Part 12

Milianan teatteri on entinen rehuaitta, joka on mitenkuten muodosteltu näyttämöhuoneeksi. Suuret Quinquet-lamput, jotka pannaan väliajalla öljyä täyteen, toimittavat kattokruunujen virkaa. Permannolla seisotaan, orkesteripaikoilla istutaan penkeillä. Parvekkeet ovat hyvin komeita, sillä niissä on ruokotuoleja... Salia ympäröi joka taholta pitkä, pimeä käytävä, jossa ei ole siltaa... Luulisi olevansa kadulla, ei ole mitään eroa. Kappale on jo alussa, kun minä saavun. Suureksi ihmeekseni eivät näyttelijät ole huonoja, nimittäin miehet, heissä on elämää ja vauhtia... Melkein kaikki he ovat tilapäisiä taiteenharrastajia, kolmannen linjarykmentin sotilaita; rykmentti on pojistaan ylpeä ja käy taputtamassa heille joka ilta.

Naiset sen sijaan säälittävät... He ovat kaikki tyynni tuota iänikuista pientä maaseututeatterien naistyyppiä, vaateliaita, liioiteltuja ja teeskenneltyjä... Heidän joukossaan on kuitenkin kaksi naista, jotka kiinnittävät mieltäni, kaksi Milianan juutalaistyttöä, hyvin nuoria ensikertalaisia näyttämölavalla kumpikin... Heidän vanhempansa ovat katsomassa ja näyttävät ihastuneilta. He ovat vakuuttuneita siitä, että heidän tyttärensä pian ansaitsevat tuhansia duroja sillä toimella. Legenda Rachelista, tuosta juutalaistytöstä, joka kohosi miljonääriksi huvinäytelmien esittäjänä, on jo ehtinyt levitä Itämaiden juutalaisten keskuuteen.

Ei ole mitään niin koomillista ja liikuttavaa kuin nuo kaksi pientä juutalaistyttöä lavalla. He pysyvät arasti eräässä näyttämön nurkassa, puuteroituina, maalattuina, avokaulaisina ja suorina kuin seiväs. Heillä on vilu ja heitä hävettää. Tuon tuostakin he sopertavat lauseen ymmärtämättä siitä mitään, ja puhuessaan heidän suuret heprealaiset silmänsä tuijottavat saliin hämmästyneinä.

* * * * *

Lähden ulos teatterista... Keskellä yöllistä pimeyttä, joka ympäröi minua, kuuluu huutoja eräästä torin kulmasta. Arvatenkin ovat jotkut maltalaiset parhaillaan ratkaisemassa riitaansa puukoniskuilla...

Palaan hotelliin verkalleen pitkin linnoituksen valleja. Ihanaa oranssi- ja tuijapuun tuoksua nousee tasangolta. Ilma on niin lauhaa, taivas melkein pilvetön... Etäällä tien päässä kohoaa vanha aavemainen muuri, jonkin entisen temppelin rauniot. Tämä muuri on pyhä: joka päivä tulee arabialaisia naisia ripustamaan siihen uhriantimiaan: kappaleita arabialaisista villapeitteistä ja kankaista, pitkiä ruskeita hiuspalmikkoja, jotka ovat sidotut yhteen kultalangalla, ja vaipan liepeitä... Kaikki ne häilyvät nyt kuun vienossa valossa lämpimän yötuulen henkäillessä.

HEINÄSIRKAT

Vielä eräs muistelma Algeriasta ja sitten palaamme takaisin myllylle...

Ensimmäisenä yönä tähän Sahelin uudisasuntoon tultuani en saanut unta silmiini. Vieras maa, matkan rasitus, sakaalien ulvonta, ja sitten herpaiseva, painostava kuumuus, joka uhkasi kerrassaan tukahduttaa, ikään kuin eivät hyönteisverkon silmät olisi päästäneet pienintäkään ilmanhengähdystä lävitsensä... Kun päivän hämärtäessä avasin ikkunani, aaltoili ilmassa kesäinen sumu raskaasti ja hitaasti vivahtaen reunoiltaan punaiselle ja mustalle, niin kuin ruudinsavu taistelutantereella. Ei yksikään lehti liikahtanut, ja edessäni leviävissä kauniissa puutarhoissa näyttivät päivänpaisteisille rinteille harvaan istutetut viiniköynnökset, joista toivottiin makeata viiniä, erääseen varjoisaan nurkkaukseen istutetut Euroopan hedelmäpuut, pienet oranssi- ja mandariinipuun taimet pitkissä, töin tuskin näkyvissä riveissä, kaikki tyynni niin synkännäköisiltä ja jäykistyneiltä, että saattoi pelätä ukkosta. Banaanipuutkin, nuo suuret hennonvihannat ruokopensaat, joiden hienoa kevyttä latvatupsua pieninkin tuulenhenki muulloin aina häilyttää, nekin seisoivat nyt suorina, liikahtamatta kuin mitkähän kypäritöyhdöt.

