Part 13

-- Mitäpä muutamat rupeet, -- pathanilainen heilautti huolettomasti kättänsä, -- merkitsevät eversti sahibille? Hän uhraa ne määrättyyn tarkoitukseen eikä suinkaan mistään rakkaudesta sinuun.

-- Senhän tiesin jo kauan aikaa sitten, sanoi Kim hitaasti.

-- Kuka kertoi?

-- Eversti sahib itse. Ei tosin aivan selvin sanoin, mutta silti kuitenkin niin, että jokainen ymmärtää, joka ei ole aivan pässinpää. Niin hän haasteli junassa Lucknowiin mennessämme.

-- No, olkoon niin. Kerronpa sitten sinulle enemmän, sinä koko maailman pikku ystävä, vaikkapa sitten annankin pääni sinun armoillesi.

-- Se oli jo minun vallassani, sanoi Kim tyytyväisenä, -- Umballassa, silloin kun otit minut ratsullesi rumpalipojan lyötyä minua.

-- Puhuhan vähän selvemmin. Kaikki ihmiset voivat valehdella, paitsi sinä ja minä. Sinunkin pääsi on samalla tavalla mennyttä, jos vain sormenikin kohotan.

-- Tiedänhän minä senkin, sanoi Kim. -- Ja sepä onkin luja side välillämme. Tosin sinun siteesi on lujempi kuin minun, sillä kukapa kaipaisi kuoliaaksi piestyä tai sanokaamme tiepuoleen johonkin kuoppaan heitettyä poikaa? Mutta sensijaan monet täällä ja Simlassa ja vuoristossa kysyisivät: "Mitä on tapahtunut Mahbub Alille?" jos hänet löydettäisiin kuolleena hevostensa joukossa. Ja eversti sahib varmaankin tiedustelisi. Mutta sittenkin -- Kim katsoi hyvin viekkaasti häneen, -- hän ei kuitenkaan liian paljoa kyselisi, jotteivät ihmiset sanoisi: "Mitä eversti sahibilla on tekemistä hevoskauppiaan kanssa?" Mutta minä ... jos minä eläisin...

-- Et kaiketi silloin eläisi sinäkään...

-- Saattaisi niinkin käydä. Mutta _jos_ minä eläisin, niin minä ja vain minä yksin tietäisin, että joku tuli yöllä tavallisen varkaan tavoin Mahbub Alin kojuun Seraissa ja siellä surmasi hänet, tarkastettuaan joko sitä ennen tai sen jälkeen hyvin huolellisesti hänen satulalaukkunsa ja tavaransa aina sandaalinpohjia myöten. Näinköhän nämä uutiset kiinnittäisivät everstin mieltä vai sanoisiko hän minulle (en ole unohtanut, että hän lähetti minut etsimään sikaarikoteloa, jota hän _ei_ ollut jättänyt mihinkään): "Mitä on Mahbub Ali minulle?"

Paksu savupilvi nousi ilmaan. Oli hetken hiljaisuus. Sitten Mahbub Ali sanoi ihmetellen:

-- Ja nämä asiat tiedossasi sinä elät ja olet sahibien pienten poikien seurassa madrissahissa ja nöyrästi otat opetusta opettajiltasi?

-- Niinhän on käsketty, vastasi Kim rennosti, -- kuinkapa minä voisin käskyjä vastustaa?

-- Sinä olet viekkain kaikista Eblisin pojista, virkkoi Mahbub Ali. -- Mutta mitä sinä puhut varkaista ja tarkastuksista?

-- Sitä mitä näin sinä yönä, jolloin laaman seurassa nukuin huoneesi seinän takana Kashmir Seraissa. Ovi oli lukitsematta, mikä on luullakseni vastoin tapojasi, Mahbub. Mies tuli aivan kuin tietäen, ettet pian palaisi. Katselin häntä lautaseinän oksanreiästä. Hän etsi jotakin ... ei peitteitä, ei jalustimia, ei ohjaksia eikä vaskiastioita, vaan jotakin hyvin pientä ja huolellisesti kätkettyä. Miksipä muutoin hän olisi työntänyt veitsenterän sandaaliesi pohjien väliin?

