Part 18

Benares näytti hänestä erittäin likaiselta kaupungilta, vaikka mieluista oli panna merkille, kuinka hänen pukuansa kunnioitettiin. Ainakin kolmasosa asujamistosta on aina rukoilemassa jotakin ryhmää monista miljoonista jumal'olennoista, ja senvuoksi siellä pidetään kunniassa jokaista lajia pyhää miestä. Kim opastettiin Tirthankerin temppeliin, joka sijaitsi mailin verran kaupungin ulkopuolella lähellä Sarnathia. Oppaana oli hänen sattumalta kohtaamansa punjabilainen maamies, Jullundurista päin saapunut kamboo, joka turhaan oli huutanut jokaista kotipitäjänsä jumalaa parantamaan pientä poikaansa ja tahtoi nyt koettaa Benaresia viimeisenä keinona.

-- Sinä olet pohjoisesta? kysyi hän raivautuen väkijoukon läpi soukilla, inhottavasti haisevilla kaduilla jokseenkin niinkuin oma härkänsä siellä kotona.

-- Niin, tunnen hyvin Punjabin. Äitini oli _pahareen_, mutta isä oli kotoisin Amritsarista, Jandialan läheltä, sanoi Kim öljyten kerkeätä kieltänsä matkustelun tarpeiksi.

-- Jandiala ... Jullundur? Ohoh! Sittenhän olemme ikäänkuin jollakin tavoin naapureita. -- Mies nyökäytti hellästi päätään vaikertavalle lapselleen, joka oli hänen sylissään. -- Ketä sinä palvelet?

-- Muutamaa erittäin pyhää miestä Tirthankerin temppelissä.

-- Kaikki ne ovat erittäin pyhiä ... ja erittäin ahnaita, sanoi mies katkerasti. -- Minä olen käynyt kaikissa temppeleissä, niin että jalkani ovat aivan nahattomina, eikä lapseni ole tullut vähääkään paremmaksi. Ja äitikin on sairaana... Hys, hys, pieni raukka... Me vaihdoimme sen nimeä, kun kuume tuli, niin, ja puimme sen tytön vaatteisiin. Emme mitään jättäneet tekemättä, paitsi -- tahdoin saada hänen äitinsä mukaan lähtiessäni Benaresiin -- jotta Sakhi Sarwar Sultan auttaisi meitä parhaiten. Me tiedämme hänen armeliaisuutensa, mutta nämä alankomaan jumalat ovat meille vieraita.

Lapsi kääntyi maatessaan isän vahvoilla suonikkailla käsivarsilla ja katseli Kimiä väsynein silmin.

-- Oliko kaikki aivan hyödytöntä? kysyi Kim vähän enemmän kiintyneenä heihin.

-- Hyödytöntä kaikki, sanoi lapsukainen kuumeen tulehduttamin huulin.

-- Jumalat ovat antaneet hänelle ainakin hyvän ymmärryksen, sanoi isä ylpeänä. -- Ajatteleppa, että hän kuunteli niin tarkasti. Tuolla on sinun temppelisi. Minä olen köyhä mies, monet papit ovat minulta saaneet rahaa, mutta poika on toki minun poikani, ja jos joku lahja sinun mestarillesi voisi parantaa hänet... Minä en enää mitään ymmärrä.

Kim mietti vähän, ja ylpeys kutkutti hänen itserakkauttaan. Kolme vuotta aikaisemmin olisi hän oitis käyttänyt hyväkseen tilaisuutta ja mennyt matkoihinsa, sitä sen enempää ajattelematta; mutta nyt jo tuon vieraan osoittama kunnioitus muistutti häntä siitä, että hän oli mies. Sitäpaitsi hän itsekin oli jo pari kertaa saanut maistaa kuumetta ja kyllin kokenut tunteakseen nälkiintymisen vaikutukset, kun näki sellaisia.

-- Kutsu hänet esille, niin minä annan sitoumuksen luovuttaakseni hänelle parhaimman härkäparin, jotta poikani paranisi.

