Part 26

Talon emäntä sanoi iloisesti tavallisten tervehdyksien perästä ylemmän kerroksen ikkunasta: -- Mitäpä hyötyä oli vanhan naisen neuvoista vanhalle miehelle? Minähän sanoin sinulle, muistapa että sanoin, pyhä mies, että pitäisit silmällä oppilastasi. Kuinka noudatit neuvoani? Älä huoli vastata minulle. Minä _tiedän_. Hän on juoksennellut naisten parissa. Katso hänen silmiänsä. Ihan syvälle painuneet, ja kavaltava viiva nenästä alaspäin. Hän on joutunut hunningolle. Hyi, hyi, ja hänkin on pappi!

Kim oli liian väsynyt edes hymyilläkseen. Puistipahan vain kieltävästi päätänsä.

-- Älä puhu pilaa, sanoi laama. -- Se aika on ollut ja mennyt. Me olemme nyt täällä suurissa asioissa. Minä sairastuin sielullisesti vuoristossa, mutta hän ruumiillisesti. Ja siitä asti olen elänyt hänen voimiensa varassa ... näännyttäen häntä.

-- Molemmat lapsia -- nuori ja vanha..., tokaisi nainen, mutta jätti enemmät pilapuheet. -- Toivottavasti saatte nyt täällä voimanne takaisin. Odottakaahan vähän, niin tulen juttelemaan kanssanne noista rakkaista vuorista.

Iltapäivällä, jolloin hänen vävynsä oli palannut eikä hänen itsensä tarvinnut tehdä tarkastuskierrosta talossa, palasi nainen taas asian ytimeen, ja laama selitteli hänelle matalalla äänellä kaikki. Molemmat vanhukset nyökyttivät viisaasti päätänsä. Kim oli pistäytynyt muutamaan huoneeseen, jossa oli vuode, ja lepäsi kuin horroksissa. Laama oli kieltänyt Kimiä levittämästä hänelle peitteitä sekä hankkimasta ruokaakin.

-- Minä tiedän, minä tiedän. Kukapa muu tietäisi? kaakatti nainen. -- Me, jotka olemme menossa hautaan, tartumme niiden käsiin, jotka tulevat elämän lähteiltä vesiastiansa kukkuroillaan täynnä. Minä tein vääryyttä pojalle. Hän kulutti voimansa sinulle? Tottahan on, että vanhat kuluttavat nuoria joka päivä. Nyt meidän täytyy pitää huolta, että hän saa voimansa takaisin.

-- Sinä olet monta kertaa saavuttanut ansiota...

-- _Minäkö_ ansiota. Mitä se on? Vanha raihnainen ihminen, joka laittaa ruokaa miehille, jotka eivät edes kysy: "Kuka tämän keitti?" Jospa ansioni tulisivat tyttäreni pojan hyväksi...

-- Hänenkö, jolla oli vatsatauti?

-- Ja pyhä mies muistaa _senkin_. Täytyy kertoa se hänen äidillensä. "Hänenkö, jolla oli vatsatauti", tarkalleen pyhä mies muisti. Sehän on erinomainen kunnia! Hän on ylpeä siitä.

-- Oppilaani on minulle saman arvoinen kuin jollekin valistumattomalle on hänen poikansa.

-- Sano mieluummin tyttären poika. Äideillä ei ole meidän ikämme viisautta. Jos lapsi huutaa, luulevat he jo taivaan päähänsä putoavan. Isoäiti on jo tarpeeksi kaukana äidin tuskista, huolista ja imettämisiloista, ymmärtääkseen milloin lapsen huuto johtuu todellisesta syystä tai pahuudesta. Ja sinä muistutat minua nyt, että viime kerralla täällä ollessasi saatoin ehkä loukata sinua vaatiessani taikaa.

-- Sisar, sanoi laama käyttäen nimitystä, jolla buddhalainen munkki nimittää nunnaa, -- jos sellainen taika saattaa lohduttaa sinua...

-- Se on parempi kuin kymmenentuhatta lääkäriä.

