Part 10

-- Kiiruhtakaamme, kiiruhtakaamme... Kuta välemmin saamme loppuun, sitä välemmin pääsemme ruokapöytään.

Ja totta on, että joka kerta kun tuo pirun tiuku helähtää, unohtaa pappi messunsa eikä ajattele muuta kuin juhlaillallista. Hän näkee hengessään, miten keittiöväki häärii nopeasti, miten uunissa loimuaa oikea sepän tuli, miten kattilankansien raoista pullahtelee höyryä ja höyryn seassa näkyy kaksi mainiota kalkkunaa, jotka ovat täpö täynnä tryffeleitä, ihan kuin kirjailtua marmoria...

Tai sitten hän näkee rivittäin kulkevan ohitsensa pieniä hovipoikia kantaen ruokavateja, joista leviää viekoittelevaa tuoksua, ja heidän mukanaan hän astuu suureen, juhlallisesti koristeltuun saliin. Oi taivaallista hekumaa! Tuossa suunnattoman suuri pöytä, joka notkuu ruokien painosta ja säteilee kynttiläin valossa. Riikinkukot ovat saaneet oman höyhenpukunsa peitteekseen, fasaanit levittelevät kullanruskeita siipiänsä, pullot kimaltelevat rubiininvärisinä, hedelmäpyramidit hohtavat keskeltä vihreitä oksia, ja nuo merkilliset kalat, joista Garrigou (niin oikein, Garrigou!) puhui, ovat asetetut saksankumina-alustalle; niiden suomukset välkkyvät helmiäiselle ikään kuin olisivat vast'ikään vedestä nostetut, ja pieni tuoksuva yrttitupsu on pistetty niiden sieraimiin. Niin ilmielävä on herra Balaguèren mielikuvitus, että hän on näkevinänsä kaikki nuo ihmeelliset ruokalajit kannettuna eteensä kullalla kirjaillulle alttariveralle, ja pari kolme kertaa hän on jo ihan aloittamaisillaan ruokalukua _Benedicite_ (kiittäkää) sen sijaan, että hänen olisi rukoiltava _Dominus vobiscum!_ (Herra olkoon kanssanne!) Tuommoisia pieniä hairahduksia lukuun ottamatta suorittaa tuo kelpo mies alttaritoimituksensa hyvin tunnollisesti hyppäämättä yhdenkään rivin yli, laiminlyömättä yhtään polvennotkistusta; ja kaikki sujuu erinomaisesti ensimmäisen messun loppuun asti, sillä kuten tiedätte, on saman sielunpaimenen jouluyönä suoritettava kolme messua yhtämittaa.

-- Se oli ensimmäinen! sanoo pappi itsekseen päästäen helpotuksen huokauksen. Sitten hän, kuluttamatta hetkeäkään hukkaan, antaa merkin kuoripojallensa tai sille, jota hän luulee kuoripojakseen, ja...

Tiri lillil!... Tiri lillil!

Nyt alkaa toinen messu, ja sen kuluessa alkaa myös herra Balaguèren syntiinlankeemus.

-- Pian, pian, kiiruhtakaamme, tillittää hänen korvaansa pienellä kimakalla äänellänsä Garrigoun tiuku, ja tällä kertaa tuo onneton sielunpaimen, joka oli joutunut kokonaan ylensyömisen pirun valtaan, iskee messukirjan kimppuun ja hotkaisee sivun toisensa perästä liiaksi kiihtyneen ruokahalunsa ahneudella. Hän nousee ja laskee raivoisan mielipuolen tavoin, hotaisee vähän ristinmerkin ja polventaivutuksen tapaista, lyhentää kaikki liikkeensä päästäkseen pikemmin loppuun. Tuskin hän malttaa ojentaa kättänsä lukiessaan evankeliumia, tuskin lyödä rintoihinsa sanellessaan synnintunnustusta (_Confiteor_). Hänen ja kuoripojan kesken on syntynyt kilpailu siitä, kumpi heistä solkkaa nopeammin. Kysymykset ja vastaukset menevät kiireessä mullin mallin, toisiaan sysien. Puoleksi niellyt sanat, jotka lausutaan avaamatta suuta -- se kun veisi liian paljon aikaa -- muuttuvat käsittämättömäksi muminaksi.

