Part 16

Sinne hän astui viileään, leikkauksilla koristettuun marmorikammioonsa -- temppelin papit olivat hyvin ystävällisiä vanhukselle -- pesi pois matkan pölyt, toimitti rukouksensa ja lähti jälleen Lucknowiin, jonne hän jo huoletta osasi kulkea junalla kolmannen luokan vaunussa. Oli merkillepantavaa, kuten hänen etsijäystävänsä huomautti pääpapille, että hän sieltä palatessaan aina joksikin aikaa lakkasi murehtimasta virtansa katoamista tai kuvailemasta Olevaisuuden pyörää ja sensijaan mieluummin ylisti jonkun salaperäisen chelan kauneutta ja viisautta, jonka vertaista kukaan ei ollut milloinkaan nähnyt.

Niin, hän oli seurannut Siunatun jalkain jälkiä kautta koko Intian (johtajalla on vieläkin tallella peräti ihmeellinen selostus hänen retkistänsä ja mietiskelyistään). Ei ollut elämässä enää muuta jäljellä kuin Vasaman virran löytäminen. Hänelle oli kuitenkin unissa näytetty, että siinä yrityksessä ei voinut toivoakaan menestystä, jollei etsijällä ollut mukanansa juuri se chela, joka oli määrätty sen toteuttamiseen ja joka oli syvästi viisas, harjaannutettu samanlaisessa viisaudessa kuin kuvien hoitaja. Esimerkiksi (tässä tuli esiin nuuskarasia, ja ystävälliset Jain-papit hiljenivät kiireisesti kuuntelijoiksi):

-- Hyvin kauan aikaa sitten, kun Devadatta oli Benaresin kuninkaana -- kuunnelkoot kaikki _Jatakaa!_ -- kuninkaan metsästäjät vangitsivat norsun ja kiinnittivät sen jalkaan kiusallisen rautarenkaan, ennenkuin se pääsi murtautumaan vapauteensa. Tätä se koetti ihan hurjistuneena irrottaa ja rientäen sinne tänne metsissä pyyteli toisia norsuja kiskomaan sitä pois. Kukin vuorostaan koetteli väkevällä kärsällään sitä irrottaa, mutta se ei onnistunut. Lopuksi ne kaikki sanoivat olevan mahdotonta murtaa rengasta voimalla. Mutta pensastossa makasi päivän vanha vielä nuoskea norsun vasikka, jonka emo oli kuollut. Unohtaen oman tuskansa sanoi kahlehdittu norsu: "Jollen auta tätä imevää vasikkaa, joutuu se tallattavaksemme."

-- Ja niinpä se asettui suojelemaan pientä olentoa, asettaen voimakkaat jalkansa varustukseksi liikehtivää laumaa vastaan, ja pyysi maitoa muutamalta lempeältä naaraalta. Ja vasikka kasvoi, ja kahlehdittu norsu oli sen oppaana ja turvana. Nytpä tiedämme, että norsun kasvuaika -- kuunnelkoot kaikki Jatakaa! -- on kolmekymmentäviisi vuotta, kunnes se pääsee täysiin voimiin, ja kolmekymmentäviisi sadeaikaa kahlehdittu norsu suojeli nuorempaa, jolla välin rengas syöpyi syvemmäksi sen jalkaan.

-- Sitten eräänä päivänä nuorempi norsu näki puoleksi jalkaan painuneen rautakahleen ja kysyi vanhemmalta: "Mikä tuo on?" -- "Sepä on juuri suruni aihe." -- Silloin nuorempi ojensi kärsänsä ja silmänräpäyksessä poisti renkaan, sanoen: "Määrätty aika on tullut." -- Ja siten hyvä norsu, joka oli kärsivällisesti odottanut ja tehnyt hyvää, vapautettiin, kun aika oli tullut, ja vapauttajana oli sama nuori norsu, jota hoitaakseen se oli joukosta eronnut -- kuunnelkoot kaikki Jatakaa! -- sillä norsu oli Ananda, ja nuori norsu, joka kahleen mursi, ei ollut kukaan muu kuin Mestarimme itse...