-- Ahaa! -- Mahbub Ali hymyili. -- Ja nähtyäsi tuon, minkälaisen jutun siitä sepitit itsellesi, sinä totuuden lähde?

-- En minkäänlaista. Tunnustelin kädelläni amulettia, joka aina on kaulassani, ja muistaen valkoisen oriin sukutaulun, jonka olin haukannut muhamettilaisesta leivästä, lähdin matkalle Umballaan, käsittäen että ankara vastuunalaisuus oli uskottu minulle. Jos olisin tahtonut, olisi sinä hetkenä pääsi ollut mennyttä. Minun olisi vain tarvinnut sanoa sille miehelle: "Tässä on erästä hevosta koskeva paperi, jota en osaa lukea." Entä sitten? -- Kim tähysteli Mahbubia kulmainsa alta.

-- Sitten olisit juonut vettä kaksi, ehkäpä kolme kertaa sen jälkeen ... arvatenkaan et enempää kuin kolmasti, sanoi Mahbub yksinkertaisesti.

-- Se on totta. Ajattelin vähän sitäkin, mutta ennen kaikkea sitä, että pidin sinusta, Mahbub. Siksipä lähdin Umballaan, kuten tiedät, mutta (ja sitäpä et tiedä) piilottauduin puutarhaan nähdäkseni, mitä eversti Creighton sahib tekisi saatuaan valkoisen oriin sukuluettelon.

-- No, mitä hän teki? ... (sillä Kim oli äkkiä pysähtynyt).

-- Annatko _sinä_ tietoja ystävyyden vuoksi, vai myytkö sinä niitä? kysyi Kim.

-- Minä myyn ... ja ostan. Mahbub otti esiin neljän annan rahan ja näytti sitä.

-- Kahdeksan! sanoi Kim vaistomaisesti noudattaen itämaalaisen kiskomishalua.

Mahbub nauroi ja pisti rahan takaisin vyöhönsä. -- Liian helppoa on tehdä kauppaa niillä markkinoilla, sinä koko maailman pikku ystävä. Kerro minulle vain ystävyydestä. Meidän henkemmehän ovat toistemme käsissä.

-- Hyvä on. Näin Jang-i-Lat sahibin tulevan komeille päivällisille. Näin hänet Creighton sahibin virkahuoneessa. Näin heidän lukevan valkoisen oriin sukutaulun. Kuulin, kuinka annettiin käsky julistaa suuri sota.

-- Haa!... Mahbub nyökäytti päätänsä, ja hänen tummat silmänsä loistivat. -- Se peli oli hyvin pelattu. Sota on nyt päättynyt, ja paha on toivottavasti tukahutettu alkuunsa ... minun ... ja sinun ansiosta. Mitä teit sitten?

-- Minä käytin uutisia niin sanoakseni syöttinä, jonka avulla sain ruokavaroja ja kunniaa erään kylän asukkailta, joiden pappi antoi oopiumia laamalleni. Mutta minä kätkin vanhan miehen kukkaron, eikä bramiini siis löytänyt mitään. Seuraavana aamuna hän tietenkin oli vihainen. Ho-ho-ho. Ja samoin käytin uutisia hyväkseni, kun jouduin sen valkoisen rykmentin käsiin, jolla oli punainen härkä.

-- Se oli järjettömyyttä. Mahbub rypisti kulmiaan. -- Uutisia ei saa heittää, menemään niinkuin roskaa, vaan niitä on käytettävä säästäen ... aivan kuin _bhangia_.

-- Samaa mieltä olen minä nyt, ja sitäpaitsi ei siitä ollut minulle mitään hyötyä. Mutta siitä on jo kauan aikaa ... hän teki liikkeen ikäänkuin pyyhkiäkseen kaiken pois pienellä ruskealla kädellään, -- ja senjälkeen, etenkin öisin vuoteessa madrissahissa, olen ajatellut hyvin paljon.