Kim pysähtyi temppelin veistokoristeisen ulko-oven eteen. Valkoisiin puettu ajmirilainen rahamies, joka oli juuri päässyt koronkiskomissynneistään, kysyi häneltä, mitä hän tahtoi.

-- Minä olen Teshoo laaman oppilas, pyhän bhotijalilaisen, joka on täällä sisällä. Hän on kutsunut minua. Minä odotan täällä. Ilmoita hänelle.

-- Älä unohda lasta, huusi hätäinen maamies hänen olkansa yli, sitten ulvoen Punjabin murteella: -- Oi pyhä, oi sinä siunatun oppilas, oi te kaikki maailman jumalat, katsokaa, kuinka murhe odottaa tällä portilla! -- Tuollainen huuto on niin tavallinen Benaresissa, etteivät ohikulkijat edes päätänsä kääntäneet.

Rahamies, joka oli nyt hyväntahtoisella mielellä koko ihmiskuntaa kohtaan, vei sanan pimeään temppeliin, ja monta hidasta itämaalaista hetkeä kului, sillä laama nukkui kopissaan eikä yksikään pappi tahtonut häntä herättää. Kun hänen rukousnauhansa kalina jälleen rikkoi hiljaisuuden sisemmässä temppelipihassa, missä _arhatien_ tyynet kuvapatsaat ovat, kuiskasi eräs koeveli hänelle: -- Oppilaasi on ulkona. Silloin vanhus riensi ulos unohtaen rukouksensa lopun.

Tuskin oli kookas olento näyttäytynyt ovella, kun maamies juoksi hänen eteensä ja kohottaen lastansa huusi: -- Katso tätä, pyhä mies, ja jos jumalat tahtovat, hän jää eloon ... hän jää eloon!... Hän pisti kätensä vyöhönsä ja veti esiin pienen hopearahan.

-- Mikä nyt on?

Laama kääntyi Kimin puoleen. Hän puhui urdua nyt paljon selvemmin kuin ennen muinoin Zam-Zammah-kanuunan luona. Mutta onneton isä ei tahtonut sallia vielä mitään yksinpuhelua.

-- Se ei ole muuta kuin kuumetta, sanoi Kim. -- Lapsi ei ole kunnollisesti ruokittu.

-- Se sairastuu kaikesta, mitä nauttii, eikä sen äiti ole täällä.

-- Jos sallitaan, niin minä voin ehkä parantaa sen.

-- Mitä! Onko sinusta parantaja tehty? Odotahan täällä, sanoi laama ja istuutui miehen viereen portaan alimmalle astuimelle, jolla välin Kim, pitäen heitä silmällä, varovasti avasi pienen betel-rasiansa. Hän oli uneksinut koulussa ollessaan, miten hän palaa laaman luokse sahibina, laskien leikkiä hänelle ennenkuin ilmaisee itsensä. Ne olivat oikein poikamaisia haaveita. Mutta tässä lääkkeiden etsinnässä, silloin tällöin pysähtyen otsa rypyssä miettimään ja loitsuja mutisemaan, oli paljon enemmän draamallisuutta. Hänellä oli kiniiniä lääkepulloissaan, samoin kuin tummanruskeita lihamehuputkia, hinduilta kielletystä häränlihasta keitettyjä, luultavasti, mutta se ei ollut _hänen_ asiansa. Pienokainen ei tahtonut syödä, mutta se imeskeli ahnaasti mehuputkea ja sanoi pitävänsä sen suolaisesta mausta.

-- Ota siis nämä kuusi, sanoi Kim antaessaan ne miehelle. -- Kiitä jumalia ja keitä kolme niistä maidossa ja kolme vedessä. Kun lapsi on juonut maidon, anna sille tämä (se oli puoli kiniinipalleroa) ja verhoa hänet lämpimiin peitteisiin. Anna hänen sitten juoda toisista kolmesta keitetty vesiliemi ja sen jälkeen toinen puoli tästä valkoisesta pallerosta, kun se herää. Sillä välin se voi imeskellä tätä ruskeata lääkettä kotimatkalla.

