Part 4

"Sillä minä olen se Pielisjärven rikas Leskinen ja se poika ei rahaa nurise!"

Mutta se muutti asian. Pekka hoksasi jutkun ja äänteli:

"No jos sinä nyt kerran se parta-Leskinen olet, niin pidä pois härkä..."

Ja ääneti lähti hän työntymään joukon läpi, vannoen antavansa näillä markkinoilla Leskiselle selkäsaunan.

Hän vain tarvitsi sitä varten nyt rohkaisuviinat.

* * * * *

Torilla remusi markkinaelämä taas ennallansa. Kaisan härän maine oli äskeisen hintatarjoilun johdosta levinnyt laajalti ja harva se mies oli jo kopeloinut tuon ihme-elävän.

Mutta kauppoja ei vaan syntynyt. Monella oli jo hyvä halu, mutta raha-asiat vetivät vastakynttä.

Ja ahkerasti pitivät Sikasetkin nyt Kaisaa ja Leskistä silmällä. Vaikeuksia siinä kyllä oli, kun oli lisäksi kartettava toisiansa, ettei poika tapaisi isää ja isä poikaansa pahoilta teiltä.

Mutta nyt oli Pekka taas onnistunut pääsemään Kaisan seuraan ja aikoi siltä vaatia tiliä Leskisen suhteen. Myömättä sillä näkyi yhä olevan se härkä, koskapa se sitä vieläkin talutteli.

"No!... Niin jotta mitäs sitä nyt kuuluu Kaisa?" tervehti häntä Pekka jo hieman uhittelevasti. Kaisa aavisti, että se hakee riitaa ja aikoi riidellä, muka härkäänsä soimaillen:

"Tuon pahanhengen jullin, kun sain ottaneeksi sen riesakseni, niin... Sille nyt et vaan saa käteisellä ostajaa, et omasta silmästäsikään!"

Siinä loppui. Hän koki edelleen pelastua yskimisellä ja valehtelemisella, että ajat ovat yskäisiä.

Mutta ei Pekka hellittänyt.

"Vai ei ole käteisellä ostajaa!" haki se vain riidanalkua, voidakseen vaatia tilin.

Mutta siitä saikin Kaisa kiireessä taas jotain pelastavaa suuhunsa ja kiehahti:

"Niin!... Kaikki vain velaksi... Niinkuin sekin partasuu miehen-makkara... En paremmin sano!"

Ja aivan hän, alun saatuaan, rupesi sitä "partasuuta" soimaamaan ja asiaa sotkeakseen riiteli valehdellen:

"Pahahenki... olisi näet käteisellä maksanut ainoastaan pienen osan... Ja muu sitten velaksi... Niin meneppä tälle usko!... Tuntemattomalle kuotukselle...Ptyshui!"

Aivan hän siinä sylkäsi Leskistä halveksuen ja nyhtäen härän päätä pystyyn, ylös maasta, yritti taas jotain, mutta Pekka esti. Se oli saanut kiemurteluista jo kyliänsä ja ilmoitti jyrkästi:

"Kuule, Kaisa!... Elä sinä kippuroi, eläkä luule jotta tämän pojan silmä ei erota oikeaa härkää hevosesta!"

Herraisä! Arvasi Kaisan omatunto mitä se tarkoittaa. Hän alkoi taas riidellä härälle. Mutta tiukasti painoi Pekka asiaansa ja uhitteli:

"Ja nilakka-kalaa, kuule, ei Sikasen talossa pataan panna, eikä luikari-akkaa ikuiseksi omaksi edes-oteta!..."

"Pahuus!" tuskastui Kaisa härälle ja jo potkasikin sitä hieman. Mutta yhä yltyi Pekka, tenäten ja uhkaillen:

"Sillä siinä talossa on suora luonto ja reilu peli... Muista se!"

Ja tiukka oli nyt se viimeinen "se"-sana. Niin se tuli kuin vasaralla lujasti lyöty.

* * * * *

Mutta nyt tapahtui käänne, joka sai Pekan hillitsemään vihansa.