Vaivuin hetkiseksi katselemaan tuota ihmeellistä istutusmaata, jossa olivat edustettuina kaikki maailman puulajit, joista jokainen ajallansa kukkii ja kantaa hedelmän näissä vieraissa oloissa. Viljavainioiden ja korkkitammimetsien välissä kimalteli virtaavaa vettä, jota oli virkistävää katsella tukahduttavassa aamuhelteessä. Ihaillessani tätä loistoa ja järjestystä, tämän kauniin uudisasumuksen maurilaisia holvikaaria, pengermiä, joita aamuaurinko valaisi, tallirakennuksia ja aperuuhia ympärilläni, ajattelin mielessäni, että kun nämä uljaat miehet parikymmentä vuotta sitten tulivat tähän Sahelin laaksoon asumaan, tapasivat he vain kurjan tienvartijan töllin ja viljelemättömän, vaivaispalmuja ja mastiksipuita kasvavan tasangon. Kaikki oli luotava tyhjästä, kaikki oli rakennettava. Alituisesti olivat arabialaiset kapinassa. Piti jättää aurankurki ja tarttua tuliluikkuun. Sitä paitsi sairaus, silmätaudit, kuume, katovuodet, haparoiva kokemattomuus ja taistelu ahdasmielistä, alituisesti häilyvää hallitusta vastaan. Millaisia ponnistuksia ja miten paljon työtä aina nääntymykseen asti! Ja alituista varuillaanoloa!

Vielä nytkin, vaikka onneton aika jo oli ohi ja varallisuus kalliisti ostettu, olivat molemmat, mies ja vaimo, aamulla aina ensinnä jalkeilla uudisasumuksessa.

Tänäkin varhaisena aamuhetkenä minä kuulin heidän liikkuvan maakerroksen suurissa keittiöhuoneissa valvoen kahvinkeittoa työmiehille. Kohta kuului kellonsoittoa, ja tuokion kuluttua saapuivat työmiehet perätysten maantietä pitkin. Bourgognelaisia viinitarhureita, rääsyisiä kabyylilaisia maatyömiehiä, punainen tupsumyssy päässä; mahonelaisia ojankaivajia paljain jaloin; maltalaisia; luccalaisia -- joukko sangen erilaista väkeä, jota on vaikea pitää komennossa. Jokaiselle heistä määräsi isäntä oven edessä päivätyön jyrkällä, hiukan raa'alla äänellä. Sen tehtyään hän nosti päänsä ja tutkiskeli taivasta levottoman näköisenä. Sitten hän, nähtyään minut ikkunassa, virkkoi:

-- Huono ilma peltotöille... Sirokkotuuli on tulossa.

Tosiaankin, sikäli kun aurinko nousi ylemmäksi, alkoi tulla tuulenpuuskia etelästä, polttavia ja tukahduttavia, niin kuin uuninsuulta, kun sitä avataan ja suljetaan. Ei tiennyt mitä tehdä, mihin ryhtyä. Niin kului koko aamupäivä. Joimme kahvia salongin pehmeillä matoilla, jaksamatta puhua tai liikahtaa. Pitkään hihnaan kytketyt koirat ojentautuivat raukeina pitkin maanpintaa viillytellen ruumistansa kivilaatoilla. Aamiainen virkisti meitä hiukan. Se oli omituinen, tukeva aamiainen, johon kuului karppeja, forelleja, villisikaa, siiliä, Staouëlin voita, Crescian viinejä, intialaisia päärynöitä ja banaaneja -- kokonainen valikoima eriskummaisia ruokalajeja, jotka sopivat hyvin yhteen meitä ympäröivän rikkaan luonnon kanssa... Meillä oli juuri aikomus nousta pöydästä, kun yhtäkkiä lasioven takaa, joka oli suljettu suojaamaan meitä puutarhan tuliselta helteeltä, alkoi kuulua kovia huutoja:

-- Heinäsirkkoja! Heinäsirkkoja!

