaan palvelukseen maalaistaloihin, astuu laivaan yhdessä meidän kanssamme jutellen ja naureskellen keskenään. Pitkät, ruskeat viitat suojelevat heitä kolealta aamutuulelta, ja korkea arlesilainen päähine tekee heidän päänsä pienen ja kauniin näköiseksi sekä antaa heille pisaraisen viehättävää julkeutta, halun ojentautua suoraksi ja nakata naurunkihahdus tai pieni pilapuhe kiertämään edelleen... Kello helähtää; me lähdemme liikkeelle. Virranvesi, laivanpotkuri ja pohjatuuli kiidättävät meitä kolminkertaisella vauhdilla, ja rannat pakenevat taaksemme. Toisella puolella on Crau, kuiva ja kivinen tasanko, toisella puolella vihannampi Camarguen lakeus, joka leviää edessämme aina mereen asti kasvaen lyhyttä heinää ja soisilla paikoilla tiheätä ruokoa.

Välistä laiva pysähtyy laiturissa, milloin oikealla, milloin vasemmalla rannalla; milloin keisari- ja milloin kuningaskunnassa, niin kuin sanottiin keskiajalla, Arlesin kuningaskunnan aikoina, ja niin kuin vanhat Rhônen laivamiehet sanovat vielä tänä päivänä. Joka laiturin vieressä valkoinen talo ja ryhmä vihreitä puita. Työmiehet astuvat maihin työkalut olalla, naiset kori käsivarrella kiipeävät kapeata polkua ylös. Keisarikunnan sekä kuningaskunnan rannoille laiva vähitellen tyhjenee, ja kun se saapuu Mas-de-Giraud'n laituriin, jossa me nousemme maihin, ei siihen enää jää paljon ketään.

Mas-de-Giraud on Barbentanen herrojen vanha sukukartano, johon me astumme odottamaan vartijaa, jonka on määrä tulla meitä noutamaan. Korkeassa keittiössä on koko talon miesväki ruualla; peltotyömiehet, viinitarhurit, paimenet ja paimenpojat. Tarjoilusta pitävät huolta naiset, jotka syövät vasta jälkeenpäin. Kohta saapuu vartija kuomurattaineen. Oikea Fenimore Cooperin tyyppi, metsänkävijä maalla sekä merellä, metsästyksen ja kalastuksen kaitsija, jota paikkakuntalaiset sanovat _lou Roudeïroùksi_ (vaanijaksi), sillä hänen nähdään aamu- ja iltasumussa alinomaa piileskelevän väijyksissä ruohikoissa tai seisovan liikahtamatta pienessä veneessään vahtimassa kalamertojaan lammikoissa tai vesijohtokanavissa. Kentiespä juuri tuo ainainen vaanijan ammatti on tehnyt hänet niin hiljaiseksi ja umpimieliseksi. Kuitenkin hän, sillä aikaa kun pienet rattaat pyssykuormineen ja ruoka varoineen vierivät edellämme, kertoo meille metsästysuutisia selitellen, kuinka monta lintuparvea on lentänyt ja mille tienoille muuttolinnut ovat laskeutuneet. Tällä tavoin jutellen me painumme yhä kauemmaksi sisämaahan.

Päästyämme viljeltyjen seutujen ohi olemme keskellä villiä Camarguea. Silmänkantamattomiin välkkyy laidunmaiden keskellä soita ja kanavia, joiden reunat kasvavat korkeata suolaheinää. Tamariskipensastot ja ruokomättäät kohoavat kuin pikku saarelmat tyynen meren keskellä. Ei ainoatakaan korkeata puuta. Tasangon yksitoikkoista, rannatonta lakeutta ei mikään rajoita. Pitkien matkojen päässä toisistaan levittävät karjatarhat matalia kattojaan painuen melkein maanpintaa pitkin. Karjalaumat, jotka makaavat hajallaan suolaheinikossa tai kulkevat ryhmässä punaisenruskeaan kaapuun pukeutuneen paimenen ympärillä, eivät riko maiseman yksitoikkoista suoraa viivaa, vaan häipyvät pieniksi pilkuiksi siintävän taivaanrannan ja pilvettömän ilmapiirin äärettömässä avaruudessa. Niin kuin meri, joka näyttää aaltoillessaankin yksitoikkoiselta, samaten herättää tämä tasanko yksinäisyyden ja äärettömyyden tunteen, ja tämä tunne kasvaa sitä voimakkaammaksi, kun näkee väkevän pohjatuulen taukoamatta, esteitä tapaamatta puhaltavan ja ikään kuin tasoittavan ja laajentavan lakeuksia. Kaikki taipuu sen edessä. Pienimmätkin pensaat tuntevat tuulen voiman ja kasvavat vinoon, nuokkuen etelään päin, ikään kuin aina olisivat pyrkimässä pakoon sen edestä...

