Chapter 5

"Se oli oikea ystäväntyö, jonka äsken teit minulle", sanoi metsäherra, kun kotiinpäin menivät.

"Aikomukseni ei suinkaan ollut sinnepäin", vastasi toinen.

"Yhtä kaikki; kättä annan ja kiitän sinua; luulenpa, että sinä olet asetettu tähän maailmaan, minulle ja perheelleni aina hyvää tuottamaan".

"Vähän hyvää tahdonkin saada aikaan", vastasi upseeri.

Seuraavana aamuna oli suuri ihmisjoukko kokoontunut kaupungin edustalle, missä kilpa-ajo oli tapahtuva. Siinä oli tasainen tanner, joka tavallisesti oli rykmentin harjoituskenttänä ja jonka ympäri tätä tilaisuutta varten oli maahan isketty vaajoja; toisesta vaajasta toiseen oli nuoria viritetty. Kilpa-ajain piti ajaa suoraan. Useaan kohtaan oli risuista ja turpeista tehty vallinmukaisia barrikadia ja lähellä tien loppua kulki sen poikki syvä, leveä rotko, jonka vierut olivat epätasaista louhikkoa. Niin syvässä, kuin päivä vaan paistoi ja valaisi, näkyi siellä täällä pieniä pensaita kivien välissä. Alhaalla kohisi pohjaa myöten joki, joka usealla mutkalla oli löytänyt uran niitten lukuisain kivilohkareitten välitse, jotka sotamiehet, tannerta tasoittaessaan, olivat sysänneet syrjään rotkoon.

Tuo rotko oli viimeisenä esteenä ratsastajille. Noin kahden kymmenen sylen päässä istuivat vastaisella puolella kilpa-ajon tuomarit, joiden piti katsella ajoa ja määrätä, kuka voittajaksi oli päässyt.

Metsäherra oli aikaisin paikalla. Hän käveli ympäri, ystäviä sekä tuttuja tervehtien; hän näytti röyhkeältä ja puhui kovalla äänellä, koska hän muka tiesi, että ihmisjoukon huomio oli häneen kääntynyt. Koko hänen olennossaan osoittihe toki jotakin levotonta ja hätäistä odotusta. Sillaikaa kuin ensimmäiset kilpailijat ajoivat vuoronsa, puuhasi hän hevoisensa luona, kiinnitti sen vatsavyötä, taputteli sen kaulaa ja nousi viimein, kun merkki annettiin, sen selkään ja tervehti kilpaveljeään.

Ihmiset katselivat tarkalla huomiolla molempain herrain ratsastamista. Kumpaisenkin hevoinen näytti yhtä hyvältä; ne riensivät tietä myöten niin nopeasti kuin nuolet, hypähtivät yhtä vikkelästi kaivantojen sekä vallien ylitse ja juoksivat sitte edelleen.

He olivat niinikään rinnakkaa saapuneet likelle rotkoa, kun eräs nainen katsojien joukossa heilutti kaulavaatettaan, metsäherraa tervehtäen. Tuuli sieppasi valkean huivin ja lennätti sen tanterelle. Metsäherran hevoinen pelästyi ja keikkui syrjään; kohta oli se kuitenkin taas hänen vallassaan ja juoksi rotkolle. Siihen hevoinen seisahtui ikäänkuin peläten niin pitkää hypähdystä. Metsäherra kannusti sitä kaksi kertaa reunalle; molemmat kerrat peräytyi se taapäin. Kolmannella kerralla töytäsi se rotkon ylitse, mutta ratsumestarin hevoinen oli silloin jo toisella puolella ja oli perille ehtinyt.

Metsäherra oli kalmankarvainen, tuomarien keskelle astuessaan; kulmakarvansa olivat rypistyneet ja rinta hengitti raskaasti. Kun kapteini julistettiin voittajaksi, sanoi hän:

"Minä väitän sitä päätöstä vastaan. Sattumus vaan auttoi kilpaveljeäni; kaikki läsnä olevat voivat sitä todistaa. Eräs nainen heilutti huiviaan ja hevoiseni sitä pelästyi -- sillä tavalla pääsi hän ennemmin perille; -- kova sattumus saattoi hänen voittajaksi eikä parempi taito".

"Mitä siihen vastaatte, herra kapteini?" kysyi eräs tuomari.