Kiivaudessansa ei hän näet ollut huomannut, että isä-ukko oli tulossa. Kaisaa kovistamaan se sekin riensi, eikä ollut siinä vihan-sekaisessa innossaan huomannut poikansa olevan paikalla. Hän jo tervehti äkeällä:

"Kaisa kuule..."

Mutta siinä hän hoksasi.

"Ka... Tuota!... Jotta sinähän se, Pekka!..."

Siinä sitä siis oltiin! Kumpikin tajusi, että hänet on toinen tavannut jo hyvin likeltä sitä luvatonta. Sanattomaksi se pani. Yhtä tukala oli Kaisan olo.

"Ka-a!" tapaili Pekka. Oli loppua kaikki asiat. Kaiken puutteessa alkoi silloin ukko suinailla Kaisan härkää ja kysäsi:

"Vai olet sitä sinäkin, Kaisa, markkinoilla... härkää kaupalla..."

Kaisa ynseili härälle. Ukko kiersi sen taakse, nosti häntää, pyöräytti sitä kertasen, kuten syynimies ja, siinä pulassa ollen, arveli:

"Ka... Hyvä härkähän tää näkyy olevan!"

Miten kiusallista! Ei tiennyt mitä nyt puhuisi.

"Vai mitä sinä, Pekka, arvelet?... Tästä Kaisan härästä?" täytyi jo ukon turvautua.

"Ka-a... Onhan tää... Härkä kun härkä!" tapaili Pekka. Ja nyt ei hänellä ollut muuta neuvoa kuin alkaa vuorostansa suinailu. Hänkin siis nosti häntää, sylkäsi ja ilmoittaa tokasi:

"Mukiinmenevä siitossonni!"

Mutta siinä hän hylkäsi nyt kaiken toistaiseksi, siksi kunnes tapaa Kaisan taas yksin. Ääneti alkoi hän työntyä väkijoukon läpi etsimään Leskistä ja hakemaan sen kanssa riitaa ja tappelua.

Rohkaisuviinatkin oli hänellä jo valmiina housuntaskussa.

XI.

Olikin oikeastaan ukolle onni, että poika sattui hänen tullessansa olemaan paikalla. Se näet esti hänet päästämästä vihansa irti. Nyt hän oli ehtinyt tyyntyä ja voi siis ryhtyä rauhallisesti vaatimaan Kaisalta tiliä.

Ja niinpä alkoikin hän asiansa ja valituksensa perusteellisesti, aivankuin juhlallisesti, kuin Aatamista asti lähtien. Piipunperät poskeensa pistettyänsä hän alkoi:

"Niinkuin Kaisa tiedät", alkoi hän, "niin minä olen sen entisen Antti Sikasen poika ja sen ukon suku ei luikerra..."

"Se, toisin sanoen, on totuudessa pysyvää sukua." Kaisaa alkoi taas yskittää. Ei hän luullut ukon vielä tietävän Leskisestä, mutta se tämä äskeinen tapahtuma oli pannut hänet pulaan ukon edessä. Ukko jauhoi edelleen, selittäen:

"Se isäukko julkisesti sanoikin, jotta hän ei ole eläissään valehdellut muuta kuin kolme hätävaletta ja sitten neljännen tään".

Se oli kyllä siltä isä-ukolta ollut hyvin epäselvää, orakelimaista puhetta -- se olikin näet ollut taitava valehtelija -- mutta kuten tunnettu kävi se vieläkin täydestä Pielisjärvellä. Kaisa siunaili itseksensä.

"Niin jotta senpätähden sitä en minäkään voisi rakastaa petollista ja valehtelemiseen taipuvaista akkaa!... Kun kerran olen samaa Sikas-sukua", jauhoi vihastunut ukko likemmä asiaansa. Kaisa kakisteli kurkkuansa ja valitteli kuin muka yksin puhuen:

"Kinnusen akan pahuus kun juotti semmoiset sikurikahvit!... Jotta kurkku on kuin tervattu ikään..."