-- Onko sallittua kysyä, mihin suuntaan jumalaissyntyiset ajatukset ovat kulkeutuneet? kysyi Mahbub ivallisesti, silittäen punaista partaansa.

-- Se on kyllä sallittua, sanoi Kim vastaten samalla äänensävyllä. -- Ne sanovat Nucklaossa, ettei yksikään sahib saa mustalle miehelle myöntää erehtyneensä.

Mahbubin käsi sujahti poveen, sillä jonkun pathanilaisen nimittäminen mustaksi mieheksi _(kala admiksi)_ on verinen loukkaus. Mutta hän huomasi erehdyksensä ja nauroi. -- Puhu, sahib. Sinun musta miehesi kuulee.

-- Mutta, sanoi Kim, -- minä _en_ ole sahib ja tunnustan tehneeni väärin, kirotessani sinua sinä päivänä Umballassa, jolloin luulin pathanilaisen pettäneen minut. Olin aivan poissa suunniltani, kun olin vasta äsken joutunut kiinni, ja halusin lyödä kuoliaaksi sen katalan rumpalipojan. Nyt tunnustan, hadji, että se oli hyvin tehty, ja nyt näen tieni aivan selvästi johtavan hyvään tulevaisuuteen. Minä jään madrissahiin, kunnes olen kypsä.

-- Oikein puhuttu. Varsinkin etäisyyksien määrääminen, lukujen käsittely ja kompassin pitely on opittava siinä pelissä. Sinua odottaa muuan tuolla vuoristossa, ollakseen sinulle siinä apuna.

-- Minä tahdon omistaa heidän opetuksensa yhdellä ehdolla: että saan käyttää aikaani aivan vapaasti, kun madrissah on suljettu. Pyydä everstiltä minulle lupa siihen.

-- Mikset itse pyydä everstiltä sahibien kielellä?

-- Eversti on hallituksen palveluksessa. Hänet määrätään minne hyvänsä ja hänen täytyy ajatella omaa ylenemistään. Pane merkille, mitä minä jo olen oppinut Nucklaossa! Sitäpaitsi tunnen everstin vasta kolmen kuukauden ajalta. Olen tuntenut Mahbub Alin jo kuusi vuotta. Siispä madrissahiin menen. Madrissahissa tahdon oppia, mahdrissahissa tahdon olla sahib. Mutta kun madrissah on suljettu, silloin tahdon olla vapaa ja mennä oman kansani joukkoon. Muutoin kuolen.

-- Ja kutka ovat omaa kansaasi, koko maailman ystävä?

-- Tämä suuri ja kaunis maa, sanoi Kim heilauttaen pientä kättänsä matalassa savimajassa, jonka nurkassa öljylamppu vaivaloisesti paloi tupakansavussa. -- Ja sitten tahdon nähdä laamani jälleen. Ja lisäksi tarvitsen rahoja.

-- Sitäpä kaikki tarvitsevat, sanoi Mahbub tyytymättömän näköisenä. -- Minä annan sinulle kahdeksan annaa, sillä hevosten kavioista ei paljoa rahaa kasaannu. Ja sen täytyy riittää moneksi päiväksi. Muuten olen asioihin hyvin tyytyväinen, eikä siitä sen enempää. Pidä kiirettä opinnoissasi, ja kolmen vuoden kuluttua, ehkäpä pikemminkin, pystyt jo auttamaan ... kukaties minuakin.

-- Onko minusta näihin asti ollut niin paljon haittaa? kysyi Kim poikamaisesti naureskellen.

-- Älä turhia lörpöttele, mutisi Mahbub, -- sinä olet minun uusi renkipoikani. Mene nukkumaan miesten luo. Ne ovat aseman pohjoisessa päässä hevosten luona.

-- He karkottavat minut aseman eteläiseen päähän, jos tulen sinne omin luvin.

Mahbub kopeloi vyötänsä, kastoi peukalonsa, pyyhki siihen vähän mustetta kiinalaisesta tushikakusta ja painoi sormenpään kuvan pehmeään paperiin. Balkhista Bombayhin ihmiset tunsivat tuon karkean sinetin, jonka hyvin selvä arpi jakoi kahtia.

