Part 6

Hyönteiset surisivat nukuttavasti kuumassa päivänpaisteessa, kyyhkyset kujersivat ja kaivonvintturien yhtä nukuttava ääni kuului pelloilta. Hitaasti ja juhlallisesti laama rupesi puhumaan. Kymmenen minuutin perästä sotavanhus laskeusi hevoseltaan kuullakseen paremmin, kuten hän sanoi, ja istahti maahan, pitäen ohjakset käsissään. Laaman ääni heikentyi ... väliajat pitenivät. Kim tarkasteli hartaasti harmaata oravaa. Kun pieni turkiseläin oksalla keikuttuaan hävisi, olivat sekä saarnaaja että seurakunta vaipuneet syvään uneen, sotilaan teräväpiirteinen pää painuneena käsivarrelle, laama nojautuneena puun koloon, jota vasten hänen kasvonsa loistivat kuin keltainen norsunluu. Alaston lapsi tallusteli siihen lähelle, katseli heitä ja äkillisen kunnioituksentunteen kehottamana teki juhlallisen pikku kumarruksen -- laaman edessä, mutta pieni ja lihava kun oli, keikahti nurin, jolloin Kim purskahti nauramaan noita pieniä sätkiviä jalkoja. Lapsi säikähti ja suutahtaen puhkesi kirkumaan.

-- Hoi! Hoi! huudahti sotilas hypähtäen pystyyn -- Mitä? Mitä käsketään?... Sehän on vain lapsi! Uneksuin, että annettiin hälytyskäsky. Lapsi kulta ... lapsi kulta ... älä itke. Olenko nukkunut? Se oli epäkohteliasta!

-- Minä pelkään! Minä pelkään! huusi lapsi.

-- Mitäpä sinä pelkäisit? Tässähän on vain kaksi vanhaa miestä ja poika? Miten sinusta, prinssiseni, milloinkaan voi tulla sotilas?

Laama oli myöskin herännyt, mutta välittämättä lapsukaisesta näpsäytteli rukousnauhaansa.

-- Mitä, mikä se on? kysyi lapsi, pysähtyen kesken poruaan. -- En ole milloinkaan sellaista nähnyt. Anna se minulle.

-- Ahaa, sanoi laama hymyillen ja heittäen nauhan kiemuraksi ruohikolle hyräili:

"Tämä on täys pivo kardemummaa, tämä on nokare _ghi'n_; on hirssiä, riisiä, muutakin kummaa suihimme nälkäisiin!"

Lapsi huudahti ilosta ja tavoitti mustia kiiltäviä helmiä.

-- Ohoh! sanoi vanha sotilas. -- Mistä sinä olet tuollaisen laulun oppinut, sinä maailmanhalveksija?

-- Opin sen Pathankotissa ... kynnyksellä istuessani, vastasi laama hämillään. -- Onhan hyvä olla ystävällinen lapsille.

-- Minäpä muistan, että ennenkuin uneen vaivuimme, sinä sanoit, että avioliitto ja lasten synnyttäminen ovat oikean valon pimittäjiä, kompastuskiviä tiellä. Tuleeko sinun maassasi lapsia suoraan taivaasta? Ja kuuluuko sinun lakiisi, että heille lauletaan tuollaisia lauluja?

-- Eihän kukaan ole täydellinen, sanoi laama vakavana, kooten uudelleen rukousnauhansa. -- Juokse nyt äitisi luo, pienokainen!

-- Kuulehan, sanoi vanha sotilas Kimille, -- hän häpeää sitä, että on tehnyt lapsen onnelliseksi. Sinusta olisikin tullut hyvin hyvä perheen isä, veljeni. Hei, lapsi! -- hän heitti lapsukaiselle rahan. -- Makeiset ovat aina makeita. -- Ja kun pienokainen hävisi auringonpaisteeseen, jatkoi hän: -- Niistä kasvaa miehiä. Pyhä mies, minua pahoittaa, että nukahdin kesken puhettasi. Anna se anteeksi.