-- No niin, jos ne lohduttavat sinua, tahdon minä, joka oli Such-zenin luostarin johtaja, tehdä sinulle niin monta kuin haluat. En ole nähnyt kasvojasi.

-- _Sitä_ apinatkin, jotka varastavat hedelmiämme, pitävät voittonaan. He, hee!

-- Mutta kuten hän sanoi, joka tuolla nukkuu, jatkoi laama viitaten pihan yli vierashuoneen suljettuun oveen päin, -- sinullahan on kultainen sydän... Ja hän on hengessä minun todellinen "pojanpoikani".

-- Hyvä on, minä olen pyhän miehen lehmä. -- Tämä oli puhtaasti hindulainen sananparsi, mutta laama ei siitä välittänyt. -- Minä olen vanha, olen kantanut poikia sydämeni alla. Ennen saatoin miellyttää miehiä, nyt minä voin heitä parantaa. -- Laama kuuli naisen rannerenkaitten samassa kilahtelevan, aivan kuin hän olisi paljastanut käsivartensa käydäkseen asiaan. -- Minä pidän huolta pojasta ja teen hänet terveeksi. Kyllä me vanhat vielä jotakin ymmärrämme.

Niinpä siis Kimiä, kun hän kaikki jäsenet kipeinä avasi silmänsä ja aikoi mennä keittiöön hankkimaan opettajalleen ruokaa, kohtasikin ankara vastustus, ja hän huomasi ovellansa huntuun puetun naisen ja harmaapäisen miespalvelijan, joka selitti hänelle, mitä hän ei missään tapauksessa saisi tehdä.

-- Sinä et saa etkä tarvitse mitään. Mitä? Suljettu laatikkoko pyhiä kirjojasi varten? No, se on eri asia. Taivas varjelkoon, että häiritsisin pappia rukouksissaan. Se tuodaan kyllä ja sinä saat pitää avaimen.

Kannellinen laatikko tuotiin ja asetettiin hänen sänkynsä alle, ja sinne Kim pisti Mahbubin pistoolin, öljykankaaseen käärityn kirjemytyn ja kirjat sekä muistiinpanot, huoahtaen helpotuksesta. Jostakin käsittämättömästä syystä tunsi hän niiden painon mielessään paljoa raskaampana kuin niiden todellisen painon olkapäillään. Hänen päätänsä suorastaan pakotti niiden ajatteleminen öisin.

-- Sinun sairautesi on aivan tavaton nykypäivien nuorissa siitä alkaen kuin nuoret ovat jättäneet vanhempiensa huoltamisen. Sille on parasta uni ja eräät lääkkeet, sanoi sahiba, ja Kim oli iloinen saadessaan jättäytyä tuohon puoleksi tiedottomaan tilaan, vaikka se osittain häntä pelotti, jos viehättikin.

Nainen keitti jonkinlaisessa aasialaisessa puhdistamossa juomia, jotka tuoksuivat inhottavilta ja maistuivat sitäkin pahemmilta. Hän seisoi Kimin vieressä kunnes ne olivat menneet alas, ja kyseli tarkoin, miltä tuntui, kun ne taas olivat tulleet takaisin ylös. Hän kielsi ketään astumasta esipihalle ja vahvisti kiellon asettamalla sinne aseistetun miehen. Tosin vartija oli yli seitsemänkymmenen ja hänen kelvoton miekkansa loppui kädensijaan, mutta hän edusti sahiban arvovaltaa, ja kuormatut kärryt, lörpöttelevät palvelijat, vasikat, koirat, kanat ja sellaiset tekivät pitkän kierroksen sen paikan ympäri. Ja parasta kaikesta, kun ruumis oli kunnossa, sahiba valitsi köyhien sukulaisten joukosta, joita tunkeili rakennusten takaosassa -- kotivieraiksi me niitä sanoisimme -- erään serkun lesken, joka osasi sitä, mitä eurooppalaiset, vaikka heillä ei ole asiasta käsitystäkään, sanovat hieronnaksi. Ja iltapäivän kuluessa, asetettuaan hänet idästä länteen, niin että salaperäiset maavirrat, jotka vaikuttavat ruumiimme tomuaineksiin, auttaisivat eivätkä estäisi, kaksi heistä alkoi poimia häntä kappaleiksi -- luu luulta, lihas lihakselta, jänne jänteeltä, ja lopuksi hermo hermolta. Vatvottuna tahdottomaksi ainejoukoksi, epämukavien, heidän silmiään verhoavien huntujen korjailemisen ja järjestelemisen puoleksi hypnotisoimana, Kim luisui kymmenentuhannen penikulman syvyyteen unen maille ja nukkui kuusineljättä tuntia yhtämittaa unta, joka virkisti häntä kuin sade vainiota kuivuuden jälkeen.