Mutta moisesta kiemurtelemisesta ukko jo ihan kimpaantui ja alkoi riidellä:

"Kaisa kuule!... Niin jotta elä livistä pois asian totuudesta ja vakavuudesta, sillä minä olen _tiukka_ mies!"

Ja tiukasti hän sen sanoikin. Kaisa yritti jotain puhua, mutta ukko koveni silmittömäksi.

"Ja siinä, kuule, Kaisa, pitää paikat ryskää, jos tämä mies akan päältä kehen suuttuu!"

"No!... Mutta sepä on perhana!" taas yritti Kaisa, Mutta ukko moisesta yhä vaan yltyi ja kerskui lopulta jo kuin älytön, ihan umpimähkään:

"Niin jotta vaikka kaksi perhanaa niin..."

Kaisa rähähti ja kiskoi härkäänsä. Ukko julmistui ja aivan huusi:

"Ja vaikka kolmekin perhanaa olisi niin!... Ja vaikka tämän sinun härkäsikin ostan paikalla ja lyön rahat pöytään, niin nähdään, jotta tällä pojalla on!"

Sitä ukon tiukkuutta nyt! Hän uhkaili, jatkaen:

"Niin jotta jos muussakin asiassa tiukka tulee, niin siinä pitää tulla eteen _tenä_!"

Ja tiukasti löi hän viime sanaa ärjäistessään kämmenellä härkää lautaseen, mutta...

* * * * *

Mutta: silloin sattui taas käänne. Leskinen oli näet huomannut väkijoukon ja Kaisan härkinensä sen keskellä. Oitis välähti hänen rahanahneessa päässänsä se älykäs ajatus, että Kaisan paulassa on taas uusi härän ostaja.

Ja tietysti hän silloin riensi sikoinensa Kaisan avuksi. Hänen luuloansa varmisti vielä se, että näki ukon lyövän lautaselle härkää. Ainoastaan hinnan tarjoajat ne niin tekevät. Kiireesti riensi hän hätään, ettei Kaisa ehtisi päättää.

Ja silloin osui ärtynyt ukko Sikanen toistamiseen uhkaamaan tekevänsä tenän. Härkää lautaselle lyöden hän aivan kiljasi, uhaten:

"Tenä kyllä pitää tulla!"

"Mitä", ehätti Leskinen, tunkeutuen väkijoukon läpi hätään kuin tulipaloon ehättäjä ja jatkaen:

"Niin jotta. Onko tällä eukolla härkä myötävänä!" touhusi hän, nyhtäen sikaansa joukon läpi. Kaisa oli kuin tulisilla hiilillä.

"Niin jotta, etkö myö eukko härkää?" touhusi vain Leskinen ja alkoi jo tutkia ja kopeloida, selitellen samalla:

"Minulla kun on siinä sitä sarvikarjaa... sitä hameessa-käyvää sukupuolta nimittäin tuonne lähelle kahtakymmentä lypsävää, niin tarvittaisi niille jo ainakin yksi Aatami... niinkuin ajan ratoksi..."

Siinä oli nyt touhua kun hän partoinensa puuhasi. Ukko Sikanen tupakoi ja syleksi synkkänä. Hän ei tiennyt, että se on Leskinen, vaan luuli ostajaksi. Innostunut Leskinen alkoi jo lasketella omia tavallisiansa, häränsarvettansa, selitellen:

"Siinä koko Pielisjärven Vuonislahdella kuin ei olekaan paljon muuta kunnollista urosaksi sanottavaa, kun se Piiparisen tois-silmä ukko, niin... Niin tämä Leskinen ostaa!"

Siis se onkin juuri se Leskinen, hoksasi nyt ukko. Hän alkoi työntyä synkkänä pois joukosta, joten Leskinen alkoi vaimentua ja päästää siten hyödyttömäksi tullutta ostointoansa vaimentumaan.

Mutta synkkänä etsi nyt ukko Sikanen tilaisuutta voidakseen antaa Leskiselle selkään. Sitä varten lähti hän nyt jo varaamaan rohkaisuviinoja.