-- Olemme molemmat vanhoja, sanoi laama. -- Vika on minun. Minä kuuntelin sinun puhettasi maailmasta, ja yksi vika johtaa toiseen.

-- Kuuleppa vain! Mitäpä jumalasi siitä pahentuisivat, että leikit lapsen kera? Ja se lauluhan oli aika hyvin laulettu. Jatkakaamme matkaa, niin minäkin laulan laulun Nikal Seynistä Delhin luona ... sen vanhan laulun.

He lähtivät mangopuun varjosta, ja vanhan miehen kimakka laulu kaikui valituksen tapaisena, kertoen Nikal Seynistä (Nicholsonista) ... jota laulua Punajabissa lauletaan vieläkin. Kim oli ihastunut ja laamakin kuunteli kiintyneenä.

-- Ahi! Nikal Seyn on kuollut ... hän kuoli Delhin luona! Pohjan keihäät kostavat Nikal Seynin kuoleman! -- Vanhus lauloi värisevällä äänellä, säestäen loppusointuja miekkansa huotralla hevosen kupeeseen.

-- Ja nyt olemme joutuneet suurelle valtatielle, sanoi hän, kun Kim oli häntä laulusta kiittänyt, sillä laama oli aivan vaiti. -- Siitä on pitkä aika, kun ratsastin tätä tietä, mutta sinun vilkas puheesi innostutti minua. Katsos, pyhä mies ... tässä on suuri tie, koko Intian selkäranka. Enimmäkseen se on neljän puurivin varjostama niinkuin tässäkin, ja keskitiellä, joka on kova, on vilkas liike. Ennenkuin rautatiet tulivat, kulki täällä sadoittain sahibeja. Nyt vain maalaisvankkurit ja muut sellaiset sillä liikkuvat. Oikealla ja vasemmalla on raskaitten kuormien soratie ... viljaa ja pumpulia ja puuta, kalkkia ja nahkoja varten. Sitä on turvallinen kulkea, sillä aina muutaman _kosin_ päässä on poliisiasema. Poliisit ovat tosin varkaita ja nylkyreitä (minä puolestani panisin ratsumiehiä, tarmokkaan päällikön komentamia nuoria sotilaita, tietä vartioimaan), mutta eivät he ainakaan siedä muita kilpailijoita. Kaikenlaisia ihmisiä liikkuu täällä, bramiineja ja chumareja, rahamiehiä ja kulkureita, tukanleikkaajia ja pyhiinvaeltajia, savenvalajia ja kaikenkaltaisia, tullen ja mennen. Se on niinkuin joki, josta minut on vedetty maalle kuin puunrunko tulvan jälkeen.

Ja ihmeellisen näyttämön tosiaankin esittää tuo suuri valtatie. Se kulkee aivan suoraan ja välittää tuhannen viidensadan mailin matkan tungoksetta Intian valtavaa liikennettä. Se on sellainen elämänvirta, jommoista ei ole missään muualla maailmassa. He katselivat sen vihreiden puiden kaartamaa, varjojen katkomaa ja etäisyyteen häipyvää valkoista pintaa, jolla näkyi hitaasti kulkevia vaeltajia. Vastapäätä heitä oli poliisiaseman kaksiosainen vahtikoju.

-- Kuka se on, joka aseita kantaa vastoin lakeja? huusi nauraen poliisi, nähdessään sotilaan miekan. -- Eikö poliisi riitä pitämään kurissa pahantekijöitä?

-- Poliisin vuoksi minä sen ostinkin, kuului vastaus. -- Onko kaikki järjestyksessä Intiassa?

-- Ressaldar sahib, kaikki käy hyvin.

-- Minä olen, näetkös, kuin vanha kilpikonna, joka pistää päänsä esiin kuorestaan ja vetää sen jälleen sisään. Niin, tässä on Hindustanin tie. Kaikki ihmiset kulkevat sitä...