Sitten sahiba alkoi lihottaa häntä, ja koko talo joutui liikkeelle hänen huudoistaan. Hän valitsi lintuja teurastettaviksi, hän hankki kasviksia, ja harras hidasajatuksinen puutarhuri, joka oli miltei yhtä vanha kuin hän, hikoili niitten takia. Hän hankki mausteita ja maitoa ja sipulia ja pieniä purokaloja, sitruunia juomiin, peltopyitä ja lopuksi vartaalla paistettua kananpojan maksaa inkiväärilevyjä välissä.

-- Olen nähnyt jonkin verran maailmaa, sanoi nainen puuhaillessaan kasaantuvain tarjotinten parissa. -- Ja siinä on vain kahta lajia naisia: toisia, jotka vievät mieheltä voiman, ja toisia, jotka antavat sen heille takaisin. Kerran olin edellinen, nyt olen jälkimmäinen. Älä ole olevinasi pappi minuun nähden. Minä vain puhun leikkiä. Tämä kaikki tulee hyväksesi, jahka jälleen lähdet tielle. Serkku, -- tämän hän sanoi köyhälle sukulaiselle, joka ei koskaan väsynyt kehumaan suojelijansa armeliaisuutta, -- hänhän alkaa kiiltää kuin äsken suitun hevosen karva. Työmmehän on kuin tanssijattarelle heitettävien jalokivien kiillottamista, eikö olekin?

Kim nousi istumaan ja hymyili. Hirvittävä väsymys oli hänen ruumiistansa pudonnut niinkuin vanha kenkä. Hänen kielensä halusi taas puhua kyllikseen, vaikka viikko sitten pieninkin sana tahmasi sitä kuin tuhka. Niskan pakotus, jonka hän luuli laaman kannattamisesta saaneensa, oli mennyt samalla kuin ankarat säjötykset ja paha maku suustakin. Molemmat vanhat naiset, jotka eivät enää olleet perin varovaisia huntuineen, luksuttivat yhtä tyytyväisinä kuin kanat, jotka siemeniä nokkien olivat tulleet sisään avoimesta ovesta.

-- Missä on pyhä mies? kysyi hän.

-- Kuulehan häntä! Pyhä mies voi hyvin, kivahti nainen muka kiukkuisesti. -- Vaikka se ei ole _hänen_ ansiotansa. Jos saisin tietää jonkin taikakeinon, millä saada hänet viisaaksi, möisin jalokiveni ja ostaisin sen. Ajatella, että hän hylkäsi hyvän ruuan, jonka olin itse keittänyt. Ja sitten hän lähti kahdeksi yöksi vainioille tyhjin vatsoin ja lopuksi kompastui muutamaan puroon ... onko se sinun mielestäsi pyhyyttä? Vihdoin, kun hän oli huolellisesti hävittänyt sydämestäni kaiken rauhan, minkä sinä olit jättänyt, selittää hän minulle hankkineensa paljon ansiota. Sellaisiahan kaikki miehet ovat! Ei, niin se ei ollut ... hän sanoo minulle olevansa vapaa kaikesta synnistä. Mutta sen olisin minä voinut sanoa hänelle ennenkuin hän kasteli itsensä läpimäräksi.