* * * * *

Kuten sanottu, oli Pekka tapellessa onnistunut nyrjäyttämään Pellisen vävyn veljen Hermanni Moilasen sormen, niin että se alkoi turvota. Oli täytynyt lähteä aivan lääkärille ja se olikin vetänyt sormen jo sijoillensa.

Mutta lääkärin palkaksi oli mennyt kokonainen markka. Se tietysti harmitti Moilasta, eikä siis ihme, että hän nyt veljensä kanssa haeksi Pekkaa markkinoilta, aikoen antaa hänelle uuden selkäsaunan, että markka tulisi siten edes osaksi korvatuksi.

Mutta ei sitä osunut löytämään. Sen sijaan sattui ukko Sikanen itse tapaamaan Leskisen jo ennenkuin oli saanut viinasta oikeaa voimaa ja rohkeutta.

Ja oitis hän tietysti alkoi hakea riitaa. Ei sitä tosin näin selvin päin tahtonut löytää, mutta parastansa hän koki.

Koki ja löysikin. Onneksi oli näet Leskisen sika juur'ikään rypenyt katu-ravassa. Sen kupeesta aivan valui loka. Ukko hoksasi oitis asian, kiirehti sian rinnalle ja astui sen ohi niin taitavasti, että kengänvarsi rypeytyi sian kupeesta.

"Perhana!" ärähti hän silloin oitis Leskiselle ja jatkoi uhmaavana:

"Elä, kuule, astuta rapaista sikaasi ryvettämään toista ihmistä!"

"Hä-äh?" oudosteli Leskinen ja nyhti sian aivan viereensä. Ei hän aavistanutkaan, että tässä on nyt kilpakosija.

"Niin kyllä!" uhmaili Sikanen ja jo uhkaili:

"Tahi kun kutsun paikalle poliissit ja vallesmannit, niin se pitää nähdä, jotta tokko se naukuu!"

Mutta ynseäksi vain tekeytyi mahtava Leskinen.

"Mhyh!... Vai minun possu astuisi toisen jalalle!" halveksui hän, syyhäytti kertasen sikansa selkää ja jatkoi kuin ihmisten pahuutta surkutellen ja päivitellen:

"Mutta sitä vaan näkyy olevan tässä maailmassa semmoistakin ukon-karaa, joka ilkeää soimata syytöntäkin!"

"Perhana!... Elä puhu kuule tahi kun minä..."

Ja ilman sen enempää töytäsi hän Leskistä nyrkillä ryntäihin niin että se oli keikota rapaiseen katuun selälleen.

"Perr!" kirosi se julmasti ja kavahti pystyyn. Väkeä tulvi ympärille.

"Vaikka kerr... niin!"

Ja siinä riidanhakemuskiihkossansa potkasi hän, Leskistä ärsyttääksensä, sen sikaa, kiroten:

"Paholaisen sika!"

Ja se auttoikin! Sika älähti ja onneksi vetäsi suuttunut Leskinen silloin jo häntä sikanuoran päällä vasten naamaa huutaen: "Elä potki, kuule, sikaa tahi..."

Mutta julmistuneena rynnisti silloin luullun tappeluaiheen täten hankkinut ukko tulisesti Leskisen ryntäisiin kiinni ja alkoi aikamoinen paini.

* * * * *

Se tapahtui Nurmeksen torin reunapuolella. Onneksi oli poliissi nyt ottamassa salavihkaa n.s. kylmän-ryyppyä, joten valtion puolesta ei ollut estettä.

"Saatanan Leskinen!" ähki ukko ja koki vääntää. Leskinen rimpuili ja väänsi vuorostansa. Sika puikkelehti hätäisenä siinä jaloissa ja eräs katsoja arveli:

"Meinaavatkohan ne siinä tapella?"

Sitä ottelua!

"Vaikka pää menisi niin..." vannoi ukko ja väänsi rajusti.

"No... En minä mokomaa... paholaista!" ähki ja päivitteli oudostunut Leskinen. "Kun vielä ilman asiaa ja valmistusta!..."

Luut tuntuivat ruskavan. Akat siunailivat. Pojat tunkeilivat joukon läpi likemmä ja pelästynyt sika pyöri jaloissa.