-- _Oremus ps... ps... ps..._

-- _Mea culpa... pa... pa..._

Niin kuin viinisadon korjaajat, jotka tulisella kiireellä tallaavat rypäleitä rikki sammiossa, niin kahlaavat he molemmat latinankielistä messua pärskyttäen sananpirstaleita joka taholle.

-- _Dom... scum!..._ sanoo Balaguère.

-- ... _Stutuo_!... vastaa Garrigou; kaiken aikaa tuo kirottu tiuku helisee heidän korvissaan kuin kulkunen, joka pannaan postihevosen kaulaan, jotta se nelistäisi tulista vauhtia. Käsitättehän, että semmoista, kyytiä lentäessä yksi hiljainen messu on pian suoritettu.

-- Se oli toinen! virkkaa pappi ihan hengästyneenä. Joutamatta edes hengähtämään hän harppaa sitten punoittaen ja hikeä valuen alttarin portaita myöten alas ja...

Tiri lillil!... Tiri lillil!...

Nyt alkaa kolmas messu. Ei ole enää kuin muutama askel, ennen kuin päästään ruokasaliin, mutta voi surkeutta! mikäli jouluateria lähestyy, sikäli onneton Balaguère tuntee kärsimättömyytensä ja ruuanhimonsa kasvavan hillittömäksi kiihkoksi. Hänen ärtyneen mielikuvituksensa luomat näyt muuttuvat selvemmiksi, kultakarpit ja paistetut kalkkunat ovat tuossa, ihan hänen edessään... Hän käy niihin käsiksi... hän ne... Oi Jumalani!... miten ruokavadit höyryävät ja viinit tuoksuvat; ja vimmatusti kilisten huutaa tiuku hänen korvaansa:

-- Pian, pian, vielä pikemmin!...

Mutta kuinka hän voisi rientää vielä nopeammin? Hänen huulensa tuskin liikkuvat. Hän ei enää lausu sanoja... Ihanko hän tosiaan aikoo petkuttaa hyvää Jumalaa ja pimittää häneltä salakähmässä messun? Niin, sen hän tekee, onneton!... Hän rientää kiusauksesta kiusaukseen, hän aloittaa hypäten ensin yhden säkeen yli, sitten kahden. Sitten on epistola liian pitkä, hän ei lue sitä loppuun, koskettaa kevyesti evankeliumia, sivuuttaa uskontunnustuksen siihen pysähtymättä, hyppää isämeidän ohi, loikkaa kaukaa esipuheelle ja syöksyy sillä tavoin hypäten ja harppaillen iankaikkiseen kadotukseen. Ja yhä seuraa häntä rietas Garrigou _Vade retro Satanas!_ (mene pois, saatana!), joka säestää hänen toimiansa ihmeteltävän yksituumaisesti, nostaa hänen messukasukkaansa, kääntää kirjan lehtiä aina kaksi kerrallaan, survii pöytiä, kaataa kumoon viinikannut ja helisyttää tiukuansa yhä kiivaammin ja kiivaammin, yhä nopeammin ja nopeammin.

Maksaapa vaivan nähdä, miten ällistyneiltä näyttävät kaikkien läsnäolijain naamat! Pakotettuina arvaamaan papin kasvonilmeistä messun kulkua, josta he eivät kuule sanaakaan, toiset nousevat seisaalleen juuri silloin kun toiset polvistuvat, ja istuutuvat taas kun toiset ovat seisaallaan. Tuon kummallisen jumalanpalveluksen kaikki vaiheet menevät kerrassaan sekaisin ja synnyttävät kuulijain penkkiriveissä mitä eriskummaisimman asentojen sekamelskan. Kun joulutähti kulkiessaan taivaan teitä, kohti pientä seimeä, huomasi tämän sekasotkun, se kalpeni kauhusta...