Laama heilutteli päätänsä hiljaa ja hypistellen rukousnauhaansa selitti, kuinka nuori norsu oli vapaa ylpeyden synnistä. Se oli juuri niin nöyrä kuin eräs chela, joka nähdessään mestarinsa istuvan tomussa Tiedon porttien ulkopuolella hypähti portin yli (vaikka se oli lukittu) ja painoi mestaria sydäntään vasten keskellä korskeata kaupunkia. Suuri oli oleva sellaisen mestarin ja sellaisen chelan palkka, kun aika oli tullut heidän molempain etsiä vapautta yhdessä!

Tähän tapaan laama haasteli kulkiessaan ristiin rastiin Intian läpi hiljaa ja huomaamatta. Muuan teräväkielinen vanha nainen, joka asui Saharunporen hedelmätarhojen läheisyydessä, piti häntä kunniassa niinkuin profeettaa. Mutta laama ei suinkaan asunut kaikkien katseltavana. Pihan puolella, missä kyyhkyset kujersivat, hän mieluimmin istui, ja hänen emäntänsä pani syrjään hyödyttömän hunnun ja laverteli kaikenmoisia hengistä ja haltioista, joita tunnettiin kotona Kulussa, ja vielä syntymättömistä lastenlapsistansa, muistellen samalla sitä suupalttia poikaa, joka oli puhunut hänelle leiripaikalla.

Kerran laama myös yksinään poikkesi suurelta valtatieltä Umballan alapuolella samaan kylään, jonka pappi oli antanut hänelle oopiumia. Mutta lempeä taivas, joka suojelee vilpittömiä, johti hänet hämärässä viljavainioiden lävitse, ja niinpä hän yhtäkkiä hajamielisenä ja mitään aavistamatta seisoi vanhan sotilaan ovella. Täälläpä oli syntyä vakava väärinkäsitys, sillä vanha sotilas kysyi häneltä, miksikä Tähtien Ystävä oli yksin kulkenut samaa tietä, vain kuutta päivää varemmin.

-- Se ei vai olla mahdollista, sanoi laama. -- Hän on palannut oman kansansa luokse.

Hän istui juuri tuossa nurkassa tarinoiden hauskoja juttuja vain viisi yötä sitten, väitti hänen isäntänsä. -- Tosin hän hävisi jotenkin äkkiä aamun koitteessa, puheltuaan hullutuksia poikani tyttären kanssa. Hän on kasvanut nopeasti, mutta yhä hän on sama tähtien ystävä, joka ennusti aivan oikein sodasta. Oletteko eronneet toisistanne?

-- Olemme ja emme, vastasi laama. -- Emme ole lopullisesti eronneet, mutta aika ei ole vielä tullut meidän lähteä yhdessä Tielle. Hän on viisautta oppimassa. Meidän täytyy odottaa.

-- Yhdentekevää ... mutta jollei poika ollut sama, mitenkä hän sittenkin alituisesti puheli sinusta?

-- Ja mitä hän haastoi? kysyi laama innokkaasti.

-- Hyviä sanoja -- satakin tuhatta -- että sinä olet hänen isänsä ja äitinsä ja kaikkea muuta. Vahinko, ettei hän halua kuningattaren palvelukseen. Hän on peloton poika.

Nämä uutiset hämmästyttivät laamaa, joka ei silloin vielä tiennyt, kuinka uskollisesti Kim piti Mahbub Alin kanssa tekemänsä sopimuksen, joka eversti Creightonin oli ollut pakko vahvistaa...

-- Ei ole syytä estää nuorta ponia leikistänsä, sanoi hevoskauppias, kun eversti huomautti, että kuljeskeleminen loma-aikana sinne tänne Intiassa oli sopimatonta. -- Jollei hän saa lupaa mennä ja tulla mielensä mukaan, menee hän kiellosta huolimatta. Kukapa sitten saa hänet kiinni? Uskokaa minua, eversti sahib, vain kerran tuhannessa vuodessa syntyy hevonen, joka on niin sovelias siihen leikkiin kuin tämä meidän varsamme. Ja me tarvitsemme miehiä.