-- Nyt hän kyllä voi hyvin -- tämä tapahtui viikko sitten -- mutta en voi ymmärtää sellaista pyhyyttä! Kolmen vuoden vanha lapsi olisi ymmärtäväisempi. Älä sinä murehdi pyhän miehen vuoksi, hän puolestaan seuraa sinua molemmin silmin, milloin ei kahlaile puroissamme, lopetti puhuja.

-- En muista nähneeni häntä. Minusta päivät ja yöt menivät ohi kuin jotkin mustat ja valkoiset verhot, jotka avautuivat ja sulkeutuivat. Minä en ollut sairas; olin vain väsynyt.

-- Sellainen väsymys tulee luonnostaan muutamia vuosikymmeniä myöhemmin. Mutta olethan siitä nyt päässyt.

-- Maharanee, aloitti Kim, mutta nähtyään katseen naisen silmissä muutti sen hellimmäksi puhuttelumuodoksi, -- äiti, saan kiittää sinua hengestäni. Kuinka voin sen ilmaista? Kymmenentuhatta siunausta talollesi ja...

-- Olkoon taloni siunaamaton. -- (On mahdotonta tarkalleen toistaa vanhuksen sanaa). -- Kiitä jumalia niinkuin pappi, jos tahdot, mutta kiitä minua niinkuin poika, jos minusta välität. Olenko sinua nostellut, hieronut ja hoitanut sitä varten, että paiskaat minulle vain kaikenlaisia sanoja kasvoja vasten? Äitisi on kai synnyttänyt sinut, että särkisit hänen sydämensä. Miten sinä häntä kohtelit -- poikani?

-- Minulla ei ollut äitiä, sanoi Kim. -- Hän kuoli, niinkuin sanovat, minun ollessani aivan pieni.

-- _Hai mai_! Sittenhän ei kukaan voi sanoa, että olen häneltä mitään oikeutta ryöstänyt, jos -- kun lähdet jälleen ja tämäkin talo on yksi monista, joita käytit majapaikkanasi ja jotka unohdat kevyesti lausuttuasi siunauksen. Mutta eipä sillä väliä. Enhän tarvitse siunauksia, mutta ... mutta... Hän polki jalkaansa köyhälle sukulaiselle: -- Vie pois vadit. Mitä hyötyä on siitä, että antaa kylmän ruuan seistä huoneessa, sinä onnettomuuden nainen!

-- Minäkin olen ... olen kerran synnyttänyt pojan; mutta hän kuoli, vastasi kumara olentoparka, harson takaa. -- Sinä tiedät, että hän kuoli! Odotin vain käskyäsi viedäkseni astiat pois.

-- Minäpä olen onnettomuuden nainen, -- huudahti vanha sahiba katuvasti. -- Me, jotka laskeudumme alas _chattrien_ luo (suuret päivänvarjot polttorovioiden yläpuolella, missä papit ottavat vastaan viimeiset saatavansa), takerrumme yhäti kiinni _chattien_ (vesiruukkujen) kantajiin (nuoriin, jotka uhkuvat elämän ylpeyttä, hän tarkoitti; mutta sanaleikki oli ontuva). -- Jollei saata tanssia juhlassa, saa katsoa ulos ikkunasta, ja lastenlasten hoitaminen vie naiselta kaiken ajan. Sinun opettajasi antaa nyt minulle kaikki toivomani taikakeinot tyttäreni vanhimman pojan hyväksi, luultavasti siksi, että hän nyt on aivan vapaa synnistä. Mutta _hakim_ on nyt ollut hyvin alakuloinen näinä päivinä. Hän myrkyttää palvelijoitani, kun ei parempia ole saatavissa.

-- Mikä _hakim_, äiti?

-- Sama daccalainen, joka antoi lääkemarjan, mikä repi minut kolmeksi kappaleeksi. Hän tuli tänne niinkuin eksynyt kameeli viikko sitten, vannoen että sinä ja hän olitte olleet veriveljiä siellä Kulun tiellä ja ollen olevinaan hyvin huolissaan sinun terveydestäsi. Hän oli hyvin laiha ja nälkäinen, jonka vuoksi annoin toimittaa hänellekin ruokaa.