-- Apotti rientää liian nopeasti... On mahdotonta pysyä hänen perässään, mutisee leskimarkiisitar nyökytellen myssyänsä edestakaisin hämmästyksissään.

Mestari Arnoton, suuret terässankaiset silmälasit nenällä, selailee rukouskirjaansa kummastellen, mihin lemmolle asti sitä jo on jouduttu. Mutta pohjaltaan ei kukaan tuosta kelpo väestä, joka sekin ajattelee vain juhla-ateriaa, ole pahoillaan siitä, että messu nelistää kuin postimiehen hevonen. Ja kun arvon herra Balaguère riemusta säteilevin silmin kääntyy seurakunnan puoleen huutaen kaikin voimin: _Ite, missa est_ (Menkää, messu on päättynyt), niin hänelle kajahtaa kappelista aivan yksiääninen vastaus: _Deo gratias_ (Jumalalle kiitos) niin iloisesti ja mukaansa tempaavasti, että luulisi jo olevansa ruokapöydässä kuulemassa ensimmäistä maljapuhetta.

III

Viiden minuutin perästä istui aatelisväki suuressa salissa, pappi heidän keskellään. Linna oli valaistu laipiosta lattiaan asti ja kajahteli lauluista, huudoista, naurunpuuskista ja aterioivien melusta. Arvon herra Balaguère sysäsi kahvelinsa syöttökanan kylkeen haudaten omantunnon nuhteet mainion viinin ja hyvän lihakastikkeen aaltoihin. Niin paljon hän söi ja niin paljon joi, tuo poloinen hengenmies, että sai kauhean kouristuskohtauksen ja jo samana yönä heitti henkensä ennättämättä edes katua syntejään. Aamulla varhain hän sitten saapui taivaaseen, pää vielä täynnä yöllistä juhlahälinää, ja voittepa itse arvata, miten hänet siellä vastaanotettiin.

-- Pois näkyvistäni, sinä kehno kristitty! lausui hänelle ylin tuomari, meidän kaikkein herra. -- Rikoksesi on niin suuri, etteivät sitä voi pestä pois kokonaisen ihmisiän kaikki hyveet... Sinä olet varastanut minulta jouluyön messun... No niin, saatpa maksaa siitä kolmesataa messua etkä astu jalallasi paratiisiin, ennen kuin olet suorittanut omassa kappelissasi nuo kolmesataa joulumessua kaikkien niiden läsnäollessa, jotka ovat tehneet syntiä sinun rikoksesi vuoksi ja sinun kanssasi...

... Semmoinen on tosi legenda herra Balaguèresta, niin kuin sitä kerrotaan oliivipuiden maassa. Trinquelagen linnaa ei ole enää olemassa, mutta kappeli on vielä pystyssä Ventoux-vuoren korkeimmalla kukkulalla, keskellä rautatammimetsikköä. Tuuli ryskyttää sen paikoiltaan irtautunutta ovea, kynnys on pitkän heinän peitossa. Linnunpesiä on alttarin nurkissa ja korkeiden ristikkoikkunain kulmissa, joista maalatut lasiruudut ovat jo ammoin särkyneet. Kuitenkin näyttää siltä kuin joka vuosi joulun aikaan yliluonnollinen valo harhailisi keskellä näitä raunioita, ja messuihin ja jouluillallisille mennessään ovat talonpojat usein nähneet tuon kappelikummituksen valaistuna näkymättömillä kynttilöillä, jotka palavat tyhjässä ilmassa, vieläpä lumisateella ja tuulellakin. Naurakaa vain jos haluttaa, mutta eräs seudun viinitarhuri, nimeltä Garrigue, epäilemättä eräs Garrigoun jälkeläisiä, vakuutti minulle, että hän eräänä jouluaattoiltana ollessaan hiukan hiprakassa oli eksynyt vuoristoon Trinquelagen tienoille; ja hän kertoi minulle näkemiänsä: -- Kello yhteentoista asti, ei mitään. Kaikki oli hiljaista, sammunutta, kuollutta. Yhtäkkiä kahdentoista tienoissa kuului kellotornin huipusta läppäys, vanhanaikainen läppäys, joka tuntui heikolta, ikään kuin olisi tullut neljän peninkulman päästä. Kohta näki Garrigue vuorenrinnettä myöten nousevalla tiellä häilyvän tulia ja liikkuvan epäselviä haamuja. Kappelin ovikatoksen alla kuului askeleita ja kuiskauksia:

-- Hyvää iltaa, mestari Arnoton!

-- Iltaa, iltaa, lapsukaiseni!...

Kun kaikki olivat astuneet sisään, tuli viinitarhuri, joka ei ollut hätäpoikia, hiljaa kappelin luokse, ja tirkistäen särkyneen oven raosta sisään hän sai nähdä kummallisen näyn. Kaikki nuo ihmiset, joiden hän oli nähnyt kulkevan ohitsensa, olivat järjestyneet rivittäin kuorin ympärille, raunioiksi sortuneen kirkon laivaan, ikään kuin entiset penkit vielä olisivat olleet kunnossa. Kauniita naisia kirjosilkkisissä puvuissa, pitsimyssyt päässä, kiireestä kantapäähän koristeltuja aatelisherroja, maalaisväkeä yllään kukikkaat takit, jommoiset olivat muodissa isoisäimme aikana, -- kaikki näköjään ikivanhaa, kellastunutta, tomuista, väsynyttä. Tuon tuostakin lentää rapisteli jokin yölintu, kappelin tavallinen asukas, jonka tulenvälke oli unesta herättänyt, kynttiläin ympärillä, joiden liekki kohosi suorana ja kevyenä ilmaan ikään kuin olisi palanut hunnun takana. Ja varsinkin huvitti Garriguea muuan henkilö, jolla oli suuret terässankaiset silmälasit ja joka pudisteli alinomaa korkeata mustaa tekotukkaansa, jonka päälaella yölintu seisoi kuin paikalleen naulittuna lekutellen hiljaa siipiänsä...

Taaempana oli eräs vartaloltaan lapsellisen pieni vanhus polvillaan keskellä kuoria ja tempoili epätoivoisesti tiukua, jossa ei ollut kieltä eikä ääntä, sillä aikaa kun pappi, puettuna vanhaan kullalla kirjailtuun messukasukkaan, liikkui edestakaisin alttarin ääressä lukien rukouksia, joista ei kuulunut sanaakaan... Ihan varmaan se oli herra Balaguère, sanelemassa kolmatta hiljaista messuaan.

ORANSSIT

Kuvitelma

Pariisissa ovat oranssit niin surkean näköisiä kuin hedelmät, jotka ovat pudonneet puusta ja poimitut maasta sen juurelta. Siihen aikaan kun ne saapuvat sinne, keskellä kylmää, sateista talvea, tekee niiden helakka kuori ja tavattoman voimakas tuoksu ne oudon näköisiksi, hiukan mustalaismaisiksi tulokkaiksi näissä seuduissa, missä on totuttu laimeaan makuun. Sumuisina iltoina virtaa niitä yhtämittaa surullisissa jonoissa katukäytävillä, pieniin käsikärryihin ahdettuina, punaisen paperilyhdyn himmeässä valossa. Yksitoikkoinen, räikeä ääni seuraa niiden mukana hukkuen rattaiden räminään ja raitiovaunujen meluun:

-- Kaksi sous'ta kappale!

Kolme neljsäosaa Pariisin väestöstä pitää tätä kaukaisissa seuduissa poimittua, liian pyöreäpintaista hedelmää, johon puusta ei ole jäänyt muuta merkkiä kuin pienen pieni vihreä kanta, oikeastaan sokerileipomoon kuuluvana. Sen ympärille kääritty silkkipaperi ja ne juhlat, joiden vietossa se on oleellisena osana, vahvistavat tätä vaikutusta.