"Kukahan niistä voittaa!" laskea tokasi eräs hyvin laiskan näköinen mies. Leskinen repi jo ukon nuttua.

"Elä nuttua revi, kuule!" kirosi silloin ukko ja väänsi kuin viimeistä päivää.

Ja luultavasti hän olisikin saanut aivan selvän voiton, jos ei sika olisi joutunut jalkoihin. Mutta nyt se hylky siinä kintuissa pyöriessä sotki selvän asian. Ukko, joka oli siihen kompastua, tapasi sitä potkaista pois tieltä ja kirota:

"Tuokin sian piru... siinä!"

Mutta silloin se hylky sotki selvän asian. He kompastuivat siihen molemmat ja yhdessä ankarassa rysyssä kierivät he siten, sylitysten torirapaan. Siinä hetken piehtaroituansa hellittivät he, nousivat jalkeille ja punaisena ja hikisenä päivitteli lopen uupunut Leskinen huo'ottaen:

"Niin jotta vieläkin minä sanon... Jotta", huohotti hän. "Jotta tää nyt vasta on kalu... kun... piru", huohotti hän taas, "kun ilman mitään syytä ja valmistusta hyökkää kimppuun keskellä kaupungin toria!"

Mutta ukon sisu nousi yhäkin.

"Mutta nähdään se vielä kuka se ryntää ja rynnistää vielä uudella kurssilla!" uhmaili hän, aikoen viina-voimat saatuansa näyttää vähän kovemmalla tavalla. Viinan ostoon hän siis lähtikin. Tästä äskeisestä tappelusta hänellä ei ollutkaan aivan selvää voitonmerkkiä. Ainoastaan ylt'yleensä rapainen puku ja surkeasti poikki reväisty sarkanutun kaulus osoitti, että oli hän toki yrittänyt ja koettanut voittajaksi päästä.

* * * * *

Mutta menemme edelleen.

Pojalla, Pekka Sikasella, oli tässä tappeluasiassa isänsä asiaan verraten useita etuja. Niinpä oli hänellä jo valmis riidanaihe: Olihan näet Leskinen hänen kiusallaan kallistanut härän hintaa ja siitä jos mistään sopi toki alkaa. Lisäksi oli hän ollut niin varova, että oli aikonansa hankkinut ryypyt ja niinpä olikin hän jo pikku liehakassa. Rohkein mielin etsi hän siis Leskistä.

Ja siinä se rapainen Leskinen olikin. Ja oitis hän alkoi:

"Tiedätkö, Leskinen, mitä sanassa ja raamatussa sanotaan siitä, joka ostajan vahingoksi kallistaa härän hintaa?" kysyi hän uhitellen. Leskinen tunsi kilpaostajansa; mutta tietämättä vieläkään asian oikeaa laitaa, alkoi hän rahallisia etujansa ajaen selittää:

"Ka... Mutta sepä ei se akka hellittänyt vielä siihenkään hintaan... Niin jotta minä peräännyin..."

"Häh!" uhkaili Pekka. Mutta toinen vaan neuvoi:

"Ka... Niin jotta se on vielä härkä akalla jälellä... Senkun menet vaan ja lyöt rahat pöytään niin..."

Ahneus sai taas vallan. Aivan hän neuvoksi:

"Hyvä härkä se on siihen hintaan... Ja... toisekseen... niin jotta", hän imasi kehaisusanat, "jotta ei se sillä hinnalla heltiä enää kunnollinen liha-härkäkään, saati sitten oikea rotusonni..."

Mutta ei Pekka. Tiukasti hän vain hieroi riitaa. Tosin ei hän luullut olevansa humalan puolesta vielä aivan valmis, varsinkin kun hän huomasi ryypyiltänsä palanneen poliisin pitävän silmällä menoa. Siispä tyytyi hän tällä kertaa tähän vähään alkuun, uhmaillen salaperäistä:

"Mutta kunhan se piru herää ruokalevolta niin..."

Niin jatkettiin. Pekka härnäsi ja ärjäsi jo lopulta aivan kiljasemalla:

"Ryökäleen Leskinen!"