X

Lurgan sahib ei lausunut mielipidettänsä yhtä suoraan, mutta hänen neuvonsa oli sama kuin Mahbubinkin, ja asian ratkaisu oli hyvä Kimille. Hän tiesi nyt menetellä paremmin kuin ensimmäisellä kerralla lähtiessään Lucknowista alkuasukkaan puvussa, ja jos Mahbub oli kirjeen saavutettavissa, lähti hän tavallisesti tämän luokse ja suoritti tarvittavat muutokset hevoskauppiaan huolellisen valvonnan alaisena.

Jos pieni englantilainen maalirasia, jota hän käytti karttojen värittämiseen koulussa, olisi osannut kertoa näistä lomapäivien vietoista, olisi Kim karkotettu koulusta. Kerran hän Mahbubin seurassa matkasi kauniiseen Bombayn kaupunkiin saakka; mukanaan heillä oli kolme vaunullista raitiotiehevosia, ja Mahbub oli vähällä taipua, kun Kim ehdotti, että viiletettäisiin dhow-purrella Intian valtameren yli ostamaan arabialaisia ratsuja, joista saisi paremman hinnan kuin kabulihevosista, mikäli hän oli kuullut eräältä mieheltä, joka tunsi kauppias Abdul Rahmanin hommia.

Kim oli mukana tuon suuren kauppiaan luona tarjotuilla päivällisillä, joihin Mahbub ja muutamat toiset muhamettilaiset olivat kutsutut. He palasivat Karachin kautta meritse, jolloin Kim sai ensimmäisen kerran maistaa merikipua, istuessaan rannikkohöyrylaivan keulaluukulla; hän luuli tosissaan joutuneensa myrkytetyksi. Babun mainio lääkerasiakaan ei hyödyttänyt mitään, vaikka Kim oli sen Bombayssa uudelleen lääkkeillä täyttänyt.

Mahbubilla oli liikeasioita Quettassa. Täällä Kim tosiaan ansaitsi leipänsä, niinkuin Mahbub myönsi, ja ehkäpä enemmänkin, työskennellessään neljä hauskaa päivää muutaman lihavan virastokersantin keittiöpoikana. Tämän virkahuoneesta hän nimittäin sopivana hetkenä otti pienen muistiinpanokirjan, jonka sisällyksen hän jäljensi -- se näytti koskevan vain kameeli- ja karjakauppoja -- maaten ulkona kuunvalossa erään ulkorakennuksen takana helteisenä yönä. Sitten hän palautti muistikirjan paikoillensa ja Mahbubin neuvosta lähti paikasta palkkaa saamatta, yhtyen hänen seuraansa kuuden mailin päässä kaupungista, mukanaan tarkka jäljennös mainitusta kirjasta.

-- Tuo sotilas on vähäpätöinen saalis, selitti Mahbub Ali, -- mutta aikanaan saamme kai suuremman. Hän vain myy härkiä kahdenlaisin hinnoin, pitäen toista hintaa itselleen ja toista hallitusta varten, enkä minä katso sitä suureksikaan synniksi.

-- Miksi en olisi saanut ottaa tuota kirjaa mukaani?

-- Hän olisi pelästynyt ja ilmoittanut kaikki esimiehillensä. Silloin olisimme ehkä menettäneet koko joukon uusia kiväärejä, joita pyritään Quettasta lähettämään pohjoiseen. Peli on niin laaja, että siitä voi kerrallaan nähdä vain pienen osan.

-- Ohoh! sanoi Kim ja tyytyi siihen. Tämä tapahtui monsuunilupa-aikana, sen perästä kun hän oli saanut palkinnon matematiikan kokeissa.

