Part 25

-- Minä tiedän, kuinka kauan elän tässä ruumiissa. Mitä _hakim_ tässä voisi?

-- Mutta sinä olet sairas ja järkkynyt. Sinä et voi kävellä.

-- Kuinka voisin olla sairas, jos näen pelastuksen? -- Hän nousi hoiperrellen seisomaan.

-- Sitten minun täytyy etsiä ruokaa kylästä. Oh, kuinka tie on väsyttävä. -- Kim tunsi, että hänkin tarvitsi lepoa.

-- Sen Laki kyllä myöntää. Syökäämme ja lähtekäämme. Nuoli putosi tasangolle... Mutta minä taivuin halun houkutuksiin. Laita itsesi valmiiksi, _chela_.

Kim kääntyi naisen puoleen, jonka päähine oli turkooseilla koristettu ja joka oli joutilaana heitellyt kiviä syvänteeseen. Tämä hymyili hyvin ystävällisesti.

-- Tapasin hänet kuin eksyneen puhvelin pellolla ... babun kylmästä viluisena ja tuhisevana. Hän oli niin nälkäinen, että unohti kokonaan arvokkuutensa ja puhutteli minua lämpimästi. Sahibeilla ei ole mitään. (Hän ojensi tyhjää kämmentänsä.) Toisen vatsa on hyvin sairas. Onko se sinun työtäsi?

Kim nyökäytti myöntävästi silmät kirkkaina.

-- Puhuttelin bengalilaista, ja sitten läheisen kylän asukkaita. Sahibeille annetaan ruokaa sen mukaan kuin he tarvitsevat -- eikä kukaan vaadi rahaa. Saalis on jo jaettu. Babu valehtelee sahibeille. Miksei hän jätä heitä?

-- Sydämensä hyvyyden vuoksi.

-- Onko milloinkaan tavattu bengalilaista, jolla olisi kuivunutta pähkinää suurempi sydän? Mutta olkoon sillään. Puhutaanpa pähkinästä... Työn tehtyään saa palkkansa. Kylämme on sinun, olen sanonut.

-- Vahinko on minun, alkoi Kim. -- Olin ajatellut monia miellyttäviä seikkoja sydämessäni, jotka -- mutta meidän ei tarvitse toistaa kaikkia kohteliaisuuksia, mitä näissä tilaisuuksissa käytetään. -- Hän huokasi syvään. -- Mutta mestarini, näyn johtamana...

-- Huh, mitä voivat vanhat silmät nähdä muuta kuin täyteläisen kerjuumaljan.

-- ... palaa tästä kylästä tasangoille.

-- Pyydä häntä jäämään.

Kim pudisti päätään. -- Minä tunnen pyhän miehen ja hänen vihansa, jos häntä vastustetaan, vastasi hän. -- Hänen kirouksensa vapisuttavat vuoria.

-- Sääli, etteivät ne pelastaneet häntä saamasta iskua päähänsä! Minä kuulin, että sinä olit se tiikerin kaltainen urho, joka löi sahibia. Anna hänen uneksia vielä vähän. Jääkää tänne!

-- Sinä vuoriston nainen, vastasi Kim vakavasti, -- nämä asiat ovat liian korkeita sinulle.

-- Jumalat meitä armahtakoot! Milloin me miehet ja naiset olemme olleet muuta kuin tavallisia ihmisiä?

-- Pappi on pappi. Hän sanoi aikovansa lähteä tuossa paikassa. Minä olen hänen oppilaansa ja seuraan häntä. Me tarvitsemme ruokaa matkalle. Hän on kunnioitettu vieras joka kylässä, mutta (hän irvisteli poikamaisesti) täällä on ruoka hyvää. Anna sitä minulle.

-- Mitä jos en antaisikaan sitä sinulle? Minä olen tämän kylän käskijätär.

-- Silloin minä kiroon sinua ... vähäisen, en paljoa, mutta parahiksi muistaaksesi. -- Hän ei voinut olla hymyilemättä.