II

Mökki

Ruokokatto ja kuivista, keltaisista ruo'oista tehdyt seinät, sellainen on mökki. Se on majapaikkanamme metsästysmatkalla. Se on rakennettu camarguelaisen talon malliin ja siinä on yksi ainoa korkea ja tilava tupa, jossa ei ole ikkunaa, vaan joka saa valonsa lasiovesta, jonka eteen iltaisin pannaan vahva luukku. Korkeissa, valkoisiksi kalkituissa seinissä on naulapuita pyssyille, metsästyslaukuille ja pitkävartisille suosaappaille. Perällä on viisi kuusi makuusijaa laitettu oikean mastopuun ympärille, joka ulottuu permannosta laipioon ja kannattaa kattoa. Yöllä kun pohjatuuli puhaltaa ja koko rakennus ruskaa joka paikasta, ja kun meren kaukainen kohina kuuluu tuulen mukana pitkänä ja väkevänä ulvontana, luulisi makaavansa laivan hytissä.

Mutta varsinkin iltapuolella on mökki hurmaava. Noina kauniina etelämaisina talvipäivinä jään mielelläni istumaan ypöyksin korkean uunin ääreen, jossa joku tamariskin juurikko savuaa. Pohjatuulen tai luoteisen nyhtäyksistä lennähtää ovi auki, ruokopillit vinkuvat, nuo sysäykset ovat vain hyvin heikkoa kaikua minua ympäröivän luonnon suuresta myllerryksestä. Talvinen auringonvalo, jota hurja vihuri vitsoo, särkyy yksityisiksi säteiksi, kokoaa ne taas yhteen ja hajottaa uudestaan. Suuria varjoja liitelee ihmeellisen sinisellä taivaalla. Valoa tulvahtelee kuuroittain, samoin tuulenpuuskia; ja karjankellot, joiden ääni äsken vielä kuului, häipyivät tuulen mukana hetkeksi kuulumattomiin saapuakseen kohta taas kalkattamaan aukireväistyn oven luokse ihanaa kertosäveltänsä... Hetkien helmi on iltahämärä vähää ennen kuin metsästäjät palaavat kotiin. Tuuli on tyyntynyt. Pistäydyn hetkeksi ulos. Rauhallisesti painuu aurinko mailleen, suurena, punervana sädekehränä, joka ei enää jaksa lämmittää. Yö laskeutuu maille ja hipaisee ohimennessään poskea tummalla, kostealla siivellänsä. Tuolla kaukana välähtää pyssynlaukaus kuin punaisen tähden tuike ja sammuu jälleen ympäröivään yöhön, jonka pimeydessä sen valo näytti vieläkin kirkkaammalta. Mitä enemmän päivä lähenee loppuansa, sitä kiireemmin rientää elämä. Pitkä, kolmion muotoinen sorsaparvi lentää hyvin matalalla, ikään kuin aikoen laskeutua maahan. Mutta silloin sytytetään mökissä tuli ja ne kaikkoavat: parven etunenässä lentävä sorsa ojentaa kaulansa, nousee taas korkealle ja kaikki muut lentävät sen perästä yhä korkeammalle kirkuen hurjasti.

