Part 1

KIRJEITÄ MYLLYLTÄNI

Kirj.

Alphonse Daudet

Suomentanut ja tekijän elämänkuvauksella varustanut V. Tarkiainen

WSOY, Helsinki, 1907.

SISÄLLYS:

Alphonse Daudet Esipuhe Kotiintulo Beaucairen postivaunut Mestari Cornillen salaisuus Herra Seguinin vuohi Tähdet Arlesitar Paavin muuli Sanguinaire-saarten majakka Sémillanten kuolinkamppailu Tullimiehet Cucugnanin kirkkoherra Vanhukset Suorasanaisia balladeja I. Dauphinin kuolema II. Aliprefekti luonnon helmassa Bixioun salkku Tarina miehestä, jolla oli kultaiset aivot Runoilija Mistral Kolme hiljaista messua Oranssit Kaksi majataloa Milianassa Heinäsirkat Kunnianarvoisan isä Gaucher'n elämänvesi Camarguessa I. Lähtö II. Mökki III. "Toivomassa" (Saalista väijymässä!) IV. Punainen ja valkea V. Vaccarès Kasarmin ikävä

ALPHONSE DAUDET

Alphonse Daudet oli iloisen ja aurinkoisen etelän lapsi. Luonnonihanuudestaan kuuluisat Provencen seudut, missä lyyrillinen taiderunous ensi kerran puhkesi kukkaansa trubaduurilauluissa ristiretkien aikana, on hänen kotimaansa. Sen antamat heimomerkit näkyvät hänen olemuksessaan. Sielullinen hienous ja herkkyys, avonaisuus ja joustavuus, innostus ja vilkkaus kuvastuvat hänen taiteessaan samoin kuin hänen ulkomuodossaan, jossa on jonkinlaista naisellista pehmeyttä ja suloutta yhtyneenä miehekkääseen ryhtiin.

Alphonse Daudet syntyi pienessä Nimesin kaupungissa 1840 -- siis samana vuonna kuin Emile Zola -- ja eli siellä kahdeksan iloista ja huoletonta lapsuusvuotta. Mutta kun isän silkkitehdasyritykset eivät menestyneet, köyhtyi perhe ja siirtyi Lyoniin, jossa poika pantiin lukioon. Yksitoikkoisiksi muuttuivat nyt Alphonsen nuoruuden päivät. Hän ei viihtynyt tuossa suuressa ikävässä tehdaskaupungissa. "Hän jäi pois koulusta, vietti päivänsä vesillä pienten jokilaivojen, proomujen ja hinaajien tungoksessa, souteli sateessa, piippu hampaissa, absinttipullo taskussa, joutuen tuhansiin seikkailuihin... ja tuossa uupumuksessa, noissa ponnistuksissa ja vaaroissa hän tunsi hurjaa iloa, oman olemuksensa ja synkän näköpiirinsä avartumista." Näin hän kertoo itse tästä ajasta. Lisäksi tulivat aineelliset huolet. Kuusitoistavuotias nuorukainen sai koulunsa päätettyään ryhtyä itse hankkimaan leipänsä hoitamalla rasittavaa, vähäpalkkaista apuopettajan tointa Alais'n kaupungissa. Se oli, kuten hän itse sanoo, puutteiden ja murheen aika, jommoista hän ei toivo kenellekään ja jonka kärsimyksiä muistaessaan hän vielä vuosien perästä keskellä yötä herää kyyneliin. Hän kesti sitä vuoden päivät. Sitten hän pakeni Pariisiin vanhemman veljensä Ernestin luokse, jonka oli onnistunut päästä siellä erään sanomalehden toimitukseen. Alphonse saapui (1 p:nä marrask. 1857) perille väsyneenä ja nälkäisenä, mukanaan pieni vihko novelleja ja runoja, joista osa oli jo koulun penkillä syntynyt. Alussa oli hänellä edessään kovat vuodet, ankara taistelu toimeentulon puolesta. Hän, kuten Zolakin, sai läpikäydä koulun, joka opetti ymmärtämään, mitä puute on. Tuo suuri maailmankaupunki ei ollut siroilla lemmenlauluilla valloitettavissa, vaikka ne -- _Les Amoureuses_ -- luonnonrikkaudellaan herättivätkin jonkun kirjallisuuden ystävän huomiota ja hankkivat Daudet'lle apu toimittajan paikan _Figaro_ lehdessä.

