Part 4

Vahtimestari oli karannut teatterista aivan kokonaan. Niin ainakin luultiin, mutta se ei ollut totta, sillä hän oli mennyt keksimään uusia keinoja kostaakseen. Ja viimeisessä näytöksessä hänen kostonsa huomattiin.

Äiti Kiljunen tuli näyttämölle lintuna. Hän ei ollut enää tahtonut mennä roikkumaan nuorasta vaan hyppeli pitkin maata. Ja hän hyppeli tällä kertaa aivan tavattomasti. Vahtimestari oli nimittäin kaikessa salaisuudessa mennyt äiti Kiljusen vaatteiden luo ja oli pistellyt hänen pukuunsa kuuluvan pyrstön aivan täyteen pitkiä nuppineuloja.

Kun äiti Kiljunen siis hyppeli näyttämöllä yllään isä Kiljusen ohuet alushousut, pistivät nämä nuppineulat oikein kovasti. Hän hyppäsi korkealle, mutta mitä enemmän hän hyppi, sitä enemmän neulat pistivät ja sitä enemmän hän taas hyppi. Yleisön mielestä se oli oikein korkeaa taidetta, ja totta se olikin, sillä hän hyppi hyvin korkealle. Ihmeellisimmän loikkauksen hän teki silloin, kun näytelmän mukaan isän piti häätää lintu pois lyömällä tätä suurella luudalla, jolloin isä Kiljunen läjäytti oikein voimansa takaa äiti Kiljusta pyrstöön.

Näytännöstä oli aivan eri mieliä kaupungissa. Valtuusto kokoontui ja päätti, ettei Kiljusen herrasväkeä enää koskaan päästetä kaupunkiin, mutta siitä taas toiset suuttuivat ja sulkivat valtuuston istuntohuoneeseensa, josta he eivät päässeet pois, ennenkuin Helsingistä kaksi senaattoria oli saapunut heidät vapauttamaan.

Hämeenlinnassa, jonne Kiljusen herrasväki tämän jälkeen saapui, oli kaikki aivan rauhallista. Ei näytännön aikana tapahtunut mitään muuta häiriötä, kuin että eräs vanha muija, joka oli teatterin siivooja, tahtoi näytännön aikana mennä näyttämön läpi katsojien puolelle. Kun näyttämölava oli korkealla, ei hän päässyt siitä hyppäämään alas; hän istui sen vuoksi lavan reunalle ja alkoi siitä liukua, mutta Kiljusen pojat riensivät auttamaan ja silloin sattuivat astumaan hänen hameenliepeelleen, jolloin se jäi kiinni näyttämön lattiassa olevaan naulaan. Kun siis muija hyppäsi alas, jäivätkin hameet ylös. Olipa siinä hommaa, ennenkuin hänet oli päästetty vapaaksi.

Lahdessa oli koko työväenyhdistys ottamassa Kiljusia vastaan, sillä kun Plätän retkumista pidettiin jonkinmoisena kuvana eduskunnan toiminnasta ja lahtelaiset vihasivat eduskuntaa, niin päättivät he kunnioittaa tätä perhettä ja valitsivat Plätän yhdistyksensä kunniajäseneksi. Tämän vuoksi Plättä esiintyikin näytännössä suuri punainen nauha kaulassaan ja punaiset nauhat tossuissaan. Näytelmän lopulla hän seisoi keskellä näyttämöä retkuen ja heiluttaen pientä punaista lippua kädessään.

Mikkeli oli ainoa kaupunki, jossa ei tapahtunut yhtään mitään erikoista, sillä eihän se ollut mitään merkillistä, että Luru ja Mökö joutuivat riitaan keskenään ja jäivät näytännöstä pois, jolloin isä ja äiti olisivat saaneet esittää heidänkin osansa. Koko näytelmän juoni olisi ollut muutettava toiseksi, mutta isä Kiljunen löysi kaupungin kadulta kaksi poikaa, jotka pahankurisuudessaan ehdottomasti muistuttivat Mököä ja Lurua. Näiden kanssa pidettiin pieni harjoitus ja selitettiin, mitä heidän piti tehdä. Pojat näyttivät hyvin oppivaisilta ja isä oli tyytyväinen.