-- Sinä sian jälkeläinen, onko tuo pehmeä tie aiottu sinulle siinä selkääsi kyhniäksesi? Sinä kaikkien häpeällisten tyttärien isä ja kymmenentuhannen yhtä häpeällisen vaimon mies, sinun äitisi oli paholaiselle antautunut ja hänen äitinsä hänet sille omisti, eikä tädeilläsi ole ollut nenää seitsemään miespolveen. Sisaresi!... Mikä hullu päähänpisto sai sinut panemaan rattaat poikkiteloin? Särkynyt pyöräkö? Särenpä pääsikin, jotta saat ne molemmat yhteen panna!

Ääni ja kiukkuiset piiskanläimäykset kuuluivat tomupatsaasta puolensadan jalan päästä, missä eräät rattaat olivat särkyneet. Laiha korkea kattiwar-tamma, silmät ja sieraimet punaisina kauhistuksesta, hyppeli korskuen ratsastajansa alla, joka puolestaan ajoi huutavaa miestä. Ratsumies oli pitkä ja harmaapartainen, istuen hurjistuneen ratsun selässä kuin kiinnikasvaneena ja taitavasti ruoskien uhriansa hypähdyksien välillä.

Sotavanhuksen kasvot loistivat. -- Se on poikani! sanoi hän, koettaen saada hevosensa päätä kohotetuksi.

-- Pitääkö minun tulla ruoskituksi ihan poliisin nenän edessä, huusi kuormanajaja. -- Oikeutta, minä vaadin oikeutta...!

-- Pitääkö kirkuvan apinan saada tukkia tie pudottamalla kymmenentuhatta säkkiä nuoren hevosen eteen? Sillä tavoinhan voi hevosen tärvellä.

-- Hän puhuu totta, hän puhuu totta, mutta hevonen on hyvin opetettu, sanoi vanhus. Kuormanajaja ryömi rattaittensa alle ja sieltä sinkautteli kaikenlaisia uhkauksia.

-- Ne ovat väkeviä miehiä nuo sinun poikasi, sanoi poliisi rauhallisesti kaivellen hampaitansa.

Ratsastaja sivalsi vielä ruoskallansa ja tuli sitten nelistäen heitä kohti.

-- Isä! hän pysäytti hevosensa kymmenen jalan päähän ja hyppäsi maahan.

Vanha sotilas laskeutui heti alas koniltansa, ja isä ja poika syleilivät toisiansa, niinkuin itämailla on tapana.

IV

Isä ja poika rupesivat sitten puhelemaan keskenään matalalla äänellä. Kim heittäytyi lepäämään puun alle, mutta laama nyki häntä kärsimättömästi hihasta.

-- Mennään eteenpäin. Joki ei ole täällä.

-- Ohhoh! Hoo! Emmekö ole jo kulkeneet tarpeeksi? Eihän jokemme karkaa. Ollaan kärsivällisiä, niin hän antaa meille pienen avun.

-- Tämä poika, sanoi vanha sotilas äkkiä, -- on tähtien ystävä, hän toi minulle tiedon eilen. Hän on näyssä nähnyt miehen antamassa määräyksiä sotaa varten.

-- Hm! sanoi hänen poikansa syvällä rintaäänellä. -- Hän sattui kuulemaan basaarijuttuja ja käytti niitä hyväkseen.

Isä nauroi. -- Ei hän ainakaan ratsastanut minun luokseni pyytämään uutta ratsua ja jumala tietää kuinka monta rupeeta. Ovatko veljiesikin rykmentit saaneet lähtökäskyn?

-- En tiedä. Otin lomaa ja riensin nopeasti luoksesi, jos sattuisi...

-- Jos sattuisi ... että he ehtisivät ennen sinua kerjäämään. Voi teitä pelaajia ja tuhlaajia! Mutta sinä et ole vielä milloinkaan ottanut osaa taisteluun. Siinä tarvitaan totisesti hyvä hevonen. Sitäpaitsi hyvä varahevonen ja kestävä poni matkaa varten. No, katsotaan ... katsotaan. -- Hän naputti sormillaan satulan nuppia.

-- Ei tässä sovi suunnitella asioita, isä. Lähdetään kotiin.