Pikku piirrelmät ja sadut, joita hän tähän lehteen kirjoitteli, tekivät hänen nimensä ylhäisön piireissä pian tunnetuksi. Keisarinna Eugenien välityksellä hän pääsi Mornyn herttuan yksityissihteeriksi v. 1861 ja pysyi siinä toimessa vuoteen 1865. Nyt oli hänen toimeentulonsa turvattu ja hän sai rauhassa antautua kehittämään kykyänsä. Pääsy korkeimpiin yhteiskuntapiireihin laajensi hänen ihmistuntemustaan, ja matkoillaan Etelä-Ranskassa, Korsikassa ja Algeriassa hän keräili aineksia tuleviin teoksiinsa. Ne tuotteet, jotka hän 1880-luvulla sepittää, ovat enimmäkseen pieniä päivänpaisteisia kuvia, täynnä nuorekasta tunnetta ja välittömyyttä.

Ensimmäisessä laajemmassa teoksessaan _Le petit chose_ (Pikkupoikanen, 1868) hän kuvailee oman nuoruutensa vaiheita runollisella vapaudella ja liikuttavalla, paikoin liian lapsellisella tunteellisuudella. Samoihin aikoihin ovat syntyneet _Lettres de mon moulin_ (Kirjeitä myllyltäni, ilmestynyt kokonaisuudessaan 1869), jotka tarjotaan tässä suomalaiselle yleisölle. Ne ovat pieniä eloisia novelleja: matkamuistoja ja tunnelmia etelästä, vertaus- ja laatukuvia, runoutta ja todellisuutta yhteensulaneena. Viaton leikillisyys karkelee niissä usein yhdessä veitikkamaisen ivan ja herttaisen sydämellisyyden kanssa. Ani harvoin on kosketettu traagillisempaan säveleen. Niiden tuntee syntyneen onnellisina hetkinä, jolloin runoilijan mielessä on soinut kotisirkkojen laulu, hilpeät provencelaissukkeluudet tai vanhat kauniit tarinat ja sielussa väreillyt valo ja päivänpaahtamien kukkulain ihana tuoksu, kuten hän itse niiden synnystä kertoo. Eräitä vuosia myöhemmin ilmestyivät kertomuskokoelmat _Lettres à un absent_ (Kirjeitä eräälle poissaolevalle, 1872) ja _Contes du lundi_ (Maanantain kertomuksia, 1873). Niissä kirjailija piirtää muutamilla ripeillä kynänvedoilla selviä kuvia Pariisin piirityksen ajoilta, jolloin hän itse oli kansalliskaartilaisena ottanut osaa moniin kahakoihin. Näitä sotamuistoja kannattaa hehkuva innostus, joka ei ole aivan vapaa kiihkoisänmaallisuudesta. Mutta muodoltaan ovat monet niistä todellisia helmiä.

Päästyään aineellisesti vapaammalle jalalle oli Daudet v. 1867 mennyt naimisiin Julie Allardin kanssa. Avioliitto oli onnellinen. Julie oli rakastava elämänkumppani ja ymmärtävä työtoveri, jolla oli itselläänkin jonkin verran kirjailijataipumuksia. "Hän on ottanut suuresti osaa kaikkeen, mitä minä olen kirjoittanut. Ei ole sivuakaan, jota hän ei olisi läpilukenut ja siloittanut, johon hän ei olisi vuodattanut sielunsa kaunista taivaansineä ja ruusunhohdetta", sanoo Daudet hänestä. Näyttääpä siltä kuin olisi kodinonni luonut kirjalliseen tuotantoonkin raikkaan sävyn, joka päilyy rivien välistä kevyenä satiirina tai lempeänä huumorina. Daudet oli näet elämänsä alkupuolella humoristi, jonka veroista ei ole montakaan Ranskan kirjallisuudessa. Hän osasi käsitellä sydämellisellä osanotolla kuvattaviaan ja sovittaa hymyllä elämän raskaitakin kohtaloita. Hän oli siinä suhteessa englantilaisen Dickensin hengenheimolainen ja oppilas, vapaa kuitenkin liiallisesta hempeämielisyydestä.