-- Sinä olet jo kironnut minua alaslasketuilla silmäluomillasi ja ylpeästi ylöskohotetulla leuallasi. Kirouksiako? Mitäpä minä välittäisin pelkistä sanoista? Hän puristi kätensä nyrkkiin rintaansa vasten. Mutta en tahtoisi, että lähtisit vihoissasi, ajattelisit pahaa minusta, lehmänlannan ja ruohon kokoilijasta Shamleghissa, mutta kuitenkin merkittävästä naisesta.

-- En ajattele mitään, sanoi Kim, -- paitsi että olen haluton lähtemään, sillä olen väsynyt ja me tarvitsemme ruokaa. Tässä on eväsvasu.

Nainen tempasi sen äkäisenä. -- Minä olin hupsu, sanoi hän. -- Kuka on sinun naisesi tasangolla? Tumma vai vaalea? Minä olin kerran vaalea. Nauratko? Kerran, kauan aikaa sitten, jos uskot, katseli muuan sahib minua mieltymyksellä. Kerran, kauan sitten, oli minulla eurooppalainen puku ollessani tuolla lähetystalossa. -- Hän viittasi Kotgarhiin päin. -- Kerran, kauan sitten, olin _ker-lis-ti-an_ (kristitty) ja puhuin englanninkieltä niinkuin sahibitkin. Minun sahibini sanoi palaavansa ja naivansa minut. Hän meni pois, olin hoitanut häntä hänen sairaana ollessaan, mutta hän ei milloinkaan palannut. Silloin näin, että heidän jumalansa valehtelivat, ja saavuin takaisin oman kansani luokse... Sen perästä en ole enää luonut silmiänikään sahibiin. Sinä muistutit minua hänestä, vaikka oletkin vain vaeltava kerjäläinen, jolle annan almun. Kiroisitko minut? Sinä et voi kirota etkä siunata!

Hän pani kätensä vyötärölleen ja nauroi katkerasti. -- Sinun jumalasi ovat valhetta, sinun tekosi ja sanasi ovat valhetta. Ei olekaan mitään jumalia taivaan alla. Minä tiedän sen... Mutta vähän aikaa olin siinä luulossa, että sahibini oli tullut takaisin, ja hänpä oli jumalani. Niin, kerran soitin _piannoa_, Kotgarhin lähetysasemalla, ja nyt annan almuja pakanallisille papeille. -- Hän sitoi kukkuralleen täytetyn vasun kantta kiinni.

-- Minä odotan sinua, _chela_, sanoi laama nojaten oven pieleen.

Nainen katsoi kookasta vanhusta. -- Hänkö kävelisi? Hänhän ei pysty puoltakaan mailia kulkemaan. Minne vanhus aikoisi?

Kim, jota jo huoletti laaman väsähtyminen ja joka ymmärsi eväsvasun painavan tuntuvasti, menetti tämän kuullessaan kärsivällisyytensä.

-- Mitä sinä, pahaenteinen nainen, välität siitä, mihin hän menee?

-- Ei se minua koskekaan, mutta sensijaan sinua, sahibkasvoinen pappi. Aiotko kantaa hänet selässäsi?

-- Aion lähteä takaisin tasangolle. Kukaan ei saa estää paluutani. Olen taistellut sielussani niin, että olen aivan voimaton. Raihnainen ruumis on nääntynyt, ja me olemme kaukana tasangolta.

-- Katsos, sanoi nainen ja vetäysi syrjään antaakseen Kimin nähdä täydellisen avuttomuutensa. -- Kiroo nyt minua. Ehkäpä se antaa hänelle voimia. Tee joku taikatemppu! Kutsu avuksesi suuri jumalasi. Sinähän olet pappi.

-- Näin sanoen hän kääntyi menemään.

Laama oli vaipunut istumaan yhä vielä pidellen ovipielestä. Eihän voi ajatellakaan, että iskun saanut vanhus olisi nuoren pojan tavoin toipunut yhdessä yössä. Heikkous painoi hänet maahan, mutta hänen silmänsä katselivat eloisasti ja pyytävästi Kimiin.