-- Hyvät jumalat, mikä viisaus, sanoi kamboo, ottaen kerkeästi lääkkeet.

Siinäpä oli kaikki mitä Kim oli voinut muistaa siitä, kuinka häntä itseään lääkittiin erään syksyisen vilutautikohtauksen aikana -- paitsi että loitsut lausuttiin hänen tehotakseen laamaan.

-- Mene nyt! Tule jälleen aamulla.

-- Mutta maksu? Maksu? sanoi mies ja suoristi voimakkaita hartioitaan. -- Minun poikani on minun poikani. Kun hän nyt paranee, kuinka voin palata hänen äitinsä luokse ja sanoa ottaneeni apua matkan varrelta, antamatta edes herakulhollista vastalahjaksi?

-- Ne ovat kaikki samanlaisia, nuo _jatit_, sanoi Kim lempeästi, -- Muuan jat seisoi tunkiollansa ja näki kuninkaan norsujen menevän ohi. "Hoi, ajaja", kysyi hän, "mistä hinnasta myyt nuo pikku aasit?"

Jat purskahti kaikuvaan nauruun, koettaen sitä kuitenkin hillitä, laamalta anteeksi pyydellen. -- Se on oman seutuni sananparsi, juuri niin siellä puhutaan. Semmoisia me kaikki jatit olemme. Minä palaan huomenna lapsen kanssa, ja tulkoon teille molemmille kodinjumalien siunaus; ne ovat hyviä pieniä jumalia... Nytpä, poju, tulemme jälleen terveiksi. Älä sylje sitä pois, pikku ruhtinaani! Sydämeni kuningas, älä sylje sitä pois, niin meistä tulee väkeviä miehiä, jo huomenna pystymme painimaan ja nuijaa heiluttamaan.

Mies meni matkoihinsa hyräillen ja mutisten. Laama kääntyi Kimin puoleen, ja hänen hellän vanhan sydämensä kaikki tunteet keskittyivät hänen pienten silmiensä katseeseen.

-- Sairaiden parantaminen on ansiollisuuden hankkimista, mutta ensin tulee saada tietoa. Se oli viisaasti tehty, koko maailman ystävä.

-- Sinä minulle olet viisautta antanut, pyhä mies, vastasi Kim, unohtaen äskeisen pikku leikintekonsa, unohtaen Xavierin, unohtaen valkoisen syntyperänsä, vieläpä "suuren pelinkin" kumartuessaan muhamettilaiseen tapaan koskettamaan mestarinsa jalkoja jainilaisen temppelin tomussa. -- Kaiken opetuksen olen saanut sinun ansiostasi. Sinun leipääsi olen syönyt kolme vuotta. Nyt ovat opintoni päättyneet. Olen vapautunut koulusta. Tulen luoksesi.

-- Siinä minun palkintoni. Tule sisään, tule sisään! Ja onko kaikki hyvin?

He astuivat sisempään pihaan, jonne ehtoopäivän aurinko loi kultaisia säteitään.

-- Seisohan, että saan nähdä. Kas niin! -- Hän katseli tarkoin. -- Et ole enää lapsi, vaan mies, kypsynyt viisaudessa, kulkien kuin lääkäri. Hyvin tein -- hyvin tein jättäessäni sinut aseellisille miehille sinä mustana yönä. Muistatko ensimmäistä kohtaamistamme Zam-Zammahin luona?

-- Kyllä, sanoi Kim -- Muistatko sinä, kuinka hyppäsin rattailta ensimmäisenä päivänä ollessani menossa...

-- Tiedon porteille? Totisesti. Entä sitä päivää, jolloin yhdessä söimme leivoksia Nucklaossa joen rannalla? Ah, ah! Monta kertaa olet kerjännyt minulle, mutta sinä päivänä minä kerjäsin sinulle.