Hilpeää, puoleksi satiirista leikillisyyttä kumpuilee kertomus _Tartarin de Tarascon_ (Tarasconin Tartarin, 1872), joka on käännöksenä suomalaisellekin yleisölle tuttu. Se on kirjoitettu iloisin mielin ja kevyin sydämin. Daudet tekee siinä pilaa kotiseutunsa kansan heikkouksista, eteläranskalaisesta kerskailijasta, joka lopulta itsekin uskoo omia liioittelujaan a valheitaan. Tartarin on noita luonteita, joiden vilkkaasta mielikuvituksesta kirjailija sanoo kerran: "Etelä-Ranskan auringon alla näyttää mies, joka on _aikonut_ matkustaa Sanghaihin, ihan pettävästi samannäköiseltä kuin se mies, joka todella on _käynyt_ Sanghaissa." Samaa aihetta jatkaa Daudet myöhemmissä teoksissaan _Tartarin sur les Alpes_ (Tartarin Alpeilla, 1886) ja _Port Tarascon_ (Tarasconin satama, 1890). Niissä kuvataan Tartarinin seikkailuja Alpeilla kiipeillessä ja siirtolaisena. Huumori ei jaksa näissä kohota samaan voimaan kuin ensi osassa, vaikka nekin sisältävät meheviä yksityiskohtia.

Se teos, jonka avulla Daudet varsinaisesti sai ensimmäisen suuren voittonsa ja perusti kirjailijanmaineensa, oli _Fromont jeune et Risler aîné_ (Fromont nuorempi ja Risler vanhempi, 1874; ilmestynyt suomeksikin). Ensi kerran esiintyy Daudet siinä Pariisin elämän kuvaajana. Hän kehittää eteemme jännittävän ja järkyttävän draaman intohimojen maailmasta. Rouva Sidonie siinä on kylmä sfinksimäinen naisluonne, joka teeskentelee, leikittelee tunteilla, vetää miehiä puoleensa ja uhraa heidät kaikki häikäilemättä tyydyttääkseen vallan- ja nautinnonhimoansa. Pienissä kauniissa välikertomuksissa, joita on kiedottu pääjuonen ympärille, leikkii tässäkin sentään huumorin valoisa säde. Kenties korkeimman huippunsa saavuttaa Daudet'n huumori köyhän isä Joyeusen perheidyllin kuvauksessa romaanissa _Le nabab_ (1877). Muuten käsittelee tämä teos pariisilaisen ylimystön elämää toisen keisarikunnan aikana. Se on kenties monivälkkeisin ja värikkäin Daudet'n romaaneista. Esitys tapaa väliin elämän syviin pohjavirtoihin, väliin taas kohoaa leikkimään kevyesti pinnalle. Miehekkäällä kädellä paljastetaan siinä se sisäinen onttous, sydämettömyys ja petollisuus, jota peitetään hienolla tahdikkuudella ja säilytetään siten kuolemaan saakka näyttelijän uljas ryhti. Kuvaus oli kai sattuva, koska kirjailijaa syytettiin aikoinaan siitä, että hän muka oli mm. tuossa kylmän tahdikkaassa Moran herttuassa esittänyt ylhäistä suojelijaansa Mornyn herttuaa. Jo vuotta aikaisemmin julkaisemassaan laajassa kaksiosaisessa romaanissa _Jack, moeurs contemporains_ (Jack, nykyajan tapoja) hän oli käynyt käsiksi elämän vakaviin puoliin. Se on tarina isättömän lapsen vaiheista kehdosta hautaan saakka. Aste asteelta kasvava kurjuus on kuvattu sinä niin sydäntä kouristavalla voimalla, ettei George Sand oman kertomuksensa mukaan sen luettuaan voinut kolmeen päivään tehdä ollenkaan työtä.