-- Tahtoisin nähdä hänet, jos hän on täällä.

-- Hän syö viisi kertaa päivässä ja puhkoo palvelijoitteni paiseita suojellakseen itseänsä halvaukselta. Hän on niin huolissaan sinun puolestasi, että hän alituisesti oleskelee keittiön ovella ja pitää henkeään yllä kaikenlaisilla jäännöksillä, ja hän aikoo jäädä tänne. Pääsemmeköhän milloinkaan hänestä eroon?

-- Lähetä hänet tänne, äiti, veitikkamaisuus palasi hetkeksi hänen silmiinsä. -- Minä koetan.

-- Lähetän hänet kyllä, mutta paha olisi ajaa hänet poiskin. Ainakin oli hänellä ymmärrystä vetää pyhä mies pois purosta, ansaiten siten ansiota, vaikka pyhä mies ei tällä kertaa niin sanonutkaan.

-- Hän on hyvin viisas _hakim_, lähetä hänet tänne, äiti.

-- Pappiko ylistää pappia? Sepä ihmettä! Jos hän on ystäväsi, vaikka riitelitte viimeksi, tuon hänet tänne vaikka väkisin ja tarjoan juhla-aterian jäljestäpäin, poikani. Nouse ylös näkemään maailmaa! Tällainen vuoteessa loikominen on seitsemänkymmenen pahan aiheuttaja -- poikani!

Nainen riensi pois pannakseen toimeen hirmumyrskyn keittiön puolella, ja melkein ennenkuin hänen varjonsa oli hävinnyt, pujahti babu huoneeseen puettuna niinkuin roomalainen keisari, avopäin, kiiltonahkakengissä ja loistavana lihavuuttaan ja iloisena tervehtien.

-- Hiisi vieköön, herra O'Hara, _olenpa_ iloinen nähdessäni sinut. Minä kyllä ystävällisesti suljen oven, mutta sääli on, että olet sairas. Oletko oikein sairas?

-- Paperit ... paperit sieltä _kiltasta_. Kartat ja _murasla_! -- Hän ojensi avainta kärsimättömänä, koko ajan oli hän murehtinut, miten pääsisi noista papereista eroon.

-- Olet oikeassa. Sillä tavalla meidän tulee menetellä. Saitko kaikki?

-- Kaikki, mitä käsin kirjoitettua löysin _kiltasta_, otin mukaan. Loput heitin rotkoon.

Kim kuuli, kuinka avain kiertyi lukossa ja kuinka babu avasi öljykankaisen kääryn ja selaili nopeasti papereita. Häntä oli vaivannut ajatus, että ne olivat siellä vuoteen alla hyödyttöminä noina toimettomuuden päivinä, ja nyt hänen mielensä oli keventynyt, kun Hurree tarttui häntä käteen puristaen sitä innokkaasti, hypellen kuin norsu.

-- Tämäpä oli erinomaista! Kaikista parasta, herra O'Hara. Sinä olet, hah-hah-haa, saanut kaikki mitä voi ajatella. He selittivät kahdeksan kuukauden työn menneen hukkaan! Ja kuinka he minua löivätkään!... Katsoppas, täällä on Hilasin kirje.

Hän hymisi pari riviä persialaista runokieltä, joka on valtuutetun ja vakuuttamattoman valtiotaidon kieltä. -- Herra rajah-sahib on joutunut aika pulaan. Hänen täytyy virallisesti selittää, kuinka on mahdollista, että hän kirjoittaa rakkauskirjeitä tsaarille. Ja nämä kartat ovat vasta mainioita. Ja useat täkäläiset pääministerit ovat joutuneet näiden kirjeiden vuoksi epäluulon alaisiksi... Kylläpä onnistuit. Hallitus tulee muuttamaan ja nimittämään uudet Hilasin ja Bunarin kruununperimyksen perilliset. "Törkeää kavallusta"... Mutta sinähän et ymmärräkään, vai mitä?