Isäntäni muuttui kalman kalpeaksi niin kuin ihminen, jolle tuodaan sanoma onnettomuudesta. Me riensimme ulos. Kymmenen minuutin ajaksi syntyi talossa, joka vastikään oli ollut niin äänetön, suuri melu: riennettiin juoksujalkaa, huudettiin sekavia sanoja, jotka hukkuivat hälytyksen pauhinaan. Palvelijat ryntäsivät ulos varjoisista etuhuoneista, missä olivat torkkuneet, ja alkoivat rämistellä kepeillä, haarukoilla ja varstoilla kaikkia metalliastioita, mitä vain käsiin sattui, kuparikattiloita, vesikannuja, paistinpannuja. Paimenet puhalsivat torviinsa. Toisilla oli näkinkengän kuoria ja metsästystorvia. Siitä nousi hirvittävä, korvia vihlova melu, jossa kuului ylinnä läheisestä duarista, telttakylästä, paikalle rientäneiden arabialaisten naisten kimeät "Yjuu! yjuu! yjuu!" huudot. Usein ei kuulu tarvittavan muuta kuin kovaa melua, ankaraa räminää ilmassa, ennen kuin heinäsirkat kaikkoavat uskaltamatta laskeutua maahan.

Mutta missä ne sitten olivat, nuo pelottavat hirviöt? Taivaalla, joka värisi kuumuuttaan, en huomannut muuta kuin pilvenlongan, joka kuparinvärisenä ja synkkänä kuin raepilvi nousi kohisten kuin tuhannet puunoksat metsässä myrskyn raivotessa. Siinä ne heinäsirkat nyt olivat. Kannattaen toinen toistaan kuivien, levälleen pingotettujen siipiensä varassa ne muodostivat tiheän lentävän massan, ja huolimatta meidän huudoistamme ja ponnistuksistamme kiiti pilvi yhä eteenpäin luoden eteensä tasangolle hirvittävän suuren varjon. Kohta se oli aivan päämme päällä; pilven reunoihin ilmestyi tuokioksi jonkinlainen rimsu, repeytymä. Ikään kuin rankkasateen ensimmäiset pisarat irtaantuivat muutamat toisista erilleen, selvästi näkyvinä, punertavina. Sitten särkyi koko pilvi ja sakean raekuuron tavoin ryöpsähti hyönteisparvi kohisten maahan. Silmänkantamattomiin olivat vainiot suunnattoman suurten, sormenpituisten heinäsirkkojen peitossa.

Sitten alkoi teurastus. Murskaantuessaan ne rusahtelivat ilkeästi, ikään kuin olisi rouhittu olkia. Karhilla, kuokilla ja auroilla hämmennettiin tuota liikkuvaa maata; mutta kuta enemmän niitä tapettiin, sitä enemmän niitä ilmestyi. Ne ryömivät kerroksittain esiin, pitkät koivet toisiinsa takertuneina. Päällimmäiset ponnahtelivat tuskissaan hypäten niiden hevosten kuonolle, jotka olivat valjastetut tähän omituiseen työhön. Uudistalon ja duarin koirat juoksentelivat pitkin peltoja, hyökkäsivät niiden kimppuun ja rusentelivat niitä vimmatusti. Samassa saapui kaksi komppaniaa turkmeeneja, torvisoittajat etunenässä, onnettomien siirtolaisten avuksi, ja heinäsirkkojen metsästys sai toisen käänteen.