Yleensä alkaa Daudet'n valoisa maailmankatsomus 1870-luvun lopulla ja varsinkin 1880-luvulla vähitellen tummentua ja hänen lennokas huumorinsa laimentua. Se surullinen pohjasävy, jota hymy ja leikki niin usein peittää taiteessa samoin kuin elämässäkin, pyrkii hänen tuotteissaan yhä enemmän näkyville ja laskee vain välähdyksittäin entisiä ilonsäteitä lävitsensä. Eikä tämä Daudet'n pessimistisyys ole jälkimaailmalle enää pelkkä arvoitus. Kantoihan hän toistakymmentä vuotta varmaa kuolemantietoa povessaan, koettaen salata sitä lähimmältä ympäristöltään: hän sairasti selkäydintautia, joka lopulta vei hänet hautaan. Mutta jo sitä ennen ja toisista syistä tuntuu hänessä tapahtuneen muutos. Ensi sijassa vaikutti häneen kaiketi Pariisin raskas ilmapiiri. Herkkätuntoinen runoilija sai päivä päivältä nähdä ja kokea, miten kylmästi laskeva itsekkyys, kunnianhimo ja ahneus tukahduttivat täällä sielun välittömyyden ja sortivat sen jaloimpia ja kauneimpia voimia, kuten hän on niin usein kuvannut teoksissaan. Toiseksi näyttää siltä kuin olisi ajan kirjallinen suunta Pariisissa teroittanut silmää näkemään entistä tarkemmin elämän epäkohtia ja pimeitä puolia, vaatinut pikemmin paljastamaan ja taistelemaan kuin iloitsemaan ja nauttimaan. Vallitsihan silloin parhaillaan Ranskan kirjallisuudessa naturalistinen rautakausi, ja sen puolittain tieteelliselle taidemenetelmälle oli huumori ja leikkivä päivänpaisteisuus siihen aikaan jokseenkin vierasta. Pääasiana oli tehdä huomioita ympäröivästä todellisuudesta, kerätä "inhimillisiä todistuskappaleita" objektiivista taideteosta varten. Ja kun ympäristö oli valotonta, rappeutunutta, oli siitä luonnollisena seurauksena kuvausten tumma sävy.

Daudet'kin, jolla jo syntymästä oli sangen kehittynyt huomiokyky, liittyi pääpiirteittäin tähän kirjalliseen suuntaan. Hän kuului aikoinaan siihen seurapiiriin, jossa naturalismin päämiehet Zola, Flaubert, Goncourtin veljekset ja Turgenev liikkuivat. Ja hän omaksui -- tavallaan -- heidän maailmankatsomuksensa ja taiteellisen tekotapansa. Hän on itse kertonut, miten hän keräili todellisuushuomioita teoksiinsa: "Niin kuin maalarit" -- hän sanoo -- "säilyttävät huolellisesti harjoitelmavihkonsa, joissa ääriviivat, asennot, jokin viittaus tai käsivarren liike ovat piirretyt suoraan luonnosta, niin minäkin olen kokoillut jo kolmekymmentä vuotta suuren joukon pieniä vihkoja, joissa havainnot ja ajatukset useinkin ovat osoitetut vain yhdellä viivanvedolla, josta voin palauttaa mieleeni liikkeen, äänenpainon, ja jotka voidaan myöhemmin kehittää ja paisuttaa vaikuttavan teoksen yhteissointua varten."