Joululomaa hän vietti -- lukuunottamatta kymmentä päivää, jotka käytti yksityisiin huvituksiinsa -- Lurgan sahibin luona, missä hän enimmäkseen istui loimuavan lieden ääressä, kun Jakko-tie oli neljän jalan syvyisen lumikerroksen peittämä sinä vuonna; ja kun hindulaispoika oli mennyt naimisiin, auttoi Kim isäntäänsä helmien pujottelussa rihmoihin. Tämä opetti hänelle ulkoa useita lukuja Koraanista, kunnes hän oppi ne esittämään oikein mullahin tapaan. Sitäpaitsi hän selitti Kimille kotimaisten lääkkeiden nimiä ja ominaisuuksia sekä loitsuja, joita lääkkeitä annettaissa lausuillaan. Ja iltaisin hän kirjoitteli loitsulukuja pergamentille. Ne olivat huolellisesti tehtyjä pentagrammipiirroksia, otsikkoinaan paholaisten nimiä -- Murran ja Awan, kuninkaitten kumppanin -- jotka tekstattiin haaveellisiksi koukerokoristeiksi kulmiin.

Tärkeämpää oli kuitenkin hänen neuvontansa, kuinka Kimin oli pidettävä huolta ruumiillisesta terveydestään, paranneltava kuumekohtauksia ja kokoiltava yksinkertaisia lääkeaineita taipaleeltansa. Viikkoa ennen loman loppua lähetti eversti Creighton sahib, ja se oli kohtuutonta, Kimille kirjoitetun tutkintopaperin, jonka kysymykset koskivat vain teitä, mittaketjuja, kulmia ja muita sellaisia seikkoja.

Seuraavana loma-aikanansa hän matkaili Mahbubin kanssa ja oli muuten sillä retkellä menehtyä janoon, ratsastaessaan kameelilla hiekka-aavikon halki salaperäiseen Bikaneerin kaupunkiin, missä kaivot ovat neljänsadan jalan syvyisiä ja kauttaaltaan kameelinluilla sisustettuja. Tämä retki ei ollut Kimin mielestä lainkaan huvittava, sillä vastoin sopimusta eversti käski hänen laatia tuon omintakeisen, muureilla ympäröidyn kaupungin kartan, ja kun muhamettilaisen hevospojan ja piipunsytyttäjän ei hevin sovi vetää maanmittariketjuja itsenäisen vieraan valtakunnan pääkaupungin katuja pitkin, oli Kimin pakko mitata kaikki välimatkat askelillansa ja rukousnauhan avulla. Hän käytti kompassia ilmansuuntien selville saamiseksi tarpeen mukaan ... etupäässä pimeän tultua, kun kameelit oli ruokittu ... ja pienen maalikotelonsa avulla, jossa oli kuutta väriä ja kolme sivellintä, hän sai aikaan kartan, joka jossakin määrin muistutti Jeysalmirin kaupunkia. Mahbub nauroi makeasti ja neuvoi häntä laatimaan myöskin kirjallisen selostuksen, ja Kim ryhtyikin työhön, käyttäen siihen suuren tilikirjan takasivua, jota Mahbub säilytti tilavassa satulalaukussansa.

-- Sen pitää sisältää kaikki mitä olet nähnyt tai kosketellut tai miettinyt. Kirjoita niinkuin Jang-i-Lat sahib itse olisi salaa tullut suuren armeijan etunenässä valmiina hyökkäämään.

-- Kuinka suuren armeijan?

-- Oh, noin puolisataatuhatta miestä voisi olla matkassa.

-- Hullutusta! Muistappa, kuinka harvassa ja huonoja aavikon kaivot ovat. Ei edes tuhatta janoista miestä pääsisi läheskään tänne asti.

-- Kirjoita se sitten. Samoin kaikki vanhat muurinmurtumat, ja mistä polttopuita on hakattu, ja millainen kuningas on luonteeltaan ja mielialaltaan. Minä viivyn täällä, kunnes kaikki hevoseni ovat myydyt. Vuokraan huoneen portin läheisyydestä, ja sinä saat olla minun kirjanpitäjäni. Ovessa on hyvä lukko.