-- Kaikki kääntyy kyllä hyväksi, sanoi Kim. -- Tämä ohut ilma vain heikentää sinua. Hetken perästä lähdemme. Se on vuoritautia. Minunkin vatsani on vähän kipeä...

-- Ja hän polvistui lohduttamaan vanhusta miten taisi. Siiloin nainen palasi pystypäisempänä kuin ennen.

-- Ovatko jumalasi hyödyttömät? Koetteleppa minun jumaliani. Minä olen Shamleghin nainen. -- Hän huudahti kimeästi, ja silloin tuli hänen kaksi puolisoansa ja kolme muuta miestä kantaen _doolia_, kantovuodetta, jota he käyttävät kuljettaessaan sairaita tai lähtiessään arvokkaalle vierailulle. -- Nämä naudat, sanoi nainen, alentumatta edes katsomaan heihin, -- ovat käytettävissäsi niin kauan kuin tarvitset.

-- Mutta emme me lähde Simlaan. Me emme halua sahibien läheisyyteen, -- huusi toinen aviomies.

-- Nämä eivät karkaa niinkuin ne toiset, eivätkä he liioin varasta tavaroita. Kaksi heistä tunnen pelkureiksi. Asettukaa jälkipäähän, Sonoo ja Taree. -- Miehet tottelivat vikkelästi. -- Ei, laskekaa paarit maahan ja nostakaa pyhä mies sisään. Minä pidän huolta kylästä ja siveistä vaimoistanne, kunnes palaatte.

-- Milloinka se tapahtuu?

-- Kysykää papeiltanne. Mitä te minua vaivaatte. Aseta eväsvasu jalkapäähän, niin tulee parempi tasapaino.

-- Oi pyhä mies, sinun vuoristosi on vierasvaraisempi kuin tasanko, -- huudahti Kim helpotuksesta, kun laama horjui kantovuoteelle. -- Sehän on aivan kuninkaallinen vuode. Kunniapaikka, mukava, ja meidän on kiittäminen siitä...

-- Pahaenteistä naista. Minä tarvitsen siunaustasi yhtä vähän kuin kirouksiasikin. Tämän olen _minä_ järjestänyt etkä suinkaan sinä. Lähtekää menemään. Kuules! Onko sinulla rahaa matkalle?

Hän viittasi Kimiä majaansa ja otti esiin kuhmuisen rahalippaan.

-- En tarvitse mitään, sanoi Kim äkäisenä, vaikka olisi pitänyt olla kiitollinen. -- Olen jo saanut liiaksikin suosiota osakseni.

Nainen nosti päänsä viekkaasti hymyillen ja laski kätensä hänen olkapäälleen. -- No, kiitä ainakin minua. Minähän olen ruma vuoriston nainen, mutta sinun puhetapasi mukaan olen saavuttanut ansiota. -- Tuleeko minun näyttää sinulle, kuinka sahibit kiittävät? -- Hänen tuima katseensa pehmeni.

-- Olen vain vaeltava pappi, sanoi Kim, jonka silmät loistivat vastaukseksi. -- Sinä et tarvinnut kirouksiani etkä siunauksiani.

-- En, mutta viivy muutama hetki ... sinä tavoitat _doolin_ kymmenellä askelella. _Jos_ sinä olisit sahib, näyttäisin sinulle, kuinka sinun pitäisi tehdä.

-- Mutta jos minä kuitenkin arvaisin sen? sanoi Kim ja kietoen kätensä hänen vartalonsa ympärille suuteli naista poskelle lisäten englanninkielellä: -- Kiitoksia hyvin paljon, rakas ystävä!

Suuteleminen on todellisuudessa aivan outoa aasialaisten keskuudessa, ja siitä kai johtui, että nainen peräytyi, silmät aivan auki ja kauhistus kasvoillaan.