Tämmöisistä lukemattomista pikkuhavainnoista ovat nähtävästi melkein kaikki Daudet'n romaanit vähitellen syntyneet. Ne tekevät monin paikoin tosiaan sen vaikutuksen kuin ne olisivat piirretyt "suoraan luonnosta", ja niissä kirpoilee todellisuuspiirteitä kuin pieniä eloisia sähkökipinöitä. Hänellä on monesti ollut todellinen tyyppi edessään tutkittavana. Mutta siihen on sekaantunut muistoja ja vaikutelmia muualta, ja vapaasti luova mielikuvitus on tullut aina sitä jatkamaan ja täydentämään, niin että lähtökohta ja tulos eivät koskaan lankea yhteen. -- On mahdotonta ryhtyä tässä läpikäymään Daudet'n teosten pitkää sarjaa kokonaisuudessaan. Mainittakoon niistä vain muutamia kuuluisimpia.

Vuonna 1880 ilmestyneessä romaanissaan _Les rois en exil_ (Kuninkaat maanpaossa) hän kuvaa syvällä myötätunnolla rappiolle joutuneita ruhtinaallisia henkilöitä. Heidän onnettomat vaiheensa Pariisin elämän pyörteissä tekevät lukijaan murheellisen vaikutuksen. Synkänlainen sävy vallitsee myös _Numa Roumestanissa_ (1882), jossa Daudet on taas tarttunut lempiaiheeseensa, kuvaamaan vilkasverisiä eteläranskalaisiaan. Tällä kertaa esiintyy kirjan provencelainen pääsankari, Numa Roumestan, Pariisissa. Hän on harvinaisen älynsä ja toimintatarmonsa avulla kohonnut aina ministeriksi asti. Mutta hänessä on säilynyt synnynnäinen tarve valehdella ja tehdä lupauksia, joita hän ei jaksa eikä aina edes aiokaan täyttää. Ja hänen olemuksensa pohjalla piilee päävoimana suuri itsekkyys ja vallanhimo, jolle ei mikään ole pyhää ja joka ei sääli edes uskollista Rosalindeansa uhratessaan hänet alhaisille tarkoituksillensa. Selvästi ja voimakkaasti on tässä vedetty esiin eteläranskalaisen luonteen vaaralliset varjopuoletkin, joita Tartarinissa vielä katsottiin sovituksen valossa. Seuraava romaani _L'évangeliste_ (Evankelista, 1883) on samaten pessimistisen maailmankatsomuksen ilmaus. Siinä esitetään uskonnollista fanaatikkoa, opettajatarta, joka peittää itsekkäät ja raa'at pyyteensä tekohurskauden vaipan alle ja vetää oppilaansa, nuoren kokemattoman tytön, onnellisista oloista mukaansa kurjuuteen. Vielä synkemmän kuvan tarjoaa _Sapho_ (1884), nuoren tytön elämäntarina. Tuo tyttö, joka aikoinaan oli ollut erään taiteilijan mallina tämän maalatessa Saphon kuvaa, on oppinut vaarallisen viehätystaidon, kehittynyt seireenin tavoin kiehtomaan miehiä puoleensa ja vaipunut yhä syvemmälle ja syvemmälle. Turhaan koettaa nuori provencelainen taiteilija häntä pelastaa uhraten hänelle kaikkensa: nainen hylkää hänet jatkaakseen tietänsä aina alaspäin. Tämä yksinkertainen juoni on esitetty niin johdonmukaisesti ja keskitetysti, että monet arvostelijat ovat pitäneet tätä teosta Daudet'n parhaimpana. Romaani _L'immortel_ (Kuolematon, 1888) on taistelukirjoitus, singottu Ranskan akatemiaa vastaan. Siihen sisältyvä parodioiva satiiri tuon laitoksen vanhentuneisuudesta ja kaavamaisuudesta on sangen järeää laatua ja ampuu sen vuoksi -- ainakin taidetuotteena -- yli maalin.