Sitä karjaisua! Se oli jo ilmeistä tappeluraivoa.

"Saakeli!" hölmistyi Leskinen, joka huomasi siinä olevan taas tappeluaikeet. Väkeä kokoontui taas.

"Tuntematon mies vielä!" siunaili hän sille ja päivitteli, mutta mustasukkainen Pekka vaan yltyi ja uhkaili.

Mutta poliisi toki lähestyi jo. Hoilaten alkoi Pekka sen huomattuansa painua ottamaan ryypyistä lisärohkeutta, antaaksensa sitten Leskiselle. Leskinen puolestansa huomasi, että häntä uhkaa vaara ja pyysi paria tuttua olemaan läheisyydessä, että tarpeen tullessa voisi saada apua niiltä.

XI.

Siinä heitä takaa ajavaa vallesmannia koskevassa asiassa oli tätä sammumistansa ja sukupuuttoon häviämistänsä vastaan nyt taistelevaa Sikasen-sukua suosinut hyvä onni. Vallesmanni ei näet ollut heitä vielä yllättänyt.

Se johtui siitä, että he eivät, kuten aina ennen kaupunkimatkalla, osuneet nyt majailemaan Pakarisen, vaan sen rikkaan Parviaisen tuvassa. Pakarisen tuvassa sen sijaan majaili Kaisa.

Mutta vallesmanni etsi heitä vanhoilta jäliltä, eikä ottanut uskoaksensa, vaikka Kaisa aivan vannomalla vakuutti, että Sikaset eivät asu täällä. Hän arveli, että eiköhän tässä Kaisan totuudenjulistamisessa tällä kertaa sattuisi onneksi olemaan pisara parempaakin, eikä vain silkkaa ja paljasta totta. Ja hän päätti sittenkin tuossa puoliyön aikana käydä varovaisuuden vuoksi tarkastamassa tuvan.

* * * * *

No niin.

Pääasia siis, että Pekka ja hänen isänsä voivat nyt rauhassa valmistautua tulevaa taistelua varten. Parviaisen tuvassa he nyt istuksivat, kummankin povessa sama toisiltansa salattu tappeluaije. Isä-ukkokin oli jo pienessä liehakassa, eikä siis ihme, jos hän mielellänsä puhui äskeisestä henkisestä työstänsä, rippikoulusta.

"Niin jotta, Pekka!" tarjosi hän pulloa pojallensa. "Jotta oli se aika ötäkkää se luku-meno... siellä koulussa..."

"Häh?" heräsi poikakin ja tenäsi:

"Niinkö tässä rippikoulussako?"

"Ka..."

Ja taas he ryyppäsivät. Ukko mietiksi: Pojan äskeinen tolkuton kysymys häämöitti päässä epäselvänä. Sai hän siitä toki jotain tajuttavaa ja tiedusti:

"Niin jotta mitä sinä äsken kysyit?... Jotta rippikoulussako?"

"Ka-aa!" oli Pekalla niin kovin suloinen olo. Hän tarjosi ukolle. Ryypättiin. Alettiin jo juopua.

"Tää on niin pirun lystiä!" arveli jo poika, jatkaen:

"On... o-on kuin soutaisi veneellä ri... ip... rippikoulusta pois taivaan i... ki... iloon!"

Miten ihanaa! Isä-ukko istua tuhjotti ääneti. Äkkiä alkoi silloin kohota päähän joku ajatuspahainen. Aivan kömpimällä se sinne kömpi kuin sammakko ja ukko koki sitä selittää, turisten ja tuhisten kuin yksin puhuja:

"Ihanaa ja... Ja mutta se Johannes oli... se oli hyvä mies sillä se..."

"I-isä!" keskeytti Pekka. He ryyppäsivät. Mutta taas kömpi ukko Johannes isä-ukon päähän ja niin jatkoi se puhella turisten tolkutonta: "Se Johannes oli viisas mies, sillä se asetti... ka... asetti tään maanviljelyksen ja ka-ar..."