-- Ainakin on poika maksettava. Minulla ei ole rahaa mukanani, ja hän toi kuitenkin varmoja uutisia. Hoi! Sinä koko maailman pikku ystävä, sota tulee, niinkuin sinä sanoit.

-- Niin, juuri niinkuin minä tiesin, vastasi Kim tyytyväisenä.

-- Mitä? kysyi laama hypistellen helmiään ja aina vain tähystellen tielle päin.

-- Isäntäni ei vaivaa tähtiä maksua vastaan. Me toimme uutisia ... pane merkille: me toimme uutisia ja nyt lähdemme -- Kim pani kätensä sivullensa aivan kuin rahaa vastaan ottaakseen.

Vanhuksen poika heitti hopearahan, joka vilahti päivänpaisteessa. Samalla hän mutisti jotakin kerjäläisistä ja silmänkääntäjistä. Se oli neljän annan raha ja oli hyvin riittävä useaksi päiväksi. Laama, joka näki metallin vilahduksen, mutisi siunauksen.

-- Onnea matkalle, koko maailman pikku ystävä, huutaa piipitti vanha sotilas kääntäen laihaa ratsuaan. -- Kerran elämässäni tapasin oikean profeetan ... joka ei ollut armeijaan kuuluva.

Isä ja poika kääntyivät menemään yhdessä, vanhus istuen yhtä pystynä kuin nuorikin.

Maalaispoliisi, jonka yllä oli palttinahousut, tulla laahusteli tien poikki. Hän oli nähnyt rahan.

-- Seis, huusi hän käskevästi englanninkielellä, -- ettekö tiedä, että tässä on suoritettava kahden annan _takkus_ henkeä kohti, joka tekee neljä, siitä että pääsee tälle tielle sivupolulta. Se on hallituksen määräys, ja raha käytetään puiden ja kaunistuksien istuttamiseen tien varrelle.

-- Ja poliisien vatsan lihottamiseksi, sanoi Kim pujahtaen pois käden ulottuvilta. -- Mietihän vähäsen, sinä savipää. Luuletko meidän nousseen lähimmästä rapakosta, niinkuin sammakko, sinun isäpuolesi. Oletko milloinkaan kuullut veljesi nimeä?

-- Ja mikä hän olikaan? Anna pojan olla! huusi vanhempi poliisi hyvin huvittuneena, istuutuessaan kuistille piippuaan polttamaan.

-- Hän otti soodavesipullon nimilipun ja liimasi sen sillankaiteeseen ja otti veroa kulkijoilta kokonaisen kuukauden, sanoen että se on hallituksen määräys. Sitten tuli englantilainen ja iski hänen päänsä puhki. Voi veli kulta, minä olen kaupunkilainen enkä mikään maanmoukka.

Poliisi perääntyi nolostuneena, ja Kim maalaili häntä lisänimillä pitkin matkaa.

-- Onko milloinkaan ollut sellaista oppilasta kuin minä? huudahti hän iloisesti laamalle. -- Sinut olisi kynitty putipuhtaaksi jo kymmenen mailin päässä Lahoresta, jos en olisi suojellut sinua.

-- Minä mietin juuri, oletko sinä henki vai silloin tällöin paha paholainen, sanoi laama laimeasti hymyillen.

-- Minä olen sinun _chelasi_. -- Kim asettui kävelemään hänen rinnalleen -- selittämätöntä pitkämatkaisen astuntaa, jota näkee kaikkialla.

-- Mennään nyt, mutisi laama, ja rukousnauhan helmien hiljaa kalistessa he vaelsivat mailin toisensa perästä äänettöminä. Laama mietiskeli, kuten tavallista, mutta Kimin kirkkaat silmät olivat tietysti avoinna. Joutua tuolle leveälle hymyilevälle elämänvirralle oli hänen mielestään melko suuri edistysaskel verrattuna Lahoren tungokseen asti täysiin katuihin. Tapasi uusia ihmisiä ja uusia nähtävyyksiä joka askelella ... tuttuja ihmisluokkia ja aivan outoja, ennen näkemättömiä.