Näytelmänkin alalla Daudet yritteli, saavuttamatta kuitenkaan kovin huomattavaa menestystä. Hän on itse yksin tai yhdessä jonkun kirjailijatoverinsa kanssa muovaillut näyttämöä varten useita romaaneistaan ja kertomuksistaan (esim. näytelmän _Fromont nuorempi ja Risler vanhempi_ samannimisestä romaanista ja tragedian _Arlesitar_ samannimisestä kertomuksesta, joka kuuluu kokoelmaan "Kirjeitä myllyltäni"). Yksityiskohdissaan nämä tuotteet kyllä elävät. Mutta niistä puuttuu kokonaisuutta, lujaa toiminnan keskittymistä pääjuonen ympärille, niin kuin usein hänen pitemmistä romaaneistaankin. -- Myöhemmällä iällään hän kirjoitti pari muistelmateosta: _Trente ans de Paris à travers ma vie et mes livres_ (Kolmekymmentä vuotta Pariisissa elämäni ja kirjojeni taustalta, 1888) ja _Souvenirs d'un homme de lettres_ (Kirjailijan muistelmia, 1889). Molemmat antavat huomattavia tietoja hänen elämästään ja teoksistaan ja sisältävät sitä paitsi koko joukon luonteenkuvauksia kirjallisista ja valtiollisista merkkimiehistä.

Daudet itse sanoo kirjailijakykynsä perustuvan kiinteään, intensiiviseen elämään. "Samassa määrin" -- niin kuuluvat hänen sanansa -- "kuin elämä jättää ihmisen, katoaa kyky, tunnon alttius ja esittämisvoima." Mutta ihmeteltävää on, ettei pitkällinen tauti pystynyt lamauttamaan hänen henkisiä voimiaan, vaan että hän pysyi virkeänä loppuun asti ja suunnitteli paraikaa uutta teosta, kun kuolema kohtasi hänet Pariisissa 16 p:nä jouluk. 1897.

Samoin kuin hänen elämänsä jakaantuu kahden eri keskustan, Provencen ja Pariisin välille, risteilevät hänen runoudessaankin eri ainekset: etelä ja pohjola, valo ja varjot, kevyet unelmat ja naturalistinen todellisuudentaju. Alussa vie voiton etelä. Herkkä ja vilkas mielikuvaelo kohoaa raskasta, systeemiin kahlehdittua taideteoriaa korkeammalle, välittömyys ja innostus järkiperäistä harkintaa korkeammalle, leikkivä huumori elämän ahdistavaa kohtalokkuutta korkeammalle. Lopummalla ikää muuttuu sävy koko joukon. Runoilija näkee niin paljon itsekkäiden intohimojen temmellystä, raakuutta ja rappeutumista, että hän katkeroituu siitä. Hänen hienosärmäinen, helposti syttyvä sielunsa on ollut kuin prisma, johon erivoimaiset ja eriväriset säteet ovat kokoontuneet ja murtuneet sen läpi kulkiessaan monikirjavaksi valonväreilyksi. Hän oli naturalisti, joka ei koskaan voinut kieltää persoonallista tunne-elämäänsä objektiivisen kylmän kuvauksen tai yhteiskunnallisen tendenssitaiteen hyväksi. Hänen viehättävä temperamenttinsa tuntuu kaikkialla. Räikeinkin todellisuus saa hänen käsissään ikään kuin runollisen kirkastuksen ja hienouden, jonkinlaisen sanoin selittämättömän puhtauden ja henkevyyden. Tämä sävy näkyy hänen tyylissäänkin. Se on hiottua ja hienoa, rohkeaa ja alkuperäistä. Siinä on lämmin väritys. Kosketus melkein musikaalisen pehmeää ja soivaa. Värien käyttö maalauksellisen havainnollista. Arimmatkin vivahdukset merkityt. Kuvattavan tuoksu ja väri ikään kuin sidottu sanansalpojen taakse. Eikä tyyli sittenkään hänen parhaissa teoksissaan muutu sentimentaaliseksi, vaan säilyttää miehekkään vilkkauden ja selvyyden.