-- Olipa siihen pätevä syy, tuumi Kim. -- Minä olin silloin Tiedon temppelissä oppilaana ja sahibiksi puettuna. Älä unohda, pyhä mies, jatkoi hän leikillisesti, -- että minä vieläkin olen sahib -- sinun ansiostasi.

-- Se on totta. Vieläpä korkeasti kunnioitettu sahib. Tule minun kammiooni, chela.

-- Kuinka sinä minua niin korkeaksi arvostelet?

Laama hymyili. -- Ensiksikin tuon ystävällisen papin lähettämistä kirjeistä, jonka tapasimme aseellisten miesten leirissä; mutta hän on nyt mennyt omaan maahansa, ja rahat lähetin viimeksi hänen veljellensä.

Eversti Creighton, joka oli ottanut huoltaakseen asioita maverickien mentyä Englantiin, oli laaman mielestä papin veli.

-- Mutta minä en oikein ymmärrä sahibin kirjeitä, jatkoi laama. -- Ne täytyi tulkita minulle. Senvuoksi valitsin varmemman keinon. Useasti, kun palasin matkoiltani tähän temppeliin, joka aina on ollut turvapaikkani, saapui tänne eräs mies etsimään valistusta, eräs Lehin mies, joka oli ollut, kuten hän sanoi, hindu, mutta väsynyt heidän jumaliinsa. -- Näin sanoen laama viittasi arhat-jumaliin.

-- Oliko hän lihava mies? kysyi Kim, vähän veitikka silmänurkassaan.

-- Hyvin lihava. Mutta minä huomasin pian, että hänen mielensä oli kokonaan kääntynyt arvottomiin asioihin: paholaisiin ja taikuuteen, ja hän tiedusteli, miten ja millä tavoin juomme teetä luostarissa ja miten luostarikokelaita kasvatamme. Hän oli täynnä kysymyksiä, mutta hän oli sinun ystäväsi. Hän selitti, että sinä olet kehittymässä tiedossa ja pääsemässä suureen kunniaan kirjamiehenä. Ja minähän huomaan, että sinä olet lääkäri.

-- Niin, minä olen kyllä oppinut, silloin kun olen sahib, mutta sen kaiken jätän syrjään tullessani tänne sinun oppilaanasi. Olen päättänyt sahibeille määrätyt vuoteni koulussa.

-- Oltuasi ikäänkuin kokelas? sanoi laama nyökäyttäen päätänsä. -- Oletko siis päättänyt koulunkäyntisi? Minä en haluaisi sinun jäävän keskeneräiseksi.

-- Olen aivan vapaa sieltä. Aikanaan pääsen valtion palvelukseen, kirjuriksi.

-- Etkä siis sotilaana. Se on hyvä.

-- Mutta sitä ennen tulen vaeltamaan sinun mukanasi. Sitä varten tulin tänne. Kuka kerjää sinulle näinä aikoina? jatkoi hän nopeasti. Jääkuori oli ohut.

-- Hyvin usein kerjään itse, mutta olen harvoin täällä, niinkuin tiedät, paitsi milloin tulen takaisin oppilastani tapaamaan. Olen matkannut Intian päästä päähän, jalkaisin ja junalla. Se on suuri ja ihmeellinen maa. Mutta täällä olen kuin omassa Bhotijalissani.

Hän katseli mielihyvällä pientä, siistiä suojaansa. Istuimena oli matala patja, jolle hän oli asettunut jalat ristissä niinkuin tiibettiläinen istuutuu mietiskelystään havahtuneena. Edessään hänellä oli teakpuinen matala pöytä, jolla oli vaskisia teeastioita. Yhdessä nurkassa oli pieni alttari, sekin leikatusta teakpuusta, ja se kannatteli istuvan Buddhan pronssista kuvaa, jonka edessä oli lamppu, suitsutusastia ja pari vaskimaljakkoa.