-- Ovatko kaikki sinun käsissäsi? kysyi Kim. Siitä hän vain piti huolta.

-- Siitä saat olla varma, vastasi babu työntäen kasan vaatteittensa poimuihin niinkuin vain itämaalaiset osaavat. -- Ja nyt vien ne virastoon. Tuo vanha nainen luulee minun jäävän ikipäiviksi tänne, mutta nyt lähden tieheni ja oitis. Herra Lurgan on tunteva itsensä ylpeäksi. Sinä olet virallisesti minun käskyläiseni, mutta minä tulen mainitsemaan sinut suullisessa selostuksessani. Sääli, ettemme saa antaa kirjallisia selityksiä. Me hengelliset olemme mielellämme hyvin tarkkoja. -- Hän työnsi pojalle avaimen ja näytti, että laatikko oli tyhjä.

-- Hyvä on. Se on hyvä. Minä olin hyvin väsynyt. Ja pyhä mieskin oli sairas. Ja putosiko hän...

-- Kyllä niin kävi. Minä olen hänen ystävänsä, tiedätkö. Hän käyttäytyi sangen omituisesti tänne tullessani, ja aluksi luulin, että paperit olivat ehkä hänellä. Tarkkailin häntä hänen mietiskellessään ja keskustelin kansatieteellisistä kysymyksistä. Näethän, että olen hyvin vähäpätöinen henkilö täällä, verrattuna hänen mainioihin taikakeinoihinsa. Mutta tiedätkös, O'Hara, hänellä on kaikenlaisia kohtauksia. Niin, sanon minä. Ehkäpä jonkinlaisia kouristuksia, jollei kaatumatauti. Tapasin hänet semmoisessa tilassa _in articulo mortem_ muutaman puun alla, josta hän hypähti ylös ja meni suoraa päätä puroon, jonne olisi hukkunut ilman minua. Minä vedin hänet ylös.

-- Siksi, että minä en ollut siinä, sanoi Kim. -- Hän olisi voinut kuolla.

-- Niin, hän olisi voinut kuolla. Mutta nyt hän on kuiva ja väittää kokonaan muuttuneensa. -- Babu viittasi merkitsevästi otsaansa. -- Panin muistiin hänen kertomuksiansa kuninkaallista tiedeseuraa varten ... _in posse_. Mutta sinun täytyy joutua ja päästä takaisin Simlaan, ja Lurganin luona kerron sinulle sitten omat seikkailuni. Siitä tulee verraton juttu. Noiden miesten housujen lahkeet olivat aivan repaleiset, niin että vanha Nahan rajah luuli heitä karanneiksi eurooppalaisiksi sotilaiksi.

-- Niin, nuo venäläiset ... kuinka kauan olit heidän parissaan?

-- Toinen oli ranskalainen. Oh, päiviä ja taas päiviä! Nyt kaikki vuoristolaiset luulevat, että venäläiset ovat kerjäläisiä. Heillä ei ollut pienintäkään esinettä, mitä en olisi heille kerjännyt, ja sitten juttelin rahvaalle kaikenmoisia juttuja ja tarinoita! Mutta siitä kerron sinulle, kun tulet Lurganin luo. Siitä tulee hauska ilta! Saanemme siitä kumpikin "sulan hattuumme"... Niin, he antoivat sitten minulle todistuksen, ja se on vasta huvittava. Olisitpa nähnyt heidät Simlan pankissa, kun he tahtoivat näyttää toteen keitä he olivat! Ja kiitä jumalia, että sait heidän paperinsa niin hyvin! Sinä et nyt osaa nauraa, mutta sen kyllä teet, kun oikein paranet. Nyt lähden suoraan rautatielle ja siitä matkalle. Sinä saat paljon ansiota osuudestasi peliin. Milloin tulet? Me kaikki ylpeilemme sinusta, vaikka pelotitkin meitä kovin. Ja varsinkin Mahbub.

-- Niin, Mahbub. Missä hän on?

-- Hevosia kauppaamassa näillä seuduin tietysti.

-- Täällä! Niinkö? Puhuhan hitaammin. Pääni on vielä paksu.