Kun Plättä ensimmäisessä näytöksessä oli mennyt tynnyriin, niin nämä uudet näyttelijät menivät katsomaan häntä. Tynnyri olikin avonainen molemmista päistä. Kun siis toinen poika kurkisti toisesta päästä ja toinen toisesta, tarrasi Plättä kummankin tukkaan kiinni. Pojat nousivat säikähtyneinä pystyyn, jolloin yleisö sai nähdä merkillisen näyn, tynnyrin, joka käveli neljällä jalalla.

Nämä pojat karkasivat näytännöstä kokonaan pois. Kaikeksi onneksi olivat Mökö ja Luru sillä välin sopineet keskenään ja palasivat, jolloin heidän avullaan voitiin jatkaa näytäntöä. Tosin muutamat sellaiset, jotka eivät oikein tunteneet Kiljusten perhesuhteita, uskoivat, että heillä olikin yhteensä neljä poikaa ja että Mikkelissä oli Plättä repinyt kahdelta pään irti ruumiista. Mutta he olivat tyhmiä ihmisiä, jotka eivät tienneet, etteivät Kiljuset sentään voi niin suuria ihmeitä tehdä, että repisivät päät irti toisiltaan.

Kuopiossa, jossa pojat hyvin tunnettiin, oli heidän sinne päivällä saapuessaan suuret urheilujuhlat Väinölänniemen urheilukentällä. Kun teatteri, missä näytäntö annettiin, oli myös Väinölänniemellä, niin menivät Kiljuset ensin katsomaan kilpailuja. Tällöin he ottivat innoissaan niihin osaa. Luru voitti kaikki kilpailijat sadan metrin juoksussa, sillä kyllähän Kiljusen pojat juosta osaavat. Mökö voitti taas kahdensadan metrin juoksussa. Äiti Kiljunen otti osaa naisten kilpajuoksuun ja herätti huomiota uudella juoksutavalla. Hän nimittäin nosti hameensa polviin asti ja sitten puoliksi juoksi, puoliksi hyppeli eteenpäin. Kuopion Reipas päättikin ottaa tämän uuden juoksutavan heti ohjelmistoonsa. Isä Kiljunen otti osaa painiin, mutta joutui aina alakynteen, vaikka hän koetti kamppaamalla kaataa vastustajansa. Plätän kunniaksi järjestettiin sylivauvojen konttaus-kilpailu, jolloin Plättä meni kuin mato eteenpäin.

Kun siis illalla tuli näytäntö, oli väkeä teatterihuoneella aivan tungokseen asti. Näytäntö oli oikeastaan Kiljusten juhlimista, sillä savolaiset rakastavat juhlimista. Ensimmäisen näytöksen aikana tuli valtuusto torvisoittokunnan kanssa lavalle. Plättä rupesi tietysti retkumaan soiton tahdin mukaan, ja tämä nauratti niin kovasti soittajia, että lopulta ei kukaan muu enää saanut ääntä torvestaan kuin suurimman torven soittaja, sillä hän oli vanha mies, jolla oli monta lasta, eikä hän siis vähääkään hämmästynyt Plätän retkumista. Kun torvi sanoi aina vähän päästä kumealla äänellä: Puh, puh! niin Plättä siihen väliin aina sanoi: Plät!

Toisen näytöksen aikana tulivat urheilijat ja heittivät Kiljusia ilmaan. Kolmannen näytöksen aikana kävi suometarlainen lähetystö ja neljännen näytöksen aikana nuorsuomalainen, jolloin äiti Kiljunen lintupuvussaan tuli heidän erikoisen juhlimisensa esineeksi.

Laivalla he täältä läksivät Savonlinnaan. Kun siellä on kylpylaitos ja siis paljon ulkomaalaisia, päättivät Kiljuset antaa näytännön kylpylaitoksen juhlasalissa.

Kaupungissa oli paljon venäläisiä ja nämä pitivät aivan tavatonta iloa näytännössä, vaikka he eivät ymmärtäneet yhtään mitään Kiljusten sanoista. He antoivat uudet nimet koko herrasväelle, nimittäin Skrikunoffit, Pullaa he kutsuivat Bablushkaksi, Plättä, Mökö ja Luru saivat pitää omat nimensä. Venäläisten kunniaksi isä Kiljunen järjesti kappaleeseensa venäläisen tanssin. Ja kun venäläiset osaavat tanssissa aivan kovasti hyppiä, niin arvaahan sen, että Kiljusten esitys miellytti heitä tavattomasti. Kaikki nauroivat niin paljon, että seuraavana päivänä moni oli kipeä pelkästä naurusta ja ylilääkärillä oli paljon työtä heitä hoidellessaan.