Kenties on juuri tämä eri voimien risteily hänessä hänen taiteensa erikoisuus. Ja kenties voidaan hänen asemansa ja merkityksensä tämän mukaan parhaiten ymmärtää. Ainakin erosi hän siinä suhteessa toisista naturalistisista aikalaisistaan.

Hänessä ei ollut Zolan suurisuuntaista voimaa eikä aatteen ankaruutta. Hän ei ollut reformatorinen esitaistelija totuuden puolesta maailman valhetta vastaan. Loihan hän itse taiteessaan noita viehättäviä ja runollisia tarasconilaisia valheita hymähtääkseen niille. Sen vuoksi ei Zola tahtonutkaan tunnustaa häntä omaksi mieheksi, puhdasveriseksi todellisuuden kuvaajaksi, vaan lausuu hänestä: "Hyväntahtoinen luonto on asettanut hänet tuolle hienon hienolle rajalle, missä runous loppuu ja todellisuus alkaa." Eikä hänessä ollut Flaubertin objektiivista ylhäisyyttä, joka salaisesti kärsii yksinäisessä kylmyydessään. Hän oli lämmin, osaaottava sydän, jonka sykintä tuntuu aina kuvauksen alla. Ei hänellä ollut myöskään Maupassantin rautaista tarmoa, jonka avulla tämä lannisti oman minuutensa, hioi lauseensa teräksenkirkkaiksi ja rakensi kertomuksensa varman kokonaissuunnitelman varaan, eikä sitä synkkää fatalismia, mikä jälkimmäisessä näyttää olleen raskaamman pohjoisranskalaisen veren perintöä. Enimmän hän ehkä muistuttaa Goncourtin veljeksiä, noita herkkäsieluisia taitureita, jotka kulkivat aina uusia vaikutelmia keräilemässä ja jotka tahtoivat tehdä ranskan kielestä impressionistisen siveltimen ja piirtimen. Mutta Daudet oli kenties heihinkin verrattuna enemmän epätodellisuuksien uneksija ja mielikuvituksen mies. Ja sitten hän oli humoristi enemmän kuin yksikään hänen aikansa naturalisteista. Hän oli ja pysyi runoilijana, jonka suonissa virtasi etelän lämmin ja vilkas veri, jonka mielessä kangastivat kauniit unelmat ja jonka korvissa soi kotisirkkojen huumaava laulu silloinkin, kun hän Pariisin bulevardeilla ja salongeissa näki loistavan ihmisvirran rientävän ohitsensa ajaen takaa onnea, joka aina pakeni unelmien kultaiseen kaukaisuuteen. Hän oli etelän päivänpaiste ja sulous, eksynyt Pariisin harmaiden, raskaiden sumujen keskelle -- kenties ei niin suurisuuntainen taiteellisilta saavutuksiltaan kuin miellyttävä ja puoleensa vetävä runoilijapersoonallisuutena.

_Suomentaja_.

ESIPUHE

"Mestari Honorât Grapazin, Pampérigousten hallituskaupungin notariuksen eteen saapui.

"Herra Gaspard Mitifio, Vivette Cornillen puoliso, Kotisirkka-nimisen maatilan isäntä ja asuva samassa paikassa.

"Joka täten on myynyt ja luovuttanut lain ja oikeuden takeella, vapaana kaikista veloista, erikoisoikeuksista ja kiinnityksistä.

"Herra Alphonse Daudet'lle, Pariisissa asuvalle runoilijalle, joka oli saapuvilla tätä kauppakirjaa tehtäessä ja antoi siihen suostumuksensa.

"Tuuli- ja jauhomyllyn, joka sijaitsee Rhônen laaksossa, keskellä Provencen sydäntä, mäntyjä ja rautatammia kasvavalla kukkulalla; joka kysymyksessä oleva mylly on ollut hyljättynä ja jauhamattomassa kunnossa yli kaksikymmentä vuotta, kuten näkyy siitäkin, että villit viiniköynnökset, sammalet, rosmariinit ja muut loiskasvit kiipeilevät aina sen siivenneniin asti.