-- Tämä riittää päällysmiehelle. Minä tulen aamulla sinne.

-- Mitä tietä? kysyi Kim.

-- Kaupungista päin. Sieltä johtaa vain yksi tie, ja sitten lähdemme Creighton sahibin luo. Minä olen pelastanut sinut selkäsaunasta.

-- Allah! Mitäpä selkäsaunasta, kun pää on aivan irti hartioilla.

Kim pujahti hiljaa yön pimeyteen, kulki nurkan taitse, pysytellen lähellä seinää, ja poistui aseman luota noin mailin verran. Sitten hän tuli kiertotietä hiljakseen takaisin asemalle, sillä hän tarvitsi aikaa sepitelläkseen jutun, jos joku Mahbubin miehistä kysyisi häneltä jotakin.

Miehistö oli leiriytynyt raiskiomaalle rautatien ääreen, ja alkuasukkaita kun olivat, eivät tietenkään olleet avanneet tavaravaunuja, joissa Mahbubin hevoset olivat yhdessä maatiaisrotuisten hevosten kanssa; nämä olivat aiotut Bombayn raitiotieyhtiölle. Päällysmies, kumarainen keuhkotautisen näköinen muhamettilainen, huusi heti äkäisesti Kimille, mutta rauhoittui nähdessään Mahbubin sinetin.

-- Hadji on suosiosta ottanut minut palvelukseensa, ilmoitti Kim tiukasti. -- Jos tätä epäillään, niin odottakaa kunnes hän tulee aamulla. Sillä välin paikka minulle nuotion ääreen.

Tietenkin seurasi siitä hyödytön sanatulva, jota alhaiseen kastiin kuuluvat alkuasukkaat eivät missään tilaisuudessa voi olla aiheuttamatta. Se vaimeni kuitenkin, ja Kim asettui lepäämään vähän loitommaksi melkein erään vaunun alle, lainaten huovan peitteekseen. Tuollainen yö kaikenlaisen rihkaman joukossa ja hevoslauman ja likaisten vuoristolaisten välissä ei suinkaan viehättäisi montakaan valkoista poikaa, mutta Kim oli ylen onnellinen. Olopaikan, työn ja ympäristön vaihdos kutkutteli hänen pikku sieraimiansa, ja Xavierin makuusuojien siistien valkoisten vuoteitten ajatteleminen tarjosi melkein yhtä vähäisen nautinnon kuin kertomataulun ulkoluku englanninkielellä.

"Minä olen sangen vanha", tuumiskeli hän unisena. "Jokaiselta kuukaudelta olen tullut vuotta vanhemmaksi. Minä olin hyvin nuori ja perin hupsu viedessäni Mahbubin kirjettä Umballaan. Ja ollessani valkoisessa rykmentissä olin hyvin nuori ja pieni ja tietämätön. Mutta nyt opin joka päivä, ja kolmen vuoden perästä eversti ottaa minut pois madrissahista, tai minä saan ehkä mennä yksinäni. Tai ehkä löydän laaman ja rupean hänen seuralaisekseen. Niin, se lieneekin parasta. Lähden laamani chelana taas Benaresiin." Ajatukset kulkivat hitaammin ja hajanaisemmin. Hän oli joutumaisillaan unien ihanaan maailmaan, kun hänen korvaansa sattui kuiskaus, ohut ja terävä, joka kuului leirinuotion ääressä olevien yksitoikkoisen puheensorinan ylikin. Kuiskaaja oli rautakattoisen vaunun takana.

-- Hän ei siis ole täällä?

-- Missä hän muualla olisi kuin mässäämässä kaupungissa. Kukapa etsisi rottaa sammakkolätäköstä? Lähdetään pois. Hän ei ole meidän miehiämme.

-- Hän ei saa enää päästä vuoriston yli toista kertaa. Sellainen on käsky.