-- Ihmeitten talon kuvien hoitaja saavutti ansiota antaessaan nuo minulle vuosi sitten, sanoi laama huomatessaan Kimin katseen. -- Kun joutuu olemaan kaukana omasta maastansa, ovat sellaiset esineet hyviä muistoja, ja meidän on kunnioitettava Mestariamme, joka osoitti Tien. Katso! jatkoi hän viitaten kummalliseen värjätystä riisistä muodostettuun kasaan, jonka huippuna oli haaveellinen metallikoriste. -- Ollessani oman luostarini esimiehenä, ennenkuin sain parempaa ymmärrystä, toimitin joka päivä tällaisen uhrin. Se on maailmankaikkeuden uhri Herrallemme. Me bhotijalilaiset uhraamme koko maailman joka päivä tällä tavoin Korkeimmalle Laille; ja niin minä teen nytkin, vaikka tiedän, että Ylevin on kaiken tällaisen hyvittelyn yläpuolella. -- Hän otti nuuskaa rasiastaan.

-- Se on hyvin tehty, pyhä mies, mutisi Kim vaipuen mielellään patjojen varaan ja tuntien olevansa hyvin onnellinen, vaikka jotenkin väsynyt.

-- Sittenhän minä myöskin piirustelen Olevaisuuden pyörän kuvia, naureskeli vanhus. -- Kolme päivää käytän aina yhteen kuvioon. Siinä työssä olin, tai ehkäpä olin silmäni vähän ummistanut, kun tuotiin sana sinun tulostasi. On hyvä, että olet täällä. Minä näytän sinulle töitäni -- en ylpeilläkseni, vaan jotta saisit oppia. Eivät sahibit omista _kaikkea_ tämän maailman viisautta.

Hän veti pöydän alta esiin arkin outotuoksuista keltaista kiinalaista paperia ja siveltimiä sekä maalikakun. Selvin ja jyrkin piirtein hän oli muodostanut ison pyörän kuvan, jossa on kuusi puolaa, keskuksena sika, käärme ja kyyhkynen (tietämättömyys, viha ja himo) ja osastoina kaikki taivaat ja helvetit sekä ihmiselämän vaiheet. Sanotaan, että Bodhisat itse ensin sommitteli sen riisijyvistä tomuun, valaistakseen oppilaillensa ilmiöiden alkusyitä. Monien vuosisatojen vieriessä se on muodostunut mitä ihmeellisimmäksi kokonaisuudeksi, jossa on sadoittain pieniä kuvioita, ja näiden jokaisella piirrolla on oma merkityksensä. Harvat kykenevät tulkitsemaan tätä kuvavertausta; koko maailmassa ei ole kahtakaankymmentä, jotka osaavat taatusti piirustaa sen ulkomuistista, ja sellaisia, jotka osaavat sekä piirustaa että selittää sen, on vain kolme.

-- Olen minäkin vähän oppinut piirtämään, sanoi Kim. -- Mutta tämä on ihmeitten ihme.

-- Minä olen piirustanut sitä vuosikausia, kertoi laama. -- Oli aika, jolloin kykenin piirustamaan sen kahden lampunsytyttämän välillä. Opetan sinullekin tämän taidon -- tarpeellisen valmistusajan perästä -- ja selitän sinulle myös pyörän merkityksen.

-- Lähdemme siis taipaleelle?

-- Aloitamme jälleen etsintämme. Minä vain odotin sinua. Minulle sanottiin selväksi sadoissakin unissa, varsinkin eräässä, jonka näin ensimmäisenä yönä sen perästä kun Tiedon portit ensi kerran sulkeutuivat, että minä en milloinkaan löytäisi jokeani ilman sinua. Sen ohjauksen hylkäsin, niinkuin tiedät, uudelleen ja uudelleen, peläten että se oli harhanäkyä. Senpä vuoksi en tahtonut ottaa sinua mukaani Lucknowista sinä päivänä, jolloin söimme yhdessä leivoksia. En tahtonut ottaa sinua, ennenkuin aika oli täytetty ja otollinen. Vuoristosta alkaen mereen saakka ja jälleen sinne takaisin olen kulkenut, mutta turhaan. Sitten muistin Jataka-kertomuksista erään.