Tuo helposti tunnettavalla Xavierin koulun käsialalla kyhätty selostus ja ruskealla, keltaisella ja sinitäplillä maalattu kartta oli esillä vielä muutama vuosi sitten (muuan huolimaton virkamies liitti ne E 23:n muistiinpanoihin hänen toiselta Seistanin-retkeltään), mutta nyttemmin lienevät sen lyijykynämerkinnät jo hivuneet jokseenkin pilalle. Kim tulkitsi sen Mahbubille hikoillen öljylampun valossa heidän paluumatkansa toisena päivänä. Pathanilainen nousi ja kumartui satulalaukkujensa puoleen.

-- Tiesin, että sinä ansaitsisit siitä kunniapuvun, ja senpä vuoksi varustin sellaisen valmiiksi, sanoi hän hymyillen. -- Jos minä olisin Afganistanin emiiri (ja jonakuna päivänä ehkä kohtaamme hänetkin), niin täyttäisin suusi kullalla.

Hän laski puvun asianomaisen kunnioittavasti Kimin jalkoihin. Siihen kuului kullalla kirjailtu peshawurilainen suippolakki ja iso turbaaniside, joka päättyi leveään kultapäärmeeseen; edelleen delhiläinen kirjailtu nuttu, valkoisen paidan päälle pujotettava, ja punotulla silkkivyöllä varustetut vihreät housut sekä, ettei mitään puuttuisi, venäläiset nahkalipposet, jotka tuoksuivat ihastuttavilta ja viehättivät poikaa teikarimaisesti kipristetyillä kärjilläänkin.

-- Näihin vaatteisiin pukeutuminen keskiviikkona aamulla on hyväenteistä, sanoi Mahbub juhlallisesti. -- Mutta emme saa unohtaa, että maailmassa on kelvottomia ihmisiä. Tässä!

Huipuksi kaikelle tuolle loistolle, joka oli Kimin jo ilahduttanut aivan sanattomaksi, hän antoi nikkelöidyn, .450 automaattirevolverin, jossa oli helmiäisestä tehty perä.

-- Olin aikonut ottaa pienireikäisemmän, mutta muistin, että valtion aseiden luodit sopivat tähän. Niitä voi aina saada, varsinkin rajan takaa. Nousehan ja anna minun katsoa. Hän taputti Kimiä olalle. -- Älä milloinkaan väsy, pathanilainen! Ooh, kuinka monet sydämet sinä murratkaan! Oh, noita silmiä, kun ne ripsien alta sivulleen vilkuvat!

Kim kääntelehti, ojentautui ja tunnusteli vaistomaisesti viiksiään, jotka juuri olivat esiin puhkeamassa. Sitten hän kumartui Mahbubin jalkoihin, asianmukaisesti taputellakseen niitä vapisevilla käsillään kiitollisuutensa ilmaisemiseksi; hänen sydämensä oli liian täynnä, jotta hän olisi saanut mitään sanoiksi. Mahbub ehkäisi hänet ja syleili häntä.

-- Poikani, haastoi hän, -- tarvittaisiinko sanoja meidän kesken? Mutta eikö tuo pieni ampuma-ase ole ihastuttava? Kaikki kuusi panosta tulevat kädenkäänteessä ulos. Sitä säilytetään povessa aivan lähinnä ihoa, jotta se niin sanoakseni pysyy voiteessa. Älä milloinkaan pane sitä muualle. Ja jos Jumala tahtoo, ammut jonakuna päivänä sillä miehen.

-- _Hai mai_! sanoi Kim alakuloisesti. -- Jos sahib surmaa miehen, hirtetään hänet vankilassa.

-- Se on totta, mutta jo askeleenkin päässä rajan toisella puolen ovat ihmiset viisaampia. Pane se talteen, mutta täytä se ensiksi. Mitäpä hyötyä olisi syöttämättömästä pyssystä?

-- Kun menen takaisin madrissahiin, minun täytyy palauttaa se. Siellä ei sallita pitää ampuma-aseita. Säilytätkö sinä sitä minulle?