Varsinkin tammikuun lähestyessä saavat nuo tuhannet kaduille sirotellut oranssit ja kaikki nuo kuoret, joita uiskentelee likaisissa katuojissa, meidät kuvittelemaan mielessämme suunnattoman suurta joulupuuta, joka on taivaalla Pariisin kohdalla pudistellut keinotekoisilla hedelmillä sälytettyjä oksiansa. Ei ole sitä nurkkaa, jossa ei niitä tapaisi. Kirkkaasti valaistuihin näyteikkunoihin on asetettu kauneimmat valiokappaleet, vankiloiden ja sairashuoneiden ovella niitä näkyy leivosmyttyjen ja omanakasojen joukossa samoin kuin tanssisalien ja sunnuntaisten huvipaikkojen edustalla. Ja niiden hieno tuoksu sekaantuu kaasunhajuun, viulujen kitinään ja teatterien yläparvekkeiden pölyyn. Ei kukaan tule silloin muistaneeksi, että oranssit kasvavat oranssipuissa, sillä vaikka hedelmä tulee meille suoraan Etelästä täysinäisissä laatikoissa, pistäytyy itse puu vain vähän aikaa vierailemassa julkisissa puistoissamme, ulkona lämpimästä ansarista, jossa se on viettänyt talvensa, leikeltynä, oudonnäköisenä, muodotonna.

Vasta silloin saattaa sanoa oikein tuntevansa oranssit, kun on nähnyt ne niiden kotiseuduilla, Baleaarien saarilla, Sardiniassa, Korsikassa, Algeriassa, Välimeren kullansiintävässä, helteisessä ilmassa. Mieleeni muistuu pieni oranssipuisto Blidah'n porttien edustalla; siellä ne vasta olivat kauniita! Tummankirkkaan, kiiltävän lehdistön keskellä helottivat hedelmät kuin maalatut lasipallot ja heijastivat ympäröivään ilmaan samanlaista valonhohdetta, jollaista säteilee loistavista kukista. Siellä täällä pääsivät oksien lomitse pilkahtamaan näkyviin pikkukaupungin vallit, turkkilaisen moskeijan minareetti, _maraboutin_ kupoli ja niiden yläpuolella Atlas-vuoren valtava rinne, joka on alempana vihreä, mutta ylhäällä pehmeän vastasataneen lumen peitossa, ikään kuin se olisi ollut kääritty valkoiseen, poimuttelevaan turkkiin.

Eräänä yönä siellä ollessani tapahtui luonnon ihme, jommoista ei ollut nähty kolmeenkymmeneen vuoteen, talvi karisteli lunta ja kuuraa nukkuvan kaupungin päälle, ja Blidah heräsi aamulla kerrassaan toisen näköisenä, valkoiseen härmähuntuun verhottuna. Lumi näytti kevyessä ja kuulaassa Algerian ilmassa kuin helmiäisjauheelta. Se kimalteli kuin valkoisen riikinkukon höyhenet. Kaikista ihanin oli oranssipuisto. Paksuilla lehdillä lepäsi lumi puhtaana ja kankeana kerroksena ikään kuin jäätelömehu kiiltävällä lautasella, ja huurteiset hedelmät säteilivät sanomattoman suloisesti niin kuin valkoiseen, läpikuultavaan huntuun kääritty kulta. Se synnytti mielessä hiukan samansuuntaisen vaikutelman kuin kirkkojuhla, kuin punaiset papinkauhtanat pitsikaavun alla tai alttarin kultaukset silkkihetuloilla peitettyinä...