He tapasivat joukon pitkätukkaisia väkevänhajuisia sanseja, jotka kantoivat sisiliskoja ja muuta saastaista ruokaa selässänsä, luisevien koirien nuuskien ärhennellessä heidän kintereillään. Ne ihmiset pysyivät omalla puolellansa tietä, kulkien nopean arasti, ja muut kastit väistivät heitä, sillä heitä pidetään saastaisina.

Sansien jäljessä, astuen huoletonna vaikka jäykästi pimeässä varjostossa -- jalkarautojen muisto lienee vielä ollut vereksenä mielessä -- tallusti vasta vankilasta päässyt mies; hänen täysi vatsansa ja kiiltävät poskensa osoittivat, että hallitus pitää huolta vangeista paremmin kuin moni kunniallinen ihminen pitää huolta itsestään. Kim tunsi hyvin käynnin ja laski pilaa siitä miehen ohimennessä.

Sitten seurasi akalilainen, hurjannäköinen, pörrötukkainen sikhiläinen intoilija lahkonsa siniruutuiseen asuun puettuna, kiillotettujen teräshelyjen välkkyessä hänen korkean sinisen turbaaninsa huipusta. Hän palasi riippumattomista sikhiläisvaltioista, missä hän oli käynyt laulelemassa muinaisia heimon voittokuluja nuorille ruhtinaanpojille, jotka ovat käyneet yliopistossa ja käyttävät eurooppalaisia saappaita ja pukuja. Kim karttoi huolellisesti ärsyttämästä miestä, sillä akalin viha kuohahtaa pian ja hänellä on vikkelä käsi.

Siellä täällä he tapasivat kirjavapukuisia joukkoja, kun koko kylänväki oli palaamassa jostakin markkinapaikasta, naiset kantaen lapsia selässään, kulkien miestensä jäljessä, isommat pojat sokeriruo'on palasilla keppihevosta leikkien tai vetäen pieniä puolen pennyn leikkivetureita pitkin tietä, tai sitten pienillä kuvastimenpalasilla väläytellen aurinkoa ohikulkijain silmiin. Helposti voi nähdä, mitä kukin oli ostanut, ja jos siitä oli jotakin epäilystä, niin tarvitsi vain katsoa kuinka naiset, ruskea käsi toista ruskeata kättä vastassa, vertailivat keskenään luoteisilta markkinapaikoilta vastaostamiansa lasihelyjä.

Nuo ilonpitäjät kulkivat hitaasti huudellen toisillensa ja pysähtyen makeismyyjien kohdalla tai rukoillakseen tiepuolessa olevien alttarien luona, joita oli sekä hindujen että muhamettilaisten varaksi ja joiden luo alempien kastien jäsenet hyvin hyvässä sovussa pysähtyivät huolimatta uskontunnustuksestaan.

Pitkä sininen rivi, joka kulki kiemurrellen kuin joku ryömivä mato, saattoi ilmestyä tomusta ja kulkea ohi vilkkaan puheensorinan tahdissa. Se oli _changar-_joukko -- naisia, jotka ovat ottaneet pitääkseen huolta pohjoisen rautatien ratavalleista -- litteäjalkaisia, pystyrintaisia, rotevia, sinipuseroisia sorankantajia, jotka, pysähtymättä kuluttamaan aikaa matkan varrella, riensivät pohjoiseen, kuultuaan työtä olevan siellä saatavissa. He kuuluivat kastiin, jonka miehistä ei pidetä lukua, ja he kulkivat ryhdikkäinä ja reippain askelin, pää pystyssä, kuten näkee kulkevan naisten, jotka kantavat raskaita taakkoja.