-- Poikani, minua kylläännyttää madrissah, jossa käytetään parhaat vuodet sellaisen opettamiseen, mitä oppii vain elämässä. Sahibien hupsuudella ei ole pontta eikä perää. Mutta olkoon niinkin. Ehkäpä tuo kirjallinen selostuksesi vapauttaa sinut enemmästä orjuutuksesta, ja Jumala tietää, että me tarvitsemme yhä enemmän miehiä peliin.

He jatkoivat matkaansa suu tiukasti kiinni puristettuna lentohiekan varalta, suola-aron poikki Jodhporeen, missä Mahbub ja hänen solakka veljenpoikansa Habib-Ullah tekivät kauppoja. Täältä Kim lähti sitten allapäin toisen luokan vaunussa Xavieriin eurooppalaisessa asussaan, joka oli käymässä liian ahtaaksi. Kolme viikkoa myöhemmin eversti Creighton, katsellessaan ja ylistellessään tiibettiläisiä tikareita Lurganin myymälässä, tapasi Mahbub Alin, joka kävi hänen kimppuunsa aivan kapinallisena; vieläpä Lurgan sahib oli hänellä varaväkenä.

-- Poni on jo kasvatettu täysin valmiiksi, suistettu ja taltutettu, sahib. Tästä alkaen se joka päivä menettää vikkelyyttänsä, jos sitä pidetään tiukalla. Päästäkää ohjakset kaulalle ja antakaa mennä, sanoi hevoskauppias. -- Me tarvitsemme häntä.

-- Mutta hän on niin nuori, Mahbub, vasta kuudentoista ... eikö olekin?

-- Kun minä olin viisitoistavuotias, olin ampunut ensimmäisen mieheni ja saanut ensimmäisen poikani, sahib.

-- Te vanha parantumaton pakana! -- Creighton kääntyi Lurganin puoleen. Tämän musta parta nyökäytti myöntävästi afgaanilaisen punaisen parran heiluntaan.

-- _Minä_ olisin jo kauan aikaa sitten käyttänyt häntä, sanoi Lurgan. -- Kuta nuorempi, sen parempi. Sentähden panenkin tavallisesti jonkun lapsen vartioimaan arvokkaimpia jalokiviäni. Te lähetitte hänet minulle koeteltavaksi. Koettelin häntä joka tavalla, hän on ainoa poika, jota en ole voinut saada näkemään.

-- Kristallissako vai musteastiassa? -- kysyi Mahbub.

-- Ei. Käteni vaikutuksen alaisena, niinkuin kerroin. Sellaista ei ole milloinkaan ennen tapahtunut. Se merkitsee, että hän on kyllin voimakas saadakseen kenet hyvänsä tekemään mitä hän tahtoo, vaikka te ehkä pidätte tätä turhana juttuna, eversti Creighton. Ja tämä tapahtui jo kolme vuotta sitten. Senjälkeen olen opettanut hänelle koko joukon lisää. Minusta te nyt tuhlaatte pojan aikaa.

-- Hm! Ehkä olette oikeassa. Mutta kuten tiedätte, nykyään ei ole kartoitustyötä antaa hänelle.

-- Laskekaa hänet liikkumaan vapaasti, keskeytti Mahbub. -- Eihän kukaan sälytä varsalle aluksi raskaita kuormia.

Antakaa hänen seurata karavaaneja, niinkuin valkoiset kameelivarsamme ... onnen kaupalla. Ottaisin hänet itse, mutta...

-- Meillä on etelässä pieni tehtävä, jossa hän saattaisi olla parhaiten hyödyksi, sanoi Lurgan omituisen säyseästi, katsellen alaspäin.

-- Se on E 23:n huostassa, virkahti Creighton nopeasti. -- Hänen ei sovi sinne lähteä. Sitäpaitsi hän ei osaa puhua turkia.

-- Selittäkää hänelle vain niiden kirjeiden muoto ja haju, joita tahdomme, niin hän tuo ne, -- väitti Lurgan.