Sen sijaan että niitä siihen asti oli murskattu kuoliaaksi, sytyttivät sotamiehet niitä nyt palamaan, sirottaen niiden päälle ruutia pitkiin jonoihin. Kun olin väsynyt niitä tappamaan ja kun tunsin ruudin ilkeän hajun kääntävän sydäntäni, palasin takaisin sisään. Talon sisällä niitä oli melkein yhtä paljon kuin ulkonakin. Niitä oli tunkeutunut sisään ovista ja ikkunoista uunin savutorvien kautta. Sisävuorilautojen reunalla ja uutimissa, jotka olivat jo melkein repaleiksi syödyt, niitä kiipeili ja putoili. Niitä lenteli ylt'ympäri huonetta ja kapusi ylös valkeita seiniä myöten synnyttäen viereensä jättiläisvarjon, joka teki ne kahta kauheamman näköisiksi. Ja kaikkialla sama inhottava haju. Päivällispöydässä ei käynyt vettä maistaminenkaan. Vesisäiliöt, altaat, kaivot, kalalammikot, kaikki oli saastutettu. Kamarissani, jossa niitä sentään oli tapettu runsaat määrät, kuulin vielä iltasella kuhinaa huonekalujen alta, ja kovien peitesiipien ratina synnytti melkein samanlaisen äänen kuin herneenpalot, kun ne halkeilevat kovassa helteessä. Tänäkään yönä ei tullut unta silmiini. Muuten oli kaikki tyynni uudistalon ympärillä valveilla. Liekit leimahtelivat pitkin maanpintaa tasangon toisesta laidasta toiseen. Turkmeenit jatkoivat yhä teurastustaan. Kun minä seuraavana aamuna taas avasin ikkunani kuten eilenkin, olivat heinäsirkat jo menneet matkoihinsa. Mutta millaisen hävityksen ne olivat jättäneet jälkeensä! Ei yhtään kukkaa, ei yhtään ruohonkortta: kaikki oli mustaa, paljaaksi syötyä, ikään kuin palanutta. Banaani- ja aprikoosi-, persikka- ja mandariinipuut saattoi erottaa toisistaan vain oksanrankojen erilaisesta asennosta. Ne olivat kadottaneet kaiken viehätyksensä ja eloisuutensa menettäessään lepattavat lehtensä. Vesiastioita ja -säiliöitä pestiin puhtaiksi. Työmiehet kaivoivat kaiken maan nurin saadakseen hyönteisten jättämät munat tapetuiksi. Joka multapaakku käännettiin ja väännettiin ja hakattiin huolellisesti palasiksi. Ja sydäntä ahdisti nähdessä tuhansien valkeiden, elinvoimaa uhkuvien juurien paljastuvan, kun muheva multa lapioitiin päältä pois.

KUNNIANARVOISAN ISÄ GAUCHER'N ELÄMÄNVESI

-- Maistakaapa tätä, hyvä naapuri; ja sanokaa sitten, eikö se ole hyvää.

Ja pisara pisaralta kaatoi Gravesonin pappi minulle lasiin kahden sormustimen verran viheriätä, kullalle kimaltelevaa, tulista nestettä yhtä suurella tarkkuudella kuin jalokiviseppä, joka lukee helmiä... Mainiota! Tuntui kuin olisi aurinko lämmittänyt vatsaani.

-- Se on isä Gaucher'n elämänvettä, meidän Provencemme riemun ja terveyden lähde, virkkoi tuo kelpo mies minulle loistavin silmin; -- sitä tehdään Prémontrén luostarissa, noin kahdeksan kilometrin päässä teidän myllyltänne... Eikö totta, se vetää hyvinkin vertoja kaikille maailman chartreuse-viineille?... Ja jospa tietäisitte, kuinka hupainen on tämän elämännesteen historia! Kuulkaahan nyt...

Ja niin aloitti apotti kertomuksensa pappilan hiljaisessa ja aurinkoisessa ruokasalissa, jonka seinillä oli pienissä kuvatauluissa esitettynä Kristuksen kärsimyshistoria ja jonka kauniit valkoiset uutimet olivat kovetetut niin jäykiksi kuin papin messupaita. Hän kertoi tuon hiukan skeptillisen ja yliolkaisen jutun näkemättä siinä mitään pahanilkistä piikkiä, aivan naiivisti, niin kuin Erasmus Rotterdamilainen olisi sen kertonut:

* * * * *

-- Noin kaksikymmentä vuotta takaperin olivat Prémontrén luostarin munkit eli Valkoiset isät, niin kuin provencelaiset heitä nimittävät, joutuneet suureen kurjuuteen. Jos olisitte silloin nähneet heidän asumuksensa, olisi teidän käynyt heitä sääliksi. Suuri Pakomioksen torni oli kaatumaisillaan raunioiksi. Luostarin pihamaat kasvoivat ylt'yleensä pitkää heinää, sirot patsaat alkoivat halkeilla ja pyhimysten kivikuvat luhistua kumoon nurkkakomeroissaan. Ristikäytävissä ja rukouskappeleissa puhalteli Rhône-virran tuuli vapaasti niin kuin Camarguen kentillä, sammutti kynttilät, särki lyijyiset ikkunakehykset ja läikytti vihkivettä maahan altaasta. Mutta kaikkein surullisin oli luostarin kellotornin kohtalo. Se seisoi äänetönnä kuin tyhjä kyyhkyslakka, pyhillä isillä ei ollut varaa hankkia siihen kelloa, vaan heidän oli pakko ilmoittaa aamumessun alkaminen kalistelemalla mantelipuita vastakkain!...