Nikottamaan rupesi. Kaikki pyöri jo päässä. Hän koki jatkaa:

"... tään karjanhoidon kannattavaisuuden ja... asetti..."

Hän horjahti. Äly sekoittui. Hapuili hän toki taas sanat ja lopetti:

"... asetti sen se- ... eura... seurakunnallisuuden ja rippikoulun kannalle..."

Ja kohta huomasivat he olevansa tappeluvalmiit ja niinpä työntyivät ulos ja lähtivät kumpikin tahollensa etsimään Leskistä pieksettäväksi.

* * * * *

Mutta Leskisen onneksi ja terveydeksi olivat he ottaneet liika useat voimaryypyt. Jalat kyllä vielä jotenkin kannattivat, mutta silmissä pyöri kaikki kuin myllyssä. Ei siis ihme, jos he eivät Leskistä löytäneet, ei isä, ei liioin poika.

Mutta sen sijaan löysivät he toisensa. Se tapahtui keskellä erästä katua. Eivät he tosin enää toisiansa selvästi tunteneet kun silmissä oli taivas ja maa jo sekalutta, mutta himmeästi kuvastui toki päässä se, että he ehkä ovat vanhoja tuttuja... tiesherra sukulaisiakin.

"Ku- ... uka sinä olet?" tenäsi poika, tuskin jaloillaan pysyen.

Mutta ei ukko sitä nyt muistanut. Sen sijaan hän horjui ja omasta vuorostaan tenäsi:

"Entäs si- ... i- ... sinä?"

"Si- ... i- ... ka- ... Sikasen poika!" tiesi Pekka toki ilmoittaa syntyperänsä. Ukon päässä kuumotti jokin etäinen muisto, ja siksipä hän jaloillansa jotenkuten pysytellen jaksoi kysyä, tenäten:

"He- ... eik- ... heik- ... Heikkikö Sikasen?"

"Ni- ... iin!"

Niin sai ukkokin hämärän tolkun ja aavistuksen siitä, kuka hän itse on ja heiluen ilmoitti:

"Ja minä o- ... ol- ... olen pojan i- ... is- ... isä!"

Ja niin ilmestyi heidän päähänsä hämärä tieto siitä, että he ovat jotain sukulaisia, jotain samoja Sikasia ja rennosti heiluen kehoitti poika silloin isäänsä ottamaan kaulasta kiinni ja lähtemään...

Johonkin... vaikka minne! Hei vain!

"Hih!" hihkasi hän heiluen kuin heiluri.

"Ih!" yhtyi siihen isä-ukko ja kaulatusten ja kamalasti horjuen lähtivät he painamaan keskikatua pitkin umpimähkään, samalla laulaa hoilaten aivan tolkutonta:

"Ja me sitä ollaan reiluja poikia... Ja reiluja... rei-- ei- ... reiluja poikia!"

Niin painuivat he horjuen ja hoiperrellen ulomma kaupungin reunoja, johon saakka poikajoukko oli saattanut heitä.

* * * * *

Mutta eräässä paikassa teki tie äkki-mutkan. Siitä huolimatta päättivät nämä kaulatusten vaeltavat tuttavukset astua ihan suoraan, mutta tie ei ottanut sitä mukaa ojentuaksensa.

Mutta ei isänsä kanssa kaulatusten hoilaava Pekkakaan nyt hellittänyt ja taipunut tanssimaan tien oikkujen mukaan.

"Tuosta... su- ... uoraan!" rynnisti hän umpimähkään.

"U- ... suoraan!" uljastui isäkin ja niin painoivat kaulatusten päätä suoraa ja...

Ka. Arvaahan sen! Yli maantieojan pääsivät he sen rynnistyksen voimalla, mutta oitis sen yli päästyä jo tupertuivat kuusen juurelle, pehmeälle sammalikolle.

"Tää on niin su- ... uloista!" alkoi siinä jo poika oitis vaipua autuaaseen uneen. Isä pysyi vielä jonkun aikaa puoli-hereillä kuin horroksissa, sillä hänen sekavassa päässänsä elelehti taas se epäselvä Johannes-ajatus kuin joku hämähäkki ja hän koki siinä nukkuessaan saada siitä jotenkin kiini.