Hän kertoi Kimille tarinan norsusta, jolla oli rautakahle jalassa, niinkuin oli sen usein kertonut jainilaisille papeille.

-- Enempää todistusta ei tarvita, päätti hän vakavasti. -- Sinut lähetettiin avukseni. Kun sinut otettiin minulta, oli etsimiseni hyödytöntä. Sentähden nyt lähdemme uudelleen yhdessä, ja etsintämme on taattu.

-- Minne lähdemme?

-- Mitä sillä on väliä, koko maailman ystävä? Etsintämmehän on taattu. Jos on tarvis, niin virta puhkeaa esiin edessämme maasta. Minä saavutin ansiota lähettäessäni sinut Tiedon lähteille ja toimittaessani sinulle viisauden jalokiven. Sinä palasit, niinkuin nyt näen, Sakyamunin oppilaana, lääkärin, jonka alttareita on paljon Bhotijalissa. Se riittää minulle. Me olemme jälleen yhdessä, ja kaikki on niinkuin ennenkin -- koko maailman ystävä -- tähtien ystävä -- chelani!

Sitten he puhuivat jokapäiväisistä asioista, mutta merkille pantava oli, ettei laama milloinkaan kysellyt Xavierissa-olon yksityiskohtia eikä liioin ollut udellut vähintäkään sahibien elämästä ja tavoista. Hänen mielensä oli kokonaan menneisyydessä, ja hän muisteli askel askeleelta heidän ensimmäistä ihmeellistä matkaansa, hykerrellen käsiään ja naureskellen, kunnes suvaitsi kyyristyä vanhuksen pikaiseen uneen.

Kim katseli viimeisen tomuisen sädejuovan häipymistä pihalta ja leikitteli aavetikarillaan ja rukousnauhallaan. Benaresin, maailman vanhimman kaupungin, yötä päivää jatkuva kohu kuului muurien ulkopuolelta kuin meren pauhina aallonmurtajaa vasten. Silloin tällöin astui joku pappi pihan poikki tuoden jotakin pikku uhria jumalainkuville ja lakaisi polun edestänsä, jottei vahingossakaan surmaisi mitään elävää olentoa. Lampun valo tuikahti, ja samassa kuului rukouksen mutinaa. Kim katseli tähtiä, jotka perätysten tulivat näkyviin hiljaisessa sankassa pimeydessä, kunnes vaipui uneen alttarin juurelle. Sinä yönä hän unissaan käytti vain hindukieltä, ei englannin sanaakaan seassa...

* * * * *

-- Pyhä mies, tännehän tulee se lapsi, jolle annoimme lääkettä, sanoi Kim noin kolmen aikaan aamulla, kun laama, joka myöskin oli nähnyt unia, halusi heti herättyään lähteä jatkamaan pyhiinvaellusretkeä. -- Jat tuo sen tänne aamun koittaessa.

-- Sinä vastasit hyvin. Innoissani olisin tehnyt väärin. -- Hän istuutui patjallensa ja otti rukousnauhan käteensä. -- Vanhat ihmiset ovat tosiaankin niinkuin lapset, sanoi hän surullisesti. -- He toivovat jotakin, ja katsos, jolleivät saa sitä heti, he ovat tyytymättömiä ja itkevät! Useasti matkalla ollessani olen ollut valmis polkemaan jalkaa tietäsulkeville härkävankkureille tai pelkän tomupilven kohotessa eteeni. Sellainen en ollut miehuuteni voimissa -- kauan aikaa sitten. Siitä huolimatta se on väärin...

-- Mutta sinä olet tosiaankin vanha jo, pyhä mies.