Mutta kaikista kaunein muistoni oransseista on peräisin Ajaccion läheltä Barbicaglian suuresta puistosta, jossa usein kävin viettämässä ettonetta helteisinä aikoina. Täällä oli oranssipuita harvemmassa, ne olivat kasvaneet korkeammiksi kuin Blidah'ssa, ja niiden oksat nuokkuivat maantien yli, josta ne erotti vain pensasaita ja syvä oja. Heti sen takana alkoi meri, rannaton, siintävä meri... Miten ihania hetkiä vietin tässä puutarhassa! Pääni päällä leyhyttivät kukkivat tai jo hedelmiä kantavat oranssipuut voimakasta tuoksuaan. Tuon tuostakin irtaantui kypsä oranssi yhtäkkiä puusta ja, ikään kuin helteen raukaisemana, pudota muksahti raskaasti ja pehmeästi viereeni maahan. Minun ei tarvinnut muuta kuin ojentaa käteni sitä ottamaan. Ne olivat mainioita hedelmiä, sisältä purppuranpunaisia. Ne näyttivät minusta aivan verrattomilta, ja sitä paitsi oli taivaanranta niin kaunis! Lehtien lomitse välkkyivät meren siintävät ulapat niin kuin särkyneet lasipalaset, jotka heijastavat auringonsäteitä läpi sumuisen ilman. Kaukaa kuului laineiden nousu ja lasku, joka saa ilman aaltoilemaan pitkien matkojen päähän, tuo tahdikas kohina, joka tuudittaa meitä ikään kuin näkymättömässä purressa, ja sitten kuumuus ja oranssien tuoksu... Oi miten suloista oli uinahtaa Barbicaglian puutarhassa!

Joskus sentään herätti rummun pärinä minut yhtäkkiä kesken parhaita päivällisuniani. Rummunlyöjä raukat tulivat sinne harjoittelemaan taitoansa maantiellä. Pensasaidan aukoista näkyivät vaskihelaiset rummut ja suuret valkoiset esiliinat punaisten housujen päällä. Saadakseen edes vähän suojaa sokaisevalta päivänpaisteelta, joka maantien hiekasta heijastui suoraan heidän silmiinsä, nuo miesraukat tulivat istumaan ihan puutarhan viereen, pensasaidan kaitaiseen varjoon. Ja he vain rummuttivat ja hikoilivat! Silloin minä voimakkaalla ponnahduksella tempauduin irti uneliaisuudestani ja nakkasin huvikseni heidän eteensä muutaman noita kauniita kullanpunaisia hedelmiä, joita riippui käteni ulottuvilla. Rummunlyöjä, jota olin tähdännyt, pysäytti palikkansa. Hän epäröi hetkisen, tähysteli ympärilleen nähdäkseen, mistä oli tullut tuo ihana oranssi, joka vieri hänen eteensä ojaan; sitten hän sieppasi sen nopeasti käsiinsä ja iski siihen ahneesti hampaansa, malttamatta sitä edes kuoria.

Muistanpa myös, että ihan Barbicaglian vieressä, vain pienen matalan muurin takana, oli omituinen pikku puutarha, jonka voin nähdä kukkulaltani.

Se oli pieni, porvarilliseen tapaan palstoitettu nurkkaus. Sen valkeat hiekoitetut käytävät, joita tummanvihreät puksipuut reunustivat, ja kaksi sypressiä pääportin vieressä muistuttivat suuresti marseillelaista kesähuvilaa. Ei varjoa nimeksikään. Taustalla valkoinen kivirakennus, kellarin ikkunat ihan maanrajassa. Aluksi luulin sitä maalaistaloksi, mutta tarkemmin katsoessani huomasin, että sen harjalla kohosi risti ja että kiveen oli hakattu kirjoitus, jota en kaukaa tosin voinut erottaa, mutta noista merkeistä päätin, että se oli korsikalainen perhehauta. Ylt'ympäri Ajacciota on paljon tämmöisiä pieniä hautakappeleita, jotka ovat rakennetut erilleen keskelle puutarhaa. Perhe käy siellä sunnuntaisin vierailemassa vainajiensa luona. Siten ei kuolema tunnukaan niin surulliselta kuin hautausmaiden ahtaassa sekasorrossa. Vain ystävien askelet häiritsevät kappelissa nukkuvien rauhaa.