Vilkkaitten ihmisten seurassa ei tietysti Kiljusille voinut tapahtua mitään odottamatonta, mutta toisin kävi heidän tultuaan Sortavalaan. Kun näytäntö oli annettava kaupungintalolla, niin ilmoitti se herra, joka omisti kaupungin sähkölaitoksen, ettei hän anna sellaiselle roskajoukolle, kuin Kiljuset ovat, mitään valaistusta.

-- Mekö roskajoukko! huudahti isä Kiljunen.

Ja hän suuttui niin, että tuli aivan punaiseksi. Ja sitten hän meni tapaamaan tuota herraa, joka omisti sähkölaitoksen.

Sähkötehdas oli sillä puolen kaupunkia, jota sanotaan Kymöläksi ja jonne kaupungista päästään kapeaa puusiltaa myöten. Keskellä tätä siltaa Kiljuset tapasivat sähkölaitoksen omistajan.

-- Saammeko sähköä vai emmekö? sanoi isä Kiljunen tiukasti.

-- Ette saa, kun minä kerran olen kieltänyt, vastasi toinen. Ja kun minä sanon ei, niin se on ei!

Silloin äiti Kiljunen suuttui vuorostaan ja löi tätä herraa korvalle. Herra katsoi pitkään tähän laihaan naiseen ja ihmetteli, mihin paikkaan hän tätä vuorostaan löisi. Mutta ennenkuin hän ennätti sitä tehdä, oli äiti Kiljunen lyönyt jo toisen kerran. Herra horjahti kaidepuuta vasten, niin ankara oli lyönti, mutta samassa hän oli tarrannut äiti Kiljuseen kiinni ja molemmat menivät niin että molskahti veteen. Isä Kiljunen hyppäsi heti jäljestä pelastamaan vaimoansa. Mökö ja Luru hyppäsivät pelastamaan vanhempansa. Ihmisiä oli juossut suuret määrät sillalle katsomaan tätä metakkaa. Kun he kaikki nojasivat kaidepuuta vasten, niin ei se kestänytkään, vanha ja mädäntynyt kun oli, sellaista painoa, vaan irtaantui ja neljäkymmentäyhdeksän -- niitä oli neljäkymmentäyhdeksän tarkkaan laskettuna -- putosi veteen. Loiskahdus oli niin kova, että se kuului kautta kaupungin, ja ihmisiä riensi suuret määrät katsomaan, mikä oli hätänä.

Olipa vedessä metakka. Äiti Kiljunen ei nimittäin vähääkään välittänyt siitä, että hän oli vedessä, vaan täälläkin hän jatkoi tuon herran kanssa tappeluaan. He menivät aina tuon tuostakin veden alle aivan huppuun, nousivat taas purskuen pinnalle ja katosivat uudelleen. Pari kertaa äiti Kiljunen iski niin kovalla vauhdilla juuri kun toinen sukelsi veden alle, että hän teki oikein komean mukkelismakkeliksen vedessä. Tietysti toiset veteen pudonneet koettivat erottaa näitä tappelevia, mutta joutuivat siinä samassa yhteiseen metakkaan. Lopulta vesi aivan kiehui. Ja sellainen kohina siinä oli, että kalat pelästyivät, eikä sen jälkeen ole siitä lahdesta saatu muuta kuin aivan pikkuisia kaloja, kaikki suuret karkasivat ainiaaksi sieltä pois.

Lopulta kaupunkilaiset tulivat veneillä ja kokosivat ihmiset vedestä pois. Kun oli päästy rannalle, kysyi äiti Kiljunen sähkölaitoksen omistajalta oikein kiukkuisella äänellä:

-- Saammeko sähköä vai emmekö saa?

-- Vaikka juhlavalaistuksen, vastasi herra.

Ja sanansa hän pitikin. Koko kaupungintalo loisti illalla täydessä kirkkaudessa. Isä Kiljunen piti velvollisuutenaan ensin pitää puheen yleisölle. Se oli hyvin lyhyt ja kuului näin:

-- On sanottu, että kansan tahto saa aikaan mitä tahansa, mutta se on väärä lause. Kansan tahdon yläpuolella on Kiljusen herrasväen tahto!