-- Palkkaa joku nainen myrkyttämään hänet. Se maksaa muutaman rupeen, eikä sitä kukaan voi todistaa.

-- Paitsi juuri se nainen. Pätevämpi keino täytyy keksiä. Ja ajatteles hänen päästänsä luvattua hintaa.

-- Niinpä kyllä, mutta poliisilla on pitkä käsi, ja me olemme kaukana rajalta. Jospa olisimme Peshawurissa!

-- Niin ... Peshawurissa kylläkin, pilkkasi toinen ääni.

-- Peshawur, joka on täynnä hänen heimolaisiaan ... täynnä lymypaikkoja ja naisia, joiden vaatteiden suojaan hän voi piilottautua. Niinpä kyllä, Peshawur ja Jehannum soveltuvat meille yhtä hyvin.

-- No, mikä on sitten sinun suunnitelmasi?

-- Oh, sinua houkkaa, enkö ole selittänyt sitä sinulle ja sata kertaa! Odotetaan, kunnes hän tulee ja panee maata, ja sitten hyvin tähdätty laukaus. Vaunut ovat meidän ja takaa-ajajien välillä. Meidän on vain juostava radan yli ja sitten tiehemme. Kukaan ei voi tietää mistä päin laukaus tuli. Odotetaan ainakin päivänkoittoon. Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä.

"Ohoh!" ajatteli Kim vielä silmät ummessa. "Taaskin Mahbub. Valkoisten oriitten sukutaulujen toimittelu ei ole mikään leikinasia! Vai lieneekö Mahbub myynyt muita uutisia? Mitä on nyt tehtävä, Kim? En tiedä missä Mahbub viettää yönsä, mutta jos hän tulee tänne ennen aamunkoittoa, ampuvat he hänet. Se ei olisi onnellista sinulle, Kim. Eikä tästä ole poliisillekaan ilmoitettavaksi. Siitä ei olisi Mahbubille hyötyä" -- hän naureskeli melkein ääneen -- "enkä muista mitään Nucklaosta saatua opetusta, joka tässä auttaisi. Allah! Tässä on Kim ja tuolla ovat nuo toiset. Siispä Kimin täytyy ensin herätä ja mennä tiehensä niin, etteivät he epäile. Paha uni herättää ihmisen ... näin..."

Hän sivalsi huovan kasvoiltaan ja kohottautui äkkiä, päästäen aasialaisen hirvittävän mölisevän, mielettömän kirkunan, jonka painajaisen herättämä parkaisee.

-- _Urr -- urr -- urr -- urr! Ya-la-la-la-la-la! Narain! Churel! Churel!_

_Churel_ on erikoisen paha lapsivuoteeseen kuolleen naisen henki. Sen luullaan asuskelevan autioilla teillä. Sen jalat ovat nilkoista kääntyneet taaksepäin, ja se vie miehiä kiduttaakseen heitä.

Yhä äänekkäämmäksi paisui Kimin valittava kirkuminen, kunnes hän hyppäsi kokonaan pystyyn ja horjui pois unisena koko leiriväen kirotessa häntä hänen häiritsevästä ulinastaan. Parinkymmenen askeleen päässä hän paneutui jälleen maata, pitäen huolta siitä, että kuiskaajat voisivat kuulla hänen ähkimisensä ja voivotuksensa, kun hän koetti päästä vapaaksi painajaisestaan. Pienen hetken kuluttua hän vyörytti itsensä tielle päin ja hiipi pois pimeään.

Nopeasti hän riensi sitten eteenpäin kunnes tuli kivisillalle ja asettui sen taakse pitäen päänsä reunan tasalla. Siitä hän saattoi pitää silmällä kaikkia kulkijoita ja itse olla näkymätönnä. Pari kolme rattaillakulkijaa ajoi ohi esikaupunkeihin päin, sitten tuli yskivä poliisimies ja pari kiirehtivää jalkamiestä, jotka lauloivat pitääkseen loitolla pahoja henkiä. Sitten kuului kengitetyn hevosen kavionkopsetta.