Valkoiset isäparat! Minä muistan vieläkin ilmielävästi, kuinka he kulkivat Kristuksen ruumiin päivänä juhlasaatossa ohitseni surullisen näköisinä, paikattu kaapu päällään, kalpeina ja laihtuneina, sillä heidän ainoana ravintonaan olivat sitruunat ja vesimeloonit. Ja heidän perästänsä tuli kunnianarvoisa herra apotti, pää painuksissa, häveten näyttää selkeällä päivällä koukerosauvaansa, josta kultaus oli karissut pois, ja koinsyömää, valkeata villaista hiippaansa. Luostarin naisväki itki säälistä juhlasaaton riveissä kulkiessaan, ja pyylevät lipunkantajat virnistelivät hiljaa keskenänsä viitaten munkkiparkoihin:

-- Kottaraiset laihtuvat, kun ne kertyvät suuriin parviin.

Totta olikin, että onnettomat Valkoiset isät olivat viimein alkaneet miettiä mielessään, eiköhän olisi parasta lähteä lentämään halki avaran maailman ja kunkin hankkia elatuksensa omalta taholtaan.

Kun nyt eräänä päivänä pohdittiin tätä painavaa kysymystä kapitulin kokouksessa, tultiin priorille ilmoittamaan, että veli Gaucher pyysi, että häntäkin kuultaisiin yhteisessä neuvottelussa... Teidän varallenne olkoon mainittu, että tämä veli Gaucher oli luostarin karjapaimen, se on: hän vietti päivät päästänsä pyöriskellen luostarin tienoilla yhden kaarisarjan luota toisen luokse ja ajaen edellänsä kahta lehmänrankeloa, jotka haeskelivat heinänkorsia pihamaalta kivien koloista. Kaksitoistavuotiseksi asti oli häntä elättänyt Baux'n seuduilla muuan puolihullu eukko, jota sanottiin täti Bégoniksi. Sitten olivat munkit ottaneet hänet hoitoonsa, mutta tuo poloinen karjapaimen ei ollut oppinut koskaan mitään muuta kuin kaitsemaan karjaansa ja laskettelemaan ulkoa _Pater nosterin_ (Isämeidän), ja senkin provencen kielellä, sillä hänellä oli kova pää ja muisti tylsä kuin tinasapeli. Muuten hän oli innokas kristitty, vaikka vähän uneksiva, viihtyi hyvin jouhipaita päällään ja ruoski itseänsä täydestä miehen vakaumuksesta. Ja miten vahvat kourat hänellä sitten oli!...

Kun nähtiin hänen astuvan kapitulin saliin yksinkertaisen ja kömpelön näköisenä ja tervehtivän läsnäolevia kaapaisten toisella jalallansa, niin priori, kaniikit, rahastonvartija, kaikki tyynni pyrskähtivät nauramaan. Semmoisen ilon synnytti joka kerta ilmestyessään tuo hyväntahtoinen harmaantuva naama, tuo pukinparta ja vähän tyhmännäköiset silmät; eikä veli Gaucher ollut siitä millänsäkään.

"Kunnianarvoisat isät", sanoi hän sävyisällä äänellä pyöritellen käsissään oliivinluista rukousnauhaansa, "totta tuntuu olevan vanha sananparsi, että tyhjät tynnyrit ne paraiten kumahtelevat. Ajatelkaahan, että kaivamalla pääkoppaani, joka ennestäänkin jo on niin ontto, luulen keksineeni keinon, millä pääsemme pahoista päivistä.