-- Ei. Siihen tarvitaan mies, -- päätti Creighton.

Kysymyksessä oli kiperä juttu: vakuuttamaton, ärsyttävä kirjeenvaihto, toisella puolen henkilö, joka piti itseänsä koko maailman korkeimpana auktoriteettina kaikissa muhamettilaista uskontoa koskevissa asioissa, ja toisella puolen erään kuninkaallisen suvun nuori jäsen, joka oli joutunut syytteeseen naisten ryöstämisestä brittiläisellä alueella. Muhamettilainen arkkipiispa oli ollut mahtipontinen ja röyhkeä, ja nuori prinssi oli vain nyrpeä etuoikeuksiensa supistamisesta, mutta mitään syytä ei ollut hänen jatkaa kirjeenvaihtoa, joka minä päivänä hyvänsä voisi toimittaa hänet vaikeuksiin. Yksi kirje olikin saatu siepatuksi, mutta sen ottaja oli myöhemmin löydetty kuolleena tiepuolesta, arabialaisen kauppiaan asussa, kuten E 23, joka jatkoi työtä, oli ilmoittanut.

Nämä seikat ja eräät muut, joita ei käy ilmaiseminen, saivat sekä Mahbubin että Creightonin pudistamaan päätänsä.

-- Antakaa hänen matkustella punaisen laamansa seurassa, esitti hevoskauppias ilmeisesti vastahakoisena. -- Hän pitää tuosta vanhasta miehestä, ja hän voi oppia ainakin käyttämään rukousnauhaa välimatkoja mitatessaan.

-- Olen ollut hiukan tekemisissä vanhuksen kanssa ... kirjeellisesti, sanoi eversti Creighton hymyillen itsekseen. -- Minne hän matkustelee?

-- Sinne tänne pitkin maata, kuten jo kolmen vuoden kuluessa. Hän etsii parantavaa virtaa. Jumalan kirous kaikille ... Mahbub malttoi mielensä. -- Asuntoansa hän lepoaikoinaan pitää Tirthankerin temppelissä tai Buddh-Gayassa. Väliin hän pistäytyi madrissahissa tapaamassa poikaa, niinkuin tiedämme, koska poikaa on pari kolme kertaa rangaistu siitä. Hän on kaistapää, mutta silti rauhallinen mies. Olen tavannut hänet joskus. Myös babu on ollut tekemisissä hänen kanssaan. Olemme pitäneet silmällä häntä kolme vuotta. Punaiset laamat ovat siksi harvinaisia Intiassa, että heidän jälkiänsä voi seurata.

-- Babut ovat merkillisiä, sanoi Lurgan mietteissään.

-- Tiedättekö, mitä Hurree babu todenperään tahtoo. Hän haluaa päästä jäseneksi Kuninkaalliseen Tiedeseuraan kansatieteellisten tutkimustensa perusteella. Minä kerroin hänelle laamasta kaikki, mitä olin Mahbubilta ja pojalta kuullut, ja arvatkaas, Hurree babu lähti silloin Benaresiin, varmaankin omalla kustannuksellaan.

-- Sitä en luule, sanoi Creighton lyhyesti. Hänpä olikin maksanut Hurreen matkakustannukset, ollen utelias tietämään, mitä lajia miestä laama oikein oli.

-- Ja hän on kääntynyt laaman puoleen useaan kertaan näiden muutaman vuoden kuluessa, saadakseen tietoja hänen uskonnostaan, henkitansseista, loitsuista ja taikatempuista. Pyhä neitsyt! Minä olisin voinut jo vuosia sitten selittää ne kaikki hänelle. Luulenpa Hurree babun käyvän liian vanhaksi meidän retkeilyihimme. Hän kokoilee mieluummin kaikenlaisia tietoja tavoista ja vanhoista käytännöistä. Niin, hän tahtoo päästä Tiedeseuran jäseneksi.

-- Hurree luulee pojasta hyvää, eikö niin?