-- Ensi kerralla, jatkoi Kim, -- älä ole niin varma pakanallisista papeistasi. Nyt sanon hyvästi. -- Hän ojensi kätensä englantilaiseen tapaan. Nainen tarttui siihen koneellisesti. -- Hyvästi, hyvä ystävä!

-- Hyvästi ja ... ja -- nainen muisteli yksitellen englantilaisia sanojaan, -- tuletteko taas takaisin? Hyvästi, ja ... ja ... jumalasi sinua siunatkoon!

Puoli tuntia myöhemmin, miesten kantaessa natisevaa kantovuodetta vuoripolkua kaakkoon päin Shamleghista, näki Kim majan ovella pienen olennon, joka heilutti valkoista vaatetta.

-- Hän on saavuttanut enemmän ansiota kuin kukaan muu, sanoi laama. -- Sillä auttaessaan toista ihmistä vapautuksen tielle hän on tehnyt ainakin puoleksi niin arvokkaan työn kuin jos itse olisi löytänyt sen.

-- Hm, tuumi Kim ajatellen menneisyyttä. -- Olenhan minäkin ehkä saavuttanut ansiota. Hän ei siis ainakaan olisi saanut kohdella minua kuin lasta. -- Hän kosketti viittansa poimua, jossa olivat asiakirjat ja kartat. Sitten hän asetti kallisarvoisen eväsvasun laaman jalkapäähän, pani kätensä kantovuoteen reunalle ja rupesi astumaan ähkyvien kantajien harvaa tahtia.

-- Nämä myöskin saavuttavat ansiota, sanoi laama, kun oli kuljettu noin kolme mailia.

-- Vieläpä enemmänkin, he saavat maksunsa hopeassa, virkkoi Kim. Shamleghin nainen oli hänelle sitä antanut, ja hänen mielestään oli kohtuullista, että hänen puolisonsa ansaitsivat sen takaisin.

XV

Kaksisataa mailia Chinin pohjoispuolella, Ladakhin sinisellä rinteellä, lojuu Yankling sahib, iloinen mies, kiikarilla kiukkuisena tähystäen, eikö näkyisi hänen vakinaista kantajaansa, Ao-chungin miestä. Mutta tuo karkulainen on tällä kertaa muualla, mukanaan uusi mannlicherkivääri ja kaksisataa patruunaa, ampuen myskieläimiä omaksi hyödykseen, ja Yankling sahib saa seuraavana vuonna kuulla, kuinka huonona sairaana mies on ollut.

Ylös Bushahrin laaksoja rientää bengalilainen, muinoin lihava ja hyvinvoipa, nyt laiha ja päivettynyt. Kaukonäköiset Himalajan kotkat väistelevät hänen sinivalkoraitaista päivänvarjoansa. Hän on saanut kiitokset kahdelta muukalaiselta, jotka hän taitavasti opasteli Mashobratunneliin, mistä lähtee tie Intian suureen ja iloiseen pääkaupunkiin.

Eihän ollut hänen syynsä, että he sumun vuoksi joutuivat kulkemaan Kotgarhin lennätinaseman ja eurooppalaisen siirtolan ohi. Eikä ollut liioin hänen vikansa, vaan pikemminkin jumalien, joista hän niin ahkerasti puhui, että hän johti heidät Nahanin rajoille, jossa tuon valtion rajah luuli heitä karanneiksi englantilaisiksi sotilaiksi. Hurree babu selitti, kuinka korkeassa arvoasemassa matkatoverinsa olivat omassa maassaan, kunnes unelias pikku kuningas lopuksi hymyili. Sen hän muuten selitti kenelle kysyjälle hyvänsä ... monta kertaa ja monella tavoin.

Hän kerjäili ruokaa, järjesteli majapaikat, osoittautui taitavaksi lääkäriksi esimerkiksi sellaisia vammoja korjatessaan, joita saa pimeässä pudottautuessaan rinteeltä alas ... ja monissa muissakin asioissa hän osoitti olevansa hyödyllinen.