Paikoiltani näin erään vanhan ukon, joka hiljaa käydä kapsutteli puiston käytäviä pitkin. Kaiken päivää hän leikkeli puita, lapioi multaa, kasteli ja keräili hyvin huolellisesti pois kaikki kuihtuneet kukat. Sitten hän auringonlaskun aikaan astui pieneen kappeliin, jossa hänen kuolleet läheiset sukulaisensa lepäsivät, lukitsi siihen lapion, puutarhaharavan ja suuret vesikannut, liikkuen tyynenä ja hilpeänä kuten ainakin hautausmaan-tarhuri. Muuten tuo kunnon mies työskenteli, luultavasti itse kiinnittämättä siihen huomiotaan, jonkinlaisella hiljaisella hartaudella, välttäen pienintäkin melua ja sulkien hautakammion oven joka kerta niin varovaisesti kuin olisi pelännyt herättävänsä jonkun nukkuvista. Tässä syvässä säteilevässä hiljaisuudessa ei tuon pienen puutarhan elämä häirinnyt lintustakaan eikä sen läheisyys tuntunut lainkaan surulliselta. Meri vain näytti entistään avarammalta, taivas korkeammalta, ja tuo vainajien loputon uni levitti ympärilleen rauhattomaan luontoon ja elämän painostavuuteen tunnon iankaikkisesta rauhasta...

KAKSI MAJATALOA

Olin paluumatkalla Nimesistä eräänä heinäkuun iltapäivänä. Oli rasittava helle. Silmänkantamattomiin kulki valkoinen maantie kuumuutta hehkuen ja pölyisenä oliivipuistojen ja nuorten tammimetsien välissä, ja aurinko paistoi täydeltä terältä kuin suuri himmeä hopeakiekko. Ei varjonpilkkuakaan, ei tuulenhengähdystä. Ilma ihan väreili helteestä ja sirkat sirkuttivat hurjasti, korvia särkevästi, tuon tuostakin yhä kiihtyen, niin että tuntui kuin olisi niiden kirskutus ollut juuri tuon äärettömän valoväreilyn synnyttämää helinää... Olin jo kävellyt kaksi tuntia tuota erämaata, kun yhtäkkiä maantien tomusta kohosi eteeni ryhmä valkoisia taloja. Se oli Saint-Vincentin majatalo ja syöttöpaikka: viisi kuusi talonpoikaistaloa, pitkiä, punakattoisia vajoja, vedettömäksi kuivunut juottopaikka keskellä näivettynyttä viikunapuu-ryhmää ja alueen toisessa laidassa kaksi suurta majataloa, jotka seisoivat vastakkain kumpikin eri puolella tietä.

Hämmästyin vähän nähdessäni nuo majatalot lähetysten. Toisella puolella iso uusi rakennus, täynnä elämää ja liikettä. Kaikki ovet olivat auki, postivaunut olivat pysähtyneet sen eteen, höyryäviä hevosia riisuttiin juuri valjaista. Matkustajat olivat laskeutuneet maantielle muurien kapeaan varjoon juomaan jotakin janoonsa. Piha oli täpö täynnä muuleja ja vaunuja, ajajat loikoilivat katosten alla odottaen iltaviileätä. Sisällä huudettiin, kiroiltiin, iskettiin nyrkkiä pöytään, kilisteltiin laseja, naksuteltiin biljardipalloa, paukuteltiin limonaatipullojen korkkeja, ja yli kaiken tämän melun kuului hilpeä, kimakka ääni, joka lauloi niin että ikkunaruudut tärisivät:

Ja kaunis Margoton nous aamull' aikaisin, läks vettä noutamaan hän kultakannuihin...