"Asianlaita on tämmöinen. Tunnettehan täti Bégonin, tuon kunnon vaimon, joka hoiti minua piennä ollessani. (Herra armahtakoon tuon vanhan velhon sielua! hän lauloi hyvin jumalattomia lauluja juovuksissa ollessaan.) Sanonpa siis teille, kunnianarvoiset isät, että täti Bégon tunsi eläessään vuoriston yrtit yhtä hyvin ja paremminkin kuin joku vanha korsikalainen kerskuja. Nähkääs, hän oli vähää ennen kuolemaansa valmistanut verrattoman ihmelääkkeen sekoittamalla yhteen viisi kuusi lajia yrttejä, joita me kävimme yhdessä poimimassa Pikku-Alpeilta. Siitä on jo monta vuotta vierähtänyt; mutta luulenpa, että pyhän Augustinuksen avulla ja kunnianarvoisen isä apottimme suosiollisella luvalla vielä voisin keksiä tuon salaperäisen ihmelääkkeen kokoonpanon, jos oikein koettaisin. Meidän ei tarvitsisi silloin muuta kuin panna se pulloihin ja määrätä sille kutakuinkin korkea hinta, niin voisi yhdyskuntamme rikastua pikkuhiljaa, niin kuin ovat tehneet veljemme Trappe- ja Grande-luostareissa..." Hän ei ehtinyt edes lopettaa. Priori oli noussut häntä syleilemään. Kaniikit pudistivat hänen käsiänsä. Rahastonhoitaja, joka oli enemmän liikuttunut kuin kukaan muu, suuteli kunnioittaen hänen levättinsä repaleista lievettä... Sitten kaikki asettuivat taas istuimilleen neuvottelemaan. Ja kapituli päätti viipymättä, että lehmät uskottaisiin tästä lähin veli Thrasybuluksen paimennettaviksi, jotta veli Gaucher voisi antautua kokonaan ihmelääkkeensä keksimiseen.

* * * * *

Miten tuon kunnon veljen onnistui uudelleen keksiä täti Bégonin resepti? millaisia ponnistuksia siihen vaadittiin? ja miten monta unetonta yötä? Tarina ei tiedä niistä kertoa. Varmaa vain on, että puolen vuoden kuluttua Valkeiden isien ihmelääke oli jo hyvin yleisesti tunnettu. Koko Komitaatissa [Paavin omistamaa maa-aluetta Avignonin ympärillä sanottiin Komitaatiksi], koko Arlesin ympäristössä ei ollut sitä taloa, ei sitä mökkiä, jonka ruokakaapin hyllyillä, kotoisten viinipullojen ja oliivisäilykeruukkujen seassa, ei olisi ollut pientä ruskeata savipulloa, jonka suulle oli suljettaessa painettu Provencen vaakuna ja jonka hopeinen leima kuvasi munkkia pyhän innostuksen hetkellä. Ihmelääkkeen saavuttama maine hankki Prémontrén luostarille pian suuria rikkauksia. Pakomioksen torni rakennettiin uudestaan kuntoon. Priori sai uuden hiipan, kirkko kauniit, lasimaalauksilla koristetut ikkunat, ja kellotornin hienosta huipusta helähti eräänä kauniina pääsiäispäivänä soimaan kokonainen kuoro suuria ja pieniä kelloja, kilisten ja kaikuen ympäri seudun.

Veli Gaucher'sta, tuosta poloisesta maallikkoveljestä, jonka kömpelö esiintyminen oli niin suuresti huvittanut kapitulia, hänestä ei enää mainittu luostarissa halaistua sanaa. Tästä lähin tunnettiin vain kunnianarvoisa isä Gaucher, teräväpäinen ja syvästi oppinut mies, joka eli kokonaan erillään luostarin moninaisista vähäpätöisistä toimista sulkeutuneena koko päiväksi tislaushuoneeseensa, sill'aikaa kun kolmekymmentä munkkia kapusi pitkin vuorenrinteitä hakemassa hänelle tuoksuvia yrttejä... Tämä tislaushuone, johon ei kellään, ei edes priorilla, ollut oikeutta tunkeutua, oli entinen, autioksi jätetty rukouskappeli aivan kaniikkien puutarhan takalaidassa. Noiden yksinkertaisten kelpo isien mielestä siinä oli jotakin salaperäistä ja kammottavaa; ja jos joku rohkea ja utelias munkkipoikanen sattumoisin oli kiivennyt seinää pitkin luikertelevia viiniköynnöksiä myöten oven yläpuolella olevaan ruusuikkunaan asti, niin hyvin pian hän sieltä tuikahti maahan pelästyneenä nähtyään isä Gaucher'n pitkine velhonpartoineen seisovan kumarassa uuniensa ääressä pitäen väkiviinavaakaa kädessään; ja sitten ylt'ympäri punaisesta hiekkakivestä koverrettuja jäähdytysastioita, suunnattoman suuria tislauspulloja ja kiemurtelevia kristalliputkia, kaikki omituisessa epäjärjestyksessä, joka välkkyi aavemaisesti ikkunoiden läpi punervassa valossa...