Hänen ystävällisyytensä syykin oli omiaan lisäämään hänen ansioitaan. Samoinkuin miljoonat toverinsa orjuudessa oli hänkin oppinut pitämään Venäjää pohjoisten seutujen suurena vapauttajana. Hän oli pelkuri mies. Hän oli pelännyt, ettei voisi pelastaa kuuluisia isäntiänsä kiihtyneitten vuoristolaisten vihalta. Omasta puolestaan hän ei juuri epäröisi lyödä pyhää miestä, mutta ... Hän itse oli syvästi kiitollinen, alttiisti iloinen, että oli voinut tehdä jotakin saattaakseen heidän matkansa tähänkin loppuun. Hän oli unohtanut saamansa lyönnit, eipä edes myöntänyt tuona ensimmäisenä yönä petäjien alla mitään iskuja annetunkaan. Hän ei pyytänyt palkkiota, mutta jos he pitäisivät häntä sen arvoisena, ehkäpä he kirjoittaisivat hänelle todistuksen? Se saattaisi olla hänelle hyödyksi myöhemmin, jos toisia heidän ystäviänsä tulisi vuoriston yli. Hän pyysi heitä muistamaan häntä tulevan suuruutensa aikana, sillä hän toivoi vaatimattomasti, että hänkin, Mohendro Lal Dutt, Kalkuttan akatemian kansalainen, oli tehnyt valtiolle jonkin palveluksen.

He antoivat hänelle todistuksen, jossa ylistivät hänen kohteliaisuuttaan, avuliaisuuttaan ja suurta kykyään olla oppaana. Hän pisti todistuksen vyöhönsä ja nyyhkytti liikutuksesta. Hehän olivat niin monta vaaraa yhdessä kokeneet. Hän johti heidät keskellä päivää vilkasta Simlan valtakatua Liittopankkiin, missä he tahtoivat näyttää toteen, keitä olivat. Siitä hän hävisi yhtä nopeasti kuin aamusumu Jakkon huipulta.

Nyt hänet nähdään rientämässä ylös Shamleghin rinnettä, liian laihtuneena hikoillakseen ja liian kiireissään ehtiäkseen tarjota lääkkeitä messinkihelaisesta rasiastaan. Hetken perästä hän istuu muina miehinä, kaikki babumaisuus pois jätettynä, tupakoimassa majan kynnyksellä, ja turkoosipäähineeseen puettu nainen viittaa kaakkoon päin. Kantovuode, sanoi nainen, ei toki kulje niin nopeasti kuin kantamusta vailla kulkevat jalkamiehet. Mutta kyllä kai hänen hakemansa miehet jo olivat tasangolla. Pyhä mies ei tahtonut jäädä, vaikka Lispeth häntä pyysikin.

Babu murisi ääneen, vyötti vyönsä kiinteämmin paksun lantionsa ympärille ja lähti jälleen jatkamaan matkaa. Hän ei halunnut kulkea hämärän tultua, mutta hänen päivänmatkansa, josta ei tosin kirjaa pidetty, hämmästyttäisivät ihmisiä, jotka tekevät pilaa hänen rodustaan. Ystävälliset vuoristolaiset, jotka muistivat lääkkeidenmyyjää pari kuukautta sitten, antoivat hänelle suojaa metsän pahoja henkiä vastaan. Hän uneksi bengalilaisista jumalista, yliopiston kurssikirjoista, Lontoon kuninkaallisesta tiedeseurasta, ja seuraavana päivänä hänen sinivalkoinen päivänvarjonsa oli taas menossa eteenpäin.