Ja silloin kaikki hurrasivat.

Mutta kun sana tuli Joensuuhun, että Kiljusen herrasväen piti tulla sinne, niin valtasi kaupungin asukkaat aivan täydellinen kauhu. He huusivat, etteivät he millään muotoa tahdo sellaista joukkoa sinne ollenkaan. Kun isä Kiljuselle tämä kerrottiin, vastasi hän ylpeästi:

-- Jääkööt sitten omaan pimeyteensä!

Ja joensuulaiset saivat olla näkemättä Kiljusen herrasväen näyttelemistä.

Jos joensuulaiset olivat olleet tyhmiä eivätkä olleet käsittäneet, mitä suurta taidetta heille tarjottiin, niin kyllä viipurilaiset sen sijaan tämän arvon täydelleen tajusivat. He tajusivat kunnian, mikä Kiljusten tulon kautta tuli kaupungin osaksi, mutta myös vaaran. Hovioikeus, jolla oli ollut paljon vaikeita asioita selvitettävänä, tuli joukolla asemalle, sillä he tahtoivat nähdä sen olennon, joka osasi kietoa itsensä lankoihin ja niistä sitten jälleen päästä vapaaksi. He olivat kuulleet Plätän esiintymisestä Helsingissä ja uskoivat, että näytelmässä esiintyisi tuo sama kohta. Kaupungin sotaväki oli aseissa ja Kolikkoinmäen kanuunat käännetyt kaupunkia kohden. Teatterin pihalla odotti palokunta aivan valmiina ruiskuineen ja tikapuineen.

Teatterissa juhlittiin Kiljusia yhtämittaisella laululla. Kun Plättä nousi tynnyristä, niin laulettiin "Herää Suomi". Ja kun yleisö oli laulanut:

-- Herää Suomi, niin loppuu yö, nouse jo pois jalopeura!

Silloin Plättä hihkaisi ilosta ja laulu meni kaikilla odottamatta hiukan viistoon.

Pulla luuli jalopeuralla tarkoitettavan häntä ja oli hyvin ylpeä, mutta siinä se oli aivan väärässä, sillä ei kukaan ajatellut nyt Pullaa.

Kun Plättä toisessa näytöksessä meni pesään, lauloi yleisö? Syttynyt on sota julma!

Kolmannessa näytöksessä vesisaavi sai yleisön laulamaan:

-- Kuss' aallot Laatokan vuorihin lyö!

Mutta kun viimeinen näytös tuli, jossa äiti Kiljunen lintuna tahtoi ryöstää Plätän, niin ei innostuksella ollut enää mitään rajoja, kaikki huusivat:

-- Plättä on meidän kauppamme, jonka Pietari tahtoo anastaa!

Lähtö kotia kohden oli suurenmoinen. Asemalla oli tungokseen asti väkeä ja kaikki hurrasivat.

Matkalla isä Kiljunen pidätti junan jokaisella asemalla ja pysäkillä ottaakseen vastaan lähetystöt, jotka saapuivat Kiljusia tervehtimään.

Kun he, junan viivyttyä kahdeksan tuntia yli määräajan matkallaan, viimein saapuivat kotiasemalleen, sanoi isä Kiljunen:

-- Nyt me olemme saaneet nähdä, että me olemme oikea kuva tästä kansasta. Paljon touhua, hyvin paljon touhua. Siksi meistä pidetään.

Mutta viisaat sanoivat, että hänen olisi pitänyt lisätä:

-- Paljon touhua ja suurta itserakkautta! Paljon touhua ja vähän tulosta!

Mutta sellaista ei isä Kiljunen osannut ajatellakaan. Hän oli hyvin tyytyväinen, kun näyttelijät pyysivät senaatilta apurahaa, voidakseen tehdä näytelmätaiteellisia tutkimuksia Kiljusen herrasväen johdolla.

Vähitellen ihmiset unohtivat Kiljuset ja heidän näytäntönsä, mutta eduskunta sai pitää heistä muistona nimen: Retkulaiset! Ja tätä nimeä käytettiin aina silloin, kun he touhusivat turhaan ja retkuivat asioissa samalla kohtaa pääsemättä koskaan sen pitemmälle.