Vähän myöhemmin saattoi hääjoukko kääntyä suurelle valtatielle soiton ja huutojen kaikuessa ja seppelkukkien tuoksuessa väkevämmin kuin itse maantientomu. Morsiamen kantotuoli, joka oli punaisen ja kullan kirjava, vilahteli huojuvana pölypilven keskessä, ja sulhasen kukitettu poni kääntyi sivumennen syrjään sieppaamaan heinätukon ohikulkekevasta rehukuormasta. Kim yhtyi sekä onnitteluihin että puujalkavitseihin, toivottaen pariskunnalle sata poikaa eikä yhtään tytärtä, kuten sananparsi kuuluu. Mutta paljon mielenkiintoisempana sai yhä raikuvampia huutoja osakseen joku kuljeksiva silmänkääntäjä, jolla oli puoleksi opetettuja apinoita, tai toinen, joka kuljetti rasituksesta läähättävää karhua, tai sitten nainen, joka kiinnitti pukinsarvet jalkoihinsa ja tanssi nuoralla, säikyttäen hevoset ja saattaen naiset kimakasti kirkumaan ihmetyksestä.

Laama ei milloinkaan kohottanut silmiään. Hän ei pannut merkille rahanlainaajaa, joka töpöhäntäisellä ponillansa riensi kokoamaan julmia korkojaan, -- ei pitkään huutelevaa karkeaäänistä, vielä sotilastahdissa kulkevaa lomallelaskettua alkuasukassotilasten ryhmää, joka oli iloinen päästessään käyttämästä polvihousuja ja säärystimiä ja huvitteli syytämällä raakoja puheita ohikulkeville sävyisille naisille. Eipä hän nähnyt pyhän veden myyjääkään, vaikka Kim odotti, että hän ostaisi pullon kallisarvoista ainetta. Hän vain katseli maahan kaiken aikaa ja harppoi vakaasti tunnin toisensa perästä, sielu kokonaan muualla. Mutta Kim oli seitsemännessä taivaassa.

Suuri valtatie oli tässä kohden rakennettu korkeaksi, kestääkseen vuoriston talviset tulvat, niin että siinä matkasi ikäänkuin hiukan yläpuolella maiseman, pitkin juhlallista käytävää, koko Intian levitessä näkyviin oikealla ja vasemmalla. Oli hauskaa katsella monen härkäparin vetämiä jyvä- ja puuvillavankkureita hitaasti kulkemassa kyläteitä: saattoi kuulla niiden rattaiden kitinän mailin päästä ja vähitellen lähenevän, kunnes ne, ajajien huikkaillessa ja sättiessä toisiansa, kiipesivät jyrkkää vierua ylös valtatielle. Mieluista myös oli katsella ihmisiä, noita punaisissaan, sinisissään, valkoisissaan ja keltaisissaan liikkuvia pieniä parvia, jotka poikkeilivat valtatieltä omiin kyliinsä, hajaantuivat pari-, kolmihenkisiin ryhmiin ja vähitellen häipyivät tasangon etäisyyteen. Kim tunsi näiden ilmiöiden viehätyksen, vaikka hän ei kyennyt tunteitansa tulkitsemaan, ja niinpä hän tyytyi ostamaan kuorittuja sokeriruo'on palasia ja syljeskelemään niistä imemäänsä mehua hyvin tuhlaavasti pitkin tietä. Silloin tällöin laama otti nuuskaa, eikä Kim enää lopuksi saattanut sietää hiljaisuutta.

-- Tämä on hyvä maa ... tämä etelänmaa, virkkoi hän. -- Ilma on hyvä, vesi on hyvää. Eikö olekin?

-- Ja kaikki ovat Pyörään kytketyt, sanoi laama. -- Elämästä toiseen siirtyen. Kenellekään näistä ei ole Tietä näytetty. -- Hän vaipui jälleen omaan maailmaansa.

-- Nythän olemme jo väsyksiin asti kulkeneet, jatkoi Kim. -- Varmaan pian tulemme levähdyspaikkaan. Pysähdymmekö siinä? Katso, aurinko jo alenee.

-- Kukapa ottaa meidät suojaansa tänä iltana?

-- Se on yhdentekevää. Tämä maa on täynnä hyviä ihmisiä. Sitäpaitsi -- hän alensi äänensä kuiskaukseen -- meillä on rahaa.