Doonin rajalla, Mussoorien ohi mentyä ja tasangon häämöttäessä kultaisena usvana edessäpäin levähtää ränsistynyt kantovuode, jossa, kuten koko vuoristo tietää, lepää sairas laama, matkalla etsimään parannuksen virtaa. Kyläkunnat ovat melkein tapelleet saadakseen kunnian kantaa sitä, sillä laama ei ainoastaan ole antanut heille siunaustaan, vaan hänen oppilaansa on maksanut siitä hyvät rahat, täyden kolmannen osan sahibien hinnoista. Kaksitoista mailia päivässä on _dooli_ taivaltanut, niinkuin rasvaiset, kuluneet sauvojen päät osoittavat, ja sellaisia teitä, joita myöten harvat sahibit kulkevat. Mentiin Nilangsolan kautta myrskyssä, jolloin hieno lumipyry tunkeutui liikkumattoman laaman vaatteiden joka poimuun, sitten Raiengin mustien kukkulain välitse, missä he kuulivat villivuohien huutoja pilvien läpi, ylös jyrkkiä seinämiä ja loivia rinteitä, laaksojen ja vuorisolien yli, kun tiellä Vesilaaksoon kierrettiin ainaista hiljaista hölkkää Bhagiratin polun kamalia mutkia, paarien kieppuessa ja narskuessa. Ja sitten taas ylös ja alas, kunnes pysähdyttiin puolenpäivän aikaan johonkin viileään tammimetsikköön, ja usein aamuhämärissä, jolloin hurskaillekin saattaa antaa anteeksi kärsimättömän pyhän miehen noitumisen, siirryttiin kylästä toiseen tai sitten tulisoihdun valossa kulkien, jolloin rohkeinkin ajattelee aaveita ... näin _dooli_ päätyi loppuasemallensa. Pienikasvuiset vuoristolaiset hikoilivat jo täällä Sewalikvuoriston alempien rinteiden kohtuullisessa lämmössä ja kertyivät pappien ympärille saadakseen siunauksensa ja palkkionsa.

-- Te olette saavuttaneet ansiota, sanoo laama, -- enemmän kuin osaatte aavistaakaan. Ja palaatte vuoristoon, lisää hän huoaten.

-- Tietysti. Korkealle vuoristoon, niin pian kuin suinkin.

-- Kantajat hierovat olkapäitään, ottavat vettä suuhunsa, sylkevät sen pois jälleen ja nauhovat uudelleen olkivirsunsa. Kim maksaa heille väsyneen näköisenä pikku hopearahoilla, nostaa eväsvasun kantovuoteesta, puristaa povessaan olevaa öljykangaskääryä -- ne ovat pyhiä kirjoituksia -- ja auttaa laamaa nousemaan jaloilleen. Vanha mies on jälleen saavuttanut rauhansa, eikä hän enää odota, että vuoret musertavat hänet kuten hän arveli eräänä kauheana yönä, jolloin tulvehtinut joki pidätti heitä.

Miehet nostavat kantovuoteen olallensa ja rientävät pian näkymättömiin pensaikkojen väliin.

Laama kohottaa kätensä Himalajan vuorijonoa päin. -- Teidän piiriinne, oi te siunatut vuoret, ei mestarimme vasama pudonnut! Enkä milloinkaan enää saa hengittää teidän ilmaanne.

-- Mutta sinä olet kymmenen kertaa väkevämpi tässä puhtaassa ilmassa, sanoi Kim, sillä hänen väsyneelle mielellensä teki hyvää ajatella viljavia hymyileviä tasankoja. -- Näille paikoille mahtoi vasama pudota. Me tahdomme kulkea hyvin hiljakseen, ehkäpä _kosin_ päivässä, sillä etsintämme on onnistuva. Mutta tämä vasu painaa paljon.

-- Niin, etsintämme on onnistuva. Minä olen päässyt suuresta kiusauksesta.

* * * * *

He kulkivat vain muutaman mailin päivässä tästä lähtien, ja Kimin piti sekä tukea laamaa että kantaa raskasta eväsvasua, jossa oli kirjoja, ja lisäksi papereita povellansa ja hoitaa jokapäiväisen elämän yksityiskohtia. Hän kerjäili aamusilla, levitti vaipan, missä laama saisi mietiskellä, piti hänen väsynyttä päätänsä polvellansa keskipäivän kuumuuden aikana, karkotellen kärpäsiä, niin että käsivartta pakotti, kerjäsi taas illalla ja pesi laaman jalat, ja palkinnoksi tämä lupasi hänelle vapautuksen -- tänään, huomenna tai viimeistään kolmantena päivänä.