"Siitä huolimatta, semmoisenaan kuin se nykyjään on, suri pyörä hajallaan ja pihapengermän tiilien raot heinittyneinä, sanoo herra Daudet mainitun myllyn olevan mieleisensä ja voivansa käyttää sitä hyväkseen runoilijatoimessaan ja ottaa sen vastaan omalla tappion ja tapaturman uhallaan, asettamatta myyjälle minkäänlaisia vaatimuksia niiden korjausten varalta, joita se kenties kaipaisi.

"Tämä kauppa on tehty täyttä sovittua ostosummaa vastaan, jonka herra runoilija Daudet on jättänyt toimiston konttoriin käypänä rahana ja jonka summan herra Mitifio on heti vastaanottanut ja kuitannut, kaikki notariusten ja allekirjoittaneiden todistajien läsnäollessa, joka täten varmuudeksi vakuutetaan.

"Kirjoitettu Pampérigoustessa Honorat'n asianajotoimistossa huilunsoittaja Francet Mamaïn ja valkeiden katumusveljien ristinkantajan Louiset'n, liikanimeltä Quiquen, läsnäollessa.

"Jotka molempien asianomaisten ja notariuksen kanssa ovat tämän kauppakirjan lukeneet ja allekirjoittaneet..."

KOTIINTULO

Kaniinit ne vasta olivat ihmeissään!... Tottuneina näkemään myllyn oven jo niin kauan suljettuna ja seinien ja pihapengermän kerrassaan nurmettuneina ne olivat lopulta alkaneet luulla koko myllärien suvun kuolleen viimeiseen mieheen. Ja kun paikka niiden mielestä oli hyvä, niin ne olivat ottaneet sen jonkinlaiseksi pääkortteerikseen, sotaliikkeidensä lähtökohdaksi. Ensimmäisenä yönä täällä ollessani oli niitä ihan valehtelematta parisenkymmentä istuutunut piiriin pihapengermälle lämmittelemään käpäliänsä kuutamossa... Mutta heti kun minä vain vähän raotin myllyn luukkua, huiit! koko leiri pakoon, ja kaikki nuo pienet valkopyllyt puikkivat pensastoon häntä pystyssä. Toivon että ne vielä palaavat takaisin.

Kovastipa hämmästyi minut nähdessään myöskin yläkerroksen asukas, vanha synkän näköinen huuhkaja, jolla on pää kuin filosofilla ja joka on majaillut myllyssä yli kaksikymmentä vuotta. Minä tapasin sen yläkamarissa, liikkumattomana ja jäykkänä yöpuullaan, seinästä karisseiden kalkkipalasten ja pudonneitten tiilien keskellä. Se katseli minua tuokion pyöreillä silmillään; sitten se, kovasti ällistyneenä kun ei tuntenutkaan minua, alkoi huutaa "huu, huu!" ja rapistella vaivalloisesti siipiänsä, jotka olivat pölystä ihan harmaina; -- noita lemmon filosofeja, jotka eivät ikinä ymmärrä karistaa tomuja niskastaan... Mutta mitäpä tuosta! Semmoisenaankin, silmiään räpytellen ja kasvot syvissä rypyissä tuo hiljainen vuokralainen miellyttää minua enemmän kuin moni muu, ja olenpa kiiruhtanut uudistamaan hänen vuokrasopimuksensa. Hän saa kuten tähänkin asti pitää hallussaan koko myllyn yläkerroksen sekä käytävän katon kautta; itselleni minä pidätän alakerroksessa pienen, valkeaksi kalkitun huoneen, joka on matala ja holvikattoinen kuin luostarin ruokasali.

* * * * *

Täältä minä teille kirjoitan, ja avoimesta ovestani helottaa kirkkaasti aurinko.