Kulkijain joukko tiheni, kun he lähestyivät levähdyspaikkaa, _paraota_, mikä tiesi päivänmatkan päättymistä. Jono hökkeleitä, joissa myytiin yksinkertaista ruokaa ja tupakkaa, kasa polttopuita, poliisiasema, kaivo, hevosruuhi, muutamia puita ja niiden alla siellä täällä entisten nuotiotulien mustia tuhkakasoja -- ne vain ovat suuren valtatien levähdyspaikkojen tuntomerkkejä, jollei ota huomioon kerjäläisiä ja variksia, jotka molemmat ovat yhtä nälkäisiä.

Tällöin aurinko jo työnsi leveitä kultaisia juovia mangopuiden alimpien oksien välitse; papukaijoja ja kyyhkysiä tuli sadoittain lentäen pesiinsä, ja nauravat harmaaselkäiset harakat, keskustellen päivän tapauksista, hyppelivät kaksin tai kolmin edestakaisin melkeinpä kulkijain jaloissa; puiden oksilta kuuluva suhina ja kahina ilmaisi, että yököt olivat vuorostaan valmiina lähtemään yöllisille pyyntiretkilleen. Tuota pikaa auringonvalo keskittyi ja punasi verenkarvaisiksi ihmisten kasvot ja kärryjen pyörät sekä härkien sarvet. Sitten yö nopeasti laskeutui muuttaen ilman tunnun ja levittäen sinervän hämäräharsonsa tienoolle, ja heti tuntui selvempänä ja pistävämpänä nuotionsavu ja karjanhaju sekä vehnäleipien suloinen tuoksu, kun niitä paistettiin tuhassa. Yövartio riensi poliisiasemalta mahtavasti rykien ja komentosanoja toistaen, ja hehkuva hiili loisti punaisena tiepuoleen vetäytyneen ajomiehen vesipiipussa, kun Kimin silmä koneenomaisesti katseli laskevan auringon viimeistä kimmellystä hevosten metallisissa silakoristuksissa.

Tällaisen _paraon_ elämä muistuttaa suuresti Kashmir Serain (ison majatalon) elämää pienoiskoossa. Kim antausi huolettomaan aasialaiseen epäjärjestykseen, joka -- jos omistaa siihen tarpeeksi aikaa -- antaa kaikkea mitä yksinkertainen ihminen voi tarvita.

Hänhän ei tarvinnut paljoa, sillä koska laamalla ei ollut mitään kastiepäilyksiä, saattoivat he ostaa keitettyä ruokaa lähimmästä kojusta. Mukavuuden vuoksi Kim kuitenkin kokosi kuivaa lantaa nuotion tekemistä varten. Hyörien kaikkialla nuotioiden ympärillä miehet huusivat öljyä, jyviä, makeisia ja tupakkaa, tuuppivat toisiansa odottaessaan vuoroansa kaivolla, ja miesten ääniin sekaantui vankkureista, jotka olivat edestä verhoilla peitetyt, naisten kimeätä pärpätystä ja tirskunaa, nämä kun eivät saaneet näyttäytyä julkisesti.

Nykyään ovat sivistyneet alkuasukkaat sitä mieltä, että kun naiset matkustavat -- ja he ovat matkoilla melko usein -- on parempi viedä heidät nopeasti junassa, asianmukaisesti verhotussa vaununosastossa, ja se tapa onkin leviämässä. Mutta aina on niitä vanhanaikaisia, jotka pysyvät esi-isien tavoissa, ja toisekseen on aina vanhoja naisia -- piintyneempiä kuin miehet --, jotka elämänsä lopulla lähtevät pyhiinvaelluksille. He eivät kuihtuneina ja vähemmän miellyttävinä erinäisissä oloissa enää paljoa välitä hunnusta.