... Vastapäätä oleva majatalo sen sijaan oli hiljainen ja ikään kuin autioksi jätetty. Porttikäytävä kasvoi ruohoa, ikkunalaudat olivat särkyneet, oven päällä riippui pieni ruostunut piikkipalmun oksa kuin vanha kypäritöyhtö, ja portaat olivat kynnyksen kohdalta paikatut pyöreillä maantiekivillä... Kaikki tyynni oli niin kurjaa, niin surkeata, että oli oikea laupeudentyö pysähtyä siihen juomaan lasillinen viiniä.

* * * * *

Sisäänastuessani huomasin pitkän salin, aution ja kolkon, jonka kolmesta suuresta, verhottomasta ikkunasta tulviva valo teki vielä synkemmän ja autiomman näköiseksi. Muutamia ontuvia pöytiä, niillä hujan hajan tomun tahraamia juomalaseja, halkeillut biljardipöytä, jonka pallopussit riippuivat jäykkinä kuin neljä puukaukaloa, keltainen leposohva ja vanha konttoripöytä viruivat siellä epäterveellisessä ja painostavassa helteessä. Ja sitten kärpäsiä ja kärpäsiä! En ole elämässäni nähnyt niin paljon kärpäsiä: laipiossa, ikkunaruuduissa, juomalaseissa niitä riippui laumoittain... Kun avasin oven, syntyi semmoinen surina ja siipien pärinä kuin olisin astunut mehiläispesään.

Salin perällä ikkunankomerossa seisoi nainen päin ikkunaan, vaipuneena katselemaan siitä ulos. Huusin hänelle kaksi kertaa:

-- Hoi! Emäntä!

Hän kääntyi hitaasti minuun päin, ja hänen kasvonsa näyttivät minusta kuluneilta kuin talonpoikaisnaisen kasvot, täynnä syviä ryppyjä, väriltään tuhkanharmaat ja korvallisella pitkiä ruskeita parranhaivenia, niin kuin usein näkee täkäläisillä vanhoilla eukoilla. Hän ei kuitenkaan ollut vanha, vaan kyynelet olivat hänen poskensa kalventaneet.

-- Mitä tahdotte? kysyi hän minulta pyyhkien silmiään.

-- Istahtaa hetkeksi ja juoda jotakin...

Hän katsoi minuun hyvin hämmästyneenä, paikaltaan liikahtamatta, ikään kuin ei olisi ymmärtänyt sanojani.

-- Eikö tämä sitten ole majatalo?

Nainen huokaisi:

-- Kyllä... tämä on majatalo, kuten suvaitsette... Mutta miksette mene tuonne vastapäätä niin kuin muutkin? Siellä on paljoa hauskempaa...

-- Se on liian hauska minulle... Mieluummin jään tänne teille.

Ja hänen vastaustaan odottamatta minä istuuduin pöydän ääreen.

Kun hän huomasi minun tarkoittavan täyttä totta, alkoi hän liikkua hyvin puuhakkaan näköisenä edestakaisin, availlen laatikoita, liikutellen pulloja, pyyhkien juomalaseja, ajaen kärpäsiä pois... Saattoi huomata, että oli oikein merkkitapaus, kun vieras tuli pyytämään häneltä palvelusta. Välistä tuo naisparka pysähtyi ja piteli päätään ikään kuin olisi epäillyt, ettei hän saa milloinkaan pyyntöäni täytetyksi.

Sitten hän meni peräkamariin; kuulin hänen kalistelevan suuria avaimia, ravistelevan lukkoja, kopeloivan korista leipäpalasta, puhaltelevan, pyyhkivän tomua ja pesevän lautasia. Tuon tuostakin pääsi häneltä syvä huokaus, heikosti hillitty huokaus...

Neljännestuntia kestäneen puuhan perästä oli edessäni pöydällä lautasellinen rusinoita, vanha Beaucairen leipä, kova kuin hiekkakivi, ja pullo hapanta viiniä.

-- Tehkää hyvin, virkkoi tuo kummallinen olento ja kiiruhti taas entiseen paikkaansa ikkunan ääreen.

* * * * *

Juodessani koetin saada aikaan keskustelua hänen kanssaan.