-- Kyllä tosiaankin ... me vietimme useita hauskoja iltoja täällä yhdessä ... mutta luullakseni olisi hyödytöntä antaa hänen olla Hurreen mukana kansatieteellisessä osastossa.

-- Eipä niinkään, kun on kysymyksessä ensimmäisten kokemuksien hankkiminen. Mitä pitäisitte siitä, Mahbub? Antaa pojan aluksi seurata laamaa kuusi kuukautta. Sen perästä voimme nähdä. Hän saavuttaa kokemusta.

-- Hänellä on jo sitä, niinkuin kalalla vedestä, jossa se ui. Mutta joka tapauksessa on hyvä vapauttaa hänet koulusta.

-- Olkoon sitten niin, sanoi Creighton, puolittain itsekseen. -- Menköön laaman seurassa, ja jos Hurree babu huolii pitää heitä silmällä, sitä parempi. Hän ei saata poikaa mihinkään vaaraan, niinkuin Mahbub tekisi. Huvittavaa tuo hänen pyrkimyksensä Tiedeseuraan. Mutta onhan se inhimillistä. Hän on kuitenkin pätevin kansatieteellisellä puolella, juuri tuo Hurree.

Creightonia ei olisi rahalla enempää kuin ylennyksilläkään saatu luopumaan työstänsä Intian tutkimuskunnassa; mutta syvällä hänenkin sydämessään oli kunnianhimo saada kirjoittaa _F. R. S._ [_Fellow of the Royal Society_, Kuninkaallisen Tiedeseuran Jäsen] nimensä perään. Eräänlaisia kunnia-arvoja hän tiesi hankittavan taitavalla koukuttelullakin ja ystäväin avulla, mutta hänen käsittääkseen ei mikään muu kuin työ, suunnatonta ja pätevää uurastusta osoittava sarja tutkielmia, voinut avata pääsyä Tiedeseuraan, jota hän oli jo vuosikausia pommitellut aasialaisia uskonnollisia menoja ja tuntemattomia tapoja koskettelevilla kirjoitelmilla. Yhdeksän miestä kymmenestä olisi karttanut Tiedeakatemian kokouksia niiden äärimmäisen ikävyyden vuoksi, mutta Creighton oli juuri kymmenes, ja silloin tällöin hän sielussaan kaipasi päästä noihin tungoksen täyttämiin suojiin Lontoossa, missä hopeahapsiset kaljupäät herrasmiehet, jotka eivät lainkaan tunne armeijan oloja, harrastavat spektroskooppisia kokeita, tutkivat jäätyneiden tundrain alempaa kasvullisuutta, sähkökoneita nopeuden mittaamista varten ja laitteita, joilla naarasmoskiiton vasen silmä voitaisiin leikata muutaman tuhannesosan millimetrin levyiksi. Oikeastaan olisi tietysti Kuninkaallisen Maantieteellisen Seuran pitänyt enemmän viehättää häntä, mutta aikuiset ovat yhtä oikullisia kuin lapsetkin lelujensa valinnassa. Niinpä siis Creighton hymyili ja tunsi vielä enemmän myötätuntoisuutta Hurree babua kohtaan heidän yhteisen mielitekonsa vuoksi.

Hän laski kädestään tikarin ja katsahti Mahbubiin.

-- Kuinka pian voimme saada varsan sieltä tallista? Kysyi hevoskauppias, tutkien hänen katsettaan.

-- Hm. Jos annan määräyksen hänen päästämisestänsä nyt, niin mihin luulette hänen ryhtyvän? En ole milloinkaan ennen ollut mukana tällaisen opettamisessa.

-- Hän tulee minun luokseni, vastasi Mahbub empimättä. -- Lurgan sahib ja minä varustamme hänet matkalle.

-- No, olkoon menneeksi. Kuusi kuukautta hän saa kulkea missä haluaa; mutta kuka vastaa hänestä?

Lurgan kallisti hieman päätänsä. -- Ei hän mitään kielittele, jos sitä pelkäätte, eversti Creighton.

-- Hän on joka tapauksessa vain poika.