Babu katseli arasti pitkin nenänvarttaan. -- No niin, näetkös, olen pelkuri enkä halua suurta vastuunalaisuutta. Sinä olit sairas, näetkös, enkä tiennyt, missä paperit olivat ja kuinka paljon niitä oli. Senpä vuoksi tänne tultuani sähkötin yksityisesti Mahbubille -- hän oli Meerutin kilpa-ajoissa -- ja selitin hänelle asianlaidan. Hän tuli tänne miehinensä ja seurusteli laaman kanssa ja sanoi minua houkaksi, kohdellen ankarasti.

-- Mutta miksi ... miksi?

-- Sitä minäkin kysyin. Selitin hänelle, että jos joku on vienytkin paperit, täytyisi saada joku rohkea mies hankkimaan ne takaisin. Nehän olivat niin tärkeitä. Ja Mahbub, hän ei tiennyt, missä sinä olit.

-- Mahbubko ryöstämään sahiban talon? Sinähän olet hullu, babu, sanoi Kim suutuksissaan.

-- Minä tarvitsin paperit. Oletapa, että tämä nainen olisi ne vienyt? Sehän oli ainoa käytännöllinen neuvo, luullakseni. Etkö sinä hyväksy sitä? Hindulainen sananlasku, jota ei voi toistaa, osoitti, että Kim ei suinkaan voinut sitä hyväksyä.

-- No niin, sanoi Hurree olkapäitään kohauttaen. -- Kukapa toisen maun tietää! Mahbubkin oli vihoissaan. Hän oli myynyt hevosia näillä seuduin ja sanoi tuntevansa, että tämä nainen on _pukka_ (kelpo ihminen), joka ei suostuisi sellaiseen huonoon tekoon. Minä en pidä väliä. Minä olen saanut paperit ja olin iloinen saadessani moraalista tukea Mahbubilta. Niinkuin tiedät, olen pelkuri mies, mutta miten lieneekään, kuta enemmän pelkään, sitä vaikeampiin puliin joudun. Olin hyvin iloinen sen johdosta, että tulit mukaani Chiniin ja että Mahbub oli läheisyydessä. Tämä vanha nainen on joskus hyvin töykeä minua ja mainioita lääkemarjojani kohtaan.

-- Olkoon Allah sinulle armollinen! sanoi Kim, nojaten kyynärpäähänsä. Mikä merkillinen otus babu onkaan! -- Ja sinä kuljit yksin ryöstettyjen ja vihaisten muukalaisten kanssa!

-- No, eihän se ollut mitään, vaikka he löivätkin minua. Mutta jos olisin menettänyt paperit, se olisi ollut paljon vakavampi asia. Mahbubkin melkein löi minua ja neuvotteli kauan laaman kanssa. Minä rupeankin tästä puoleen toimittamaan kansatieteellisiä tutkimuksia. No hyvästi nyt, herra O'Hara. Joudun junaan, joka lähtee 4,25 Umballaan, jos pidän kiirettä. Sitten tulee hauskaa, kun juttelen kaikki sinulle Lurganin luona. Minä kyllä virallisesti kerron sinusta. Hyvästi, hyvästi! Ja seuraavan kerran kun olet kiukkuisella päällä, älä käytä muhamettilaisia puhetapoja ollessasi tiibettiläisessä puvussa.

Hän pudisti kahdesti Kimin kättä ja avasi oven. Auringon paisteen loistaessa hänen voitonriemullisilla kasvoillaan kääntyi hän menemään, tekeytyen jälleen vaatimattomaksi puoskariksi.

-- Hän ryösti ne, ajatteli Kim unohtaen oman osansa pelissä. -- Hän petkutti heitä ja valehteli niinkuin bengalilainen ainakin. Ja he ovat hänelle antaneet _chitin_ (todistuksen). Hän saattoi heidät pilkan alaisiksi henkensä kaupalla -- minä en olisi mennyt heidän luoksensa, sen jälkeen kun he ampuivat -- ja sitten hän sanoo olevansa pelkuri mies... Ja hän on pelkuri mies. Minun täytyy lähteä taas maailmalle.