-- Eipä milloinkaan ole sellaista oppilasta ollut. Ihmettelen silloin tällöin, hoitiko Ananda uskollisemmin mestariamme. Ja sinäkö olet sahib? Kun minä olin mies, kauan aikaa sitten, unohdin sen. Nyt katselen sinua usein, ja aina muistan, että sinä olet sahib. Se on merkillistä.

-- Sinähän olet sanonut, ettei ole eroa mustan eikä valkoisen välillä. Miksi kiusaat minua tällä puheella, pyhä mies? Anna minun hieroa toistakin jalkaasi. Sellainen puhe vaivaa minua. Minä e n ole sahib. Minä olen vain _chelasi_, ja pääni on raskas hartioillani.

-- Olehan kärsivällinen! Me saavutamme pian vapautuksen. Sitten sinä ja minä tuon virran toisella rannalla katsomme entistä elämäämme niinkuin vuoristossa näimme päivänmatkat jäljessämme. Ehkäpä minäkin kerran olin sahib.

-- Ei mikään sahib milloinkaan ole ollut sinun kaltaisesi, sen vannon.

-- Olen varma siitä, että Ihmeitten talon kuvien hoitaja oli entisessä elämässään ollut hyvin viisas luostarinjohtaja. Mutta eivät hänenkään silmälasinsa enää auta silmiäni näkemään. Varjot kaihtivat niitä, kun tahdon tarkasti katsella. No, ei sillä väliä, mehän tunnemme raihnaisen ruumiimme vehkeet, varjo vaihtuu toiseen. Minä olen vielä ajan ja paikallisuuden harhanäyn vallassa. Kuinka pitkän matkan olemme tänään ruumiillisesti kulkeneet?

-- Ehkäpä puoli _kosia_. -- Kolmeneljännestä mailia oli ehditty, ja sekin hyvin työläästi.

-- Puoli _kosia_, ja minä kuljin kymmenentuhatta hengessäni. Kuinka nämä hyödyttömät asiat meitä vaivaavatkaan ja kiusaavat. -- Hän katseli läpikuultavaa kättänsä, jossa rukousnauhakin tuntui painavalta. -- _Chela_, etkö milloinkaan toivo saavasi luopua minusta?

Kim ajatteli öljykangaskääryä ja eväsvasussa olevia kirjoja. Jospa joku luotettava henkilö ottaisi vain ne, saisi tuo suuri peli jatkua hänen puolestaan miten tahansa. Hän tunsi väsymystä, ja hänen päätänsä pakotti, ja syvältä aiheutuva yskä painosti häntä.

-- En, sanoi hän melkein ankarasti. -- Enhän minä ole koira enkä käärme, jotta purisin, kun olen oppinut rakastamaan.

-- Sinä ole liian lempeä minulle.

-- Enpä sitäkään. Olen toimittanut yhden asian kysymättä sinulta. Olen lähettänyt sanan Kulun naiselle sen naisen välityksellä, joka antoi tänä aamuna vuohenmaitoa, ja ilmoitin, että olet vähän väsynyt ja tarvitsisit kantovuoteen. Minua pahoittaa, etten lähettänyt sanaa jo Dooniin saapuessamme. Me odotamme tässä, kunnes kantovuode saapuu.

-- Minä olen tyytyväinen. Sillä naisella on kultainen sydän, niinkuin sanoit, mutta hän on lörpöttelijä -- aikamoinen lörpöttelijä.