"Ahaa! Se kuuluu vähän Mahbubin kaltaiselta", ajatteli Kim, samassa kun hevonen arasteli nähdessään pienen pojan pään kivisillan reunan takaa.

-- Hei, Mahbub Ali, kuiskasi hän. -- Pidä varasi.

Ratsumies pysähdytti hevosensa, niin että se melkein nousi pystyyn, ja pakotti sen kaiteen ääreen.

-- Enpä milloinkaan enää ota kengitettyä hevosta yöratsuksi, oli Mahbub päivittelevinään. -- Ne poimivat kaikki luut ja naulat, mitä kaupungin kaduille heitetään. -- Hän kumartui kohottamaan hevosen etujalkaa, ja siten joutui hänen päänsä aivan lähelle Kimin kasvoja. -- Alas, painu alemma, supatti hän. -- Yö on täynnä silmiä.

-- Kaksi miestä odottaa tuloasi hevosvaunujen takana. He aikovat ampua sinut makuulle mentyäsi koska päästäsi on luvattu palkinto. Kuulin sen maatessani lähellä hevosia.

-- Näitkö heitä?... Pysy siivolla, paholaisen elävä!... Tämän hän karjaisi äkäisesti hevoselle.

-- En.

-- Oliko toinen puettu fakiirin tapaan?

-- Toinen heistä sanoi: "Minkälainen fakiiri sinä olet, joka vapiset tällaisen pienen väijymisen jännityksestä?"

-- Hyvä on. Mene takaisin leiriin ja pane maata. Minä en kuole tänä yönä.

Mahbub käänsi hevosensa ja hävisi. Kim painui takaisin ojaan, kunnes pääsi viime makuupaikkansa kohdalle, livahti tien poikki kuin näätä ja kääriytyi uudelleen huopaansa.

"Mahbub ainakin tietää sen", ajatteli hän tyytyväisenä. "Ja hänhän puhui aivan kuin odottaen sellaista. En luule noiden miesten paljoakaan hyötyvän tämän yön väijymisestä."

Tunti kului, ja vaikka Kim kuinka yritti pysyä valveilla, vaipui hän syvään uneen. Tuon tuostakin mennä jyristi joku yöjuna raiteita parinkymmenen jalan päässä hänestä, mutta kuten ainakin itämaalainen hän ei välittänyt pelkästä äänestä, eikä se aiheuttanut hänelle edes mitään unennäköä.

Mahbub ei suinkaan nukkunut. Häntä kiukutti suunnattomasti, että hänen heimoonsa kuulumattomat ihmiset, joihin ei lainkaan kuulunut hänen satunnainen rakastelunsa, väijyivät hänen henkeään. Hänen ensimmäisenä ajatuksenaan oli mennä radan yli loitompaa, palata leiriin ja hyökäten väijyjiensä kimppuun takaapäin summamutikassa lyödä heidät kuoliaiksi. Mutta siinä hän muisti mielipahakseen, että eräs toinen hallituksen virasto, joka ei ollut tekemisissä eversti Creightonin kanssa, saattaisi vaatia selityksiä, joita ei ollut helppo antaa; ja hän tiesi, että näin kaukana rajalta nostetaan suuri hälinä muutamasta ruumiista. Hän ei ollut saanut kokea tällaista kiusaa sen perästä kun hän lähetti Kimin Umballaan, ja hän oli jo toivonut, että epäluulot olisivat lopultakin haihtuneet.

Sitten juolahti erinomainen ajatus hänen mieleensä.

"Englantilaiset puhuvat aina totta", tuumi hän, "ja senvuoksi me alkuasukkaat joudumme pilkattaviksi. Kautta Allahin, minäpä kerron englantilaisille asian niinkuin se on! Mitä hyötyä on hallituksen poliisista, jos kabuli-raukalta viedään hänen hevosensa aivan rautatievaunuista. Tämä on yhtä kelvoton paikka kuin Peshawur. Minä menen valittamaan asemalle. Ja vieläkin paremmin, jollekulle nuorelle rautatien sahibille. Ne ovat hyvin innokkaita, ja jos ne saavat kiinni varkaat, otetaan se huomioon ja luetaan heille ansioksi."