Oltuaan pitkät ajat eristettyinä muista ja kuitenkin jonkin verran tekemisissä tuhansien ulkomaailman harrastuksien kanssa he rakastavat avoimen valtatien hälinää ja melua, kokouksia pyhäkköjen luona ja rajattomia juoruamisen mahdollisuuksia samanmielisten valtiatarleskien kanssa. Varsin usein on kauan kärsineelle perheelle mieluista, että tuollainen teräväkielinen, terästahtoinen vanha nainen lähteekin noin matkailemaan Intian halki, sillä ovathan toivioretket otollisia jumalillekin. Niinpä saattaa kaikkialla Intiassa, etäisimmissä paikoissa yhtä hyvin kuin keskuksissakin, tavata harmaapäisiä palvelijoita, jotka ovat olevinaan huoltamassa vanhaa naista tämän enemmän tai vähemmän verhottuna piiloutuessa härkävankkureihin. Sellaiset palvelijat ovat hyvin vaiteliaita ja luotettavia, ja kun eurooppalainen tai ylempään kastiin kuuluva alkuasukas on läheisyydessä, peittävät he hoidokkinsa hyvin huolellisesti; tavallisessa pyhiinvaeltajajoukossa siitä sitä vastoin ei välitetä. Vanha nainen on sittenkin inhimillinen olento ja elää nauttiakseen elämästä.

Kim huomasi majapaikalle äsken saapuneet koreasti somistellut perheajoneuvot, joissa oli kaksi kirjailtua kuomua, niin että vaunut muistuttivat kaksikyttyräisen kameelin selkää. Kahdeksan miestä oli saattajina, ja kahdella näistä oli vanhat ruostuneet sapelit ... varmana merkkinä siitä, että saatettavana oli arvohenkilö, sillä tavalliset ihmiset eivät käytä aseita. Esiverhojen takaa kuului yhä kasvavaa moitteitten, käskyjen ja pilapuheiden kaakatusta, joka ainakin eurooppalaisesta olisi tuntunut hyvin karkeasanaiselta. Siinä oli ilmeisesti nainen, joka oli tottunut käyttelemään valtaa.

Kim tarkasteli tutkivasti vaunujen vartiomiehistöä. Puolet heistä oli alamaan hoikkasäärisiä, harmaapartaisia uryamiehiä; muut taasen huopavaatteisiin ja -hattuihin puettuja vuoristolaisia. Se seikka olisi jo riittänyt ilmaisemaan seurueen luonteen, vaikkapa hän ei olisi kuullutkaan noiden molempien ryhmien ainaista kinastelua. Vanha nainen oli menossa etelään päin ehkäpä tervehtimään rikasta sukulaista, esimerkiksi vävyä, joka oli lähettänyt kunnioituksensa osoitukseksi saattueen häntä vastaan. Vuorelaiset oli matkalainen ottanut omalta tienooltaan, Kulusta tai Kangrasta. Aivan ilmeistä oli, ettei matkassa ollut tytärtä menossa vihittäväksi ... muutoin olisivat uutimet olleet kiinnitetyt eikä vartiomiehistö olisi suvainnut ketään vaunujen läheisyydessä.

Nainen oli hilpeä ja rivakka ihminen, tuumi Kim ohimennessään, kantaen toisessa kädessään lantakasaa nuotiota varten ja toisessa keittoruokaa sekä raivaten olkavarrellaan laamalle tietä tungoksessa. Tästä kohtauksesta saattoi hellitä jotakin. Laama ei siinä tahtonut mihinkään ryhtyä, mutta, kuten kunnollisen chelan tuleekin tehdä, Kim oli halukas kerjäämään kahdellekin.

Hän laittoi nuotionsa niin lähelle vaunuja kuin uskalsi, odottaen että joku vartijoista käskisi hänen siirtyä loitommaksi. Laama heittäytyi väsyneenä maahan, melkein niinkuin ylensyönyt yökkö kääriytyy siipiinsä, ja otti esiin rukousnauhansa.

-- Menkää tiehenne, kerjäläiset! -- Käskyn antoi hindustania mongertava vuoristolainen.

-- Huh! Sehän on vain _pahari_ (vuoristolainen), -- sanoi Kim olkansa yli. -- Mistä alkaen ovat vuoristoaasit omistaneet koko Hindustanin?