-- Hän ei väsytä sinua, siitä olen pitänyt huolta. Pyhä mies, minun sydämeni on hyvin raskas monien huolimattomuuksien vuoksi sinua kohtaan. -- Hysteerinen nyyhkytys nousi hänen kurkkuunsa. -- Minä olen vienyt sinua liian pitkälle enkä aina ole hankkinut sinulle hyvää ruokaa. En ole myöskään välittänyt kuumuudesta ja olen puhellut ihmisten kanssa tien varrella jättäen sinut yksiksesi... Minä olen ... minä olen ... _Hai mai_! Mutta minä rakastan sinua... Ja nyt se on liian myöhäistä... Minä olin vain lapsi... Oi miksi en ollut mies! -- Väsymyksen ja ponnistuksen näännyttämänä vaipui Kim laaman jalkoihin ja nyyhkytti siinä.

-- Mitä tämä puhe on? sanoi vanha mies lempeästi. -- Sinä et ole milloinkaan rahtuistakaan poikennut kuuliaisuuden tieltä. Laiminlyönytkö minut? Lapsi parka, olen nojannut sinun voimiisi niinkuin vanha puu nojautuu muuriin. Ja päivä päivältä, aina Shamleghista alkaen, olen sinusta voimaa imenyt. _Siitä syystä_, eikä minkään sinun oman syntisi vuoksi, olet sinä väsynyt. Nyt viheliäinen ja tuhma ruumis ilmaisee itsensä. Se ei ole voitokas sielu. Älä ole milläsikään! Ainakin voit lopulta tuntea ne pahat henget, joita vastaan sinun on taisteltava. Ne ovat kaikki maasta kotoisin ... harhanäyn aiheuttamia. Me palaamme Kulun naisen luo. Hän saavuttaa ansiota antaessaan suojaa meille ja varsinkin hoitaessaan minua. Sinä saat olla vapaana, kunnes voimasi palaavat. Olin aivan unohtanut tyhmän ruumiin. Jos jotakin on moitittava, niin minua juuri. Mutta me olemme liian lähellä vapautuksen porttia välittääksemme sellaisesta. Minä voisin sinua ylistää, mutta mitäpä siitäkään olisi? Pienen ajan kuluttua me olemme jo kaikkien tarpeitten ulkopuolella.

Ja niin hän hyväili ja lohdutti Kimiä puhellen viisaita sanoja ja vakavia opetuksia vähän ymmärtämästämme eläimestä, aineellisesta ruumiistamme, joka, ollen vain harhanäky, on olevinaan yhtä tärkeä kuin sielukin ja siten pimittää Tietä sekä suunnattomasti lisää tarpeettomia vaivoja.

-- Hai hai! Puhukaamme Kulun naisesta. Luuletko hänen vielä pyytävän jotakin taikaa tyttärensä pojille? Kun minä olin nuori mies, hyvin kauan aikaa sitten, vaivasivat minua sentapaiset harhanäyt ja eräät muut, ja minä menin luostarin johtajan luokse, joka oli pyhä mies ja totuuden etsijä, vaikka en sitä tiennyt. Istuhan ja kuuntele, sinä sieluni ystävä. Näin hän puhui: _"Chela_, pane mieleesi, maailmassa on paljon valheita ja monta valehtelijaa. Mutta sen suurempia valehtelijoita ei ole kuin meidän ruumiimme, lukuunottamatta ruumiimme haluja." Ajatellen näitä olin tyydytetty, ja suuresti ystävällisenä hän tarjosi minulle teetä. Salli minun nytkin saada teetä, sillä minä olen janoinen.

Nauraen kyyneliensäkin välissä Kim suuteli laaman jalkoja ja ryhtyi valmistamaan teetä.

-- Sinä nojaat minuun, pyhä mies, mutta minä nojaan sinuun muissa asioissa. Tiedätkö siitä?

-- Olen ehkä arvannut sen..., ja laaman silmät rävähtivät. -- Se asia täytyy muuttaa.

Jonkin ajan kuluttua saapui melulla ja jyrinällä ei mikään vähempi kuin sahiban oma paras kantotuoli kahdenkymmenen mailin päästä, vieläpä sama harmaapäinen vanha uryalainen palvelija saattamassa, ja kun he vihdoin saapuivat valkoiseen pitkään taloon Saharunporen luona, ryhtyi laama omiin toimenpiteisiinsä.