Hän kiinnitti hevosensa aseman luo ja astui asemasillalle.

-- Halloo, Mahbub Ali, sanoi nuori liikennetarkastajan apulainen, joka odotti junaa ... pitkä vaaleatukkainen mies ryvettyneessä valkoisessa pellavapuvussa. -- Mitä täällä nyt teette? Kauppailetteko hylkyhevosia vai mitä?

-- Ei, ei ole hevosistani lainkaan huolta. Tulin tapaamaan Lutuf Ullahia. Minulla on vaununlastillinen tuolla radan varrella. Voiko kukaan viedä niitä rautatieviranomaisten tietämättä?

-- Enpä luule, Mahbub. Voitte vaatia vahingonkorvausta, jos niin käy.

-- Olen nähnyt parin miehen kyyröttelevän siellä vaununpyörien suojassa melkein koko illan. Fakiirit kuitenkaan eivät varasta hevosia, joten sen enempää en ajatellut niitä. Etsiskelen tässä yhtiökumppaniani, Lutuf Ullahia.

-- Näittekö tosiaankin? Ettekä välittänyt heistä sen enempää? Mutta totta totisesti oli hyvä, että tapasin teidät. Minkä näköisiä ne olivat?

-- Ne olivat vain fakiireja. Tuskinpa ne muuta kuin vähän jyviä näpistelevät vaunuista. Sellaisia on paljon raiteella. Eikä valtio senvertaisesta erästä vahinkoa kärsi. Minä tulin tänne katsastamaan toveriani Lutuf Ullahia...

-- Älkää välittäkö hänestä. Missä teidän hevosvaununne ovat?

-- Vähän tännepäin etäisimmästä paikasta, missä lamppuja asetellaan junia varten.

-- Ahaa, merkinantokojusta.

-- Ja ne ovat täältä katsoen ensimmäisellä oikeanpuolisella sivuraiteella. Mutta oletteko nähnyt Lutuf Ullahia? Hän on pitkä mies, jonka nenä on murskautunut ja jolla on mukanaan persialainen vinttikoira. No, ka!

Nuori mies oli jo rientänyt herättämään erästä innokasta poliisia, sillä, kuten hän sanoi, rautatielle oli tullut paljon vahinkoa tavarapihalla tapahtuneista varkauksista. -- Mahbub Ali naureskeli värjättyyn partaansa.

"He aikovat kompuroida saapasjalassa, suurella kolinalla ja sitten he ihmettelevät, miksi fakiireja ei näy. Ovathan ne aika nokkelia poikia ... Barton sahib ja Young sahib."

Hän viipyi muutamia minuutteja, odottaen näkevänsä heidän rientävän vahvasti sonnustettuina matkaan. Kevyt vaihdeveturi liukui hitaasti aseman ohi, ja sen kopissa hän näki vilahdukselta nuoren Bartonin.

"Teinpä pojalle vähän vääryyttä. Ei hän olekaan mikään houkka", tuumi Mahbub Ali. "Tulivaunun käyttäminen varkaan kiinniottamiseen on jotakin uutta."

Kun Mahbub Ali tuli leiriinsä aamun koittaessa, ei kukaan välittänyt kertoa hänelle, mitä yöllä oli tapahtunut, paitsi pieni äskenotettu renkipoika, jonka tuo mahtava mies kutsui telttaansa avukseen tavaroiden kokoonpanemisessa.

-- Minä sain kaikki tietää, kuiskasi Kim, kumartuen satulalaukkuja täyttämään. -- Kaksi sahibia tuli junalla. Minä juoksentelin edestakaisin vaunujen tällä puolella, joll'aikaa juna liikkui hiljaa ylös ja alas linjaa. He hyökkäsivät noiden kahden miehen kimppuun, jotka istuivat vaunun alla ... hadji, mihinkä tämän tupakkakäärön panen? Käärinkö paperiin ja panen suolapaketin alle? Taidan panna ... ja sitten he löivät heidät maahan. Mutta toinen miehistä löi sahibia pukinsarvella (Kim tarkoitti antiloopin sarvea, joita fakiirit tavallisesti käyttävät aseinaan) -- niin että veri purskahti. Silloin toinen sahib, joka oli ensin lyönyt oman vastustajansa tainnoksiin, iski tätä ensinmainittua lyhyellä pyssyllä, joka oli pudonnut toisen miehen kädestä. He temmelsivät kuin hullut hetken aikaa.