Kohta alkaa kuulua yhtämittaista jalankapsetta kuin sateenrapinaa; se tulee yhä lähemmäksi ja lähemmäksi. Tuhatmäärin lampaita, joita paimenet huudoillaan kutsuvat ja edestakaisin laukkailevat koirat ajavat kovasti läähättäen, tunkeutuu tarhoihin arkoina ja epäjärjestyksessä. Minä joudun tuohon kähärävillaisten määkivien lampaiden pyörteeseen, se tempaa minut mukaansa ja pyörittelee minua sinne tänne. Se nousee ja laskee kuin maininki, jossa paimenet ja heidän varjonsa näyttävät keinuvan läikkyvien aaltojen harjalla... Lammaslaumojen takana kuuluu tuttuja askeleita ja iloisia ääniä. Pian on mökki täynnä väkeä, äänekästä iloa ja elämää. Viiniköynnöksien oksat leimuavat uunissa. Nauretaan sitä hurjemmin, kuta raukeammaksi ruumis on käynyt. Se on onnellisen väsymyksen synnyttämää hälinää: pyssyt ovat nurkassa, pitkät saappaat sikin sokin lattialla ja tyhjien laukkujen vieressä punaisenruskeita, kullalle, vihreälle tai hopealle välähteleviä linnunsiipiä, kaikissa veripilkkuja. Pöytä on katettu, ja oivallisen ankeriasliemen höyrytessä syntyy hiljaisuus, tuommoinen syvä hiljaisuus, joka on vankan ruokahalun merkkinä ja jonka keskeyttää vain koirien äkäinen murina, kun ne oven luona pimeän päässä latkivat kupistaan...

Iltapuhteen vietto loppui lyhyeen. Tulen ääreen ei jäänyt muita kuin vartija ja minä, ja häneltäkin jo pyrkivät silmät painumaan umpeen. Me yritämme jutella, se on: me nakkaamme tuon tuostakin toisillemme jonkun katkonaisen sanan maalaisten tapaan, jonkun melkein intiaanimaisen lyhyen huudahduksen, lyhyen ja nopeasti sammuvan, niin kuin loppuun palaneiden oksien viimeiset kipunat. Vihdoin vartija nousee, sytyttää lyhtynsä ja minä kuulen, kun hänen raskaat askelensa katoavat yöhön...

III

"Toivomassa" (Saalista väijymässä!)

"_Toivo_!" [Provencelaista sanaa _espère_, joka oikeastaan merkitsee toivoa, käytetään myös saaliin väijymisen merkityksessä.] miten kaunis ja kuvaava nimi väijymiselle, pensastoissa piileskelevän metsämiehen odotukselle ja noille epätietoisuuden hetkille, jolloin kaikki odottaa ja toivoo ja häilyy yön ja päivän välillä. Aamuväijyntä vähää ennen auringonnousua ja iltaväijyntä hämärän tullessa. Viimeksi mainitusta minä erityisesti pidän, varsinkin näillä suomailla, missä lammikoiden vesi pysyy niin kauan kirkkaana auringon mailleen mentyä...

Joskus taas kyyrötetään väijyksissä _negochin'issa_, hyvin pienessä, kapeassa veneessä, jossa ei ole emäpuuta ja joka vaappuu pienimmästäkin liikahduksesta. Ruokojen peitossa metsästäjä tähystelee sorsia veneensä pohjalta, jonka reunan yli kohoaa näkyviin vain hatunlippa, pyssyn piippu ja koiran pää, kun se nuuskii ilmaa, sieppaa moskiittoja suuhunsa tai ojentaen tukevat jalkansa suoriksi kallistaa koko veneen toiselle laidalle, niin että se läikähtää vettä täyteen. Tämä väijymistapa on minunlaiselleni kokemattomalle metsästäjälle liian monimutkainen. Minä lähdenkin sen vuoksi useimmiten jalan vaanimaan, rämpien keskellä suota, jalassa suunnattoman suuret kengät, joiden varsiksi lehmänvuota on leikattu pitkin pituuttaan. Kävelen hitaasti ja varovaisesti peläten uppoavani suohon, ja kierrän ruohikolla, joista nousee suolavesihöyryjä ja joissa sammakot loikkivat...