"Minä myönnyn tykkönään metsäherran väitökseen", vastasi kapteini kaikkien hämmästykseksi; "hänen hevoisensa pelästyi lentävää huivia enkä minä usko, että ratsumestari, jonka nimessä sain kunnian ajaa, tahtoisi sattumuksesta saada voittoa. Sentähden ehdoitan, että hiukan lepuutamme hevoisiamme ja sitte alamme uudestaan".

Tämä ylevämielinen sekä omaa etua katsomaton ehdoitus vastaanotettiin yleisellä suostumuksella. Höyryyvät hevoiset vietiin takaisin, pyyhittiin ja verhottiin loimilla niin kauaksi kuin saivat levätä. Metsäherra ja kapteini astuivat rinnakkain kentän vastaiseen päähän.

"Enkö vai sanonut totta?" virkkoi edellinen. "Sinä olet aina minun sekä perheeni hyvä enkeli; nyt osoitit minulle taas ystävyyttäsi".

"Sitä et vielä voi tietää", vastasi toinen äkeästi.

"Kuule! Minulla olisi ehdoitus mielessä, mutta älä virka kenellekään. Sinä voit oman tahtosi mukaan suostua siihen tahi kieltää. -- Sinä tiedät kuinka suuri summa voittajalle on määrätty. -- Minä olen, velikulta, pahassa pulassa ja tahtoisin helkkarin mielelläni voittaa -- edes vähän; kaikkia en tarvitsekaan. Jos myönnyt tuumaani, niin molemmat voitamme. -- Ymmärräthän -- anna minun vaan päästä pari askelta edelle, niin jaamme sitte rahat keskenämme. -- Mitä siihen sanot?"

Kapteini astui allapäin eikä virkkanut mitään. "Mitä vastaat?" kysyi metsäherra vielä.

"En ole kuulevinanikaan", vastasi toinen.

"Sinä vihaat minua; sen olen aina huomannut. Se on hän siellä kotona, joka on kertonut jotakin minusta. -- Minä olenkin kentiesi käyttänyt itseni pahasti, mutta kaikki on nyt parantumaisillaan. Usko pois mitä vakuutan; kaikki vielä paranee niin totta kuin autuutta löytyy! anna minun vaan voittaa!"

"Paremmaksi se asia ei enää voi tulla", sanoi kapteini. "Nyt vasta huomaan, että on lopen myöhäistä".

Sitte he erosivat.

Kohta senperästä alkoi kilvoitus uudestaan. Sillä kertaa oli ihmisjoukko ajettu kauas aituukselta. Hevoiset huokuivat, hirnuivat ja päristivät. Ratsastajat olivat kuin satuloihin kiinni kasvaneet, kumartuivat eteenpäin ja riensivät, ratustimet höllällä, määräpaikkaa kohti; he kavattivat jokaista keikkumista ja arvasivat edeltäkäsin jokaista estettä. Hiekka ryöppysi heidän ympäri. He lensivät kaivantojen sekä vallien ylitse yhtä onnellisesti ja ripsaasti; kun rotkolle ennättivät, hypähti kapteinin hevoinen ylitse; metsäherran seisahtui taas ja ojensi etujalat eteensä. Kun hän toisen kerran koetti, iski hän kannukset hevoisen kupeisin; se keino auttoi; hevoinen hyppäsi, saapui etujaloilla vastaiselle reunalle ja pysähtyi tuokioksi siihen; sitte päästivät ratsastaja sekä hevoinen yhtaikaa viuhuvan äänen, joka kaikui ympäri tannerta. -- Maa luikahti hevoisen jalkain alta; se tavoitti vielä etujaloillaan, mutta katosi rotkoon.

Kapteini piti hevoistaan vallin reunalla ja näki metsäherran hevoisine päivineen kuppuroitsevan toiselta kiveltä toiselle näkymättömiin saakka.

"Tällä kertaa se ei ole pelkkää sattumusta", jupisi hän.

"Naikos hän sitte nuoren lesken?"

"Jos hän nai!" kertoi tämän tarinan juttelija, hämmästyneenä katsellen kysyjää. "Ei! Te ette suinkaan oikein ole ymmärtäneet kaskuani. Hän tarkoitti vaan rouvan eikä omaa etua. Hän ei nainut, mutta kuukauden kuluttua oli hän suorittanut kaikki metsäherran velat. Sitte läksi hän pois ja haki paikan toisessa rykmentissä. Hän ja hänen entinen leikkikumppaninsa eivät koskaan enää nähneet toisiaan".

"Saanko julkaista tämän kertomuksen?"

"Saat -- vaan ei nimeä".