Mahbub hymyili tyytyväisenä. -- Siitä ei tulekaan _dewanee_, tavallinen siviilijuttu, vaan _nizamut_, oikea rikosjuttu. Sanoitko pyssyllä? Kymmenen vuotta linnaa.

-- Molemmat miehet makasivat vihdoin hiljaa, mutta luulen heidän olleen melkein kuolleita, kun heidät nostettiin vaunuun. Paljon verta on vuotanut tielle. Tuletko katkomaan?

-- Olen nähnyt verta ennenkin. Vankila on aivan varma paikka ... tietenkin he ilmoittavat väärät nimet, eikä kukaan löydä heitä pitkiin aikoihin. He olivat vihollisiani. Sinun ja minun kohtalot näyttävät olevan yhteen kytketyt. Tässäpä hyvä juttu helmien parantajalle! Nyt joutuisasti kuntoon satulareput ja keittovehkeet. Otamme ulos hevoset ja matkustamme Simlaan.

Joutuisasti kylläkin, itämaiseksi toiminnaksi nimittäin: pitkälti selitellen ja manaten, hutiloiden ja miesten palattua satoja kertoja noutamaan unohdettuja pikkuesineitä pääsi sekava joukkue vihdoin liikkeelle, taluttaen puolta tusinaa jäykistynyttä ja rauhatonta hevosta Kalkaan vievälle tielle, joka oli märkänä aamusateesta.

Kimiä pidettiin Mahbub Alin suosikkina, joten kaikki tahtoivat herran suosiossa pysyäkseen kohdella häntä hyvin. Hän sai olla vapaana työstä. Matkue kulki hiljalleen eteenpäin, aina muutaman tunnin kuluttua pysähtyen johonkin paikkaan. Paljon sahibeja kulkee tätä tietä, ja, kuten Mahbub Ali sanoo, jokainen nuori sahib luulee pystyvänsä arvostelemaan hevosia ikäänkuin ostaaksensa, vaikka olisi korvia myöten velassa. Niinpä nytkin sahib toisensa jälkeen, kyytikärryissä ohi ajaessaan, seisahtui juttelemaan. Muutamat laskeutuivat rattailtaankin ja tunnustelivat hevosten koipia, ladellen tyhjiä kysymyksiä tai kielentaitamattomuuden vuoksi suorastaan solvaten järkkymätöntä hevoskauppiasta.

-- Kun olin ensi kertoja tekemisissä sahibien kanssa, mikä tapahtui eversti Soady sahibin ollessa Abatsai-linnoituksen kuvernöörinä ja äkeissään laskiessa tulvan alle piiritarkastajan leiripaikan, kertoi Mahbub Kimille pojan täyttäessä hänen piippuansa erään puun katveessa, -- en tiennyt, kuinka suuria hupsuja he olivat, vaan suutuin heihin. Niinkuin... -- Ja hän kertoi Kimille kaskun, kuinka väärin sanaa voi käyttää aivan hyvässä uskossa. Kim nauroi katketakseen. -- Nyt olen kuitenkin oppinut ymmärtämään, lisäsi hän rauhallisesti tupakoiden, että he ovat niinkuin muutkin ihmiset, muutamissa asioissa viisaita, toisissa houkkioita. On perin typerää käyttää väärää sanaa puhuessaan vieraalle, sillä mistäpä vieras voi arvata, että se tapahtuu aivan tietämättömyydestä. Hän voi helposti ruveta tikarinsa terällä etsimään totuutta.

-- Se on totta, sanoi Kim juhlallisesti.