-- Mutta paha tuli tehdyksi. Maailmaan tuli pannuksi liikkeelle syy, ja kukapa meistä, vanha tai nuori, sairas tai terve, tietorikas tai tietämätön, voi estää sen syyn seurauksia? Eihän Elämän pyörä pysy alallaan, jos lapsikin sitä kieputtaa - taikka juomari. Chela, tämä on suuri ja hirmuinen maailma.

-- Minusta se on hyvä, haukotteli Kim. -- Mitä täällä on haukattavaa? En ole syönyt sitten kun eilen iltapäivällä.

-- Olin aivan unohtanut tarpeesi. Tuossa on hyvää Bhotijalin teetä ja kylmää riisiä.

-- Sellaisella ruualla emme jaksa pitkälle samota. Kim tunsi nyt eurooppalaisten halua saada liharuokaa, jollaista tällaisessa jainilaistemppelissä ei tarjota. Kuitenkin hän tyytyi toistaiseksi täyttämään vatsansa kylmillä riisikokkareilla, lähtemättä kerjäämään ennen päivänkoittoa. Aamun valjetessa saapui sitten maamies ihan tulvillaan kiitollisuutta.

-- Yöllä kuume taukosi ja hän pääsi hikoamaan, huudahti mies. -- Koettelehan tästä, hänen ihonsa on pehmeä ja raitis! Hän piti paljon niistä suloisista puikoista ja joi ahnaasti maitoa.

Hän poisti peitteen lapsen kasvoilta, ja se hymyili unisesti Kimille. Pieni ryhmä hiljaisia, mutta tarkkaavaisia pappeja kokoontui temppelin ovelle. He tiesivät, ja Kim ymmärsi heidän tietävän, että laama oli saanut luokseen oppilaansa. Kohteliaisuudesta he eivät edellisenä iltana olleet heitä millään tavalla häirinneet. Senpä vuoksi Kim puolestaan osoitti nyt heille huomaavaisuutta.

-- Kiitä jainien jumalia, veli, sanoi hän ollen tietämätön noiden jumalien nimistöstä. -- Kuumeen valta on todellakin murtunut.

-- Katsokaa! Nähkää! -- Laama säteili taampana isännillensä, joiden luona hän oli kolme vuotta asustellut. -- Onko milloinkaan nähty sellaista oppilasta? Hän seuraa Herraamme parantajaa.

Jainilaiset tunnustavat kyllä virallisesti kaikki hindulaisuskonnon jumalat ja käyttävät braminilaisia tapoja, samoin kuin noudattavat kastilakiakin. Mutta koska he tunsivat laaman ja rakastivat häntä, ja kun hän oli vanha ja etsi Tietä ja lisäksi oli heidän vieraansa, joka pitkät iltapuhteet jutteli heidän esipappinsa kanssa henkisistä ongelmista, niin he sorisivat yksimielisesti hyväksymistään.

-- Muistahan, sanoi Kim kumartuen lapsen puoleen, -- että tämä vaiva voi uusiintua.

-- Eipä suinkaan, jos käytät soveliaita loitsuja, -- arveli isä.

-- Mutta me lähdemme pian matkaan.

-- Se on totta, ilmoitti laama papeille. -- Me lähdemme nyt yhdessä etsintään, josta olen usein puhunut. Minä odotin, kunnes oppilaani tuli valmiiksi. Katsokaa häntä! Me lähdemme pohjoiseen päin. En enää milloinkaan joudu näkemään tätä lepopaikkaani, oi te hyväntahtoiset ihmiset.

-- Mutta en minä ole kerjäläinen, sanoi maamies nousten ylös ja puristaen lapsen syliinsä.

-- Ole hiljaa. Älä häiritse pyhää miestä, huudahti muuan papeista.

-- Mene, kuiskasi Kim. -- Odota meitä suuren rautatiesillan alla, ja kaikkien meidän Punjabimme jumalien nimessä tuo ruokaa ... puuroa, palkohedelmiä, rasvassa paistettuja kakkuja ja makeisia, erittäinkin makeisia. Joudu!