Vihdoin viimein pääsen tamariskimättäälle, kuivalle pengermälle, ja asetun siihen odottamaan. Osoittaakseen minulle kunniaa vartija on antanut oman koiransa minun mukaani. Se on tavattoman suuri, pitkäkarvainen valkea pyreneläiskoira, mainio metsästäjä ja kalastaja, ja sen läsnäolo tekee minut ehdottomasti vähän levottomaksi. Kun suokana lentää ohitseni pyssynkantaman päässä, katsahtaa koirani jollakin tavoin ivallisesti minuun nakaten taiturimaisella päänpudistuksella pitkät silmillä riippuvat luppakorvansa taaksepäin; sitten se asettuu vakavaan perusasentoon, heiluttaa häntäänsä ja osoittaa kaikenmoisilla ilmeillä kärsimättömyyttään, ikään kuin tahtoen sanoa minulle:

-- Ammu... ammu toki!

Ja minä ammun -- ohi... Silloin se heittäytyy maahan pitkin pituuttaan ja haukottelee ja virutteleikse laiskan, masentuneen ja julkean näköisenä...

No niin! minä myönnän sen, että minä olen huono metsämies. Saaliin vaaniminen on minusta samaa kuin mailleen painuva päivä, vähitellen tummuva ilmanranta, valo, joka pakenee mereen, kimaltelee vesilätäköissä ja heijastaa harmaan taivaankannen hohtamaan hienolta hopealta. Minä pidän tuosta vedentuoksusta, tuosta hyönteisten salaperäisestä surinasta ruohokossa ja tuosta hiljaisesta kahinasta, joka syntyy, kun pitkät lehdet hankaavat toisiaan. Tuon tuostakin liitää surullinen sävel korvani ohi ja ilmassa kuuluu kuin merisimpukan surinaa. Se on kaulushaikara, joka painaa tavattoman pitkän nokkansa veden alle kaloja tavoitellakseen ja korauttaa kurkustaan pitkän pärrytyksen... rrrum! Kurkiparvia lentää pääni päällä.

Minä kuulen siipien kahnutuksen ja untuvien huminan vinhassa tuulessa, jopa pienen kirahduksen liian korkealle pingotetusta äänestä. Sitten ei enää mitään. On tullut yö, synkkä yö, ja ainoastaan heikko päivänkajastus viipyy vesillä...

Yhtäkkiä minä vavahdan, saan jonkinlaisen hermovärähdyksen, ikään kuin joku seisoisi takanani vaanimassa. Käännyn katsomaan ja huomaan kuun, tuon kauniiden öiden seuralaisen, nousevan suurena pyöreänä kiekkona, joka kohoaa alussa nopeammin, niin että sen liikkeen saattaa helposti silmin nähdä, ja sitten hiljentää sikäli vauhtia, mikäli se ylenee taivaanrannasta.

Näen jo sen ensimmäisen säteen selvästi vieressäni, sitten toisen vähän kauempana... Kohta on koko suo kirkkaasti valaistu. Pieninkin heinätupsu luo varjon viereensä. Väijyntäaika on loppunut, linnut näkevät meidät: ei auta muu kuin palata kotiin. Kuljemme keskellä sinistä, kevyttä, autereista valovirtaa; ja joka kerta kun satumme astumaan noihin lammikkoihin tai noihin vesiojiin, panee se tanssimaan lukemattomat joukot pieniä maahan pudonneita tähtösiä ja kuunsäteitä, jotka tunkeutuvat aina veden pohjaan asti.

IV

Punainen ja valkea

Ihan lähellä meitä, pyssynkantaman päässä mökistämme, on toinen jokseenkin samannäköinen, mutta yksinkertaisempi maja. Siinä asuu vartijamme vaimonsa ja kahden lapsensa kanssa; toinen niistä on tyttö, joka valmistaa ruuat työmiehille ja paikkaa kalaverkot; toinen taas poika, joka käy isänsä apuna mertoja kokemassa ja vartioimassa kalalammikoiden sulkulaitoksia. Kaksi nuorempaa lasta on Arlesissa isoäitinsä luona, ja he viipyvät siellä siksi, kunnes ovat oppineet lukemaan ja pääsevät ensi kerran ehtoolliselle, sillä tämä kotimökki on liian kaukana kirkosta ja koulusta, eikä sitä paitsi Camarguen ilmakaan olisi terveellistä pienokaisille. Saari ei tosiaan ole mikään sopiva asuinpaikka kesän tullen, kun suot ovat kuivilla ja valkoinen pohjalieju vesikanavissa halkeilee kovan kuumuuden tähden.