Kun auringon laskiessa kellot kutsuivat viimeiseen Angelukseen (iltarukoukseen), avautui tuon salaperäisen huoneen ovi varovaisesti ja kunnianarvoisa isä läksi kirkkoon iltajumalanpalvelukseen. Maksoi vaivan nähdä, miten hänet otettiin vastaan, kun hän kulki läpi luostarin! Veljet väistyivät molemmin puolin kunnioittavasti syrjään hänen ohimennessään. Kuiskailtiin:

-- Hiljaa!... hän tietää salaisuuden!...

Rahastonvartija seurasi häntä ja puheli hänen kanssaan pää alas taivutettuna... Keskellä näitä suosionosoituksia kulki isä Gaucher pyyhkien hikeä otsaltaan, leveälierinen kolmikulmainen hattu takaraivolla niin kuin pyhimysten sädekehä, katsellen tyytyväisenä ympärilleen laajoja pihamaita, joihin oli istutettu oranssipuita, sinisiä kattoja, joiden harjalla uudet tuuliviirit kääntelehtivät, ja luostarin häikäisevän valkoisia sisäosia, missä uusiin pukuihin puetut kaniikit kävelivät parittain sirojen kukkamaalauksilla varustettujen pylväiden välissä, juhlallisen näköisinä.

-- Minua he saavat kiittää tuosta kaikesta! mietti kunnianarvoisa isä mielessään; ja tämä ajatus nosti hänen sielussaan joka kerta ylpeyden puuskan...

Hän sai siitä kyllä rangaistuksensa. Saattepa nähdä...

* * * * *

Ajatelkaahan, että hän saapui eräänä iltana jumalanpalveluksen aikana kirkkoon tavattoman kiihtyneessä tilassa: punoittavana, hengästyneenä, munkinkaapu nurin päällä, ja niin hajamielisenä, että hän vihkivettä ottaessaan kasteli siinä hihansa aina kyynärpäätä myöten. Alussa luultiin, että hän oli levoton myöhästymisensä vuoksi; mutta kun nähtiin hänen kumartelevan syvään uruille ja lehtereille sen sijaan, että hän olisi polvistunut pääalttarin eteen, kun nähtiin hänen rientävän tuulispään tavoin läpi kirkon, harhailevan kuorissa viisi minuuttia etsien istuintansa, ja kerran päästyään istumaan nyökkäilevän oikealle ja vasemmalle hymyillen autuasta hymyä, niin kuului hämmästyksen huminaa kirkon joka puolelta. Kuiske kulki rukouskirjan takaa rukouskirjan taakse:

-- Mikähän nyt on tullut meidän isä Gaucher'lle?... Mitähän hänelle on tapahtunut?

Priori kolautti pari kertaa tyytymättömänä koukerosauvaansa kivilattiaan vaitiolon merkiksi... Ja kuorin takaosassa jatkuikin virrenveisuu keskeytymättä; mutta vastaveisuulta loppui vauhti...

Yhtäkkiä, kun _Ave verum_ oli paraillaan meneillään, käännähtää isä Gaucher istuimellaan ja puhkeaa kaikuvalla äänellä laulamaan:

Pariisissa on munkki sun fralilali lallallallei.

Yleinen ällistys... Kaikki nousevat seisoalleen. Huudetaan:

-- Viekää hänet pois... hän on päissään!

Ja kaniikit tekevät ristinmerkkejä. Hänen korkeutensa priorin koukerosauva huitoo turhaan ilmassa... Mutta isä Gaucher ei näe mitään, ei kuule mitään; ja kahden väkevän munkin on pakko kantaa hänet pois kuorin pienestä ovesta, vaikka hän potkii vastaan kuin vimmattu ja rallattaa täyttä päätä sunfralilaliansa...

* * * * *

Seuraavana päivänä aamun hämärtäessä oli tuo onneton polvillaan rukoussalissa priorin edessä ja tunnusti syntinsä vuodattaen kuumia kyynelvirtoja:

-- Ihmeneste, armollinen herra priori, se se vei minusta voiton, sanoi hän lyöden rintaansa. Ja nähdessään hänet niin murtuneena, niin katuvaisena, joutui hyväsydäminen priori itsekin liikutuksen valtaan.