Aluksi hänen säärensä hoippuivat niinkuin huonot piipunvarret, ja auringonpaisteinen ilma häikäisi häntä. Hän istuutui valkoisen seinän viereen ja muisteli pitkää matkaa kantotuolin vierellä ja laaman heikkoutta, ja nyt, kun puhelun kiihotin oli poissa, omaa itsesääliään, jota hänellä kuten sairailla ainakin oli suuri varasto. Hänen väsyneet aivonsa säikkyivät kaikkea ulkoa tulevaa, niinkuin villihevonen kannuksen piston tuntiessaan.

-- Minä olen Kim. Minä olen Kim. Ja mikä on Kim? tätä hän toisteli mielessään alinomaa.

Ei hän halunnut itkeä, sillä milloinkaan elämässään hän ei ollut tuntenut vähemmän itkun tarvetta. Mutta äkkiä vieri suuria, tyhmiä kyyneliä hänen silmistään. Hän pudistelihe kuin koira, jolla on kirppu korvassa, ja lähti kulkemaan ulos portista. Kun talon emäntä sai kuulla siitä, lausui hän: -- Antakaa hänen mennä. Minä olen tehnyt osani, toimittakoon nyt maaemo osansa. Kun pyhä mies tulee takaisin mietiskelyiltään, ilmoittakaa se hänelle.

Tyhjät härkävankkurit olivat pienellä kummulla puolen mailin päässä aivan kuin tarkastuspaikka äsken kynnettyjen tasankojen keskellä, ja kun hän sitä lähestyi, tunsi hän silmiensä käyvän raskaiksi lauhkean ilman hyväileminä. Maaperä oli hyvää ja puhdasta multaa ... ei nuorta ruohoa, joka elävänä on jo puoleksi kuollutta, vaan toivorikasta multaa, joka pitää siemeniä elossa. Hän tunnusteli sitä varpaillansa, taputteli käsillänsä ja vähitellen, tyytyväisenä huokaisten, hän laskeutui pitkälleen vankkurien varjoon. Ja maaemo oli uskollinen kuin sahibakin. Sillä se hengitti hänen levätessään hänen olentoonsa voimaa, jota hän oli menettänyt niin kauan maatessaan vuoteella erotettuna sen hyvistä virtauksista. Tuuhea monijuurinen puu kumartui hänen ylitsensä. Vieläpä tuo eloton puinen ihmiskäsien tekemä esine tiesi, mitä hän etsi, vaikkei hän sitä itse tietänyt. Ja tuntikausia hän lepäsi siinä, tilassa, joka oli syvempää lepoa kuin uni.

Iltapuolella, kun kotiinpalaavien karjalaumojen kaviot peittivät tomupilvillä koko näköpiirin, tulivat laama ja Mahbub Ali, molemmat jalkaisin, varovaisesti sinnepäin, sillä heille oli kerrottu minne poika läksi.

-- Allah! Se oli melkein hullun työ näin avoimilla mailla, mutisi hevoskauppias. -- Hänet olisi voitu ampua satakin kertaa ... mutta eiväthän nämä ole rajaseutuja.

-- Eikä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut, sanoi laama toistaen moneen kertaan lausutut sanansa. -- Lempeä, ystävällinen, viisas, kärsivällinen ja aina iloinen matkalla, aina kaikki muistava, oppinut, vilpitön ja kohtelias. Suuri on hänen palkkansa oleva.

-- Minä tunnen pojan, niinkuin olen sanonut.

-- Ja eikö hän ollutkin kaikkea tuota?

-- Ainakin jotkut niistä ominaisuuksista hänellä oli, mutta en ole vielä löytänyt punahatun taikoja tehdäkseni hänet liiaksi totuutta rakastavaksi. Häntä on tosiaan hyvin hoidettu.

-- Sahiballa on kultainen sydän, sanoi laama vakavasti. -- Hän hoitaa poikaa niinkuin omaansa.