Mutta ei. Ei hän voinut. Uni voitti ja kohta alkoi samalta paikalta kuulua sikeästi nukkuvan suvun voimakas kuorsuu.

Ja juuri niinä aikoina lähti Pellisen vävy veljensä Hermanni Moilasen kanssa kaupungista kotimatkalle. Kovasti heitä harmitti se, että eivät olleet löytäneet Pekkaa, että olisivat voineet hivenisen, vaikkapa vain pintapuolisin, rikkoa viidettä käskyä vastaan.

"Koko markkinareissu meni hukkaan!" pahoitteli Moilanen, jonka mieltä tuo vanha kauna nyt kaiveli tavallista enemmän.

Ja surkeatahan se olikin! Menettää sillä tavalla kokonainen päivä! Ei ihme, jos hän suuttui hevoselle, ärjäsi sille, riuhtasi ohjaksista ja vetäen selkään antoi sen ravata, että kärrit keikkuivat kuoppapaikoissa koholla. Hih!

* * * * *

Mutta mikä onni! Hevonen aivan säikähti ja pysähtyi täydestä hurja-juoksusta niin äkkiä töksähtämällä, että molemmat ajajat lensivät sitä vauhtia kärrin sevän yli nenällensä maantielle. Kiroillen kömpivät he ylös ja ärjyttyänsä ensin hevoselle, ryhtyivät tarkastamaan mitähän se niin äkkiä säikähti.

Ja silloin löysivät he kokonaisen Sikas-suvun, joka nukkui sikeästi kuin pölkky.

"Ka!... Kaksi humalaista!" hoksasi sen ensin Pellisen vävy, mutta lähemmin tarkasteltuansa älysi Moilanen ja ilmoitti:

"Ka!... Tässähän ne nyt ovat!"

Mikä riemu! Mutta oitis huomasivat he myös, että tässä tapauksessa ei olisi heille lyönnistä mitään hyötyä, koska se ei sikahumalaiseen kuitenkaan koskisi ja siksipä he...

Niin... Ajatelkaas mikä pirun metku niiden riettaiden päähän pisti. Moilanen sen ensiksi keksi ja ilmoitti jo:

"Tää on hyvin houkutteleva tilaisuus!"

Ja todellakin! Miten se nyt veti mieltä. Eikä se lisäksi ollut mitään uutta, vaan tavallista, kansallista, n.s. maantapaa. Siispä kehoittikin Moilanen jo aivan empimättä:

"Mitäs siinä!... Riisutaan vain housut pois ja..."

Se ajatus viehätti Pellisen vävyäki. Heilläkin oli näet hienoinen liehakka päässä.

"Lämmin iltahan nyt on", selitti vielä Moilanen.

Riettaat!

Ja niin oli pirun juoni valmiiksi punottu. He riisuivat nukkujien jalasta kaikki housut ihan paljasta ihoa myöten, ja veivät ne mukanansa, jättäen nukkujien ylle ainoastaan paidan ja lyhyet takit ja sukat ja pieksut siihen viereen. Ja niin ajaa laskettelivat riemuiten kotiinsa.

Ja niin suuri oli heidän riemunsa, että Pällisen vävy aikoi peruuttaa lautamiehelle ukko Sikasta vastaan jo antamansa haasteen.

Mutta sikeästi nukkuivat väsyneet vaeltajat taivas-alla, kintut paljaina. Leuto, milt'eipä hautovan lämmin harmaa syyspäivän iltapuoli siinä vain heidän yllänsä äidillisesti hymyili ja pehmeähavuisien kuusien oksat seisoivat hiljaa nuokullansa, ikäänkuin jotain säälin ja hartauden hetkeä viettävät lempeät tädit.

XII.

Mutta taas meidän täytyy hajoittaa kertomusta, s.o. poiketa asian tärkeyden ja selvyyden vuoksi pois varsinaisesta juonesta.

Tällä välin oli näet Kaisa yhdestä asiasta selvinnyt, mutta samalla oli toinen asia sotkeutunut.