Nälän aiheuttama kalpeus soveltui hyvin Kimille hänen siinä seistessään pitkänä ja hoikkana, tumma laahusliepeinen viitta yllänsä, pitäen toista kättänsä rukousnauhalla ja toista siunauksen asennossa, jäljitellen tässä tarkoin laamaa. Joku eurooppalainen olisi saattanut sanoa, että hän jotenkin näytti nuorelta kirkonikkunaan maalatulta pyhimykseltä, vaikka hän oli vain keskenkasvuinen poikanen, joka tunsi menehtyvänsä tyhjyydestä.

Hyvästely venyi kaikkine muodollisuuksineen pitkälliseksi, kolmasti päättyen ja yhtä monta kertaa uudistuen. Eräs heistä, etsijä -- sama joka oli kutsunut laaman tähän hiljaiseen satamaan kaukaisesta Tiibetistä, hopeakasvoinen kaljupää askeetti -- ei ottanut osaa siihen, vaan mietiskeli tapansa mukaan yksinään kuvien seassa. Toiset olivat sangen inhimillisiä, tyrkytellen vanhukselle pikku lahjoja, kuka betelrasiaa, kuka hienoa ja uutta rautaista kynäkoteloa, kuka eväslaukkua ja niin edelleen, varoittaen häntä ulkopuolisen maailman vaaroista sekä ennustaen hyvää loppua heidän etsinnälleen. Sillä välin istui Kim perin ikävissään portailla ja kiukutteli itsekseen Xavierin koulupoikain puheentavoilla.

-- Mutta tämähän on oma syyni, päätti hän vihdoin. -- Mahbubin parissa söin Mahbubin leipää, tai Lurgan sahibin. Xavierissa sain kolme ateriaa päivässä. Nyt minun täytyy varsin visusti pitää huolta itsestäni. Mutta minä en ole oikeassa harjaantumisen tilassa. Kyllä nyt totisesti kelpaisi lihalautasellinen!... Oletko valmis, pyhä mies?

Molemmat kätensä kohottaen laama lausui lopullisen siunauksen kaunopuheisella kiinankielellä. -- Minun täytyy nojautua olkapäähäsi, sanoi hän, kun temppelin portit sulkeutuivat: -- alanpa jo käydä kankeaksi.

Kuuden jalan mittaisen miehen paino ei ole kepeä kannatella kilometrittäin tungoksen täyttämillä kaduilla, ja Kim, joka oli saanut matkamyttyjäkin taakakseen, oli hyvillään, kun he pääsivät rautatiesillan varjoon.

-- Tässä me aterioimme, -- sanoi hän päättävästi, samalla kun kamboo sinikauhtanaisena ja hymyilevänä riensi näkyviin kantaen vasua toisessa kädessään ja toisella käsivarrellaan pidellen lastansa.

-- Käykää käsiksi, te pyhät! huusi hän jo viidenkymmenen metrin päästä. He olivat ensimmäisen siltakaaren alla, poissa nälkäisten pappien näkyvistä. -- Riisiä ja hyvää kasvismuhennosta, lämpimiä maustekakkuja, juustoheraa ja sokeria. Sinä vainioitteni kuningas, sanoi hän pienelle pojallensa, -- näyttäkäämme näille pyhille miehille, että me Jullundurin jatit osaamme palkita hyvän työn... Olin kuullut, että jainit syövät ainoastaan itse keittämäänsä, mutta totisesti (hän katsoi kohteliaasti sivulle virran yli), missä ei ole näkijää, siinä ei ole kastirajaakaan.

-- Ja me, ilmoitti Kim kääntyen selin ja kukkuroiden lehtilautasta laamalle, -- olemmekin kaikkien kastien yläpuolella.

He ahmivat hyvää ruokaa vatsansa täyteen hiljaisuudessa. Vasta sitten kun Kim oli imeskellyt tahmean makeisen viimeiset jäännökset pikkusormestaan, huomasi hän, että kambookin oli vyötetty matkaa varten.